Judge Dreddin ulkoasusta ja "I Am the Law" -sloganista on tullut jo niin kiinteä osa populaarikulttuuria, että monet tunnistavat hahmon, vaikka eivät olisi koskaan sarjakuvaa lukeneetkaan. 2100-luvun tuomarista on muodostunut populaarikulttuurissa samankaltaisia mielleyhtymiä tuottava brändi kuin SS-univormusta.
Judge Dredd on kuitenkin paljon muutakin kuin pelkkää totalitarismia ja väkivaltaa. 2100‑luvun maailma on yksi sarjakuvien omaleimaisimmista yhteiskuntasatiireista, joka tarjoaa tarkkanäköisiä kurkistuksia länsimaiseen kulttuuriin. Vaikka tapahtumat sijoittuvatkin Yhdysvaltoihin niin yhteiskunnan ydin on rakennettu brittiläisistä aineksista. Teemoissa on erityisen vahvoja kaikuja maan imperiumi‑ ja luokkayhteiskunnasta sekä keltaisesta lehdistöstä. Sarjakuva hylkää poliittisen korrektiuden, kyseenalaistaa kaiken ja kääntää päälaelleen yhteiskunnalliset ilmiöt muuntaen ne äärimmäisiksi karikatyyreiksi. Prosessin lopputuloksena se tarjoilee osuvia metaforia kulutus‑ ja holhoamisyhteyskunnasta sekä ennen kaikkea vallankäytöstä. Judge Dredd tuottaa sanottavansa ristiriitaisuuksien ja ylilyöntien kautta.
Alkuperä
2000AD:n ja Judge Dreddin juuret juontuvat aina vuoteen 1975, jolloin Pat Mills perusti väkivaltaa tihkuvan Action-lehden. Actionin taru loppui kuitenkin lyhyeen lehden jouduttua moralistien hampaisiin ja jälleenmyyjien boikottiin. Pari vuotta myöhemmin Pat Mills perusti 2000AD:n (1977) ja pyrki välttämään Action-lehden virheet. Judge Dredd esiteltiin heti toisessa numerossa ja on siitä lähtien ollut lehden kantavia voimia. Sarjakuvan synty oli monitahoinen ja vaikea prosessi. Sen keskeiset kehittäjät ovat John Wagner ja Carlos Ezquerra. Wagner yritti välillä ulkopuolisten piirtäjien avulla kehittää hahmoa ja lähti joksikin aikaa pois projektista.
Dredd-hahmon henkisinä lähtökohtina olivat 70‑luvun blockbuster-elokuvat Likainen Harry (Dirty Harry, 1971) ja Väkivallan vihollinen (Death Wish, 1974). Alun perin hahmo suunniteltiin Likainen Harry ‑tyyppiseksi poliisiksi lähitulevaisuuden New Yorkissa. Nimi oli aluksi Judge Dread (suom. pelko). Ensimmäisissä seikkailuissa oli mukana mm. mustaa magiaa. Myöhemmin nimi vaihdettiin Dredd-muotoon ja okkultismi poistettiin, koska se ei toiminut satiirin ja tieteiselementtien kanssa. Ulkoasun lähtökohtana oli taasen Death Race 2000 (1975) elokuvan Frankenstein (David Carradine). Sittemmin Judge Dreddin ulkomuoto on seurannut trendejä; Alun hintelän hahmon lihasmassa kasvoi radikaalisti 80‑luvun puolessa välissä.
Action-lehden kohtalosta tietoinen kustantaja asetti omia rajoituksia Judge Dreddillekin. Vaatimuksiin kuului aluksi, että kaupunki pitäisi sijoittaa toiselle planeetalle eikä sarjakuva saisi olla liikaa sidoksissa todellisen maailman tapahtumiin. Pienenä kompromissina New York City muuttui Mega-City yhdeksi. 2000AD-lehti kokikin heti samankaltaista vastakampanjointia kuin Action-lehti. Sanomalehdet kritisoivat väkivaltaa vastaan ja marssittivat palstoilleen tuon ajan auktoriteettejä, kuten Michael Moorcockin tuomitsemaan lehden sisällön. 2000AD:n kustantajan vastineita ei taasen julkaistu. Kampanjointi ei kuitenkaan enää johtanut boikotointiin.
Myöhemminkin lehti on ollut jos jonkinlaisissa kahnauksissa. McDonalds, Burger King ja Jolly Green Giant nostivat "Burger Wars" ja "Soul Food" ‑tarinoiden parodioista närkästyneinä kanteita tavaramerkkiloukkauksista. Tarinat kuuluivat "Cursed Earth" (Kirottu Maa, Judge Dredd 22–23, Jalava) ‑tarinakokonaisuuteen ja kanteen seurauksena kyseisiä alatarinoita ei ole enää koskaan julkaistu uudelleen. Olkoonkin, että "Cursed Earth" on yksi eniten uusintajulkaisuja saaneista tarinajatkumoista. Sensuroidut tarinat ovat luettavissa vain alkuperäisistä 2000AD-lehdistä.
