Ilja Rautsi

Avatar (2009)

Ohjaaja:

• James Cameron

elokuva arvostelu

Ohjaus: James Cameron

12 vuotta sitten kaikkien aikojen menestyneimmäksi elokuvaksi nousseen Titanicin tehnyt toimintaohjaaja James Cameron kärsii samasta oireyhtymästä kuin toinen Hollywood-suuruus Robert Zemeckis – kummallekin tuntuu olevan mahdotonta tehdä elokuvaa, ellei se samalla ole edistysaskel efektiteknologialle. Cameron on kuitenkin tarinankuljetuskyvyillään ja iskevämmillä hahmoillaan saanut aikaan kestävämpää jälkeä kuin pliisun laskelmoiva toverinsa.

Megaohjaajan uusimmasta tuotoksesta on huhuiltu jo viitisentoista vuotta unelmaprojektina, joka vain kärsivällisesti odotti tehosteiden nousevan vaatimalleen tasolle. Uusien Tähtien sotien ja Sormusten herrojen sekä 3D:n uuden tulemisen myötä Cameron tarttui hautomaansa scifi-tarinaan. Lopputuloksena on Avatar, kaikkien aikojen kallein elokuva (aivan kuten Terminator 2 ja Titanic aikoinaan). Cameron yrittää suuruudenhullulla, uutta elämyksellisyyttä lupaavalla visioillaan houkutella ihmiset tietokoneiden ja kotiteatterien pauloista takaisin elokuvateattereihin.

Netissä paljon kielteistä kohua (ja South Park ‑parodiankin) herättäneet trailerit tekivät siinä mielessä oikeutta Avatarille, että se tosiaan pitää nähdä isolta kankaalta. Pieneltä ruudulta tihrustettuna siniset pikseliukkelit näyttävät sujuvalta videopelin välianimaatiolta. Kankaalta kolmessa ulottuvuudessa nähtynä ne taas saavat enemmän uskottavuutta ja painoarvoa. Myös Cameronin (kirjaimellisesti kokonaan) luoma eteerinen viidakkomaailma pääsee oikeuksiinsa viihteellisen seikkailuspektaakkelin puitteina.

Avatar on kuitenkin kaukana Cameronin parhaista saavutuksista. Vuoteen 2154 sijoittuvassa elokuvassa on tarinaa tuskin nimeksikään ja juoni on rakennettu miljoonaan kertaan nähdyistä lännenelokuvan peruspalikoista, joilla on leikitty käytännössä täsmälleen tällaisina ihan viime aikoinakin, mm. Viimeinen samurai (The Last Samurai, 2003) ja Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves, 1990) ‑elokuvien muodossa.

Pääosassa on alavartaloltaan halvaantunut merijalkaväen sotilas Jake Sully (Sam Worthington), joka saa elämänsä tilaisuuden tutkijaveljensä kuollessa kaukaisella Pandora-planeetalla. Pandoraa asuttavat monenmoisten vieraiden villieläinten ohella ihmisenkaltaiset kolmimetriset ja sini-ihoiset na'vit, jotka seisovat rahanahneen louhintayhtiön suunnitelmien tiellä. Jake pääsee soluttautumaan na'vien keskuuteen ihmisen ja na'vin dna:sta sekoitetussa avatar-kehossa, johon hänen mielensä siirretään. Tehtävä tietysti onnistuu liian hyvin ja Jake paitsi vakuuttuu na'vien itsemääräämisoikeudesta, myös rakastuu heimopäällikön tyttäreen Neytiriin (Zoe Saldana).

Cameron on itse täysin lumoutunut luomastaan maailmasta, joka neonväreineen, sinitaivaineen ja leijuvine kallioineen tuo mieleen 70‑luvun proge-levyjen kannet. 160 minuutin kestosta käytetään turhan suuri osa hahmojen tai juonen kehittelyn sijaan planeetan ja na'vien äitimaamystiikkatäytteisen luonnonelon hehkutukseen. Tapahtumien yleisestä uskottavuuden tasosta kertoo päätös nimetä pahiksilta saavuttamattomissa oleva metalli "unobtaniumiksi".

