Julkaistu:

Kirjoittanut:

Julkaistu:


Trolljegeren (Peikonmetsästäjä, 2010)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 3.5/5

Ohjaus: André Øvredal

The Blair Witch Projectin (1999) myötä käynnistyneen pseudodokumenttibuumin jälkeen valkokankaille on valunut tasaiseen tahtiin iso liuta enemmän tai vähemmän onnistuneita mukadokumentaarisia tekeleitä. Vaikka lajityyppi alkaakin jo olla kauttaaltaan läpikoluttu ja puhki kulutettu, onnistuu Troll Hunter silti omalla höpsöllä tavallaan tuoksahtamaan edes jossain määrin tuoreelta ja nousemaan genressään selkeästi parempaan kastiin.

kuvituskuva

Juoni on simppeli: ryhmä opiskelijoita matkaa Norjan metsiin dokumentoimaan karhujen salakaatoa, mutta törmää pahoin rusikoidussa asuntoautossa majailevaan salamyhkäiseen vanhempaan herrasmieheen (Otto Jespersen). Mies paljastuu peikkojen elämään erittäin tarkkaan perehtyneeksi asiantuntijaksi, ja hänen seurassaan opiskelijat saavat pian dokumentilleen uuden aiheen.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Kuten genren muissakin tuotoksissa tarinan mukaansatempaavuus perustuu valtaosin alun jännitteeseen ja tulossa olevan suuren paljastuksen odotukseen. Vaikka Troll Hunterin tapauksessa paljastus onkin katsojalla jo vähintään teoksen nimen myötä ilmiselvä, on elokuvan tunnelma ja salamyhkäisyys onnistuttu rakentamaan sen verran hyvin, ettei etukäteistieto pilaa katselunautintoa.

Suurimmaksi jännitysmomentiksi nousee sen sijaan odotus siitä, kuinka kehnoin tietokonetehostein peikot on toteutettu. Cgi‑maakarit ovat jo lähtökohtaisesti olleet mahdottoman haasteen edessä – kuinka toteuttaa uskottavasti valtavan kokoiset taruolennot. Lopputuloksen nähtyä voi elokuvan hyvillä mielin kuitenkin todeta olevan tehosterintamalla juuri sen verran onnistunut kuin suinkin mahdollista – toisin kuin kotimaisen kansantaruvelipuoli Rare Exportsin (2010) heikoimpien tehostehetkien tapauksessa.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Puolitoistatuntinen Troll Hunter etenee läpi kestonsa sutjakkaasti. Uudelleenkatseluarvoa elokuvalle ei tosin äärettömän paljon jää sen jälkeen kun vitsit ja käänteet on kertaalleen koettu. Pari kekseliästä ajatuksenjuoksua on mukaan silti onnistuttu ujuttamaan, kuten valtiopoliittiset kannanotot sekä pohdiskelu siitä, vihaavatko peikot ainoastaan kristittyjen veren tuoksua vai koskeeko viha myös muita uskontoja.

Teoksen tiedot:

Troll Hunter

Elokuvan muut nimet

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


Detroit 9000 (1973)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 3.5/5

Quentin Tarantinon suosikkeihin lukeutuva bläkkäri on karheantymäkkä urbaani kyttätrilleri, jonka energinen autenttisuus onnistuu kääntämään sen budjettirajoitteet ja kömpelyydet voitoksi.

