Sakari Määttä

The Seasoning House (2012)

Ohjaaja:

• Paul Hyett

elokuva arvostelu

Ohjaus: Paul Hyett

Paul Hyettilla on elokuvaefektien tekemisestä yli kymmenen vuoden kokemus. Hänen ansioluettelostaan löytyvät muun muassa The Descent (2005), The Children (2008), Heartless (2009) sekä viimeisin Hammer-hitti The Woman in Black (2012). The Seasoning House on Hyettin ensimmäinen taidonnäyte ohjaajana eikä jää tippaakaan jälkeen yllä mainituista modernin kauhuelokuvan klassikoista.

Hyett suunnitteli alun perin ohjaavansa Black Site ‑nimisen psykologisen trillerin, mutta tuottajat eivät uskaltaneet sijoittaa kahta miljoonaa puntaa efektigurun esikoisohjaukseen. Tyylikäs väkivaltarypistys The Seasoning House syntyi selvästi halvemmalla ja lopputuloksesta voi päätellä puntien matkaavan jatkossa helpommin Hyettin projekteihin. Hyett sai tuottajien taholta lähes täydellisen ohjausrauhan, vaikka elokuvan äärimmäinen väkivalta ei varmasti ole kaikkien mieleen. FrightFestin maailmanensi-iltayleisön mieleen The Seasoning House sen sijaan oli, ja iski yli 1300 paikalle eksyneelle sielulle luun kurkkuun.

The Seasoning Housen tapahtumapaikka on tuntemattomaksi jäävässä Balkanin maassa sijaitseva bordelli vuonna 1996. Alueen kauneimmat tytöt on kaapattu vangeiksi taloon ja heidän ainoa tehtävänsä on palvella sotilaiden ja muiden asiakkaiden tarpeita. Naiset ovat kuin sänkyihin kahlittuja nukkeja, joiden viimeiset hetket koostuvat pahoinpitelystä, kidutuksesta ja hyväksikäytöstä. Mahdolliset toivonkipinät tukahdutetaan pitämällä vangit jatkuvassa huumehorroksessa.

Vankien siisteydestä huolehtii kuuromykkä orpotyttö Angel (Rosie Day), jonka talon johtaja Viktor (Kevin Howarth) on adoptoinut palvelijakseen ja leikkikalukseen. Angel ei ole vapaa poistumaan talosta, mutta pienen kokonsa puolesta hän mahtuu salaa liikkumaan huoneiden seinien sisäpuolelle jääviä ahtaita käytäviä pitkin. Angel koettaa elää talossa mahdollisimman huomaamattomasti eikä juurikaan kiinnostu muista asukkaista. Hän tuntee kuitenkin sympatiaa Vanya-nimistä vankia (Dominique Provost-Chalkley) kohtaan ja ongelmat syvenevät.

The Seasoning House on tarkkarakenteinen elokuva, joka etenee Hyettin täydellisessä hallinnassa olematta liian ennalta-arvattava. Toisinaan se tasapainoilee turhan uhkaavasti eksploitaation rajalla, mutta onnistuu aina palaamaan kunnialla takaisin asiaan. Tarina kieppuu painajaismaisesta kärsimysnäytelmästä kohti epätoivoista kostoa hellittäen vasta viimeisessä näytöksessä. Erikoisefekteihin on luonnollisesti panostettu paljon. Vaikka kuviin onkin usein lisätty materiaalia tietokoneavusteisesti, niin veren ja maskeerausten osalta cgi:n käyttö on onneksi minimissä.

Todella vahvan suorituksen tekevä Rosie Day valittiin Angelin rooliin 120 hakijan joukosta. Rosie on hentorakenteinen, pienikokoinen ja kasvoiltaan tyttömäisen ujo. Koska Angel on kuuromykkä, korostuu suorituksen fyysisyys entisestään. Angel on täydellinen kontrasti verrattuna elokuvan mielipuolisen sadistisiin mieshahmoihin, joille naiset ovat pelkkiä mielihyvän välineitä. Hyett tietää hahmojen vastakkaisuuden ja käyttää sitä hyväksi useassa kohtauksessa erittäin onnistuneesti.

