Jetro Suni

Merkitty (1984)

Ohjaaja:

• Ismo Sajakorpi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Ismo Sajakorpi

Pitkän linjan tv‑ ja teatteriohjaaja-käsikirjoittaja Ismo Sajakorven vuonna 1984 valmistunut Merkitty oli Mainos-TV:lle työstetyn Yöjuttu-nimeä kantaneen tv‑sarjan ensimmäinen ja samalla viimeinen jakso. Sajakorven pyrkimys tuoda kauhua Suomen televisioon oli kunnioitettavan uhkarohkea mutta jo lähtökohtaisesti epäonnistumaan tuomittu yritys. Jälkikäteen tarkasteltuna Merkitty on silti kulttuurihistoriallisesti vähintään mielenkiintoinen kuriositeetti.

Merkityn varsinainen tarina alkaa, kun prostituutioringistä huonolla menestyksellä eroon pyrkivä Irma (Satu Silvo) tekee epätoivonkierteessään itsemurhan. Hengenriisto ei kuitenkaan onnistu, ja Irma herää henkiin ruumishuoneella. Kuolema on kuitenkin koskettanut Irmaa, eikä tahdo päästää häntä enää otteestaan vaan manifestoituu toistuvasti kummittelemaan tämän vierelle kalpean silinterihattuisen hautausurakoitsijan muodossa.

Lopputulos on kokonaisuudessaan hyvin rönsyilevä; kuin potpuri, joka on koostettu haparoiden palasista, joista maallikko voisi kuvitella kauhuelokuvan koostuvan. Siitä huolimatta elokuva onnistuu luomaan ympärilleen aika ajoin uniikin ilmapiirin. Muun muassa alkupuoliskon spiritistinen istunto on aidosti tunnelmallinen, sisältäen sekä Hammer Films ‑henkistä kartanokauhufiilistelyä että hienoisia Edgar Allan Poe ‑vaikutteita. Myöhemmin vieraillaan sinisävyisellä ruumishuoneella, haahuillaan kliseisesti sumussa ja juoksennellaan Porvoon Tuomiokirkon lähiympäristössä. Dialogiosuudet ja yleisilme ovat kauttaaltaan hyvin 80‑lukulaisen perisuomalaisia – kuin Pekka Lepikön Mummo-sarjassa ikään. Useammin kuin kerran kamera porautuu syvälle Satu Silvon sieraimiin, saaden tämän näyttämään etenkin lopputekstiosuuden väri-invertoidussa still-kuvassa epäedukkaan kuvakulman ansiosta pöhöttyneeltä Johanna Tukiaiselta. Alle tunnin kestonsa ja vakaasti eteenpäin hypähtelevän juonensa ansiosta Merkitty on kuitenkin hyvin kivutonta katsottavaa.

Lähes unohduksiin hautautuneeseen Merkittyyn on vaikea löytää tarkastelukulma, josta silmäiltynä teokseen osaisi suhtautua muutoin kuin oman aikakautensa kummajaisena. Omalta osaltaan Merkitty kertoo tarinaa siitä kuinka Suomessakin kauhuelokuva yritti aikoinaan edes hieman nostaa päätään mutta kuinka se poljettiin tuottajien toimesta ripeästi ja armotta takaisin maihin.

Jetro Suni

Another Earth (Toinen maailma, 2011)

Ohjaaja:

• Mike Cahill

elokuva arvostelu

Ohjaus: Mike Cahill

Another Earth ammentaa perustaansa niin Britti-tieteiselokuvasta Journey to the Far Side of the Sun (1969), yhdysvaltalaisen filosofi Hilary Putnamin vuonna 1975 esittämästä kaksoismaan ajatuskokeesta kuin Asimovin kirjallisuudesta (Cahill itse on suuri Asimov-fani ja vilauttelee Säätiö-kirjaa elokuvansa lavasteissakin).

Elokuva keskittyy vahvasti kahden keskushenkilönsä, Johnin (William Mapother; Lost-tv‑sarjan Ethan Rom) ja Rhondan (Brit Marling, joka myös käsikirjoitti Another Earthin yhdessä Cahillin kanssa) kohtaamiseen sekä hahmojen välille kehittyvään suhteeseen. Molempien päähenkilöiden elämää dominoi menneisyyden synkkä haamu ja sen mukanaan tuoma kyvyttömäksi tekevä ja kaiken peittävä epätoivo. Elokuvan maailmaa koskettavan suuren mullistuksen kautta hahmojen elämään ilmaantuu kuitenkin toivo paremmasta – kenties jopa mahdollisuus paikata aiemmat virheet.

Elokuvan budjetin ollessa vain noin 150 000 euroa on hämmästyttävää miten toimivan kokonaisuuden Cahill on sen rajoissa kyennyt rakentamaan. Etenkin kun huomioi, että mies itse on toiminut elokuvan ohjaajana, käsikirjoittajana, tuottajana, kuvaajana sekä leikkaajana. Tarinan keskittyessä vain päähenkilöidensä keskinäiseen kanssakäymiseen on selvää, että Another Earthin maailma voi tuntua jossain määrin pelkistetyltä. Jo aiemmin koluttujen teemojen käsittely tuntuu siitä huolimatta raikkaalta, tekninen toteutus toimii ja läpi elokuvan vallitseva tunnelma on mukaansa tempaava.

Boxers and Ballerinas (2004) ‑dokumenttiteoksen ohella Another Earth on Mike Cahillin ensimmäinen varsinainen elokuvaohjaustyö ja sellaiseksi varsin mallikas suoritus. Elokuva palkittiin tämän vuoden Sundance-festivaaleilla Alfred P. Sloan ‑palkinnolla, joka myönnetään perinteiden mukaisesti tieteeseen tai teknologiaan ansiokkaasti paneutuville elokuville.

Mika Helminen

Profondo rosso (Verenpunainen kauhu, 1975)

Ohjaaja:

• Dario Argento

elokuva arvostelu

Ohjaus: Dario Argento

Kolmannen elokuvansa Four Flies on Grey Velvet (4 mosche di velluto grigio, 1971) jälkeen Dario Argento kokeili huonolla menestyksellä komediallisen elokuvan tekemistä ja The Five Days of Milanin (Le cinque giornate, 1973) flopattua hän palasikin takaisin giallo-estetiikkaan Deep Redin myötä.