Hiihtomaskein naamioidut ryöstävät tunkeutuvat mustaihoisen kongressiedustajan varojenkeruutilaisuuteen ja saavat saaliikseen 400 000 dollarin edestä koruja ja muuta arvotavaraa. Rikoksesta kehkeytyy todellinen kuuma peruna rotuaspektinsa ansiosta: tilaisuuden järjestänyt Aubrey Clayton (Rudy Challenger) on vakuuttunut siitä, että roistot olivat honkyja (eli valkoihoisia) sabotoimassa tumman pormestariehdokkaan kampanjaa, toiset tahot taas pitävät tapausta "black on black" ‑rikoksena, jota poliisilla ei ole kiinnostusta edes ratkaista. Juttua tutkimaan määrätään kokenut italialaisjuurinen kylmäpää Danny Bassett (Alex Rocco) sekä musta ex‑tähtiurheilija Jesse Williams (Hari Rhodes). Ennen kuin syyllisten identiteetti selviää, luutnantti Bassettin ja kersantti Williamsin on kaivauduttava syvälle poliittisen valtapelin, prostituution ja salakuljetuksen verkostoon.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Arthur Marksin ohjaaman Detroit 9000:n käynnistävä ryöstöjakso antaa heti alkuun edustavan näytteen elokuvan ristiriitaisesta tehokkuudesta. Tarjolla on uhkaavaa jännittyneisyyttä, äkkipikaista väkivaltaa ja omaperäistä tunnelmanluontia (orkesterin solisti jatkaa surumielistä lauluaan Luger kurkulla ryöstön ajan) mutta myös pöhköyksiä kuten roistojen ääninauha"temppu" ja pakomatkalla hipaisusta itsestään räjähtävä auto. Kaikesta huomaa, että budjetti on ollut huomattavasti käppäisempi kuin esimerkiksi American International Picturesin suosituissa bläkkäreissä, joita Markskin ohjasi myöhemmin kolme kappaletta (Bucktown, 1975; Friday Foster, 1975; JD:n kosto, 1976). Toisaalta toteutuksen karuus korostaa tarkoituksenmukaisesti elokuvan maailmankuvan rosoisuutta.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Detroit 9000:ssa tiukka 70‑lukulainen toiminta ja henkilöhahmoja syventävät keskusteluosuudet vuorottelevat välillä tasapainottomasti, mutta jatkuvasti mielenkiinnon ylläpitäen. Ryöstömysteeri aukeaa sitä tutkivalle poliisikaksikolle kelvollisen loogisesti. Marks rytmittää verisiin ampumisiin huipentuvat, Kovaotteisten miesten (The French Connection, 1971) inspiroimat takaa-ajokohtaukset tarinan käännekohtiin hieman mekaanisesti. Sisältöpuoli on kuitenkin kohdallaan draama-aineksessa ja muotopuoli actionissä. Teemat esitetään uskottavassa (rotu)poliittisessa ja sosiologisessa kontekstissa. Lähemmin poliisiparin italianamerikkalaisen osapuolen sielunelämään keskittyvä kerronta ei olekaan varsinaista blaxploitaatiota mustien ylemmyyden korostamisineen, vaan elokuva ottaa mustat ja valkoiset ‑painotuksistaan huolimatta rotukysymyksiin neutraalin havainnoivan näkökulman.

kuvituskuva e
kuvituskuva f
NSFW-materiaali on piilotettu (voit vaihtaa asetusta sivun ylä­reunasta tai klikkaamalla kuvaa)

Tapahtumien sijoittuminen Detroitiin luo niille omaleimaisen ilmapiirin. Aitoja ympäristöjä hyödyntävä käsivarakuvaus ja syksyisen ankeat kaupunkimaisemat muistuttavat katu-uskottavimmista New York ‑bläkkäreistä kuten Verinen katu (Across the 110th Street, 1972) ja Superfly – alamaailman kuningas (1972), mutta mm. Detroitin arkkitehtuuri, ratsupoliisit ja Kanadan läheisyys alleviivaavat elokuvan maantieteellistä erityislaatuisuutta. Kuvaukset suoritettiin Detroitin poliisivoimien suojeluksessa ja pormestariudesta haaveillut kaupungin senaikainen poliisipäällikkö John Nichols esittää muutamassa kohtauksessa itseään. Julkisuustemppu ei kuitenkaan toiminut ihan odotetulla tavalla kun poliisit näyttäytyivät valkokankaalla hyvin kyseenalaisessa valossa, ja Nichols vaihtoikin maisemaa pian ensi-illan jälkeen.

kuvituskuva g
kuvituskuva h

Aikoinaan vähän nähty (harvinaisen kotimaisen vhs:n julkaisi Nordic Video), mutta Quentin Tarantinon Rolling Thunder Picturesin 90‑luvun lopulla ensin takaisin teattereihin ja sitten kotikatseluformaateille saattama Detroit 9000 on ennen kaikkea karheantymäkkä urbaani kyttätrilleri, jonka energinen autenttisuus onnistuu kääntämään sen budjettirajoitteet ja kömpelyydet voitoksi. Käsikirjoituksessa on muutamien puutteiden vastapainoksi rutosti reilummin ajatusta ja yritystä kuin bläkkäreissä tyypillisesti. Maanläheisen b‑tuotannon viimeistelee genrensä pienoisklassikoksi Alex Roccon mainion kyynisen roolisuorituksen ohella Luchi De Jesusin tarttuva soundtrack sekä erinomainen loppuratkaisu.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


