Sakari Määttä: Kumpi olisi voittanut nyrkkitappelun 70‑luvulla, Franco Nero vai Maurizio Merli?
Enzo G. Castellari: No tuota... Franco Nero tietenkin! Hän on parhaita tuntemiani näyttelijöitä ja ihmisiä. Lisäksi hän on yksi parhaista ystävistäni... hän on paras kaikessa! Maurizio Merli oli myös ystäväni lapsuudesta saakka. Asuimme samalla alueella Roomassa ja teimme paljon asioita yhdessä. High Crimen (La polizia incrimina la legge assolve, 1973) suuren suosion jälkeen tuottajat halusivat, että ohjaan sille jatko-osan. Franco oli kuitenkin sillä hetkellä tekemässä toista elokuvaa ja itsellänikin oli toinen ohjaustyö kesken. Tuottajat valitsivat ohjaajaksi isäni (Marino Girolami). Marino valitsi Maurizion näyttelemään pääosaa, koska hän oli Franco Neron näköinen.
Ja varmasti hänet sai palkattua hiukan halvemmalla?
Sillä hetkellä kyllä. Myöhemmin Mauriziosta tuli suuri tähti Italiassa.
Olet ohjannut runsaasti genre-elokuvia rikosleffoista ja spagettiwesterneistä post-apokalyptiseen aikaan sijoittuvaan eksploitaatioon. Mukaan mahtuu jopa yksi giallo. Mistä genrestä pidät eniten?
Lännenelokuvista.
Keoma lienee oma suosikkisi?
Kyllä. Noihin aikoihin lännenelokuvia oli tehty Italiassa todella paljon, joten päätin tehdä jotain omaperäistä. Keomasta pidän todella paljon.
Entä sen lisäksi? Mitkä ovat parhaat ohjaustyösi?
Sen lisäksi ehdottomasti High Crime. Street Law (Il cittadino si ribella, 1974) luonnollisesti myös. Eräs, josta pidän erityisen paljon on Tuareg (Tuareg – Il guerriero del deserto, 1984). Tuareg on fantastinen elokuva. En enää muista mistä syystä, mutta elokuvan ensi-illan saamisen kanssa oli paljon ongelmia Italiassa. Joka kerta kun katson Tuaregin uudelleen, tulen hyvälle mielelle!
Tuareg on tavallaan unohdettu elokuva, joka on jäänyt vähälle huomiolle. Oletko ohjannut muita elokuvia, jotka olisivat mielestäsi ansainneet enemmän huomiota.
Tavallaan toivoisin, että kaikki olisivat saaneet vielä suuremman suosion! Mutta yksi esimerkki on muualla maailmassa suursuosion saavuttanut Battle of Britain (La battaglia d'Inghilterra, 1969), joka ei menestynyt juurikaan Italiassa. Sen huono vastaanotto Italiassa oli harmillista.
Entäpä suosikkinäyttelijäsi?
No... tietysti näyttelijät joiden kanssa olen työskennellyt! Valitsen aina näyttelijät, joita rakastan. He ovat parhaita.
Keitä ohjaajia arvostat eniten?
Orson Wellesin elokuvista pidän yhä todella paljon. Sitten on tietenkin myös Sam Peckinpah, John Ford, Spielberg ja Ingmar Bergman. Pidän heidän ohjaustyylistään paljon. Kuitenkin paras maailmassa täytyy olla Kubrick. Hän on ainoa, jonka jokainen elokuva oli täysin erilainen, mutta silti suosittu. Stanley Kubrick on paras.
Miten kuvailisit genre-elokuvien taloudellista kehitystä Italiassa 70‑luvun aikana? Oliko tuotantoihin käytössä paljon rahaa?
Oikeastaan kyllä. Sillä hetkellä Italian elokuvateollisuus oli tunnettua joka paikassa, joten useimpien elokuvien levitysoikeuksien myyminen Italian ulkopuolelle oli helppoa. Tuottajat saivat mahdollisuuden rahoittaa yhä enemmän ja enemmän tietyntyyppisiä elokuvia. Ehkä niitä tehtiin vähän liikaakin.