Parapsykologia‑ ja telepatiateemojen ujuttaminen mukaan elokuvaan oli Argentolla mielessä jo aiempien mysteeritrillereidensä kohdalla, mutta vasta yhteistyö käsikirjoittajaveteraani Bernardino Zapponin (mm. Fellinin Rooma, 1972 ja Satyricon, 1969) kanssa mahdollisti sen luontevasti.

Argenton mielessä liikkunut (ja erittäin paljon Tintti-sarjakuvasta muistuttava) kohtaus parapsykologian konferenssista toteutettiinkin Deep Redissä tyylikkäästi ja ikimuistoisesti. Pahan läsnäolon, murhaajan ja jopa tämän ajatukset aistivan meedio Helga Ulmannin (Macha Méril) hätä ja kauhistus on käsin kosketeltavaa, ja murhaajan näkökulmasta kuvatut otokset konferenssisalissa sykähdyttäviä. Se on elokuvan avainkohtauksia, jota pian seuraavasta tyylitellystä ja avantgardistisesta murhakohtauksesta mysteerivyyhden purkaminen saa alkunsa. Argentolle ominainen hyönteisviittauskin löytyy.

On syvän punaista, ilmassa viuhuva lihaveitsi, särkynyttä lasia ja kenties myös vihje, joka jää vaivaamaan sattumalta murhan todistajaksi joutuneen naapurin päätä. Naapuri on David Hemmingsin sympaattisesti esittämä, Roomassa majaileva englantilainen pianisti ja musiikinopettaja Marc, jonka hieman "orpona ja eksyneenä ulkomailla" ‑tyylisestä hahmosta kasvaa päättäväinen ja ennen kaikkea utelias arvoituksen ratkaisija. Yhteydet Michelangelo Antonionin Blow-Up ‑elokuvaan (1966) eivät siis jää pääosanesittäjään.

Argentomaisesti tallennetun, yöllistä uhkaa huokuvan roomalaisen arkkitehtuurin ja goottilaistyylisten talojen humuun Marcin kanssa lähtee kaunis ja päättäväinen toimittaja Gianna (Argenton monivuotinen muusa ja Asia-tyttären äiti Daria Nicolodi). Näiden leikkisä, kinasteleva mutta erittäin toimiva yhteispeli heijasteli kenties positiivisia viboja ohjaajan silloisesta avio-onnesta elokuvaankin.

Ilman erinomaisen keikan hiljattain Suomessa heittäneen Goblin-yhtyeen monimuotoisesti polveilevaa musiikkia Deep Red olisi elokuvakokemuksena aneemisempi – tai ainakin hyvin erilainen. Harvoja moitteita tai ainakin ihmetystä tulee kuitenkin musiikkiraidan omalaatuisista ajoituksista tai editoinneista. Goblinin musiikki on tilattu elokuvaan Argenton toimesta (alun perin säveltäjäksi palkatun Giorgio Gaslinin tilalle), mutta tapahtumat valkokankaalla kertovat välillä jotain muuta. Toisin sanoen, sama sävelletty teema jatkuu ja jatkuu, vaikka kuvissa on tapahtunut dramaattinen käänne.

Liika narina on kuitenkin turhaa; vaikka edellä mainitun lisäksi käsikirjoituksessakin on pari kohtaa jotka auennevat vain Argentolle ja Zapponille, ei Deep Red olisi enää sama elokuva jos siitä jotakin muutettaisiin. Eikä luultavasti edes parempi.

Tatu Piispanen

Revenge: A Love Story (Lupa tappaa, 2010)

Ohjaaja:

• Wong Ching-po

elokuva arvostelu

Ohjaus: Wong Ching-po

Josie Hon, miehensä Conroy Chanin ja Andrew Ooin 852 Films näyttää nopeasti vakiinnuttavan paikkansa Hongkongin kiinnostavimpien elokuvien tuottajana. Yhteiskunnallisuudella ja mustalla huumorilla marinoitua splatter-slasheriä Dream Home (2010) seuraa nyt niin ikään voimakasta seksi‑ ja/tai väkivaltapitoisuutta indikoivaan CAT III ‑ikärajaluokitukseen tehty Revenge: A Love Story. Tyly mutta äärimmäisen huolellisesti toteutettu kostotrilleri osoittaa kolmoskategorian tarkoittavan nykyään muutakin kuin nuhjuisia rahantekohalpiksia 90‑luvun alun kukoistuskauden tyyliin.

Hongkongia terrorisoi järkyttävä murhien sarja, jossa viimeisillään raskaana olevat naiset on tapettu leikkaamalla syntymättömät vauvat ulos heidän vatsoistaan. Surmatuilla paljastuu olevan yhteyksiä paikallisiin poliiseihin, ja virkavalta aloittaa aggressiivisen operaation syyllisen nappaamiseksi. Pian kiinni jääkin siilitukkainen nuori mies Chan Kit (Juno Mak), jonka katsojat todistivat heti elokuvan introjaksossa kuristavan kylmäverisen hitaasti hengiltä yhden miespuolisista uhreistaan. Seuraa sessio vanhaa kunnon CAT III ‑kuulusteluväkivaltaa. Mikä on Kitin motiivi mielipuolisen julmiin tekoihinsa? Tosin ei poliisienkaan suoraviivaisen sadistinen käytös pidätettyä kohtaan vaikuta täysin normaalilta.

Tästä asetelmasta Revenge: A Love Story varsinaisesti vasta käynnistyy. Hieman autistisenoloisen Kitin ja vähintään yhtä epästabiilin Cheung Wingin (kiinaa puhuva Sora Aioi) suhteen alkuun palataan pitkän takautuman muodossa. Paikoitelleen uskottavuuden rajoja koetteleva käsikirjoitus paketoi kostonsa kompaktiin pakettiin, jonka käänteistä kannattaa ennen katsomista tietää mahdollisimman vähän.

Revenge: A Love Story muistuttaa teemoiltaan, taiteelliselta kunnianhimoltaan ja ensiluokkaiselta tekniseltä toteutukseltaan enemmän lähivuosien korealaisia kostoelokuvia kuin sitä sontaa, mitä Hongkong on viime aikoina elokuvateattereihinsa suoltanut. (Vertailukelpoisin paikallinen vastine löytynee viiden vuoden takaa Soi Cheangin tympeästä ja turhauttavasta Dog Bites Dogista.) Hyvin yllättävästi se ei ainoastaan pärjää korealaisille kilpailijoilleen, vaan jopa päihittää niistä suurimman osan.