Devil's Playground (Zombie – hälytystila Lontoossa, 2010)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 1/5

Ohjaus: Mark McQueen

Tuomiopäivä on tullut. Elokuvia syntyy ilman sielua. Zombie-genre on pitkään köhinyt ja kärsinyt inflaatiota kaikenlaisten amatöörien saadessa räpellyksensä levitykseen, aina jostain Andreas Schnaasin Zombie '90:stä (1991) uudempiin surkeuksiin kuten mekaanisesti zombie-teemalla ratsastava Zombieland (2009). Suunta on jatkuvasti huonompaan päin. Devil's Playground on pohjanoteeraus – siitä ei löydy juuri mitään omaa.

Lontoossa lääkekokeilu menee pieleen: 30 000 koehenkilöä saa raivotautioireita ja karkaa levittämään zombie-epidemiaa. Heti alussa joutuu kysymään mikä lääkefirma kokeilisi noin monella henkilöllä samaan aikaan? Onko tämä sittenkin herkullinen kalkkuna? Ikävä kyllä ei; käsittelytapa on tiukkapipoinen ja tylsällä tavalla lapsellisen naiivi. Jonkinlaista juonentynkää ja jännitystä yritetään rakentaa kuviosta, jossa pelastushelikopteriin mahtuu vain neljä ihmistä ja pelastettavia olisi kuitenkin kuusi. Ketkä kaksi jätetään taakse?

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Ensikertalaisohjaaja Mark McQueenilta ei löydy uskallusta tai näkemystä muuhun kuin aiemmin näkemänsä kopiointiin. Ilmeisimmät inspiroijat elokuvalle ovat 28 Days Later... (2002) ja 28 Weeks Later (2007), joissa oli päteviä näyttelijöitäkin. Devil's Playgroundin pahimmaksi ongelmaksi muodostuu se, että jokaisesta kohtauksesta tulee mieleen joku huomattavasti parempi elokuva. Turhanpäiväisessä Severancessa (2006) nähdyn Danny Dyerin yritelmä näytellä kovanaamaa on lähinnä säälittävä. Tuollaisen ärsyttävän pellen toivoisi kokevan karmean lopun elävien kuolleiden saaliina, mutta tietäähän sen että näin ei tule käymään. Craig Fairbass (Cliffhanger, 1993) on onneksi fyysisesti uskottavampi kovis kusipäisenä palkkamurhaaja-cum-turvallisuusmiehenä, joka sekavahkosti motivoituna pyrkii Dyerin kanssa saattamaan turvaan tartunnalle immuunin Angelan (MyAnna BuringThe Descent, 2005).

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Nuorimmat zombie-klubilaiset eivät ehkä tiedä, että ennen 28 Days/Weeks Later ‑sarjaa ja Zack Snyderin sinänsä pätevää Dawn of the Dead ‑remakea (2004) raivoisat, juoksevat zombiet nähtiin jo aikoinaan Umberto Lenzin Nightmare Cityssä (Incubo sulla città contaminata, 1980), eivätkä ne silloinkaan toimineet yhtä hyvin kuin perinteisesti laahustavat epäkuolleet. Devil's Playgroundissa yritetään ilmeisesti jonkinlaista zombie-juoksun MM‑tulosta. Typeryyden huipentumana parkourin tehokkaasti kaupallistanut brittiläinen kollektiivi Urban Freeflow toimitti leffaa varten koulutettuja zombeja, jotka nyt pinkomisen lisäksi pomppivat naurettavasti seinille heti infektion saatuaan ja pyrkivät ilman syytä kiipeilemään jonnekin korkealle jotta voivat sitten hypätä alas. Jos tarkoitus oli mennä zombieiden vaarallisuudessa pidemmälle kuin kukaan ennen, niin leffa mokaa siinäkin. Jo japanilaisessa Junkissa (2000) nähtiin ihmistä voimakkaampi, nopeampi ja älykkäämpi zombie, joka vieläpä mm. houkutteli uhreja luokseen internetin kautta.