Judge Dredd on aina ollut henkisesti punkkia ja anarkiaa, vaikka itse sarjakuvassa kyseiset aatteet saavat maistaa tuomarin saapasta.
Dynaaminen maailma
Dredd-universumin yksi erikoisuus on oman aikamme kanssa yksi yhteen etenevä aika. 2000AD lehden alkaessa (1977) elettiin sarjakuvassa vuotta 2099. Nyt, vuonna 2012 ja 35 vuotta myöhemmin ollaan sarjakuvan sisäisessä maailmassa vuodessa 2134. Dredd on toiminut tähän mennessä tuomarina yli 50 vuotta ja on iältään yli 70. Eläkepäivät tosin ovat vielä kaukana edessäpäin – kiitos Mega-City yhden nuorennushoitojen.
Samalla tavalla myös maailma on muuttunut radikaalisti sitten sarjakuvan alkamisen. Lukijalle koko vinksahtaneen maailman kokonaiskuva ei koskaan ole täydellinen, koska tarinat paljastavat aina jotain uutta ja ennakoimatonta. Teknologiat kehittyvät ja avaruudesta löytyy jotain mullistavaa. Yksittäiset katastrofit ovat taas saattaneet pyyhkäistä satoja miljoonia ihmisiä pois planeetalta ja kokonaisia Mega-Cityjä on lentänyt taivaan tuuliin vuosien varrella. Muutos on paikoitellen ollut radikaali, mutta yhteiskunta on korjannut itsensä aina takaisin samaan tilaan. Kaikkia tapahtumia on leimannut aina absurdius ja rankat ylilyönnit.
Esimerkkinä näistä voisi mainita pitkän tarinan nimeltä "Apocalypse War" (Operaatio maailmanloppu, Judge Dredd 10–11, Jalava). Tarina alkaa Itä‑Meg yhden hyökkäyksellä. Kymmenien sivujen pituisen tuhon kuvailun jälkeen vastaisku käynnistyy Neuvostoliittolaista megapolista vastaan. Mega-City yksi ampuu 25 tappavinta ohjusta kohti entistä Moskovaa. Näistä jokaisen tuhovoima riittäisi tuhoamaan maan tasalle kaksi kertaa isomman kaupungin. Neuvostoliittolaisten ohjuspuolustusjärjestelmä avaa ulottuvuuksien välisen kuilun ja ohjukset siirtyvät rinnakkaisulottuvuuteen, jota kansoittavat hipit. Heidän maailmansa historiassa ei ole koskaan käyty sotia. Hipit ehtivät hetken ihailla kromisia ohjuksia ennen niiden iskeytymistä maahan. Mitään niin tylsää kuin ohjuksentorjuntapattereita ei tarinoista koskaan löydy. Ja kun tarina on ohi, niin lähes miljardi ihmistä on menettänyt henkensä. Lakonisena loppukommenttina Dredd toteaakin sodan tärkeimmän opetuksen olevan se, että "ensi kerralla meidän täytyy iskeä ensiksi".
Tarinoiden sisältö on vaihteleva sekoitus mustaa huumoria/satiiria, scifiä ja toimintaa. Vaikka kertomuksien ydin parhaimmillaan onkin tarkkanäköistä yhteiskuntasatiiria, niin tämä ei ole kuitenkaan koko kuva. Teemat vaihtelevat laidasta laitaan aina puhtaasta komediasta toimintaan. Mukaan mahtuu myös todella synkkiä ja melankolisia tarinoita, jotka vetävät vertoja kaikista pessimistimmille tieteisvisioille.
Sarjakuvan pitkä historia on johtanut siihen, että joistain tarinoista muotoutuu aikaa myöten monimutkaisia tarinasikermiä, joiden laajuutta ja vaikutuksia on vaikea hahmottaa. Tälläinen tarina on esimerkiksi "Necropolis" (1990). Sen juuret ulottuivat vuosien takaisiin tapahtumiin ja itse tarinaa kuljetetaan kolmella eri tasolla. Tasot ja Dredd-universumin laajemmat tarinalinjat ("demokratia", "kirottujen kaupunki/Judge Child") kytkeytyivät yhteen 50 episodin mittaisessa kokonaisuudessa. Necropolisin perintöä on sittemmin jatkojalostettu lisätarinoiden muodossa jo kaksi vuosikymmentä. Tämäntyyppiset kokonaisuudet ja niiden historian ymmärtäminen vaativat jo paljon lukijaltakin.