Sakari Määttä

Grabbers (Grabbers – huurupiilo, 2012)

Ohjaaja:

• Jon Wright

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jon Wright

Irlantilainen Jon Wright (Tormented, 2009) halusi tehdä kotimaahansa sijoittuvan klassisen hirviöelokuvan ja tähän hänelle tarjoutui oivallinen mahdollisuus Kevin Lehanen tarjotessa sopivaa käsikirjoitusta. Lehanen tekstin koukku perustui yhteen erinomaisen hauskaan ideaan, jonka hän sai päähänsä jouduttuaan patikointireissullaan hyttysten ahdistelemaksi. Wright omaksui tarinan ja kampesi mukaan runsaasti vaikutteita omista kauhuelokuvasuosikeistaan.

Wrightin suosikkielokuvien joukosta löytyy varmuudella ainakin Tappajahai (1975), Gremlins – riiviöt (1984), Tremors – väristyksiä (1990), Deep Rising – uhka syvyyksistä (1998) sekä viime vuonna hassuttanut Attack the Block. Grabbers on kauttaaltaan hyväntuulinen kauhukomedia, joka ei niinkään kärsi edellä mainittujen nimikkeiden muistelemisesta, vaan pikemminkin varman päälle pelaavan tuottajakoneiston sanelemasta kliseisyydestä.

Grabbersin pääosassa velmuilee pökkelö sinisilmä Richard Coyle (Pusher, 2012). Hän on Ciarán O'Shea, pahasti alkoholisoitunut pikkukylän poliisi, joka on kadottanut elämänilonsa ja motivaationsa. Ciarán joutuu ryhdistäytymään, kun työpariksi saapuu kaunis ja kokematon, korkeaa moraalia edustava Lisa (Ruth Bradley). Samaan aikaan kuolleita valaita alkaa mystisistä syistä ajautua meren rantaan ja kyläläisiä kadota yksitellen. Asukkaat eivät pienistä hetkahda edes silloin, kun eräs heistä kohtaa oudon otuksen ja vangitsee sen kylpyammeeseensa lemmikiksi. Tämä kaikki on vasta alkusoittoa outojen verenimijävampyyrilonkerohirviökummajaisten hyökkäykselle.

Ciarán ryyppää lähes taukoamatta ja koettaa tehdä vaikutusta Lisaan kylän tapahtumien vyöryessä hitaasti, mutta varmasti kohti odotettua kliimaksia. Vähitellen hirviöiden anatomiasta selviää asioita ja sitä kautta paljastuu myös keino niiden tuhoamiseksi. Elokuvan loppupuoli tuo mieleen Tim Burtonin scifikomedian Mars Attacks! (1996).

Grabbersin efektipuolta kehuttiin FrightFestissä vuolaasti etukäteen, mutta se osoittautui lähinnä räiskyvän tietokonepainotteiseksi hötöksi, joka jää tasoltaan jälkeen vaikkapa The Thingin uusintaversion lonkerohirviöefekteistä. Toisaalta suhteellisen pieni, 6,5 miljoonan dollarin budjetti huomioiden lopputulosta voi pitää onnistuneena. Grabbers on ensisijaisesti itsetietoinen komedia eikä yritäkään luoda uskottavaa kauhutunnelmaa.

Sakari Määttä

En las afueras de la ciudad (Hidden in the Woods, 2012)

Ohjaaja:

• Patricio Valladares

elokuva arvostelu

"La carne es buena."

Ohjaaja Patricio Valladares lupasi juuri ennen elokuvansa Euroopan ensi-iltaa hymyssä suin, että luvassa on runsaat määrät raakuuksia, alastomuutta ja hupia. Hidden in the Woods sisältääkin räikeää veren roiskuttelua ja paljasta pintaa vaikka millä mitalla, mutta kokonaisuutta tasapainottamaan kaivattu komediapuoli on pahasti hakusessa. Elokuva aiheuttaa parhaimmillaankin vain laimeaa spedemäistä hymähtelyä.