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Ruma digikuvaus ja ylidramatisoidut valaistukset lyövät tuotantoon halpuuden leiman. Ehkä tämä toimii jollekin joka ei ole vielä nähnyt yhtäkään hyvää zombie-elokuvaa, eikä siten havaitse Devil's Playgroundin haaleutta ja sieluttomuutta. Esimerkiksi toisessa samantyyppisessä aivottomassa zombie-action-pätkässä, ranskalaisessa The Hordessa (La horde, 2009) oli sentään oikeaa asennetta mukana. Onko Devil's Playground viimeinen, vastenmielisen mauton hautapaasi zombie-genrelle vai tuleeko vielä jotain mielenkiintoista tai lajityyppiä eteenpäin vievää? Tuskin ainakaan Britannian suunnalta. Uusi amerikkalainen tv‑sarja The Walking Dead (2010–2022) tosin näyttää, että hitailla zombieilla saa aikaan edelleen monia mielenkiintoisia skenaarioita – mutta sen tekijät kuten Frank Darabont ja Greg Nicotero ovatkin "hieman" eri kaliiberin osaajia kuin joku markmcqueen.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


Cold Fish (2010)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 4/5

Ohjaus: Sion Sono

Eeppisen perversioviidakko Love Exposuren (2008) jälkeen Sion Sono teki sen mitä kukaan ei häneltä odottanut: ohjasi miehen itsensäkin vihaamaa lajityyppiä edustaneen sairaaladraaman Be Sure to Share (2009). Nyt on vuorossa paluu rosoisempaan elokuvantekoon, rahoittajana uuden aallon kulttiroskapaja Sushi Typhoon, jonka aiemmat tuotannot ovat Alien vs. Ninja (2010) sekä Mutant Girls Squad (2010).

Tositarinoita usein vapaalla kädellä käsikirjoituksiksi muokkaava Sono sekä hänen tämänkertainen kynäilypartnerinsa Yoshiki Takahashi (joka on myös Sushi Typhoonin graafinen suunnittelija) ovat hakeneet innoituksensa vuoden 1993 tositapauksesta. Eksoottista koirakenneliä pyörittäneen pariskunnan talousvaikeudet johtivat rikossarjaan, joka jätti jälkeensä neljä ruumista sekä useita selvittämättä jääneitä katoamistapauksia. Vuonna 2001 oikeus langetti kuolemantuomiot murhiin syylliseksi todetulle Gen Sekinelle sekä ruumiiden paloitteluun ja mahdollisesti myös tappoihin osallistuneelle Hiroko Kasamalle.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Sonon väkivahva elokuva lainaa päähenkilönsä tosielämästä, mutta tarinan taustat, yksityiskohdat sekä lopetus on kirjoitettu uusiksi. Koirakaupan tilalla on nyt eksoottinen akvaarioliike. Päähenkilö Shamoto (Mitsuru Fukikoshi) on nysvömäinen kalakauppias, jonka tytär kapinoi jatkuvasti isänsä uutta vaimoa vastaan. Tyttären jääminen kiinni myymälävarkaudesta johtaa perheen sattuman kautta toisen kalaekspertin, herra Muratan (Denden) vaikutuspiiriin. Ongelmatyttären omien siipiensä alle ottava ja vieraisiin naisiinkin menevä Murata tuntuu pikku hiljaa omivan Shamoton koko perheen. Japanilaisen kulttuurin kahta äärilaitaa edustavien Muratan (vimmattu showmies ja johtajapersoona) ja Shamoton (honne-tatemae ‑ajattelun mukaisesti todelliset tunteensa salassa pitävä työmies) kohtaamisessa tunteet alkavat pian kuumeta.

Japanilaiseen yhteiskuntaan syvälle juurtuneessa statushierarkiassa ja joukosta eroavan yksilön tukahduttamisessa voi nähdä yhtäläisyyksiä länsimaalaisiin uskonnollisiin instituutioihin. Love Exposuressa Sono käytti kirkkoa esimerkkinä institutionaalisesta auktoriteetista, joka perinteineen toisinaan ylenkatsoo yksilöä ja maalaisjärkeä. Cold Fishissä viittaukset ovat hienovaraisempia, mutta murhatöiden alkaessa tuttu kristillinen kuvasto alkaa jälleen tunkeutua kuviin.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Uskonnollisia rinnastuksia voi havaita niin ikään Muratan ja Shamoton välisessä vinksahtaneessa isä‑poika ‑suhteessa. Jos Sono olisi kristitty, olisi hänen elokuvansa helppo tulkita kollektiiviseksi tilitykseksi isien rakentaman kirkon synneistä. Nykyisellään kritiikki lienee kohdistettu yleismaailmallisemmin Japanissakin vaikuttaviin ajatusmalleihin. Kristinuskoon viittaavia esimerkkejä ei silti ole aivan tuulesta temmattu. Esimerkiksi Muratan ylläpitämä asuntola hänen kaupassaan työskeneteleville ongelmanuorille on viittaus Japanissa vaikuttaneeseen pahamaineiseen Jeesuksen arkki ‑kulttiin, jonka 1980‑luvulla uutisoitiin "haalivan" riveihinsä elämässään eksyneitä japanilaisia.