Ohjaaja Wong Ching Po (Blood Brothers, 2004), kuvaaja Jimmy Wong ja säveltäjä Dan Findlay loihtivat valkokankaalle intensiivisiä mutta seesteisiä jaksoja, joiden ulkoisesti hillitty ja ajatuksella sommiteltu tyylikkyys tuo usein mieleen Johnny Ton Milkyway Image tuotantoyhtiön parhaat saavutukset (mm. The Longest Nite, 1998; Exiled, 2006). Tunnelma pidetään varhaisimpia takautumia lukuun ottamatta painostavana ja kohtalokkaana. Erityisen ilahduttavasti honkkareille tyypillinen ylisentimentaalisuus ja ‑selittäminen onnistutaan välttämään käytännössä täysin, eikä esimerkiksi hieman turhiksi jäävillä väliotsikoilla ja symbolismilla tarinaan integroitu "sisältö" häiritse missään vaiheessa tiukan genrejännärin imuun heittäytymistä.

Näyttelijät onnistuvat rooleissaan oleellisimmilta osin erinomaisesti. Julkisuutta saanut japanilaisen aikuisviihdetähti Sola Aion värvääminen naispäärooliin pettää ehkä paljasta pintaa odottavat, mutta kauniin tytön ja Juno Makin välillä on aidolta vaikuttavaa kemiaa, mikä tekee romanssin kehittelyvaiheestakin kiinnostavaa seurattavaa. Poliisiryhmä on täynnä tyydyttäviä nappivalintoja Hongkong-elokuvansa tunteville: joukkoa johtaa nuoruuden siloposki-lookistaan lähes tunnistamattomaksi uurtunut Shaw Brothers ‑veteraani Lau Wing (Clan of Amazons, 1978) ja perässä myötäilevät Chin Siu‑ho (Fist of Legend, 1994), Tony Ho (3D Sex and Zen: Extreme Ecstasy, 2011) sekä yli sadasta sivuosasta tuttu Wong Shu‑tong (The Butterfly Murders, 1979).

Revenge: A Love Story ei ole enempää tai vähempää kuin parhaita Hongkong-elokuvia moneen vuoteen. Brutaalintyylikäs traagisromanttinen rikosmysteeri valaa pitkästä aikaa uskoa kaupungin elokuvateollisuuteen, jonka tulevaisuus vaikuttaisi ainakin taiteelliselta kantilta katsottuna olevan kiinalaismielisten miekkailuspektaakkelien sijaan riippumattomien tuotantoyhtiöiden uskaliaampien kokeilujen varassa.

Jetro Suni

Red State (2011)

Ohjaaja:

• Kevin Smith

elokuva arvostelu

Ohjaus: Kevin Smith

Koska edellisen kerran näit hyvän uuden Kevin Smith ‑elokuvan? Vastaajasta riippuen aikaa on kulunut joko kauan tai erittäin kauan. Edellisvuoden ohjaustyö Cop Out oli oksettavaa yhden tähden kuraa (Smithin eduksi kyseessä ei sentään ollut oma käsikirjoitus). Sitä edeltänyt Zack and Miri Make a Porno (2008) taas pateettista kohkaamista lievähkösti kontroversiaalin aiheen ympärillä.

Kaikessa käsittämättömyydessään Cop Out oli toki irtiotto vanhoista jo liiankin tutuiksi käyneistä kaavoista, mutta täysin väärään suuntaan. Yhtä lailla vuoden alussa valmistunut Red State on erittäin epäkevinsmithmäinen tekele, mutta tällä kertaa valittu genre ja käsittelytapa tuntuu edes jossain määrin freesiltä.

Red Statea on lobattu maailmalla suureen ääneen indie-kauhuelokuvana, joskin kuvailevampaa olisi puhua mustaa huumoria ja väkivaltaelementtejä sisältävästä jännäristä, jossa pahiksen roolin ovat omineet kiihkouskovaiset. Jo elokuvan alkumetreillä mielleyhtymiltä Westboron baptistikirkkoon ja sen pastori Fred Phelpsiin on vaikea välttyä, vaikkei olisi ennalta kuullutkaan ko. tahojen toimineen virallisina innoittajina Smithin elokuvalle.

Hieman yllättäen Red Statessa hyvää on oikeastaan kaikki se mikä ei ole Smithille ennalta ominaista. Elokuvan toimintakohtauksiin on saatu sisällytettyä vahvoja jännitteitä, ja muun muassa hylsyjen kimpoilua pitkin talon lattiaa ja seiniä kuvataan antaumuksellisella pieteetillä. Heikoiten pärjätään alkuaikojen vahvalla sektorilla eli dialogin parissa, ja esimerkiksi loputtomalta tuntuva kohtaus, jossa pastori Abin Cooperin (Michael Parks) saarnaa kirkossaan, on omiaan aiheuttamaan katsojaparassa loputtoman haukotuksien virran. Yleisesti ottaen tekniikka pelaa, elokuva on kivuton katsoa läpi ja näyttelijäkaarti varsin kelvollinen. Etenkin suonikohjuinen John Goodman on oiva valinta erikoisagentti Keenanin rooliin.

Vielä tässä vaiheessa on silti turhan aikaista alkaa huudella "Kevin Smith is Back!":ia – sen määritelköön herran seuraava elokuva.

Paavo Ihalainen

Real Steel (2011)

Ohjaaja:

• Shawn Levy

elokuva arvostelu

Ohjaus: Shawn Levy

Shawn Levyn ohjaama scifi-urheiludraama Real Steel on tahkonnut paljon rahaa Yhdysvaltain lippuluukuilla. Tämä on huomionarvoista, koska kyseessä ei ole valmiiseen lelu‑ tai videopelisarjaan perustuva lisenssielokuva, vaan sen pohjana toimii romaanistaan Olen legenda (1954) tunnetun Richard Mathesonin novelli Steel (1956). Elokuvan suosiota selittänee se, että se pelaa sisällöllään hyvin vahvasti varman päälle. Robotit ovat juuri nyt pinnalla Transformers‑ ja Iron Man ‑elokuvasarjojen suosion myötä, ja altavastaajan tie vaikeuksien kautta suuruuksien rinnalle on hyväksi havaittu kaava jo lukemattomissa muissa urheilukertomuksissa. Elokuvan keskiössä sykkii silti vieraantuneen isän ja pojan lähentyminen yhteisen harrastuksen parissa.