Missä maassa Italialaiset elokuvat saavuttivat suurimman menestyksen? Japanissa vai...
Japanissa kyllä! Erityisesti westernit ja toimintaelokuvat olivat todella suosittuja Japanissa. Omat elokuvani menestyivät kuitenkin parhaiten Yhdysvalloissa. High Crime pärjäsi siellä todella hyvin ja Bronxin asfalttisoturien (1990: I guerrieri del Bronx, 1982) suosio oli aivan uskomattoman suuri.
70‑luvun lopulta 80‑luvun alkupuolelle Italiassa koettiin eräänlainen muutos, kun perinteinen genre-elokuva muuttui verisemmäksi ja kauhuelokuvatuotannot yleistyivät rajusti. Voisitko kertoa jotain tästä ajanjaksosta ja elokuvan muutoksesta?
En seurannut muutosta kovin tarkkaan, koska en henkilökohtaisesti pidä zombielokuvista enkä varsinaisesti kauhustakaan. Tein tuohon aikaan tiiviisti omia elokuviani, enkä kiinnittänyt niinkään huomiota yleisiin trendeihin.
High Crimen hyvän menestyksen jälkeen kaikki halusivat tehdä rikoselokuvia Italiassa. Miten päädyit valitsemaan Franco Neron päärooliin?
Tuolloin Franco oli paras pääosien näyttelijä Italiassa. Komea, todella taitava ja hyvin tunnettu muuallakin kuin Italiassa. Tavoitteeni oli valita rooliin nuori ja taidokas näyttelijä ja Franco Neron halusin heti alusta alkaen. Hänen saamisensa mukaan ei kuitenkaan ollut mitenkään helppoa, koska Franco oli hyvin kiireinen ja valitsi aina elokuvansa yksi kerrallaan. Se teki asiat hiukan hankaliksi.
Millainen Franco Nero oli näyttelijänä ja minkälaista hänen kanssaan työskenteleminen oli?
Francosta tuli läheinen ystäväni jo ensimmäisen kuvauspäivän aikana. Me molemmat rakastamme elokuvia ja aivan erityisesti niiden tekemistä. Pidämme samoista elokuvista ja meillä on muutenkin samanlainen maku. Sen tähden hänen kanssaan työskenteleminen oli todella vaivatonta.
Seuraava elokuvasi oli Street Law. Menestyikö se yhtä hyvin?
Se saavutti mahtavan suosion ja oli viikosta toiseen tilastojen kärjessä. Joka puolella Italiaa kaikki menivät katsomaan sitä. Tämä johtui osittain ajasta, koska silloin Italia eli väkivaltaista aikaa. Oli Punaista prikaatia ja Mustaa prikaatia ja paljon kaikenlaisia väkivaltaisuuksia. Street Law oli jotain minkä kautta katsoja pystyi käsittelemään ongelmiaan ja sitä katsomalla jokaisen sisällä oleva väkivaltainen potentiaali purkautui.
Street Law on yksi omista suosikeistani. Sehän ilmestyi saman vuonna kuin Michael Winnerin Väkivallan vihollinen.
Muistan sen ajan hyvin, mutta en ole aivan varma kumpi teki oman elokuvansa aiemmin. Street Law pääsi levitykseen Yhdysvalloissa vasta kaksi vuotta myöhemmin, mutta en ole varma oliko Michael Winner nähnyt minun elokuvani aiemmin.
Olet tehnyt jokusen ydintuhon jälkeiseen aikaan sijoittuvan elokuvan. Oliko kahdelle ensimmäiselle Bronx Warriors ‑elokuvalle tarkoitus tulla vielä jatkoa?
Tein ne kaksi, mutta kolmas olisi ollut ehkä liioiteltua silloin. Ehkä tänä päivänä olisi oikea aika tehdä kolmas osa! Bronx Warriors 3!