Ohjaajan aiemmista töistä tutut elementit eivät rajoitu pelkkiin kristillisiin symboleihin. Vaikka Sono onkin rikostarinansa kanssa itselleen jokseenkin uusilla vesillä, tyylimerkkimäiset pilkahdukset paistavat läpi joka kulmasta. Rummuilla paukuttava introjakso on kuin suoraan Love Exposuresta ja tarinan keskiöön nouseva kuvaus perheen hajoamisesta on lukuisissa Sonon elokuvissa nähty vakioteema. Silti Cold Fish eroaa hengeltään ohjaajansa muusta tuotannosta ennen kaikkea tunnelmansa johdosta. Sonon tyypillisesti melko vapaasti leijailevista elokuvista poiketen Cold Fish selvästi pyrkii kertomaan ennalta määritetyn tapahtumaketjun.

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Tyylin ja sisällön tasapainottaminen – seikka, jolla ei tosin oikeasti ole paljoakaan tekemistä hyvän elokuvanteon kanssa – ei ehkäpä ole Sonon vahvuuksia, mutta useimmiten hän saa soppansa yllättävän harmonisiksi kaikista ylilyönneistä huolimatta. Cold Fish taiteilee hieman rajoilla, vaikka se ei sahaakaan äärilaitojen välillä ohjaajan monien muiden töiden tapaan. Näyttelijät piiskataan paikoin melkoisen aggressiiviseen ilmaisuun, ja etenkin Muratan roolia vetävä Denden hosuu siihen malliin, että loistavuuden ja lievän rasittavuuden ero kutistuu pieneksi. Puolivälissä mukaan kurvaavat myös yakuzat, joiden meluisa läsnäolo tosin on täysin perusteltavissa, sillä tosielämänkin Sekine hääräsi samanlaisten hämäräveikkojen kanssa.

Ohjaajan monien muiden elokuvien tapaan Cold Fish on pitkähkö (144 min), mutta ei turhaan venytetty. Pop‑elementeistään huolimatta päähenkilönsä nahkoihin vakuuttavasti pureutuva elokuva menettäisi kokonaisuuden kannalta oleellisia elementtejä, jos tarinaa tiivistettäisiin pelkkiin kohokohtiin. Maustetta tuovaa pintailottelua löytyy silti aina mustasta huumorista Yoshihiro Nishimuran verikekkerilavastuksiin sekä Shamoton vaimoa esittävään Megumi Kagurazakaan. Entinen gravure-idoli laittoi aiemmalle uralleen loppulaskennan suostumalla alastonkuviin, mutta uutta leipää on alkanut löytyä elokuva-alalta. Sono osaa fiksuna miehenä toki ottaa ilon irti tähtensä urakäänteestä ja sen tuomista mahdollisuuksista suihkukohtauksiin.

kuvituskuva g
kuvituskuva h

Cold Fish on viime vuosien keskiverto-Sonoa vähemmän viihteellinen, mutta pienistä karkeuksistaan huolimatta läpikotaisin otteessaan pitävä sarjamurhaajaelokuva. Sushi Typhoonin tuotannoksi se on suhteellisen epäroisi ja perinteisemmilläkin laatumittareilla erittäin pätevä – ei ihme, että elokuva on studion muista elokuvista poiketen päässyt myös ulkomailla teatterilevitykseen. Cold Fishin myötä rikoselokuvista innostunut Sono raapaisi seuraavaksi kasaan niin ikään tositapahtumiin perustuvan Guilty of Romancen (2011). Tekijät asettivat runsaasti paljasta pintaa ja graafista väkivaltaa lupailevalle elokuvalle oma‑aloitteisen R18-luokituksen jo siinä vaiheessa, kun teos taisi olla vielä leikkauspöydällä.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