Hidden in the Woods perustuu osittain pienessä chileläiskylässä vuonna 1987 alkunsa saaneisiin tositapahtumiin. Tuolloin perheen isä surmasi vaimonsa jääden kahden tyttärensä yksinhuoltajaksi. Tyttöjen saavuttaessa teini‑iän isä käytti vanhempaa heistä hyväksi ja tämä synnytti epämuodostuneen vajaaälyisen pojan. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2010. Lapset ovat kasvaneet aikuisiksi, mutta he ovat eläneet koko ikänsä metsän siimeksessä pienen chileläiskylän laitamilla, käytännössä isänsä vankeina.

Elokuvan alkuasetelmassa ei ole moitittavaa. Isä Felipe (Daniel Antivilo) moottorisahaa pari poliisia veriseksi mössöksi ja häkki heilahtaa. Muu perhe Ana (Siboney Lo), Anny (Carolina Escobar) ja nuori Manuel (José Hernandez) jäävät oman onnensa nojaan ja arjesta selviytyminen vaatii uhrauksia. Huumelordi Costello (François Soto) haluaa Felipen huomassa olleen kokaiinivarantonsa takaisin, mutta seonnut mies viruu vankilassa.

Huikean alkupuolen jälkeen meno tyssää ensimmäiseen elokuvan useista suvantovaiheista. Valladares vetää pieniä juonilankoja ympäriinsä, mutta ne sotkeutuvat toisiinsa johtamatta mihinkään. Mielenkiinto ei kanna loputtomiin, vaikka yliampuvat huippukohdat ovatkin palkitsevia. Onneksi ohjaaja tietää edes välillä missä vaiheessa pitää heittää lisää löylyä kiukaalle.

Valladares hallitsee likaiset ja hikiset lähikuvat hyvin. Kuvaustyöskentelyssä luotetaan liikaa heiluvaan käsivarakameraan, mikä on omiaan viemään jännitettä kohtauksista. Suurin kompastuskivi teknisellä puolella on kuitenkin leikkaus, josta on vastuussa ohjaaja itse. Chileläismaestro leikkelee jotkut kohtaukset niin tökerön epämääräiseksi silpuksi, että tuloksesta on mahdotonta nauttia. Hiukan pienemmällä saksimistempolla jälki olisi saattanut olla helpompi sulattaa. Mässäilynautinnon vastapainona Hidden in the Woodsin epätasaisuus ärsyttää ja toisinaan jopa suututtaa.

Alkuhetkistä lähtien kamera sukeltaa elokuvan tunkkaiseen maailmaan kuin kärpänen paskaiseen viemäriin. Seuraavan puolentoista tunnin aikana katsojan naamaan hierotaan verta, hikeä ja kyyneliä sen verran mittavat määrät, että olo teatterista poistuessa on aidosti likainen. Tämä kaikki on todella epätavallista chileläisestä elokuvasta puhuttaessa. Maassa tuotetaan lähinnä draamaa eikä kauhuun tai varsinkaan gorepitoiseen genrefiilistelyyn ryhdytä käytännössä ikinä. Valladares saikin Chilen hallitukselta rahaa vasta kerrottuaan ohjaavansa sosiaalisen draamaelokuvan, ja tavallaan annettu lupaus pitääkin paikkaansa.

Hidden in the Woods on täysin moraaliton, misogynistinen ja saastainen eksploitaatioelokuva, mutta se voi hyvinkin toimia avauksena uudenlaiselle elokuvalle Chilessä. Valladares on jo sitoutunut ohjaamaan Yhdysvaltain markkinoille englanninkielisen uusintaversion. Sen pääosaan on kiinnitetty Michael Biehn, jonka ruhjeinen The Victim kuului myös FrightFestin ohjelmistoon.

Sakari Määttä

A Night of Nightmares (2012)

Ohjaaja:

• Buddy Giovinazzo

elokuva arvostelu

Ohjaus: Buddy Giovinazzo

Buddy Giovinazzo kertoi jo Helsingin vierailullaan vuonna 2010 ohjaavansa seuraavaksi kauhuelokuvan. Uutinen otettiin vastaan varauksella, sillä amerikkalainen auteur tunnetaan paremmin synkkäpiiirteisten sosiaalisten draamojen ohjaajana. Giovinazzo oli kuitenkin sanojensa mittainen ja vanhojen kauhuhalpisten hengessä pieteetillä luotu A Night of Nightmares sai Euroopan ensi-iltansa FrightFestissä. Kengännauhabudjetilla tuotetusta elokuvasta huokuu ohjaajalle tyypillinen omaleimaisuus.