Dredd-universumista onkin muodostunut oma monimutkainen maailmansa, jolla on oma sisäinen historiansa ja mytologiansa. Tästä suurin kunnia kuuluu John Wagnerille, joka on ohjannut maailman kehittymistä alusta asti ja käsikirjoittanut suurimman osan tarinoista.
Mega-City Yksi
Tarinoiden keskiössä on maailman suurin Mega-City (yksi). Se on noin 800 miljoonan ihmisen asuttama alue, jota halkoo miljardi kilometriä moderneja moottoriteitä. Alue kattaa ison osan nykyisestä Yhdysvaltojen itärannikosta aina suurilta järviltä Floridaan. Laaja metropolialue rakennettiin raunioituneiden kaupunkien päälle. Mittava rikollisuus ja muut ylikansoituksen lieveilmiöt johtivat Tuomari-järjestelmän syntymiseen. Mega-City yhden malli kopioitiin muihin metropoleihin, joten sittemmin jokaisessa suuressa väestökeskittymässä on melko samankaltainen tuomarijärjestelmä – toki höystettynä omilla alueellisilla ja kulttuurisilla erikoisuuksilla. Esimerkiksi Egyptin Luxorissa tuomareiden asut noudattavat faaraoiden ajan estetiikkaa.
Kansalaiset asuvat suurissa pilvenpiirtäjämäisissä asuinkokonaisuuksissa, joiden väkiluku saattaa olla jopa 60 000. Korttelit ovat nimetty merkittävien henkilöiden mukaan, kuten David Attenborough tai Larry Hagman. Kortteleista on muodostunut omia identiteettejä omaavia yhteisöjä, joiden käyttäytymismallit ovat kovinkin nationalistisia ja naapurivihamielisiä. Korttelit käyvätkin välillä pieniä sotia naapurikortteleita vastaan, jotka saattavat vaatia tuhansiakin henkiä.
Kaupungin ulkopuolelta alkaa ns. Kirottu maa, lähes läpipääsemätön aavikko täynnä romua, radioaktiivisuutta, mutantteja ja orjanmetsästäjiä. Kirottu maa on täynnä entistä mielipuolisempia ryhmittymiä ja kultteja, joita ei minkäänlainen järjen valo rajoita. Mutanteilta on pääsy kielletty Mega-Cityyn kuoleman uhalla. Avaruuspuolustuksesta vastaa monikansallinen Space Corps, joka puolustaa maapalloa ulkoisilta uhilta.
Maailmassa on näin lukemattomia mikro‑ ja makrotasoja, joissa ihmisten laumakäyttäytyminen, stereotyyppiset käyttäytymismallit ja metaforat saavat surrealistiset puitteet. Sarjakuvalla on aina ollut tiukka kytkös oman aikamme ajankohtaisiin tapahtumiin. Yhteiskuntamalliin tuotiin Thatcherismin ajan konservatiivinen mentaliteetti; järjestystä ja hallintoa vailla inhmillisyyttä. Kaupungin syntyhistoriassa voi taasen helposti nähdä 70‑lukulaisen tulevaisuudentutkimusfoorumin (ns. Rooman klubin) Kasvun rajat (Limits of Growth, 1972) teoksen pessimistisimmät uhkakuvat. 90‑luvun taitteessa käsiteltiin paljon erilaisia demokratia teemoja itä‑Euroopan maiden liikehtiessä vapausvaateiden ja kommunistisen järjestelmän välillä.
John Wagnerin käsikirjoituksissa populaarikulttuurisen kuorrutuksen alta löytyy usein suuri annos yhteiskunnallista ja historiallista tietoisuutta.
Imperiumi
Brittiläinen sarjakuva on aina kyennyt tuottamaan täysin poikkeuksellisia maailmoja, joiden ytimenä ovat suuret dystooppiset imperiumit. Mega-cityjen ohella toinen hyvä esimerkki on Warhammer 40 000:n mielipuolinen maailma (jonka juuret tosin ovat vahvasti 2000AD:n perinnössä). Imperiumien kovinta ydintä on aina ollut Pax Romana ‑tyyppinen lainsäädäntö. Sen pyrkimyksenä on ollut taata rauha imperiumin alueella ja oikeudenmukainen (ei kuitenkaan välttämättä yhdenmukainen) kohtelu. Oikeusjärjestelmät ovat suuressa määrin aina tavoitellun arvomaailman kiteytymä ja 2100‑luvulla tuon kiteytymän ydin on perin nihilistinen yksilön itsemääräämisoikeuskykyjä kohtaan.