Se olisi varmasti suuri hitti! Kertoisitko jotain yhteistyöstä muun muassa Bronxin asfalttisotureissa näytelleiden Fred Williamsonin ja Luigi Montefiorin (George Eastman) kanssa.
Fred on mahtava mies. Näyttelemisen ohella hän on ohjaaja ja käsikirjoittaja. Fredin kanssa työskenteleminen ja yksittäisten kohtausten selittäminen hänelle oli todella helppoa, koska hän ymmärsi heti mitä odotin ja millaisesta kohtauksesta oli kysymys. Luigi Montefiori on myös mahtava, hänen fyysinen olemuksensa ja läsnäolonsa on aina todella vahva. Pitkä ja komea mies ja todella mukava ihminen. Hän on nykyisin käsikirjoittaja. Todella älykäs mies.
Sinulla oli jotain vaikeuksia Hollywoodin studioiden kanssa tehtyäsi The Last Sharkin (L'ultimo squalo, 1981).
Kyllä. Tuolla elokuvalla on todella useita eri nimiä. The Last Shark, The Great White ja niin edelleen. Se tuotti ensimmäisen viikonlopun aikana Yhdysvalloissa yli kaksi miljoonaa dollaria, joka oli tuohon aikaan aivan uskomaton menestys ja yllätys kaikille. Pieni italialainen elokuva saavutti ennenkuulumattoman suosion Hollywoodissa!
Tappajahain (1975) ansiosta?
Kyllä, The Last Shark tuli kahden ensimmäisen Tappajahain jälkeen (Tappajahai, 1975; Tappajahai 2, 1978). Monissa maissa The Last Sharkia markkinoitiin nimellä Jaws 3. Kun Universal Studios tuotti Jaws 3:n (1983) he kopioivat siihen ainakin kolme eri kohtausta suoraan minun elokuvastani!
Kertoisitko jotain yhteistyöstäsi Fabrizio de Angelisin kanssa 80‑luvulla.
Se oli helppoa, koska Fabrizio antoi minulle aina kaiken sen mitä tarvitsin tehdäkseni elokuvan. Erityisesti Bronxin asfalttisoturien maailmanlaajuisen suosion jälkeen. Hän oli valmis tuottamaan kaikki elokuvani. Fabrizio olisi halunnut tuottaa vielä ainakin kaksi elokuvaa, joiden pääosassa olisi ollut Mark Gregory. Olin kuitenkin tuolloin päättänyt jo ohjata Tuaregin, joten kieltäydyin. Hän sanoi ettei maailmassa ole ketään muuta ohjaajaa, joka voisi korvata minut, joten hän päätti ohjata elokuvan itse!
Hän halusi sinun ohjaavan myös Zombi 2:n (Zombie Flesh Eaters, 1979)?
Fabrizio de Angelis oli mukana tuottamassa sitä, mutta siinä oli mukana joku toinenkin. En muista aivan tarkkaan. Joka tapauksessa he anelivat minua useiden viikkojen, jopa kuukausien ajan ohjaamaan sen elokuvan. Kerroin heille ettei se elokuva kuulunut minun tyyliini enkä voisi ottaa sitä vastaan. He vakuuttelivat, että minun tyylini toisi zombielokuviin jotain uutta ja tuoretta ja voisin luoda uuden suuntauksen. En suostunut tästä huolimatta ja olen todella onnellinen, koska Lucio Fulci sai sitä kautta lyötyä itsensä läpi yhdeksi sen ajan puhutuimmista italialaisohjaajista. Zombi 2 on yksi hänen parhaista elokuvistaan. Noihin aikoihin Fulci ei ollut kovin hyvässä kunnossa eikä töitä ollut tarpeeksi tarjolla. Zombi 2:n jälkeen hän nousi todella maineikkaaksi ohjaajaksi.