Valtavirran ulkopuolelle jääneistä muusikoista kiinnostunut bloggari Mark Lighthouse sopii haastattelutreffit indie-artisti Gingerin kanssa tämän syrjäiselle mökille. Haastattelu sujuu hyvin pienen flirtin merkeissä, mutta pian outoja asioista alkaa tapahtua. Gingerin vuokraisäntä Cliff soittelee taukoamatta ja tytön entinen opettaja ilmaantuu paikalle veitsi kädessään. Tämä on vain alkusoittoa kauhujen yölle, johon liittyvät talon asukkaita vuosia sitten kohdanneet tragediat. Elokuva etenee tavallisesta trilleriasetelmasta paljon pidemmälle kuin mitä aluksi luulisi.

Giovinazzo onnistuu puhaltamaan aitoa jännitettä ja kauhuelokuvan tuntua yhdessä talossa yön aikana tapahtuvaan elokuvaan. Talo on täynnä pimeitä varjoja ja outoja ääniä, joita ohjaaja käyttää piinallisen tunnelman luomiseen. Tarkkaan harkitut, oikealle hetkelle ajoitetut käänteet ja paljastukset pitävät huolen siitä, ettei tylsiä hetkiä pääse syntymään.

Kiitos kuuluu myös pääosapari Marc Senterille (Red White & Blue, 2010) ja Elissa Dowlingille (The Theatre Bizarre, 2011), jotka ottavat roolinsa tosissaan ja antavat niissä kaikkensa. Yksi A Night of Nightmaresin mieleenpainuvimmista ja tavallaan ahdistavimmista hetkistä on parin välinen rakastelukohtaus. Giovinazzo kertoi ennen elokuvan esitystä valinneensa näyttelijät sen perusteella, että hän uskoi saavansa heistä irti jotain sellaista missä muut eivät olisi onnistuneet.

Kaiken kaikkiaan A Night of Nightmares on vakuuttava esimerkki siitä, mitä pienelläkin budjetilla voi saada aikaiseksi, jos vain taitoa riittää.

Sakari Määttä

V/H/S (2012)

Ohjaaja:

• Matt Bettinelli-Olpin
• David Bruckner
• Tyler Gillett
• Justin Martinez
• Glenn McQuaid
• Radio Silence
• Joe Swanberg
• Chad Villella
• Ti West
• Adam Wingard

elokuva arvostelu

Ohjaus: Matt Bettinelli-Olpin, David Bruckner, Tyler Gillett, Justin Martinez, Glenn McQuaid, Radio Silence, Joe Swanberg, Chad Villella, Ti West, Adam Wingard

V/H/S on eri ohjaajien jaksoista koostuva episodielokuva, jonka jokaisella osalla on kauhugenren lisäksi yhteistä käsivarakuvaus. Tarjolla on siis Paranormal Activity ‑tyylistä kummittelua, suttuiseen videokuvaan liitettyjä tietokone-efektejä, verta ja suolenpätkiä sekä painostavaa tunnelmaa. Kyseistä kuvaustyyliä inhoavien kannattaa suhtautua elokuvaan varauksella, mutta muussa tapauksessa sille kannattaa antaa mahdollisuus, koska täysin turhasta tekeleestä ei ole kyse.

Adam Wingardin (A Horrible Way to Die, 2010) ohjaamassa kehystarinassa joukko nuoria murtautuu taloon etsimään tiettyä videokasettia. Yhden kasetin sijaan he löytävät useampia ja näiden kasettien kautta aukeavat myös muut lyhytelokuvamaiset jaksot. Episodit eivät ole sisällöllisesti millään tavalla yhteydessä toisiinsa, vaan toimivat ohjaajiensa itsenäisinä taidonnäytteinä. Ratkaisu ei valitettavasti ole kovin toimiva ja tekee kokonaisuudesta pahanlaatuisesti tilkkutäkkimäisen. Sama ongelma vaivaa vastaavanlaisia kauhuantologioita yleensäkin, mutta V/H/S:n poikkeuksellisen moniosaisessa paketissa ongelma korostuu entisestään.