Kun brittiläisen imperiumin sivilisaatiokäsitys rakentui osaltaan tieteen, kaupan ja kristinuskon varaan, niin 2100‑luvun sivilisaation määritelmä on vain pelkistetysti laki. Lakijärjestelmä on jopa syrjäyttänyt uskonnon perinteisen aseman moraalikoodiston tarjoajana. Synnin sijaan kukaan ei ole syytön ja syyllisyyden tason määrittelystä on tullut tuomarien tehtävä. Teknologia ja talous on menettänyt merkityksenä, koska ihmiskunta on kadottanut uteliaisuutensa, kunnianhimonsa ja halunsa kehittyä. Kun robotit tekevät työt, on väestö lähes kokonaan työttöminä. Perustoimeentulo on kuitenkin taattu kaikille. Kun työ ei kuluta suurinta osaa ajasta ja energiasta, niin saatu lisäaika käytetään järjettömyyksiin, halpaan viihteeseen ja pahantekoon. Keskiluokan rappeutumisessa on vahvasti samaa henkeä jota H.G. Wells esitti Aikakone (Time Machine, 1895) ‑tarinassaan.
Tässä tilanteessa yksilöt ovat vain ylläpidettäviä resursseja, joiden kollektiivinen typeryys on huomattavasti suurempi kuin osiensa summa. Teknologia kyllä kehittyy, mutta kaikki ponnistelut menevät olemassa olevan järjestelmän ylläpitoon ja vahinkojen korjaukseen. Vaikka järjestelmä on rakennettu välttämään menneisyyden virheitä, niin se on samalla tuomittu toistamaan niitä loputtomasti. Viktoriaaninen optimismi tieteen merkityksestä ihmiskunnan kehittymiselle on käännetty päälaelleen. Siitä on tullut järjestelmän ja yhteiskunnan muuttumattomuuden elinehto.
2100‑luvun maailma on kokenut käänteisen kehityksen nykyajan kontrolliyhteiskunnasta kuriyhteiskuntaan, joka on samalla myös äärimmäinen luokkayhteiskunta. Ihmisen syntymäasema määrittää loppuelämän. Myös tuomarien elämänkaari on ennalta määritetty.
Yhteiskunta on jonkinlainen oligarkia, jonka kapeaa eliittiä edustaa pieni tuomariluokka. Useimpien tuomarien ollessa kloonattuja, mukana on myös eräänlaista äärimmäistä yläluokan nepotismia, jossa sukulaisuussuhde on vain osittain biologinen. Laajemman näkökulman mukaan koko yhteiskunnan ajatus on anti-liberalistinen. Paikka, jossa kansalaiset ovat ulkoistaneet valtiolle kaiken ja saavat vastineeksi elämisen perustarpeet. Oikeusministeriö toimii korkeimpana päätöksentekijänä ja koko järjestelmän toimivuus on sisäänrakennettu laki-instituutioon. Oikeusministeriön valta on absoluuttinen – jopa niin, että ministeriön tekemät päätökset tai hyväksyntä ei vaadi edes perusteluja. Näin on määritetty laissa.
Oikeusministeriö oikeuttaa järjestelmänsä ja oman olemassaolonsa historialla. Sodat ja anarkia syntyivät demokratiasta ja yksilöiden kyvyttömyydestä valita oikeita johtajia. "Revolution" ‑tarinassa (Judge Dredd 25, Jalava) tuomarit jopa lavastavat syylliseksi demokratia-aktiiveja. Lain rikkominen on tilanteessa oikeutettua, koska ydinajatuksen mukaan nykyinen hallintomuoto on ihmisten parhaaksi eikä kansalaisilla ole tarpeeksi arvostelukykyä osallistua päätöksentekoon. Judge Dreddin johtamina tuomarit tukahduttavat demokratian vaatimistoimet kaikilla niillä toimilla, jotka kaikkein laskelmoivimmalla poliisivaltiolla on käytettävissä.
Tuomari
Tuomarilla on oikeus syyttää, tuomita ja tarpeen vaatiessa teloittaa. Tuomarin ohjenuorana toimii laki, jota noudatetaan kirjaimellisesti. Tuomarit viettävät lyhyen lapsuutensa ensin tuomarikoulutuksessa ja sen jälkeen loppuelämän kaduilla. Jotkut saattavat päästä oikeusministeriöön hallinnollisiin tehtäviin. Kun tuomarista tulee kykemätön hoitamaan tehtäviään hän aloittaa ns. pitkän marssin. Tuomari lähtee Mega-Citystä vailla mahdollisuutta paluuseen ja jakaa oikeutta kirotussa maassa koko (lyhyen) loppuelämänsä ajan.