Vuonna 2020 verenhimoiset yleisöt ovat kyllästyneet ihmisten välisiin taistelulajeihin, koska niissä revitään vastustajan raajoja ja päitä irti aivan liian harvoin. Siispä nyrkkeily on jätetty kauko-ohjattavien jättirobottien puuhaksi. Entinen nyrkkeilijä Charlie Kenton (Hugh Jackman) tienaa rahaa puulaakimatseista robottien ohjaajana. Ennemmin showmiehen elkeistä kuin taktiikasta kiinnostunut Charlie yleensä menettää kalliit taistelijansa huolimattomuudelle kehässä. Siksi mies on pahasti velkaantunut ja yrittää nyhtää rahaa mistä vain saa. Kälyn miljonäärimies ilmoittaa olevansa valmis maksamaan maltaita Charlien pojan Maxin (Dakota Goyo) huoltajuudesta. Ehtona on ainoastaan, että isä viettää poikansa kanssa kesän, samalla kun miljonääri on reissussa Italiassa.

Charlie tarvitsee epätoivoisesti voittoja ja ottaa robottitaistelusta kovasti kiinnostuneen Maxin mukaan suunnitelmiinsa. Uuden kehien kuninkaan rakentamiseen tarvitaan varaosia. Yöllisellä matkalla romuttamolle Charlie ja Max löytävät hylätyn harjoitusrobotin nimeltä Atom. Vanhan robotin etuna on kyky kopioida ja oppia ihmisen liikkeitä. Maxin vaatimuksesta Charlie järjestää Atomille ottelun. Kun pienikokoinen robo yllättäen voittaa, alkaa Charlie sparrata suojattiaan entistä kovempiin koitoksiin.

Real Steelin teemana on ihmisyyden voitto koneista. Vanhanaikainen Atom näyttää ja liikkuu ihmisen tavoin, toisin kuin uusinta huutoa olevat taistelurobotit, joilla voi olla vaikkapa useita päitä ja luonnottoman suuret ruumiit. Lihasmuistia painottava harjoittelu osoittautuu tehokkaammaksi kuin lauma nörttejä ohjaamassa robottia tietokoneiden ääreltä. Kuten aiheeseen sopii, sankarit elävät melodramaattista tunteiden vuoristorataa. Samalla tarinan pahikset ovat kylmiä, vähäpuheisia ja tyytyvät seuraamaan tilannetta hiljaa omasta norsunluutornistaan.

Häpeilemättömän hölmö perusidea toimii suhteellisen hyvin robottien kaksintaistelukohtauksissa. Ikävä kyllä elokuvan alkupuolen vimmaisen väkivaltaiset maanalaiset tappelut tyyntyvät loppua kohti tavanomaisemmaksi elokuvanyrkkeilyksi Rockyn tapaan. Stallonen elokuvista on muutenkin otettu mallia, sillä isän ja pojan lähentyminen naurettavan macho-urheilun kautta muistuttaa elokuvasta Over The Top – terästäkin kovempi (1987). Onneksi Hugh Jackman on Sylttyä ilmaisuvoimaisempi näyttelijä, joten kehitys lierosta kunnon isäksi on uskottavampi. Dakota Goyo sen sijaan tuo ikävästi mieleen Star Wars Episodi I:n (1999) puunaamalapsinäyttelijä Jake Lloydin.

Kaikkiaan elokuva on kliseinen ja turhan siirappinen. Mutta kunnon robottirymistelyä kaipaavat tuskin silti pettyvät.

Jetro Suni

Attack the Block (2011)

Ohjaaja:

• Joe Cornish

elokuva arvostelu

Ohjaus: Joe Cornish

"Shaun of the Deadin tuottajilla" itseään markkinoiva Attack the Block on komedian parissa ikänsä puuhastelleen monitalentti Joe Cornishin esikoisohjaus ja samalla melkoinen mixed bag ‑kokemus.

Guy Fawkesin yönä ilotulitusten saattelemana ja meteorien mukana Lontoon lähiökortteleihin yllättäen paiskautuvat ulkoavaruuden mörrimöykyt saavat vastustajikseen nuoren ja jääräpäisen pikkukriminaalijoukon. Seuraa sekametelisoppa, jossa meno on kauttaaltaan hurjaa, genrerajoja koetellaan ja katsoja ei voi kuin loppuun asti ihmetellä elokuvan tekijöiden motiiveja, huumorintajua/-tajuttomuutta ja sitä mistä ihmeestä koko elokuvassa edes on kyse.

Selkeimpänä valopilkkuna Attack the Block on läpi kestonsa sopivan nopeatempoinen, eikä sen äärellä ehdi tympääntyä silloinkaan, kun vitsit eivät toimi tai tekijöiden järjenjuoksuun ei kykene samastumaan. Elokuvan suurimmaksi kompastuskiveksi nousee nuorisokriminaaliystävysporukan nosto sankarin rooliin. Useimpien katsojien on takuulla vaikea asettaa sympatiansa näpistelevien ja käytökseltään kaikin tavoin vastenmielisten hulttioiden puolelle sen sijaan, että toivoisi näille hyvin pikaista ja veristä kuolemaa avaruuspetojen kynsissä. Tosin samainen tyhmänrohkea valinta luo elokuvan ympärille oman uniikin ilmapiirinsä, jossa elokuvan maailma ja oikean maailman realiteetit, ennakkoluulot ja uhkakuvat paiskaavat hieman epäröiden kättä.

Elokuvan tekninen toteutus on varsin mallikasta, eikä näyttelijöiden performansseissa sinänsä ole erityistä moitteen sijaan. Jengislangista voi olla paikoin vaikea saada otetta, joten tekstitys on suositeltava olla mukana tukemassa katselukokemusta. Plussaa myös onnistuneesta hirviötoteutuksesta: mustaakin mustemman karvapeitteen peittämät avaruusötökät uros/naaras-variaatioineen lähentelevät ulkomuodolta hyvin pitkälti Jeff Smithin Bone-sarjakuvasta tuttuja rottaotuksia ja ovat pimeässä loistavine hampaineen ja yleisestä uhkaavuudesta huolimatta lopulta varsin sympaattisia ilmestyksiä.

Vaikka Attack the Block on kokonaisuudessaan vaikeasti lähestyttävä ja lievästi ontuva, täytyy tekijöille silti nostaa hattua rohkeasta omalle polulle astumisesta.