Koko elokuvan parhaita puolia on se, että osa jaksoista onnistuu olemaan omaperäisiä – ainakin yksittäisten ideoidensa puolesta. Erityismaininnan saa Joe Swanbergin jakso, joka koostuu miehen ja naisen välisistä Skypen kautta käydyistä videopuheluista. Noin puolet episodeista ovat valitettavan kehnoja ja pitkitettyjä, mukaan luettuna jo erityisen lahjakkaaksi tiedetyn Ti Westin (The House of the Devil, 2009) hämmentävä lomavideo.

Toisinaan jaksot onnistuvat herättämään jännitystä laskelmoidun kuvauksensa ja paikoin huolellisesti tehtyjen efektiensä ansiosta. Tehosteet eivät kuitenkaan ole aina riittävän uskottavasti toteutettuja ja aiheuttavatkin enemmän kyllästymistä kuin pelkoa. Glenn McQuaidin (I Sell the Dead, 2008) juonellisesti köyhä metsäkauhujakso onnistuu ilahduttamaan efektipuolella, kun taas muun muassa West jättää tehosteiden käytön minimiin. Sen sijaan West panostaa tunnelmaan antamalla videokameran nukkuvaa pariskuntaa väijyvän tuntemattoman käsiin.

Osaa episodeista olisi mielellään katsonut pidempäänkin toisten tuntuessa piinallisen pitkiltä. Jokainen jakso on ohjattu täysin tietämättä mitä muut ohjaajat ovat tekemässä ja siksi ne eivät istu riittävän tukevasti kontekstiinsa. Pahimmillaan episodien puutteet ovat todella päällekäyviä. Esimerkiksi jo kehystarinassa katsojalle annetaan sellainen kuva, että kasetit ovat suttuista vhs‑tasoa, mutta itse lyhytelokuvat sisältävät kuitenkin runsaat määrät terävää digivideokuvaa. Myös jaksoissa usein käytetyt leikkausratkaisut antavat katsojalle ihmettelemisen aihetta.

V/H/S ‑antologian synty on Bloody Disgusting ‑nettisivuston luojan, Brad Miskan, ansiota. Hän toi yhteen kauhuelokuvien tämän hetken kiinnostavimmat nimet laulamaan ylistyslaulua katoavan vhs‑aikakauden muistolle. Elokuva toimii myös muistutuksena siitä, että käsivarakuvaus on tullut kauhuelokuvagenreen jäädäkseen ja tulee kiinnostamaan ohjaajia jatkossakin.

Sakari Määttä

Stitches (2012)

Ohjaaja:

• Conor McMahon

elokuva arvostelu

Ohjaus: Conor McMahon

"Klovni: Klovni tai pelle on koominen hahmo, jonka tunnistaa yleensä pukeutumisesta. Klovni voi esiintyä esimerkiksi sirkuksessa ja erilaisissa lasten tapahtumissa tai olla osa karnevaalia."

"Koulrofobia: Klovnien pelko."

Lastenkutsut päättyvät ikävästi Stitches-klovnin saadessa surmansa lasten tekemän kepposen takia. Klovnin elämä – ja kuolema – ei ole kuitenkaan niin yksiselitteistä ja pian naamaripäisistä kollegoista koostuva okkultistiposse jo manailee pelleloitsujaan paikallisella hautausmaalla. Stitchesin tyyliin maskeerattu kananmuna varastoidaan hautaholvin syövereihin odottamaan parempia aikoja.

"Jos klovnin keikka jää kesken hän ei voi levätä rauhassa eikä sama vitsi ole koskaan hauska toiseen kertaan kerrottuna." Stitchesin traagisen kuoleman todistanut nuori Tom (Tommy Knight) näkee yllä mainitun sananparren mukaan vannovan kultistiporukan hautausmaalla. Traumaattiset kokemukset jättävät jälkensä Tomin mieleen ja vuosien kuluessa niistä muodostuu pahanlaatuinen koulrofobia. Kuusi vuotta myöhemmin kouluikään ehtinyt Tom näkee edelleen verisiä pellejä ja väkivaltaisia näkyjä joka paikassa, sekä unessa että valveilla. Tomin pelot ruumiillistuvat epätodennäköisten sattumien kautta ja mystiset voimat herättävät Stitchesin takaisin eloon. Paikallinen Pelle Hermanni tulee kuokkimaan Tomin kotibileisiin täynnä vihaa hänen kuolemansa aiheuttaneita kakaroita kohtaan.