I Spit on Your Grave (2010)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 3.5/5

Ohjaus: Steven R. Monroe

Meir Zarchin vuoden 1978 rape'n'revenge ‑klassikko I Spit on Your Grave sai hiljattain uusiokäsittelyn kameramiehenä elokuvauransa aloittaneen ja viime vuodet halpoja b‑ ja tv‑elokuvia ohjanneen Steven R. Monroen hyppysissä. Alkuperäisversion suorasukaista juonta ei ole lähdetty sen suuremmin kirjoittamaan uusiksi: nuori kirjailijatypy (Sarah Butler) vetäytyy korpeen etsimään kirjoitusrauhaa, tulee paikallisten punaniskojen raiskaamaksi ja kostaa verisesti. Yksinkertainen konsepti pyrkii vetoamaan vahvasti katsojan alhaisimpiin vietteihin: kammottavan kaltoinkohtelun jälkeen suoritetun koston aikaansaamaan katarsikseen.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

I Spit on Your Graven (1978) uusioversion tuotannosta osin vastannut Zarchi tuli ennen alkuperäiselokuvansa valmistumista kohdanneeksi raiskauksen ja pahoinpitelyn uhriksi joutuneen nuoren naisen. Pienen tyttären isänä tapahtuma jäi vainoamaan Zarchin mieltä ja antoi kimmokkeen elokuvan syntyyn: miten isä tai tytär itse voisivat korjata raiskauksen mukanaan tuomat kammottavat traumat? Kosto ei ole yksiselitteinen konsepti. Silti olisi typerää väittää, ettei sivistynytkin ihmismieli kykene helposti sisäistämään – vaikkei ehkä hyväksymään – käsitettä "oikeutettu kosto".

kuvituskuva c
kuvituskuva d

I Spit on Your Grave ‑remake on originaalin tavoin jakautunut selkeästi kahteen osaan. Alkupuoli sisältää rankan pahoinpitelyn lisäksi sitäkin suuremman latauksen henkistä ahdistusta, alistusta ja kärsimystä loppupuolen keskittyessä puhdistamaan uhrin (ja katsojan) mielen tarkoin laskelmoitujen fyysisten kostoiskujen kautta. Alkuperäisversion jo nähneille Monroen versio ei juuri uutta tarjoa. Kostometodit ovat hieman muuttuneet ja Jenniferin "palautumisprosessi" tapahtuu tällä kertaa täysin ruudun ulkopuolella, jättäen katsojan mieleen useita avoimia kysymyksiä. Vakavamielisempään alkuperäiseen versioon verraten uusintaversion tunnelmaa keventämään on tuotu muun muassa sheriffi Storchin – kotona kunniallinen perheenisä, todellisuudessa väkivaltainen perverssi sekopää – hahmo (Andrew Howard). Myös viimeisen kostometodin överi ylilyönti on tarkoituksenmukaisen huvittava tarjoten hihityksensekaista oikeutuksen tuntua helpotukseksi aiempaan nihilismintäyteiseen menoon.

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Aiemmin lähinnä tv‑tuotannoissa mukana ollut Butler selviytyy Jenniferin vaativasta roolista kunnialla, vaikka onkin ulkonäöltään hieman liian mallimainen ollakseen täysin uskottava yksinään perämetsässä mielellään mökkeilevänä kirjailijana. Butlerin ohella myös muu näyttelijäkaarti on hyvin tv‑tähti-vetoista, minkä sinänsä voi laskea elokuvan eduksi. Tunnetumpien naamojen käyttö tämänkaltaisessa raiskausfiktiossa olisi omiaan syömään pois intensiteettiä muutoin ahdistavasta tunnelmasta.