Moni tarina onkin tehty kuvaamaan tuomarien arkea. Yksi näistä on "Graveyard Shift" (Judge Dredd 16, Jalava). Siinä seurataan tuomareita yhden normaalin yövuoron ajan; vuoro on silti täynnä katastrofeja, korttelisotia ja sekopäitä, joiden toimien seurauksena oikeusministeriön liikkuvat ruumiinkäsittelyvaunutkin ruuhkautuvat. Lopulta aamu koittaa ja tilanne rauhoittuu. Yövuoron tuomarit viettävät tunnin laitteessa, joka vastaa kokonaisen yön unta. Sitten onkin samalla porukalla aika aloittaa päivävuoro...
Sarjakuvien keskushahmo on Mega-Cityn kovin ja armottomin katutuomari Judge (Joseph) Dredd. Hän on nollatoleranssin ja kompromissittomuuden perikuva, jonka suu on ikuisesti vääntyneenä krooniseen multivitutukseen. Dreddin kasvoja ei ole koskaan näytetty oikeuden kasvottomuuden metaforana tai liiallisena inhimillistäjänä. Judge Dredd on yksiulotteinen hahmo, jonka kommunikointi koostuu lähinnä lakonisista toteamuksista. Tilanteen rauettua saattaa hänenkin huulilta päästä jokin äärikuiva kommentti, ikäänkuin todisteena, että kyseessä on elävä olento. Dredd on samaan aikaan absoluuttisen vallan omaava esivallan edustaja, mutta myös perinteinen työväenluokan sankari; toimija ja asioiden kuntoon saattaja, joka vihaa byrokratiaa. Ylennyksiä sataa, mutta Dredd torjuu ne aina epätarkoituksenmukaisina. Hänen paikkansa on kaduilla. Tarinoissa rooli vaihtelee pahimman luokan sortajasta pelastajaan.
Tuomarien armottomuus johtaa erikoiseen dilemmaan; Arkkikonnia ei juurikaan voi syntyä, koska viimeistään toisella kerralla he pääsevät hengestään. Eräs hahmo välttää mainiosti tämän ongelman. Judge Death on epäkuollut tuomarin karikatyyri. Hän päätyi toisesta ulottuvuudesta Mega-Cityyn, jossa oli kolmen kumppaninsa avulla tuominnut kaikki kuolemaan. Koska vain elävät tekevät rikoksia, niin Judge Death oli määritellyt elämisen rikokseksi, josta rangaistaan kuolemalla. Judge Death ilmestyy aina säännönmukaisesti terrorisoimaan kaupunkia vinksahtaneen logiikkansa ajamana.
Sarjakuvan viehätys ei ole niinkään pelkässä nimihahmossa vaan maailman järjettömyydessä ja toisaalta päähahmon yksiulotteisessa, mutta tasapainotetussa suhteessa. Tuomari on jonkinlainen selväjärkisyyden symboli ja helppo samaistumisen kohde, koska hän lukijan tapaan tiedostaa ympäröivän maailman mielipuolisuuden. Toisaalta tuomari on samalla oman järjestelmänsä tuote ja vanki, joka kykenee rationalisoimaan maailman vain lain kautta. Tuomarin roolissa ei voi olla myöskään näkemättä brittiläisen siirtomaa-ajan virkamiehen varjoa; sotilasta, joka omasi absoluuttisen vallan ja näki kaiken omalle järjestelmälleen vieraan vain väkivallan, alkukantaisuuden ja anarkian hallitsemattomana sekasotkuna.
DREDDXPERIENCE: Kaksiulotteiset
2000AD (1977–)
2000AD on antologia ‑tyyppinen julkaisu ja Judge Dredd on yksi monista sivuilla vierailevista hahmoista. Yksi Dredd-episodi on noin kymmenen sivun mittainen. Jotkut tarinat ovat vain yhden episodin pituisia, mutta toiset taas jatkuvat kymmeniä episodeja. Ensimmäinen iso kokonaisuus oli "Cursed Earth" (Kirottu Maa, Judge Dredd 22–23, Jalava)-jatkotarina, joka kesti 25 episodia.
Judge Dredd kuuluu edelleen 2000AD:n kantaviin voimiin ja lehteä on julkaistu jo yli 1800 numeroa.
Judge Dredd Megazine (1990–)
Judge Dredd Megazine on 2000AD:n tapainen antologia, jossa alun perin kaikki tarinat sijoittuivat Dredd-universumiin. Myöhemmin antologiassa alettiin julkaista myös muita tarinoita. Vuonna 1990 John Wagner siirtyi Megazineen ja 2000AD:n Dredd-tarinat jätettiin ns. nuoremmalle tekijäkaartille. Heikkotasoisempien tarinoiden seurauksena 2000AD:n myynti laski ja Wagner palasi myöhemmin ohjaamaan myös näitä tarinoita.
Judge Dredd Megazinea on ilmestynyt yli 330 numeroa.