Sakari Määttä

Morituris (Kuoleman gladiaattorit, 2011)

Ohjaaja:

• Raffaele Picchio

elokuva arvostelu

Ohjaus: Raffaele Picchio

Festivaalien italokattauksen tuorein nimike oli lähtökohdiltaan kiinnostava Morituris. Elokuvalla oli jo ennen näytöksen alkua kyseenalainen maine liittyen äärimmäisen misogynistiseen väkivaltaan ja yllättäviä polkuja etenevään juonenkulkuun. Ohjaaja Raffaele Picchio on Italian suurimman genre-elokuviin erikoistuneen lehden, Nocturnon, päätoimittaja ja kovan luokan genre-elokuvaharrastaja. Hän oli festivaalivieraana yhdessä Moriturisin käsikirjoittajan, Gianluigi Perronen kanssa.

Moriturisin aloittaa lyhyt 8mm-kameralla kuvattu kotivideotyylinen kohtaus, jossa katsojille näytetään kuinka perheen piknik-iltapäivä päättyy hyväksikäyttöön ja veriseen teurastukseen. Alkutekstien aikana seurataan sarjakuvamaista historiajaksoa, jossa Spartacus johtaa kapinoivia gladiaattoreita Roomassa. Lopulta päästään itse elokuvan pariin eikä alkuminuuteilla tunnu olevan mitään tekemistä minkään kanssa.

Kolme miestä ja kaksi naista matkaavat autolla kohti syrjäseudulla pidettäviä rave-bileitä. Perille päästyään naiset tajuavat, ettei mitään juhlia olekaan, vaan he ovat joutuneet seuralaistensa virittämään ansaan. Picchio käyttää tämän asetelman luomiseen turhan kauan aikaa onnistuen syöttämään yleisölleen vain mautonta pajunköyttä yllätyksien sijaan. Lopulta odotus kuitenkin palkitaan (ainakin tavallaan) elokuvan luonteen muuttuessa klassisesta Rape & Revenge ‑tyylistä joksikin aivan muuksi. Muinaiset gladiaattorit heräävät haudoistaan ja alkavat kylvää kuolemaa. Katsojan aivot nyrjähtävät.

Elokuvan hallitsemattomasti purkautuvasta punaisesta langasta huolimatta tapahtumista välittyy ohjaajan määrätietoinen yritys ja laajamittainen eksploitaatiogenretietous. Kokonaisuus kallistuu valitettavan räikeästi fanielokuvan puolelle tekijöiden motiivien jäädessä askarruttamaan katsojien mieltä. Juonen sisältämät äärimmäisyydet, oli kyse sitten naisten kaltoin kohtelusta tai muista eksploitaatioelementeistä, eivät missään vaiheessa onnistu olemaan perusteltuja tai elokuvallisesti oikeutettuja. Moriturisin omaperäisin puoli on samalla myös sen suurin kompastuskivi.

Kuuluisillekaan erikoisefektimestareille ei ilmeisesti löydy riittävästi töitä tämän päivän Italiassa. Moriturisin tehosteista vastaa nimittäin muun muassa Dario Argenton elokuvista tunnettu Sergio Stivaletti, jonka luomaa iljettävää gorekuvastoa tukee ääniraidalla kuultava aggressiivinen heavyscore. Moriturisin näyttelijävalinnat eivät ole rajallisesta budjetista huolimatta huonoimmasta päästä. Mukaan on saatu jopa kokenut pornonäyttelijä Francesco Malcom, jonka kohtaus on kaikessa häiriintyneisyydessään yksi koko elokuvan muistettavimmista.

Italiassa on tuotettu viime vuosina ennätysmäisen vähän elokuvia, vaikka pientä elpymistä onkin ollut vastikään havaittavissa. Genre-elokuvien kohdalla tilanne on vähintään yhtä surkea eikä rahaa ole käytettävissä juuri lainkaan. Siitä todisteena Moriturisin ohella esimerkiksi Ivan Zucconin Lovecraft-filmatisointi Colour from the Dark (2008) ja Luigi Cecinellin Visions (2009).

Morituris ei ole elokuvana tavanomainen, mutta siitä huolimatta kokonaisuudesta muodostuu pelkkä high concept ‑pannukakku, joka ei tunnu maistuvan kenellekään. Valitettavasti unohdin näytöksen jälkeen kysyä Picchiolta ja Perronelta miksi he vihaavat naisia niin paljon. Toisaalta jotkin asiat on parempi jättää kysymättä.

Jetro Suni

The Whisperer in Darkness (Kuiskaus pimeässä, 2011)

Ohjaaja:

• Sean Branney

elokuva arvostelu

Ohjaus: Sean Branney

The Whisperer in Darknessin ensimmäinen mainostraileri julkaistiin jo vuonna 2006, jonka jälkeen elokuvan käsikirjoitus ehdittiin työstää pariinkin kertaan kokonaan uusiksi, kunnes elokuva nyt viimein vuonna 2011 valmistui. Branneyn ja Lemanin visio ei ole täysin uskollinen alkuperäisteokselle, vaan mukaan on kirjoitettu kokonaan uusia osuuksia, joista Lovecraftin teoksessa ei ole pienintäkään viitettä. Tästä huolimatta elokuvan onnistuu tavoittaa Lovecraftin tyylille ja Cthulhu-mytologialle uskollinen salaisuuksien täyteinen ja alati uhkaava tunnelma. Elokuva sisältää runsaasti dialogia, joka useimmissa halpatuotannoissa usein osoittautuu hyvin kohtalokkaaksi kompastuskiveksi, mutta The Whisperer in Darkness taklaa tämänkin osa‑alueen erittäin mallikkaasti.

Huolella rakennettu illuusio särkyy vasta siinä vaiheessa, kun mukaan astuvat tökeröiden cgi‑tehosteiden avustuksella eloon saatetut Cthulhu-ölliäiset. Etenkin lopun toimintapainotteinen ilmatakaa‑ajo pienoislennokin ja cgi‑otusten välillä on harvinaisen masentavaa seurattavaa. Sääli sinänsä, ettei tekijöille suotu budjettia saati aikaa riittämiin, jotta elokuvaan alun perin suunnitellut stop-motion ‑tehosteet olisi saatu toteutettua. Tämä pieni muutos olisi jo yksistään nostanut lopputoteutuksen merkittävästi korkeampaan laatuluokkaan.

Vertailussa muihin uusiin Lovecraft-filmatisointeihin The Whisperer in Darkness sijoittuu silti selkeästi joukon kärkipäähän.

