Jetro Suni

A Serbian Film (2010)

Ohjaaja:

• Srđan Spasojević

elokuva arvostelu

Ohjaus: Srđan Spasojević

Nykypäivänä on äärimmäisen harvinaista törmätä uutuuselokuvaan, joka edes jollain tasolla pystyy yllättämään tai haastamaan katsojansa. Kiitos siis Srđan Spasojevićille, joka lataa armotta kovat piippuun ja losauttaa ne katsojan silmille A Serbian Filmillä sellaisella volyymilla että heikoimpia hirvittää.

Valmistusmaansa mukaan nimetty "serbialainen elokuva" on puskista tulleeksi debyyttiohjaukseksi kerrassaan ilmiömäinen suoritus. Spasojević tuotti elokuvansa omatoimisesti näyttelijä-tuottaja Dragoljub Vojnovin avustuksella ja käsikirjoitti sen yhdessä ohjaaja-käsikirjoittaja Milos Radivojevićin pojan Aleksandar Radivojevićin kanssa, jonka aiempiin käsikirjoitusmeriitteihin lukeutuu muun muassa kotimaansa lippuluukuilla oivallisesti menestynyt aikuisten satu Tears for Sale (2008).

A Serbian Filmin protagonisti Milos (Srđan Todorović) on perheellinen ex‑pornotähti, joka yrittää viettää normaalia arkea yhdessä Mary-vaimonsa ja kuusivuotiaan poikansa kera. Talouskassa käy kuitenkin vähiin, joten jotain on keksittävä ja pian. Pornoalalla edelleen toimivan ystävättärensä kautta Milos saa yhteydenoton paikalliselta eksentrikkotaiteilija Vukmirilta (Sergej Trifunović), joka esittää tälle eriskummallisen tarjouksen. Vukmir on pornoauteur, jolla on visio päästä käyttämään Milosia pääinstrumenttina uusia pornotaidesuuntauksia luodessaan. Milos on vastentahtoinen, mutta taloudellisen ahdingon luoman paineen alaisena hän ei voi muuta kuin hypätä mukaan Vukmirin kelkkaan.

Jo elokuvateknillisestikin A Serbian Film on kaikin puolin loistokas. Äänimaailma tukee jatkuvasti ruudulla näkyvää kuvaa ja kuva kerrottua tarinaa. Taidokkaana tehokeinona paikoin käytetyn Wikluh Skyn (eli Đorđe Miljenovićin) säveltämän painostavan industrial-jyskeen voisi hyvinkin kuvitella saaneen vaikutteita Chu Ishikawan Tetsuo: The Iron Manin (1989) ääniraidasta. Yhtä lailla loppupuolella nähtävä henkilöhahmon näkökulmasta käsivaralla kuvattu kohtaus tuo lähes väistämättä mieleen samaisen elokuvan. Muilta osin kuvauksessa ja leikkauksessa ei turhaan kikkailuun ole turvauduttu lainkaan. Valaistus sekä kuvakulmat toimivat, ja valittu värimäärittely sopii oivallisesti sisältöön. Elokuva on kuvattu kokonaisuudessaan digikuvaamisen terävintä kärkeä valmistumisvuonnaan edustaneella RED‑kameratekniikalla. Tekijät ovat myös tiedostaneet cgi‑tehosteiden kömpelyydet, eikä tökeröitä silmille hyppääviä tietokoneavusteisia tehosteita ole kelpuutettu mukaan lainkaan.

Teoksen överirankan teeman huomioiden on positiivisen hämmästyttävää miten paljon elokuvaan on saatu mukaan nimekkäitä näyttelijöitä ja miten mallikkaasti kaikki heistä suoriutuvat rooleistaan. Lähes kaikilla näyttelijöistä on jonkinlaista aiempaa näyttelijätaustaa vähintään tv‑tuotantojen puolelta. Pääosaesittäjä Todorović on alansa vankka ammattilainen ja tuttu kasvo mm. Emir Kusturican elokuvista Underground (1995) ja Musta kissa, valkoinen kissa (1998). Suhteellisen pitkän uran tehneen Trifunovićin filmografiasta löytyy yhtä lailla reilusti merkittäviä nostoja (The Professional, 2003; Aporia, 2006; The Tour, 2008). Etenkin Todorovićin tehtäväksi jää kantaa harteillaan elokuvan vastenmielisen teeman mukanaan tuoma raskas taakka. Hapuilusta ei kuitenkaan ole tietoakaan, Todorovićin onnistuessa esimerkillisen hyvin sympaattisen perheenisän ja ex‑pornostaran risteymäroolissa.