Jalava: Judge Dredd 1–30 (1989–2000)
Jalavan julkaisut ovat Titan Books ‑albumien suomennoksia. Ne eivät ole kronologisessa järjestyksessä vaan ryhmiteltyinä erilaisiin teemoihin tai tarinakokonaisuuksiin. Jalava julkaisi albumeja 30 kappaletta vuosina 1989–2000. Albumeissa on julkaistu kaikki ensimmäisen vuosikymmenen klassikot ja parhaimmat tarinat (1977–1987), mutta lukujärjestykseen kannattaa kiinnittää huomiota.[1] Tämän jälkeisiä tarinoita ei ole suomennettu.
Jalava julkaisi myös kolmen albumin verran PSI‑Judge Andersonin seikkailuja vuosina 1991–1993. Judge Anderson on suosittu hahmo ja seikkailut usein Dreddin rinnalla, varsinkin Judge Death ‑tarinoissa. Hahmo on myös Dredd 3D (2012) elokuvassa.
Lehtimiehet: Judge Dredd (1984–1985)
Lehtimiehet julkaisi sarjakuvaa 15 kappaleen verran. Siinä julkaistiin pääasiassa vuosien 78–82 tarinoita sekalaisessa järjestyksessä. Lehdissä oli monet alkuvuosien klassikkotarinat kuten "Judge Death Lives", "Cursed Earth" ja "Judge Caligula". Nämä klassikot tultiin myöhemmin julkaisemaan Jalavan albumeina.
Julkaisuissa on silti muutamia tutustumisen arvoisia tarinoita, kuten Judge Deathin debyytti (Judge Dredd 1/1984). Jonkinlainen anekdootti on myös "Return of Rico", joka on harvoja Pat Millsin käsikirjoittamia tarinoita (Judge Dredd 10/1985). Se julkaistiin vuosia myöhemmin pidempänä kolmen episodin tarinana.
Jalava: Judge Dredd (1991–1992)
Jalava kustannus julkaisi Judge Dreddiä hetken aikaa myös lehtenä. Se julkaisi aluksi melko kattavasti alkuajan tarinoita, mutta jo viidennessä osassa unohti kronologisuuden. Sarjasta löytyy kuitenkin mm. ensimmäinen 2000AD:n Dredd-tarina "Judge Whitey" (Judge Dredd 2/1992) sekä ensimmäinen laajempi tarinakokonaisuus "Robot Wars" (Judge Dredd 1/1991). Maininnan arvoinen on myös "Block Mania" (Judge Dredd 5–6/1991), joka on prologi "Apocalypse War" ‑tarinalle (Operaatio Maailmanloppu, Judge Dredd 10–11, Jalava).
Jalavan lehden henkinen painolasti oli ehkä jonkinlainen tietoisuus siitä, että parhaimmat tarinat päätyvät lehden sijasta aina albumeihin.
"Judge Dredd: Complete Case Files" & "Judge Dredd: The Restricted Files"
Complete Case files on sarja, jossa julkaistaan Dredd-tarinoita kronologisessa järjestyksessä. Yhdessä opuksessa on tarinoita keskimäärin 300 sivua. Complete Case Fileä on julkaistu tähän mennessä 19 kappaletta eli noin 6000 sivua (ajallisesti ollaan noin 90‑luvun puolessa välissä). Restricted Files ‑sarja on samankaltainen sarja, mutta jossa julkaistaan muita Dredd-spesiaaleja ja sarjakuvastrippejä. Complete Case Files on ainoa käytännössä järkevä (ja taloudellinen) tapa tutustua sarjaan laajelmalti. Case Files on taasen julkaisun Yhdysvaltalainen vastine. Sitä ei voi suositella, koska julkaisuaikataulu on todella hidas.
Sarjasta on julkaistu lukemattomia erilaisia teema-albumeita ja koostesarjoja. Niitä kannattaa hyödyntää jos tietää mitä haluaa. Sarjaan vasta tutustuvan kannattaa lukea ensin Jalavan albumit[1] ja siitä edetä Complete Case Filesien kautta (osasta 12 eteenpäin) systemaattisesti tai isompia tarinakokonaisuuksia poimien.
Complete Case Filesien(kin) ulkopuolelle jää silti vielä lukuinen joukko Dredd-universumiin liittyviä spinoff‑ ja minisarjoja sekä Judge Dredd crossovereita. Laajin näistä on Judge Anderson: PSI Division ‑spinoff-sarja. Yksi merkittävä minisarja on "America" (1990). Se on tarina demokratia-aktiivista, josta tulee terroristi Total War ‑nimiseen järjestöön. Myöhemmin järjestön tiet tulevat risteämään myös Dredd ‑tarinoiden kanssa. America on tutustumisenarvoinen myös siksi, että John Wagner pitää sitä henkilökohtaisesti parhaimpana tarinanaan.