Stitches on ilkeästi yliampuva ja kauttaaltaan sysimusta kauhukomedia, jonka parasta antia ovat uskomattoman kovatasoiset ja hauskat veritehosteet. Mässäilyn saralla elokuva on lajinsa parasta tykitystä sitten Peter Jacksonin Braindeadin (1992). Pelkät efektit riittävät syyksi elokuvan katsomiseen, mutta kliseinen käsikirjoitus ja harrastelijamaisen tönköt näyttelijäsuoritukset ovat asioita, joihin on hyvä asennoitua ennen elokuvan katsomista. Käsikirjoitus jättää joitain mielenkiintoiselta vaikuttaneita piirteitä syventämättä. Esimerkiksi klovniperinteitä vaalivista okkultisteista olisi saanut revittyä tarinaa varmasti paljon enemmänkin.

Todellinen valonpilkahdus muutoin arkkityyppisen hahmokaartin joukossa on nimiroolissa nähtävä Ross Noble. Noble on tunnettu englantilainen stand‑up ‑koomikko ja nauttii täysillä jokaisesta kohtauksestaan. Erityisen "hauska" hänen roolinsa ei ole, vaikka tahallisen paskat one‑linerit sopivatkin elokuvan ja hahmon luonteeseen. Noble antoi taidonnäytteen räävittömästä stand‑up ‑osaamisestaan FrightFestissä ainakin Stitchesin ja The Seasoning Housen maailmanensi-iltojen yhteydessä.

Tuotantoarvoiltaan Stitches on irlantilaisen Conor McMahonin suurin elokuva tähän mennessä. Elokuvan meiningistä paistaa läpi aito tekemisen ilo ja omistautuneisuus sen ilmiselvistä puutteista huolimatta. Ja siis vielä kerran, jos asia ei jo tullut selväksi: efektit ovat huippuluokkaa.

"Not every party ends with a dead clown."

Sakari Määttä

Mientras duermes (Sleep Tight, 2011)

Ohjaaja:

• Jaume Balagueró

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jaume Balagueró

César (Luis Tosar) työskentelee vahtimestarina Barcelonan hienostoalueella sijaitsevassa kerrostalossa. Hän on pidetty herrasmies, josta yhdelläkään asukkaalla ei ole pahaa sanottavaa, mutta ulkoisen kuoren alla kaikki ei kuitenkaan ole hyvin. César hautoo katkeraa kaunaa kaikkia onnellisia ihmisiä kohtaan, sillä hän ei itse ole kykeneväinen tuntemaan sitä. Yksi hänen pakkomielteiden kohteista on talossa asuva Clara (Marta Etura), jonka positiivisuus on kuin myrkkyä miehen sielulle.

César murtautuu iltaisin Claran asuntoon ja piiloutuu tämän sängyn alle. Claran nukahdettua César huumaa hänet ja viettää yöt naisen sängyssä. Miehen juonien perimmäinen tarkoitus on tehdä naisen elämästä niin vaikeaa kuin suinkin mahdollista, keinolla millä hyvänsä. Kaikki tuntuu olevan täydellisesti häiriintyneen Césarin hallinnassa, mutta vähitellen ongelmat alkavat kasaantua ja tilanne mutkistuu.

Mientras duermes etenee taidokkaan Jaume Balaguerón määrittelemällä tahdilla heti alusta alkaen eikä ote hellitä hetkeksikään. Espanjalaisohjaaja hallitsee tunnelmallisen trillerin ja siihen hienovaraisesti kiedotun mustan komedian niin hyvin, että hänen taitojaan on jo ehditty verrata jopa Alfred Hitchcockiin. Psykologinen jännityselokuva tuntuu sopivan Balaguerólle paremmin kuin perinteinen kauhuelokuva, joiden tekijänä hänet parhaiten tunnetaan.

