Ilja Rautsi

Inception (2010)

Ohjaaja:

• Christopher Nolan

elokuva arvostelu

Ohjaus: Christopher Nolan

Ohjaaja-kirjoittaja Christopher Nolan on tasaista tahtia kivunnut nollabudjetin palapelielokuvista analyyttistä kliinisyyttä huokuviin megatörsäysspektaakkeleihin. Sekoitetulla kronologialla etenevä mustavalkoinen esikoinen Following (1998) johti takaperin kerrottuun uusnoiriin Memento (2000). Välityönä syntyi kahdella tähtinäyttelijällä kuorrutettu remake (2002) norjalaistrilleristä, Insomnia (1997), joka muutti alkuteoksen nihilismin selkeäksi moraalitarinaksi. Kaksi Batman-elokuvaa (2005 & 2009) ja niiden välissä syntynyt mekanistinen taikatemppu The Prestige (2006) nostivat ohjaajan hittimaakariksi – Yön ritarista (2009) tuli jopa yksi kaikkien aikojen tuottoisimmista elokuvista.

Näin ollen Nolan sai vapaat kädet päästää kaikki lempipakkomielteensä valloilleen tuoreessa 200 miljoonaa dollaria maksaneessa scifitoimintatrillerissä Inception. Lopputulos on James Bondin ja Matrixin sekoitus, josta loistavat yhtä kirkkaasti tekijänsä vahvuudet ja heikkoudet.

Inception tapahtuu suurimmaksi osin kokonaan unissa. Leonardo DiCaprion esittämä Dom Cobb johtaa tiimiä, joka sopivan hämäräksi jäävän teknologian avulla upottautuu ihmisten uniin ja varastaa näiden salaisuudet maksua vastaan. Tällä kertaa tehtävänä vain on istuttaa idea kohteen päähän. Tempun väitetään olevan mahdoton.

Nolan käyttää ryöstötrillereistä tuttua kaavaa luodakseen massayleisölle turvallisen viitekehyksen unissa tapahtuvaan trippailuun. Kyseessä on DiCaprion "viimeinen keikka", jonka tehtyään hänelle luvataan se, mitä mies eniten halajaa – oikeus palata kotiin lastensa luokse. Tämän pitäisi olla Inceptionin sydän, juonitason Macguffinin liittyessä epämääräisesti globaalin energiatuotantomonopolin estämiseen.

Kaksi perusongelmaa löytyy jo tästä: DiCaprion dilemma ei ole kovin kiinnostava moottori kahden ja puolen tunnin elokuvalle, etenkin kun suurin osa tunneilmaisusta rajoitetaan loputtomiin infodumppausmonologeihin, joissa vuoroin selitetään unien sääntöjä ja päähenkilön menneisyyttä (elokuvan nimi voisi melkein olla Exposition). Idean istutus taas palvelee niin abstraktia tarkoitusta, että siitä on todella vaikea välittää. Etenkin kun Cillian Murphyn hahmo, jolle luovutusidea tulisi istuttaa, vaikuttaa melko hyvältä valinnalta firmansa johtoon. Elokuvassa ei siis oikein ole mitään jännittämisen aihetta, vastavoimankin koostuessa lähinnä subjektiivista peloista.

Onneksi kuitenkin unissa tapahtuva monen todellisuustason rinnakkainen toimintavyörytys on niin virtaviivaisen tyylikkäästi toteutettu, ettei motiivien ohuus enää haittaa päätehtävän käynnistyessä tunnin kieppeillä massiivisesta kestosta. Nolanin paras idea on luoda unia unien sisällä, jotka vastavuoroisesti vaikuttavat toistensa todellisuuteen. Toisin sanoen yhden unen kieppuva auto laittaa seuraavan tason hotellikäytävät painovoimasta vapaaksi tilaksi. Näissä hetkissä Inceptionin potentiaali pääsee valloilleen ja kuvavirta vie mennessään. Hans Zimmerin sumutorven lailla pauhaava eeppinen musiikki kutoo komeat musiikkivideotoimintapätkät hienoksi kokonaisuudeksi.

Inceptionissa vaikuttaa olevan ideatasolla enemmän pureskeltavaa kuin sen kokoluokan spektaakkeleissa yleensä. Kerroksittaisen unimaailman kommervenkkien alla ei kuitenkaan syki mitään kovin kiinnostavaa teemaa tai ajatuksia. Todellisuuden pirstaloituminen sitä uskottavimmiksi uniksi on siinä määrin käsitelty, ettei Nolanilla ole oikeastaan puolellaan muuta kuin massiivisten puitteiden sallima tekninen virtuositeetti, joka kantaakin yllättävän pitkälle. Lopulta hyvistä näyttelijäsuorituksista huolimatta pureksittavaa ei kuitenkaan löydy idea‑ tai tunnesaralta, vaan ainoastaan teknisen nippelitason uskottavuuksista ja koko palapelin johdonmukaisuudesta.

Nolanin uniteorian mukaan ihmisten öinen sisäavaruus koostuu lähinnä loputtomista toisiaan peilaavista pilvenpiirtäjistä, joiden puhtaan kliinisissä sokkeloissa kaikki varjelevat synkkiä salaisuuksiaan holveihin kätketyissä kassakaapeissa. Tällaisten matemaattisella tarkkuudella tikittävien rakennelmien luomisessa Nolan on mestari. Elämän valaminen niihin muodostuu kuitenkin jälleen ongelmaksi – unista puuttuu kaikki surrealistinen anarkia ja satunnaisuus. Missään ei näy outoja yksityiskohtia, soljuvaa muodonmuutosta on vain rakennuksissa, eikä kenenkään tajunnasta näytä kimpoavan noloja yksityiskohtia tai arkisten asioiden äkkivääriä yhdistelmiä. Ennen kaikkea tuntuu, kuin koko seksuaalisuuden käsite olisi poistettu kollektiivisesta alitajunnasta. Ratkaisu on linjassa Nolanin aiempien elokuvien kanssa, mutta tällä kertaa merkillinen, kun kerran liikutaan ihmismielen hallitsemattomilla osa‑alueilla.

Itse kukin voi toki miettiä, mitä sijaa yllämainituilla edes olisi kesähitiksi tarkoitetussa toimintaelokuvassa – mutta jos sukelletaan ihmisen alitajuntaan, soisi paletin olevan hieman villimpi. Elokuvasta tuleekin mieleen toinen kunnianhimoisen viihdyttävä, mutta lopulta liian yksinkertainen ja suljettu systeemi, Darren Aronofskyn The Fountain. Inception on kuin unikaupunkiensa valtavat pilvenpiirtäjät – ontto monumentti, joka heijastaa vain omia peilikuviaan. Kelpaa niitä silti ihastella.