90‑luvun suosion vuodet
90‑luvulla Dredd-brändin ympärillä oli runsaasti säpinää. Laajeneminen Yhdysvaltoihin oli hyvässä vauhdissa ja elokuvastakin huhuttiin. Kun elokuva lopulta vahvistui, niin se aiheutti Dredd-tuotteiden vyöryn markkinoille.
2000AD toimi tuolloin yhteistyössä DC Comicsin kanssa. 1991 oli julkaistu ensimmäinen Judge Dredd ‑crossover Judgement in Gotham (suom. Batman & Judge Dredd: Gotham Cityn tuomiopäivä, 6/92). Myöhemmin 90‑luvulla näistä sarjakuvahahmojen ja ‑universumien crossovereista tuli kokonainen muoti-ilmiö. Judge Dreddkin tulisi kohtaamaan vastaavissa mm. Alienit, Predatorin ja Lobon.
Elokuvan julkaisun kynnyksellä DC Comics alkoi julkaista jopa kolmea erilaista Dredd-sarjakuvaa (1994–1996), joista osa poikkesi 2000AD jatkumosta. 2000AD:n kustantaja taas toi markkinoille nuorimmille lukijoille tarkoitetun ja väkivallasta riisutun Judge Dredd: Lawman of the Future ‑sarjan. Sanomattakin lienee selvää, että tämän kevytversion julkaisu loppui lyhyeen.
Virgin books julkaisi 1993–1995 Dredd-kioskipokkareita yhdeksän kappaletta. Sarjan toinen pokkari julkaistiin Suomessa nimellä Villiä viihdettä (David Bishop, Savage Amusement, 1993). 2100‑luvun maailma ei kirjallisena tuotoksena toiminut.
Judge Dredd (1995)
Koko 90‑luvun olivat eri elokuvakäsikirjoitukset kiertäneet ja ohjaajahuhuruletissa pyöri kaikkea Richard Stanleyn ja Renny Harlinin väliltä. Kun elokuva lopulta vahvistettiin, kaikki näytti hyvältä: uutta nousua toimintatähtenä elävä Sylvester Stallone ja marginaaliseen genreensä (tieteistoiminta) nähden todella huima 70 miljoonan dollarin budjetti.
Elokuvan massiivisella budjetilla haalittiin nimekäs näyttelijäkaarti (josta pelkästään Sylvester Stallonen palkkio oli 20 miljoonaa) ja lavasteet. Gianni Versace suunnitteli univormut. Rahaa paloi, kun 2100‑luvun maailmaa mallinnettiin Hollywood-tyyliin. Elokuvan lavasteet ja löyhät viittaukset sarjakuvaan toimivatkin melko hyvin. Katuja ja tuomarien uniformuja vaivasi kuitenkin muovisuus ja kaupunki oli estetiikaltaan enemmän B‑luokan Blade Runneria (1980) kuin Mega-City yhtä. Eniten mätti kuitenkin asenne, uskalluksen puute ja Dredd-maailman hengen unohtaminen. Koko uniikki maailma tungettiin vain kliseiseen actionsankari humoristisen sidekickin kera ‑konseptiin ja elokuva oli ytimeltään sitä samaa kuin kaikki muutkin tuon ajan toimintaelokuvat.
Ohjaaja Danny Cannon on myöhemmin syyttänyt Sylvester Stallonea projektin epäonnistumisesta, mutta tosiasiassa lähtökohdat olivat jo pahasti pielessä, kun elokuvaa kaavailtiin alun perin PG‑13 ikärajalle (siitä tuli kuitenkin loppujen lopuksi R). Koko elokuvan ongelmat ovat paljon syvemmällä kuin siinä, että Stallone otti kypärän pois päästään. John Wagnerin kommenttia siteeraten "elokuvan suurin ongelma on se, että sillä ei ole mitään tekemistä esikuvansa kanssa". Produktio ei flopannut taloudellisesti, mutta se lopetti Dredd-brändin 90‑luvun laajenemiskauden.
Alaviitteet
^ Lukujärjestykseen saa apua Kimmo Lakoman 2000AD-sivuilta (sivu sittemmin poistunut verkosta). Jostain syystä kronologisesta listasta puuttuvat 1984–1985 julkaistut tarinat. Niiden sisältöä voi kuitenkin tutkia erillisestä linkistä.
DREDDXPERIENCE: Interaktiiviset
Judge Dreddin maailma ei ole saanut vertaistaan peliä. Käytännössä kaikki ovat olleet vain halpaa väkivaltatoimintaa, vailla aitoa yritystä. Samoja teemoja kierrätetään ja lähes jokaisessa taistellaan Judge Deathia vastaan jossain vaiheessa.