Elokuva etenee yhden vuorokauden pituisissa jaksoissa, joiden aikana Césarin ottamat riskit myös kasvavat hänen yrittäessään saada selville Claran henkisen sietokyvyn rajat. César on kuin ilkeä parasiitti tai syöpäkasvain, suoranainen pahuuden inkarnaatio, jonka ainoa olemassaolon tarkoitus on vaikeuttaa muiden ihmisten elämää ja tuhota heidän elämänilonsa. Tunnelmaltaan Mientras duermes on ahdistavan synkkä. Tosarin karisma takaa sen, että katsojan sympatiat ovat useimmiten hänen puolellaan täysin moraalittomista ja häijyistä teoista huolimatta.

Mientras duermes oli yksi FrightFestin ohjelmiston vahvimmista ohjauksista ja sai todella hyvän vastaanoton niin yleisön kuin kriitikoidenkin taholta. Paikalla ollut ohjaaja kertoi keskittyvänsä seuraavaksi elokuvaan [REC] Apocalypse, jonka on tarkoitus jäädä nimensä mukaisesti kyseisen sarjan viimeiseksi osaksi.

Sakari Määttä

Berberian Sound Studio (2012)

Ohjaaja:

• Peter Strickland

elokuva arvostelu

Ohjaus: Peter Strickland

Arka ja ujosteleva englantilainen ääniteknikko Gilderoy (Toby Jones) saapuu Roomaan työskennelläkseen eksentrisen giallo-ohjaaja Santinin (Antonio Mancino) uuden tuotannon parissa. Elokuva on The Equestrian Vortex, jonka sisällöstä ei tunnu tietävän ohjaajan lisäksi kukaan muu kuin äänistudiossa paljon aikaansa viettävä tyrannimainen tuottaja (Cosimo Fusco).

Äänistudion maailma imaisee Gilderoyn välittömästi sisäänsä ja tekee saman pahaa-arvaamattomalle katsojalle, jolle hahmo on ainoa mahdollinen samaistumisen kohde. The Equestrian Vortex sisältää kohtauksia, joissa noitia syytetään ja heidän sukuelimiään poltetaan tulikuumilla metalleilla. Toisiin kohtauksiin tarvitaan muun muassa rusentuvien luiden ääniä, teräaseen uppoamista lihaan tai muuta julmaa. Katsoja säästyy kyseisiltä kuvilta, mutta Gilderoy ei. Miehen hauras mielenterveys murenee päivä päivältä koko maailman muuttuessa vähitellen kaksijakoiseksi ja sekavaksi kaaokseksi.

Englantilaisen käsikirjoittaja-ohjaaja Peter Stricklandin teos tasapainoilee kauhun ja taide-elokuvan rajalla hiukan samaan tyyliin kuin hänen aiempi esikoispitkänsä Katalin Varga (2009). Yksityiskohtakylläinen Berberian Sound Studio on selvä kunnianosoitus 70‑luvun italialaisille genre-elokuville ja samalla luonnollisesti myös niiden äänimaailmoille. Elokuvassa ei siis ole lainkaan visuaalista väkivaltaa, mutta näky katosta roikkuvista mikrofoneista ja Gilderoysta moukaroimassa pöydälle aseteltua vesimelonia tai pilkkomasta porkkanoita herättävät vahvoja tunteita, kuten tekevät myös pienissä äänikopeissa vuorosanojaan kirkuvat naiset. Kaiken tämän keskellä Gilderoyn psyyken heilahtelut eivät tunnu enää lainkaan yllättäviltä.

Berberian Sound Studion vivahteikas tunnelma ja vaikeaselitteinen lopputulema nostavat elokuvan kokonaisuutena jopa korkeammalle kuin osien summan perusteella voisi olettaa. Elokuvan lopetus ei ole täydellinen, mutta tässä tapauksessa matka itsessään onkin olennaisempi kuin päämäärä. Berberian Sound Studiota voi jo tässä vaiheessa pitää yhtenä vuoden parhaista elokuvista. Toivottavasti Strickland ottaa seuraavaksi projektikseen The Equestrian Vortexin.