Esa Meisalmi

The Ward (Suljettu osasto, 2010)

Ohjaaja:

• John Carpenter

elokuva arvostelu

Ohjaus: John Carpenter

John Carpenter totesi vuosituhannen vaihteen flopin Ghosts of Mars (2001) jälkeen tympääntyneensä elokuvantekoon ja heikkoon palautteeseen, jättäen areenat uusille innokkaille lupauksille. Uskolliset fanit ovat kuitenkin odottaneet huumorintajuttoman miehen paluuta sitkeästi kuin kuuta nousevaa jo vuosikymmenen ajan. Vaimeaan huutoon viimein vastaava The Ward ei lunasta odotuksia erityisen kehuttavasti, sillä Carpenter tyytyy ohjastamaan elokuvansa läpi turhankin tasavarmalla otteella ilman suurempia yllätyksiä. Käsikirjoitus on hyvin mitäänsanomaton, muttei aivan toivoton. Käytännössä siitä on täysin mahdoton kertoa mitään vihjaamatta kaiken takana luuraavaan muotitwistiin, jota vasten kaikki tapahtuva peilautuu.

Eletään vuotta 1966 länsirannikon tuntumassa, Oregonissa. Amber Heardin (All the Boys Love Mandy Lane, 2006) näyttelemä traumatisoitunut tyttö poimitaan poltetun talon liepeiltä talteen ja kuljetetaan tutkimuksiin mielisairaalaan. Arki sujuu sopeutuessa kolkon laitoksen rutiineihin ja tutustuessa samalla osastolla asustaviin tyttöihin. Jo alussa huomio kiinnittyy osaston pienuuteen sekä vähäiseen työntekijämäärään. Jotain on selvästi pielessä, sillä osastolla majailee vain 5 teini-ikäistä keskenään normaalisti toistensa kanssa kommunikoivaa tyttöä, jotka kaikki tuntuvat kotikadun tytöntylleröiltä omine rasittavinekin persoonallisuuspiirteineen. Tilanne vaikuttaa epäilyttävänkin tavanomaiselta, kunnes eräs hoidokeista yhtäkkiä kuolee. Manaajasta (1973) tuttua Regania muistuttava matoinen olio alkaa kummitella osastolla. Samalla terapia alkaa.

The Ward on Carpenterin faneille jollain tavalla helpottava aikamatka menneisyyteen lähemmäksi 70‑lukua. Jännitteitä rakennellaan suhteellisen hienovaraisesti kolkossa miljöössä ja ahtaan kylmissä huoneissa. Visuaalisena ohjaajana Carpenter ymmärtää hyödyntää kuvakulmia ja kamera-ajoja, yrittäen repiä kliseetulvastaan kaiken mahdollisen irti seilaamalla osastoa päästä päähän. Halvahkoihin säikkyihin perustuvan kerronnan vastapainoksi tarjolla on hyvillä efekteillä toteutettuja väkivaltakohtauksia, jotka tuntuvat olevan sijoitettu väärään elokuvaan. Varsinainen tarina on kovasta yrityksestä huolimatta reikäjuustoa, eikä Heard voi oikein muuta kuin pyrkiä näyttämään hyvältä. Elokuvan eskapismi on hyvin keinotekoista ja läpinäkyvää, puuduttaen vahvempaa substanssia hakevaa katsojaa.

Carpenter viljelee haperoita vihjeitä näennäismysteerin ratkaisemiseksi ja kaiken paljastuessa elokuva onnistuu kuin ihmeen kaupalla tuomaan lisäarvoa hahmokehitykseltään junnaavaan kuvioonsa. Näkemästään haluaisi pitää enemmänkin, joten klaustrofobisen sulkeutunutta tunnelmaa henkilökuvaukseen olisi lisännyt esimerkiksi jäntevämpi pureutuminen mielisairaalan vieraantuneisuuteen, todellisuuden hämärtymiseen ja sairaudentunnottomuudesta kumpuaviin pelkotiloihin. Tässä muodossa Carpenterin vanhentunut näkökulma hulluusaiheeseen ja hoitotoimenpiteisiinkin on laiskempi kuin kokeellisiin menetelmiin uskovalla tohtori Stringerillä (Jared Harris), napit kouraan ja peiton alle hytisemään. Katsominen ei ota päähän, joten poissaolevan tuntuisenakin peruskauhuna The Ward menettelee kestonsa ajan.

Kalle Karinen

Deadball (2011)

Ohjaaja:

• Yūdai Yamaguchi

elokuva arvostelu

"Time to inject some illegal shit into this pathetic excuse for a game"

Osa ihmiskunnasta on kehittynyt jo urheilun seuraamisen yläpuolelle. Heille futis, koris ja formulat näyttäytyvät vain loputtoman tylsänä kohkaamisena. Onneksi urheilusta voidaan varioida kiinnostavia versioita, kuten futishuligaanileffat tai komediat, esimerkiksi loistavan kekseliäs futisklassikko Shaolin Soccer (2001) ja valitettavan unohdettava korishassuttelu Kung Fu Dunk (2005). Jos huumoria vähennetään ja väkivaltaa lisätään, jää haaviin teoksia kuten Rollerball (1975), Salute of the Jugger (1989) ja thaimaalainen Fireball (2009), jossa mätkitäänkin oikein olan takaa.

Aivan omaa sekopäisyysluokkaansa ovat Yudai Yamaguchin baseball-leffat. Battlefield Baseball (2003) oli hyvä yritys – pakkohan se on arvostaa leffaa jossa on "baseball-maila, joka sisältää seitsemää maailman pahinta myrkkyä, sekä niiden vastamyrkkyjä, jotta uhri ei kuole vaan jää kitumaan ikuisesti". Kokonaisuus oli kuitenkin liian sekava, jotta kotikatsomossa olisi päässyt syntymään samanlainen urheiluhurmos kuin Shaolin Soccerissa.

Deadball on vähintään yhtä sekava ja kaoottinen kuin edeltäjänsä. Sen genre on nimittäin urheiluwesternmusikaalinaziploitaatiosplatterkomedia. Tak Sakaguchi (35 v.) näyttelee Jubei Yakyu ‑nimistä 17‑vuotiasta baseball-lahjakkuutta. Nimi on sanaleikkiväännös legendaarisen samurain Jubei Yagyun nimestä (yakyu = baseball japaniksi). Jubei on tosin vannonut ettei enää koskaan heitä palloa – edellinen syöttö nimittäin osui hänen isänsä päähän ja possautti sen murskaksi. Kapinallishenkinen cowboy saa maineen "historian häijyimpänä nuorisorikollisena" ja päätyy vankilaan. Kiven sisässä kuria pitävätkin natsit, jotka pakottavat vangit ottelemaan hengestään Baseball-matsissa. Vastustajatiimi St. Black Dahlia Highschool koostuu niukka-asuisista beibeistä, jotka paljastuvat kuitenkin psykopaattisiksi massamurhaajiksi.