I Spit on Your Graven uusintaversiota on vaikea pitää täysin tarpeellisena, mutta siitä huolimatta elokuva onnistuu mallikkaasti siinä mitä se yrittääkin: tarjoilemaan katsojalle ensin aimo annoksen henkistä ahdistusta ja sitä seuraavan koston kautta saavutetun maittavan katarsiksen tunteen.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria

Julkaistu:


The Late Great Planet Earth (1985, 1978)

Ohjaaja:

elokuva arvostelu

arvosana 3.5/5

Ohjaus: Robert Amram, Rolf Forsberg

Vainoharhaisella tavalla Ilmestyskirjaa ja maailmanloppua todisteleva "dokumentti" The Late Great Planet Earth on jonkinlainen suursynteesi kaikista 70‑luvun lopulla vaikuttaneista maailmanpolitiikan peikoista ja uhkatekijöistä. Tärkeimmät polttoaineet tässä seoksessa ovat kylmä sota, ydinaseiden pelko, Israelin asema, Afrikan nälänhätä, geenimanipulaatio ja muut ekologiset uhkat. Nyt 30 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen se on vieläkin erinomaisen kiehtovaa katsottavaa.

kuvituskuva a
kuvituskuva b

Alussa nähdään sympaattisen kömpelöitä dramatisointeja profeetoista ja taivaallisista ilmestyksistä, mukana myös Babylonin Portto. Samana vuonna ilmestyneen Monty Pythonin Life of Brianin (1979) huvittavasti mieleen tuova ensimmäinen kohtaus näyttää kuinka heprealaiset jahtaavat pitkäpartaista vanhusta jyrkänteelle. Elokuvan juontaja Orson Welles ilmaantuu tutkimaan paikkaa nykyaikana, poimii maasta kallon ja toteaa mutkattomasti sen kuuluneen "2000–3000 vuotta sitten eläneelle väärälle profeetalle".

Siitä alkaa pitkä tykitys haastatteluja ja arkistokuvaa, joka ensialkuun pyrkii todistamaan kuinka vanhat raamatulliset ennustukset ovat selvästi käyneet toteen ("70 prosenttia raamatun ennustuksista on toteutunut", "jos Johanneksen evankeliumi pitää paikkansa, loput toteutuvat meidän elinaikanamme"). Orson Welles itsekin sanoo, että "Israelin profeetat kertoivat totuuden 3000 vuoden ajan, sitä ei voida sivuuttaa". Ja niille jotka epäilevät itse Orsonin sanaa, on kameran eteen haalittu kaikenlaisia asiantuntijoita, mm. Nobel-voittajat Dr. George Wald ja Norman Borlaug sekä Daavidin tähti ‑riipus kaulassa coolisti killuen esiintyvä kristitty siionisti Hal Lindsey, jonka kymmeniä miljoonia myyneeseen kirjaan elokuva perustuu. Nämä miehet sitten kertovat, kuinka "rakeiden vitsaus" viittaa pommikoneisiin ja profeetta Sakarias ennusti jopa ydinaseet, tai ainakin niiden vaikutuksen sotilaisiin.

kuvituskuva c
kuvituskuva d

Sitten dramatisoidaan profeetta Jeremiaksen ennustus Babylonista ja Esaiaan ennustus juutalaiskansan tuhosta. Salomonin temppeli rakennetaan kolmannen kerran – tosin siinä on nyt moskeija, joten hetken aikaa olemme vielä turvassa. Pedon luku on sosiaaliturvatunnus. Tämä kaikki yritetään esittää todisteena siitä, että antikristuksen aika on tulossa. Sitten arvuutellaan kuka on antikristus ja mistä hän tulee ("luultavasti agnostikko", joka herää kuolleista jollakin tavalla). Hitleriä uskottiin antikristukseksi, mutta avaintekijä puuttui silloin – Israelin valtion uudelleensyntyminen.

Tietokoneet, nuo uuden ajan ihmeet, nähdään toiveikkaasti keinona ratkaista ongelmat, kuten antikristuksen identiteetin selvittäminen. Joku tietokoneasiantuntija tosin varoittelee yllättävän järkevästikin, että koneiden valta ja keskitetyt järjestelmät ovat kasvavia riskejä. Villeintä kamaa on katsojille esiteltävä Cabal/One "gametria" ‑tietokoneohjelma, joka analysoi sille syötetyt nimet ja kertoo kirjainten numeerisen arvon. Reagan = 276, Kosygin = 600, Kennedy = 468... numero 666 antaa vielä odottaa itseään, mutta siitä ollaan varmoja että antikristus on jo syntynyt ja keskuudessamme. Itse ohjelma näyttää siltä, että joku olisi koodannut sen BASIC-kielellä viidessä minuutissa.

kuvituskuva e
kuvituskuva f

Myös vääristä profeetoista puhutaan. Mukaan on löydetty jopa noita nimeltä Babette, joka ohjaa jonkinlaisen mystisen rituaalin jossa lattialla on pentagrammi jonka ympärillä seisoskelee kaapumiehiä. Asiallisemmin käsitellään idästä tulevaa astrologian ja tietoisuuden kehityksen trendiä, ja sanansa saa sanoa mm. Maharishi Mahesh Jogi. Toinen esille nostettu henkinen johtaja on hiljattain menehtynyt Guruji.