Sinulla on usein pieniä näyttelijärooleja omissa elokuvissasi ja yksi suurempi Benito Mussolinina The Winds of Warissa (1983). Halusitko ikinä alkaa näyttelijäksi ohjaamisen sijaan?
Aloitin urani statistina isäni ohjaamassa elokuvassa ollessani pikkupoika ja tein silloin paljonkin pieniä rooleja. Minulle elokuvan tekeminen on tärkeää ja kameran edessä oleminen on välillä hauskaa. Se ei kuitenkaan ole ensimmäinen vaihtoehtoni vaan kameran takana oleminen niin, että tilanne on täysin hallinnassani.
Teit yhden elokuvan Leonora Fanin kanssa. Sensitività vuodelta 1979. Millainen Fani oli ihmisenä? Muistatko miten hän suhtautui saamaansa suosioon tuolloin?
Yllättävää, että satut kysymään juuri tuosta elokuvasta! En ollut nähnyt ainoatakaan Leonora Fanin elokuvaa aiemmin, joten en tiennyt kuka hän oli. Hän oli mukava näyttelijä ja ihminen, ei varsinaisesti näyttelijä... tiedäthän... Fani oli syntynyt näyttelemään seksikkäissä kohtauksissa. Sentitivita on vaikeasti määritettävä elokuva: se ei ole toimintaa, ei komediaa eikä eroottista elokuvaa... tilanne sen elokuvan kohdalla oli hiukan omituinen. Ohjasin Sensitivitàn aluksi ilman, että laitoin nimeäni alkuteksteihin. Tuottaja halusi minun ohjaavan sen Costa Bravassa, Espanjassa. Mietin että mikäs siinä, sehän on kuin lomamatka. Kesken kuvausten tuottajille tuli rahoitusongelmia ja he pyysivät minua ohjaamaan sittenkin omalla nimelläni, jotta he saisivat markkinoitua elokuvaa paremmin. Suostuin siihen lopulta. Elokuvan valmistumisen jälkeen he muuttivat sen sisältöä ja tekivät siitä kauhuelokuvan. En tiedä kuka sitä meni muuttamaan. Muistan kun minut kutsuttiin vieraaksi kauhuelokuvafestivaaleille. Kysyin miksi minut kutsutaan sinne, vaikka en ole ohjannut yhtään kauhuelokuvaa koko urani aikana. He sanoivat näyttävänsä Sensitivitàn ja väittivät sen olevan kauhuelokuva. Lopulta päädyin mukaan näytökseen katsomaan elokuvaa ja voit kuvitella hämmästykseni kun elokuva sisälsi heti alusta alkaen aivan outoja kohtauksia, jotka oli lisätty siihen jälkeenpäin. Kiittelin ja poistuin salista kesken esityksen.
Mikä festivaali oli kyseessä?
Se oli Livornossa järjestetty tapahtuma. Taisi olla Joe D'Amato Horror Festival.
Mitä lopulta tapahtuikaan italialaiselle genre-elokuvalle? Milloin se kuoli ja miksi?
En osaa sanoa tapahtuiko se aivan yllättäen vai hiljalleen vuosien saatossa. Televisiotuotantojen yleistymisen takia käytössä oli paljon vähemmän rahaa teatterielokuvien tekemistä varten. Samoin myös tuottajia ja levittäjiä oli yhä vähemmän.
Millaisia suunnitelmia sinulla on lähitulevaisuudelle?
Alan pian valmistautua lännenelokuvan kuvauksia varten. Elokuva tullaan kuvaamaan Kanadassa vuoden 2012 kesällä mahtavan näyttelijäkaartin kanssa.
Paljon kiitoksia haastattelusta! Onko sinulla jotain mitä haluaisit vielä sanoa tai lähettää terveisiä lukijoille?
Olen todella iloinen, että pääsin tutustumaan Suomeen, jossa en ollut käynyt ikinä aiemmin. Suomi on mahtava maa. Terveisiä Elitistin lukijoille!