Deadballin kantava voima on oikeasti huvittava hahmokavalkadi. Jubei itse tosin on sen tylsimmästä päästä. Tak Sakaguchi ei osaa olla aidosti cool, vaikka kulkeekin ponchossa ja cowboy-buutseissa, polttaa röökiä ja laulaa leffan tunnuslaulua. Vastapuolelta löytyy mm. oudon saksalaisen laulajan Klaus Nomin (R.I.P.) näköinen karate-ukkeli sekä Ilsa: She Wolf of the SS ‑tyylinen natsinarttu (Miho Ninagawa, Marebito). Odotettua baseball-matsia katsomaan saapuu myös vanha kettu Mickey Curtis (Fudoh: The New Generation, 1996), natsiroolissa hänkin.

Huumorin hienovaraisuudesta esimerkkinä käynee se, että eräs Jubein tiimin pelaajista on nimeltään Avatar, käyttää 3D‑laseja ja myöhemmin hilluu iho siniseksi värjättynä. Japanissa länsileffojen komedia‑ ja action-tähtien äänien dubbaajana tunnettu Koichi Yamadera vetää loistavan show'n rääväsuisena vittuilijajuontajana ("very fucking shit!"). Hauskuutta piisaa muutenkin. Eräs tappelu käydään puhelimen välityksellä, ja leffan loppukahinoihin tunkee mukaan vielä Kim Jong-Iliä muistuttava naapurimaan johtaja armeijoineen. Poliittinen korrektius ei mahtunut elokuvan pieneen budjettiin. Vangeille syötetään oksennusta, ja kaiken muun sikailun lisäksi mukaan mahtuu mautonta pilaa aina Auschwitzista korealaiseen kouluampujaan.

Tietokone-efektit ovat ehkäpä heikoimpia mitä toistaiseksi on nähty Sushi Typhoonin elokuvissa, mutta tämä ei selvästikään ole huolettanut elokuvantekijöitä millään lailla. Onneksi loppupuolella esiintyvä natsirobotti Glockenheim on varsin näyttävä ilmestys ja muistuttaa melko lailla Yamaguchin parhaan elokuvan Meatball Machinen (2005) necroborg-olioita.

Deadball pelaa jossain viihdyttävän ja tuskastuttavan rajamaastossa. Tuttuun Sushi Typhoon ‑tyyliin alkupuoli toimii erinomaisesti, mutta lopussa jatkuva taistelu ja yhä suureellisemmat mutta kökömmät efektit alkavat turruttaa katsojaa. Tylsiä hetkiä sinänsä ei ole – miltei jokaiseen kohtaukseen on koetettu tunkea ainakin jotain hämmentävää: torakoita, ruumiinonkalotarkastuksia, ihmistikkatauluja, piiskauksia, buto-tanssivia vihollisia ja kaiken huippuna "Poo Poo" ‑niminen idolibändi. Jep, parhaiten Deadball toiminee porukalla katsottuna ja yön huuruisimpiin hetkiin ajoitettuna.

Jetro Suni

The Woman (2011)

Ohjaaja:

• Lucky McKee

elokuva arvostelu

Ohjaus: Lucky McKee

Jack Ketchum on suositun splatterpunk-kirjailija Dallas Mayrin kirjailijapseudonyymi. Mayr on muun muassa nelinkertainen Bram Stoker ‑kirjallisuuspalkinnon voittaja, jonka lisäksi hän sai vuonna 2011 lisättyä meriittilistalleen arvostetun World Horror Convention Grand Master ‑palkinnon. Mayrin teoksista on aiemmin filmatisoitu jo peräti neljä: The Lost (2006 – hyvä), The Girl Next Door (2007 – loistava), Red (2008 – ihan jees) ja Offspring (2009 – surkea). Tänä vuonna lista sai jatkoa The Womanin muodossa.

Sekä Offspring että The Woman kuuluvat Ketchumin "Dead River" ‑trilogiaan (kirjasarjan ensimmäinen osa Off Season vuodelta 1980 on toistaiseksi vielä filmaamatta). The Woman jatkaa siitä mihin Offspring jää, mutta vaihtaa suuntansa heti alkumetreillä kannibaalikauhusta vitsikkääseen kidutuspornoon.

Vaikka Offspring olikin masentavan heikkolaatuista kuraa, odotukset The Womania kohtaan olivat ennen elokuvan näkemistä silti korkealla – onhan Ketchumin kirjoista kyetty ennenkin tekemään useita onnistuneita filmatisointeja. Lisäksi ohjaajanpuikoissa kun on Offspringin ohjanneen Andrew van den Houten sijaan Redin ohjannut ja Ketchumin kanssa yhdessä alkuperäisteoksen kirjoittanut Lucky McKee (May, 2002). Mutta voi McKee minkä teit...

Jo heti alusta asti Offspringistä tutut alhaiset tuotantoarvot kirkuvat katsojan silmille halvahkon kotivideokamerakuvan muodossa. Pian käy myös kivuliaan selväksi, ettei McKee mitä ilmeisimmin ole luottanut itseensä riittävästi lähteäkseen ohjaamaan oikeaa vakavasävyistä kauhutrilleriä (kuten Red, jonka McKee yhteisohjasi Trygve Allister Diesenin kanssa). Välillä genreä revitään kohti gornoa, välillä kohti pehmopornoa (kameran nuoleskelessa Offspringistä tutun Pollyanna McIntoshin lian peittämää alastonta vartaloa) ja välillä kohti lähes slapstickmäistä farssia. Perheen misogynistinen lakimiesisä Sean Bridgers (Deadwood, 2004–2006) tuo kikkarakampauksineen mieleen Will Ferrellin, mikä sekin osaltaan edesauttaa kääntämään elokuvan tunnelmallisesta kauhusta kohti mustaa komediaa. Ja jotta "nautinto" olisi taattu, on ääniraita päätetty ahtaa täyteen Sean Spillanen säveltämiä tyylitajuttomia teiniränkätysrokkibiisejä.