Sivuosissa nähtävät ihmishahmot jäävät joko viitteellisiksi (kuten Cameronin vanha tuttu Sigourney Weaver tiedenaisena) tai stereotyypeiksi (pahaa kenraalia tehokkaasti esittävä Stephen Lang). Jos itse päähenkilön matka olisi jotenkin ravisuttava, tämä ei niin haittaisi, mutta Jake on periaatteessa pelkkä yksiulotteinen soturi, joka vaihtaa puolta tajutessaan toisten olevien parempia. Henkisen kasvun askeleet selitetään kertojanäänellä, eikä mitään kehityskaarta pääse todistamaan – ellei sellaiseksi laske Worthingtonin kasvattamaa parransänkeä.

Itse na'vit edustavat Hollywoodissa suosittua poliittisesti korrektia käänteisrasismia "parhaimmillaan". Jalot siniset villit, jotka elävät täydessä mystillismaagisessa yhteydessä (jota perustellaan kutsumalla sitä "jonkinlaiseksi sähkömagnetismiksi") Pandoran luonnon kanssa, eikä heissä tai heidän kulttuurissaan ole hyväksi luettavan aggressiivisuuden ohella ainuttakaan varjopuolta. Epämääräisten alkuasukkaiden kuvaaminen taivaallisiksi täydellisyyksiksi luo saman holhoavan epäinhimillistävän vaikutuksen kuin tekemällä kehitysvammaisesta superkykyisen pyhimyksen. Ekstrahupia saa irti kun tajuaa, että päälliköksi halajavaa soturia esittää diginaamarin alla Wes Studi, joka on tehnyt täsmälleen saman uhmakkaan jalon roolin intiaanina lukemattomia kertoja.

Mitä uutta Avatarissa sitten on? Näytönsäästäjältä ensihämmästyksen jälkeen näyttävien hehkuvien kasvillisuustaustojen ja tavallisista tempuista riisutun kolmiulotteisuusefektin ohella ei paljoa. Cameron ei käytä 3D:tä kikkana, vaan luo sillä paikoin näyttäviä syvyyseroja ja tilantuntua. 3D‑efekti myös tekee kuvasta pehmeämpää, joten koneesta loihditut na'vi ‑hahmot sulautuvat luontevammin ihmisten sekaan. Silti kaikesta puuttuu se käsin kosketeltavan, eletyn todellisuuden tuntu, joka mahdollistaa uppoutumisen fantastisiin maailmoihin.

Kiinnostavinta tasohyppelypeliä muistuttavassa, tulevaisuuden fantasiaksi siirretyssä lännenelokuvassa (ilmeisine Vietnam‑ ja Irak-viitteineen) on itse asiassa sen yhteys nimenomaan peleihin. Ajatus hahmosta, jonka liikkeitä hallitsee, on lähes kaikkien videopelien pohjalla. Avatar kirjaimellistaa sota‑ ja viihdeteollisuuden kehittämän kuvan sodasta huimasti räiskivänä kauko-ohjattavana pelinä, jossa hahmon menetys sattuu ja luo takapakkeja, muttei kuitenkaan vaikuta lopullisesti mihinkään. Ehkä Cameronin seuraavassa teknillisessä elokuvan edistysaskeleessa pääantureiden kautta pääsee suoraan synapsisesti kokemaan elokuvan maailman. Ainakin silloin hahmoihin syntyisi yhteys.

Sitä odotellessa ja spekuloidessa Avatariin kannattaa tutustua vain elokuvateatterissa, mikäli kokemuksesta mitään haluaa irti. Parhaimmillaan huikeaa vuoristorataspektaakkelia tarjoavaan naiiviin seikkailuun mukaan heittäytyminen riippuu kahdesta kipukynnyksestä; hyväksyykö siniset keijukaiset "oikeiksi", ja miten epäjärjellisesti pystyy sulattamaan Cameronin tarjoamat, hömelöön ideologiaan nojaavat deus ex machina ‑ratkaisut.