Armageddonin laukaiseva tapahtumaketju on dokumentin tekijöillä hyvinkin selvillä: antikristus ratkaisee Lähi-idän kriisin ja kerää suosiota. Arabit hyökkäävät Israeliin ja venäläiset valtaavat Pyhän maan, mutta pettävät arabit ja anastavat öljykentät. Samaan aikaan kommunisti-Kiina marssittaa 200 miljoonaisen armeijan Eufratin yli valtaamaan arabien öljymaat. Antikristuksen johtama 10 valtion konsortio (EEC, Euroopan talousyhteisö), Rooman imperiumin seuraaja, on yksi ilmestyskirjan neljästä pedosta. Muut pedot eli babylonialaiset, kreikkalaiset ja persialaiset ottavat EEC:n kanssa matsin Tuomion laaksossa.

kuvituskuva g
kuvituskuva h

Dokumentti huipentuu komeaan armageddon-kuvastoon: seuraa pitkä ja erityisen messevä montaasi pommeja, armeijoita, tankkirivistöjä, raivokkaita myrskyjä, mellakoita, terroristeja ja muita kauheuksia Gustav Holst ‑tyylisen musiikin säestämänä, ilman selostusta, ikään kuin palkkiona kaiken aiemman bullshitin nielemisestä. Jakso huipentuu sarjaan ydinräjähdyksiä ja tulivuorten laavavirtoja. Niiden jälkeen tulee kuitenkin eheyttäviä kukkia ja kasveja merkkinä siitä että ei tämä nyt niin vakavaa ole.

The Late Great Planet Earth esittää myös rohkeasti omia ennustuksia tulevaisuudesta – kaikki tietenkin ovat menneet kuninkaallisesti päin honkia. Asiantuntijat mm. lupailevat että vuoteen 2000 mennessä luonnonvarat ovat loppuneet ja muutenkin öljyvuodot tuhoavat levät merestä ja happi loppuu. Myrkyt ja säteily ruoassa tappavat ihmiset. Totalitaarinen fasistihallitsija tulee jenkeistä. Vuonna 1982 planeetat tulevat olemaan konjunktiossa ja aiheuttavat aktiviteettia auringossa, josta taas on kauheita seurauksia maan päällä. Vihoviimeisenä vitsauksena geenimanipulaatiolla aggressiivisiksi muokatut Brasilian tappajamehiläiset lähestyvät vääjäämättä USA:a! Mörköjen maalailu menee niin pitkälle, että fiilikset alkavat olemaan samat kuin parhaissa antikristus-spekulaatioleffoissa kuten The Omen (1976) ja Alberto De Martinon huima Holocaust 2000 (1977).

kuvituskuva i
kuvituskuva j

Kaikki tämä ja paljon muuta muodostavat kiehtovan aikakapselin ja vainoharhapommin. Malliltaan se on kuin eksploitatiiviset mondo-dokumentit, mutta kirkkaalla fokuksella ja agendalla. Kuvamateriaali on kautta linjan mielenkiintoista (mm. juutalaisten paluu Palestiinaan, pommin jälkeinen Hiroshima, kuuden päivän sota). Aiheet vaihtuvat rivakasti, todistelut ovat saumattomia, Orson juontaa asian vaatimalla vakavuudella ja musiikit miellyttävät. Parhaiten tällainen oletettavasti toimii niille katsojille jotka ovat itse kokeneet 70‑luvun kiehuvat jännityshetket maailmanpolitiikassa. Sanomattakin on selvää, että salaliittoteoreetikoille ja muille hourupäille The Late Great Planet Earth on pakollista katsottavaa. Muistakaa: ennen kuin maapallon väkimäärä saavuttaa 8 miljardia, tulee suurtuho. Kello tikittää.

Teoksen tiedot:

Elokuvan muut nimet

Ohjaaja

Käsikirjoittaja

producers

Näyttelijät

Säveltäjä

Kuvaaja

Levittäjä / Jakelija

Maa

Genre

Kategoria