The Womanin juonesta ei tässä yhteydessä kannata mainita sen enempää, muutoin viimeinenkin syy katsoa itse elokuva katoaa (myös elokuvan trailerin katsomista kannattaa välttää, sillä siinä spoilataan yhtälailla kaikki oleellinen).

Jos elokuvalle kuitenkin osaa antaa anteeksi vakavasti­otettavuuden puutteen ja jatkuvasti päällä vellovan etäyttävän ilmapiirin ei käsissä onneksi ole aivan totaalinen katastrofi. Tarina itsessään on varsin toimiva ja katsojan mielenkiinto onnistutaan pitämään yllä yllättävänkin hyvin juonen edetessä verkkaisesti kohti splatterpainotteista loppua (valitettavasti finaali itsessään ei onnistu olemaan odotuksen arvoinen, vaikka muutaman lisäpisteen voikin myöntää sanallisista vihjailuista erittäin iljettäviä perheen sisäisiä tapahtumia kohtaan).

Kuten todettu, on harmi, että kokonaisuus on vesitetty banaalilla tyylitajuttomuudella ja irvailevalla ilmapiirillä, sillä The Woman olisi muutoin voinut saavuttaa samankaltaiset inhorealistiset ahdistavuuden sfäärit kuin tositapahtumiin perustuva Ketchum-filmatisointi The Girl Next Door (2004). The Womanista jääkin päällimmäisenä mieleen juuri tämä hukattu mahdollisuus. Parhaiten elokuva toimii takuulla niille, jotka ovat autuaan tietämättömiä alkuperäisteoksen tai muiden Ketchum-filmatisointien vakavahenkisemmästä yleistunnelmasta.

Jetro Suni

Kurtlar Vadisi: Filistin (Valley of the Wolves: Palestine, 2011)

Ohjaaja:

• Zübeyr Sasmaz

elokuva arvostelu

Ohjaus: Zübeyr Sasmaz

Valley of the Wolves (Kurtlar Vadisi) on Osman Sinavin vuonna 2003 luoma turkkilainen agentti‑tv‑sarja, joka sittemmin sai seurakseen useita samoihin päähenkilöihin nojaavia elokuvia, jatkosarjoja ja spin-offeja. Tosielämän poliittisia teemoja laajalti hyväksikäyttävä Valley of the Wolves: Iraq (2006) oli pitkään Turkin suosituin ja menestynein elokuva, kunnes Valley of the Wolves: Palestine valmistui ja löi kaikki aiemmat ennätykset.

Valley of the Wolves: Palestine on Turkin vastine reaganilaisille kasariklassikoille kuten Iron Eagle (1986) ja No Retreat, No Surrender 2: Raging Thunder (1987). Susien laaksossa ilkeät kommunistit ovat tosin vaihtuneet sionisteiksi, ja oikeuden puolustajan virkaa toimittaa jenkkisotilassankarin sijaan tyylikkääseen pukuun pukeutunut kylmäverinen agentti Polat Alemdar (Necati Sasmaz).

Elokuvan suurimmaksi ongelmaksi nousee heti alkuun sen itseään selittelemättömyys. Koska kyseessä on jatko‑osa, tekijät tietenkin olettavat, että sen päähenkilöt ovat katsojille ennalta tutut, eikä yhdenkään hahmon taustaa vaivauduta pohjustamaan sen tarkemmin. Suomessa teatterin penkkiin istahtavalle katsojalle päähenkilöiden mielen sisään pääseminen voi siis kestää pienen iäisyyden, jos sitä koskaan edes tapahtuu.

Itse juoni ei ole häävi, ja elokuvan ainoiksi valopilkuiksi nousevatkin ympäriinsä ripotellut överiksi lyödyt juutalaisten demonisoinnit. Nekin vain siinä tapauksessa, jos katsojan pipo ei ole liian tiukalla ja moisille propagandistisille ylilyönneille jaksaa suivaantumisen sijaan naurahtaa. Yli kaksituntisen elokuvan siivet eivät jaksa kannatella lentoa loppuun saakka, ja etenkin loppupuolella meno taantuu tympeän ylipitkäksi rymistelyksi.

Agentti Polatin seikkailut eivät Palestiinaan pääty, sillä elokuvasarjan seuraavan osan Valley of the Wolves: Karabakhin kuvaukset alkavat jo ensi vuoden puolella.

Sakari Määttä

Lady Terminator (1989)

Ohjaaja:

• H. Tjut Djalil

elokuva arvostelu

"First she mates... then she terminates!"

Lady Terminatorin Lyhyessä prologissa Eteläisen Meren Kuningattaren "vagina dentata" raastaa useimmilta miehiltä penikset poikki, mutta sadannes aviomies saa naisen taltutettua. Kuningatar vannoo palaavansa kostamaan miehensä jälkeläisille. Siirrytään sata vuotta eteenpäin vuoteen 1989, jolloin nuori arkeologi Tania Wilson (Barbara Anne Constable) tutkii Eteläisen Meren Kuningattareen liittyvää tarinaa. Tania vapauttaa Kuningattaren meren syvyyksistä ja antaa kehonsa tämän käyttöön. Kuolemattomaksi tappokoneeksi muuttuva Tania alkaa jäljittää nuorta Ericaa (Claudia Angelique Rademaker), joka on kaupungin lupaavimpia poptähtiä. Erican suojeluksesta vastaa vaimonsa kuolemasta toipuva kyttä Max McNeil (Christopher J. Hart).

Perusjuonen kliseisyydestä huolimatta Lady Terminator on alusta loppuun nautinnollista ja viihdyttävää toimintaa, jonka ote ei herpaannu hetkeksikään. Hahmojen hiusratkaisuissa ja vaatetuksessa korostuu 80‑lukulaisuus, konekivääri sylkee kuolemaa (kohteena usein miesten genitaalit) eikä panoksia lasketa. Ohjaaja H. Tjut Djalilin ja Karr Kruinowzin käsikirjoitus yhdistää asioita 80‑luvun amerikkalaisista toimintaelokuvista ja lisää lähes joka kohtaukseen jotain totaalisen mielisairasta. Mukavaa nostetta elokuvaan tuovat myös hyvin toteutetut halvat efektit, oli kyse sitten vanhan koulukunnan räjähdyksistä, veripussien poksautteluista tai lasersäteitä ampuvista silmistä.

Lady Terminator on spektaakkeli. Toivottavasti Night Visions ‑festivaaleilla nähdään jatkossa lisää samankaltaisia taide-elokuvia.