Tasohyppelyt/Beat 'em upit (1986–1995)
Commodore 64:lle ilmestyi peräti kaksi Dredd-peliä. Ensimmäinen ilmestyi Melbourne Housen (1987) ja toinen Virginin (1991) valmistamana. Melbourne Housen suoraviivaisessa pelissä salatupakoitsijakin on aina haulikolla sivullisia räiskivä raivohullu. Virginin versiossa on taasen kuusi selvitettävää tasoa, joissa Dredd voi liikkua myös moottoripyörällään. Virginin versio ilmestyi jo pahasti kuihtuneille Commodore markkinoille niinkin myöhään kuin 1991. Molempia pelejä löytyy myös muilta mikrotietokone alustoilta.
Acclaim julkaisi tasohyppelyn SNES‑ ja Sega-alustoille (ja DOS). Vaikka kansi onkin otettu elokuvasta, niin itse peli on perinteistä sarjakuvaan perustuvaa tasohyppelyä ja ampumista. Eri tasoilla vieraillaan mm. kirotussa maassa ja Deadworldissa.
Midwayn arcade-peliosasto kehitti sivulta kuvattua Beat'em Up ‑kolikkopeliä 1990‑luvun alussa. Samaan aikaan yhtiön toinen osasto rakensi flipperiä. Arcadepeli rakennettiin lähes valmiiksi, mutta sitä ei koskaan julkaistu. Vuosia myöhemmin pelin ROM vuodettiin nettiin ja sitä on voinut testata PC‑koneilla. Samalla varmistui, että peli oli rakennettu lähes täysin toimintakuntoiseksi.
Shoot 'em upit / first person shooter (1995–2003)
Tasohyppelyiden ja sivustapäin kuvatun toiminnan aika alkoi olla ohi 1990‑luvun puolessa välissä. FPS‑pelit valtasivat alaa ja Dredd juuttui niihin.
Acclaim julkaisi 1997 valopistoolilla pelattavan Judge Dredd ‑arcaden. Se julkaistiin vuotta myöhemmin Playstation-versiona ja oli niin ikään valopistoolilla pelattava.
Rebellion on brittiläinen peliyhtiö, joka osti 2000AD:n vuosituhannen alussa. Rebellionin ensimmäinen menestys oli Atari Jaguarille julkaistu Alien vs. Predator (1994). Sen onnistunut PC‑versio viisi vuotta myöhemmin nosti yhtiön huipulle. Judge Dredd: Dredd vs. Death (2003) ‑pelissä Rebellion yritti toistaa saman konseptin eli rakentaa tunnelmaltaan ylivertaisen pelikokemuksen. Lopputulos ei ollut odotuksien arvoinen ja pelistä tuli keskinkertainen FPS‑seikkailu.
Judge Dredd ‑flipperi (1993)
Williams/Midway julkaisi vuonna 1993 laajakenttäisen flipperin. Äänet ja asenne sopivat hyvin sarjakuvan luonteeseen ja peli herättikin aikoinaan vastustusta mustan huumorinsa ja väkivaltansa vuoksi. Mailoja on neljä ja kenttä on täytetty erilaisella Mega-City- ja Deadworld ‑rekvisiitalla. Rampit simuloivat moottoriteitä ja monet tehtävät perustuvat niiden hallintaan. Lainvalvomistehtävien lomassa on erillinen kuuden pallon multiball, jossa pyritään pääsemään mustien tuomareiden ulottuvuuteen jahtaamaan itse Judge Deathia.
Laite on surullisen kuuluisa eräästä suunnitteluviasta. Pyörivä Deadworld rikkoontuu aikaa myöten ja mekaanista osaa on vaikea enää löytää. Vaikka haitta on kiusallinen, niin se on myös onneksi melko näennäinen; Se poistaa laitteesta muutaman sinällään turhan, mutta nokkelan toiminnallisuuden (magneettinen käsi ja pyörivä Deadworld). Itse pelaamista vika ei kuitenkaan juurikaan haittaa.
PC:lle ilmestyi 1998 Judge Dredd Pinball, mutta sillä ei ole mitään yhteistä Midwayn laitteen kanssa.
Muut
Aiheesta on vuosien mittaan on ilmestynyt useita roolipelejä sekä erilaisia keräilykortti‑ ja lautapelejä. Lautapelit ovat useimmiten olleet brittiläisen Games Workshopin käsialaa ja vanhin niistä on tehty jo vuonna 1982. Roolipeleistä laajin on ollut Mongoosen valmistama Judge Dredd [d20]. Siihen on tuotettu jo 15 eri laajennusosaa, kun taas muilla kilpailijoilla ne ovat jääneet vain muutamaan. Mobiilialustoille on viime aikoina ilmestynyt mm. iOS‑/Android-mobiilipeli Judge Dredd vs Zombies (2012) sekä eräänlainen digitaalinen pelikirja Judge Dredd: Countdown Sector 106 (2012).