Ohjaajakäsikirjoittajapari on todennut elokuvan olevan poliittinen kommentaari^[1]; näkemys nykymaailman tilasta ja eritoten kuvaus elämästä Serbiassa, jossa eksploitatiivinen pornoteollisuus on nykypäivää – tästä osaltaan kielii myös elokuvan itseironinen nimi. Sisällöltään A Serbian Film on häpeilemättömän shokeeraava ja toinen toistaan kammottavimmilla tavoilla vallitsevia tabuja rikkova. Kyse ei kuitenkaan ole ontosta gornosta tai sieluttomasta rietastelusta, vaan taidokkaasta tasapainottelusta mauttomuuksien ja niiden esittämiseen vaadittujen perustelujen välillä. Elokuvan draaman kaari on sekin mallikkaasti rakennettu. Aina kun luulisi, ettei teos voi enää entisestään ylittää itseään tai mitään ruudulla aiemmin nähtyä, löytyy vaihdelaatikosta sittenkin uusi eksponentiaalisen hypyn seuraavalle tasolle mahdollistava vaihde. Elokuvan loppupuolelta löytyy vain yksi jakso, joka olisi hyötynyt kerronnan tiivistämisestä, mutta muutoin käsissä on todella eheä paketti armotonta tykitystä.

Elokuvan edetessä katsojaparka riepotellaan läpi melkoisen tunnevuoristoradan. Silmien eteen vyörytettyjä toinen toistaan tabumpia aiheita katsoessa osa varmasti jopa pohtii miten nähdyn esittäminen voi olla edes laillista. Kaiken tämän sekaan on ripoteltu törkeitä korniuden rajoja rikkovia vitsejä, jotka tihkuvat pikimustaa huumoria. Musta huumori on useimmilta osin nerokasta ja niin taidokkaasti ajoitettua, että siitä on lähes mahdoton olla huvittumatta – mutta nauraminen saa olon tuntumaan likaiselta. Vitsailut kumpuavat epäilemättä Radivojevićin kynästä, jonka aiemmassa elokuvassa Tears for Sale oli jo nähtävissä hyvin samankaltaista huumorin kukintaa. Toki muutaman kohtauksen osalta kokonaisuus olisi saattanut hyötyä siitä, että vitsit olisi jätetty vitsailematta ja vakava ote säilytetty.

Kuvottavien kuvien esittäminen elokuvassa on perusteltua. Kun 60‑luvun alkupuolella yleisössä pahennusta aiheuttamaan ja kärkkäiden sensoreiden saksien napsetta uhmaamaan riitti Dolores Hazen kehystettyä valokuvaa tuijottava vanha irstas professori Humbert Humbert, ei samankaltainen hienovarainen vihjailu enää riitä herättämään nyky-yleisössä tarpeeksi suurta reaktiota. Jos keskustelua halutaan herättää, täytyy ensin herättää yleisö. Ja siinä A Serbian Film onnistuu enemmän kuin mallikkaasti.

Elokuva on omiaan palauttamaan takaisin pinnalle keskustelun elokuvasensuurista – ja sen mahdollisesta palauttamisesta maissa, joissa sensuurilaki on mahdollisesti päässyt löystymään. Kaikki se mitä elokuvassa tapahtuu on kuitenkin hyvin vähäpätöistä verrattuna siihen mitä yhteiskunnassamme ja ympärillämme tapahtuu kaiken aikaa ja miltä harmillisen usein ummistamme silmämme. A Serbian Filmin käsittelemät aiheet ja kammottavat kuvat kuuluvat kaikki valitettavasti osaltaan ihmisyyteen, vaikkakin toki sen synkimpiin ja hiljaisiksi vaiettuihin puoliin. Arkielämän esimerkkejä ei tarvitse kaukaa hakea, eivätkä ne edes ole kovin hyvin piilossa. Samalla kun poikakuorolaisia raiskaavat pedofiilipapit mellastavat vapaana Vatikaanissa, on moraalinvartijoiden vaivatonta suunnata syyttävät sormensa kohti populaarikulttuurituotoksia ja vaatia niistä kiellettäväksi kaikki ne, jotka kertovat ja paljastavat liikaa ihmisyyden synkistä puolista.

Lähdeluettelo

1. ^ A Serbian Film Director – haastattelussa ohjaaja Srđan Spasojević (linkki )