Mitä elitistit katsovat?

Hyvin meni Herzog-viikko...

35mm:



28 Weeks Later. Onnistunut.



Philip G. Atwell: War. Parasta tässä oli se, että en ole sitten 80-luvun nähnyt vastaavaa ensi-iltakierroksella elokuvateatterissa. Väkivaltaa väkivallan vuoksi.



DVD:



Blood Freak. Helvetin huono.

Mondo Mod. Sisältö aivan helvetin vanhentunutta (tyyliin surffilauta WOW! karate WOW!), mutta loikkarikuvaajat saivat tämän näyttämään ihan oikealta elokuvalta.





Digiboksi.



(Tessari) Kiss Kiss...Bang Bang. Lähtökohdiltaan aivan sietämätöntä urpoilu, joka kuitenkin kasvaa niin absurdeihin mittoihin ja kun lopussa lyödään vielä aivan tolkutonta ja epäkorrektia neekeriläppää päälle, niin kyllä tämä kannatti katsoa.



Night Watch (tms.). Yllättäen tämä olikin ihan katsottava.



Fast and Furious: Tokyo Drifters. Vaikea sanoa, mikä on sarjan paras osa, kun kaikki ovat tasaisen paskoja. Tässä oli ehkä surkein juoni, mutta toisaalta ennakkoluuloisine (kasarihenkisine) taustoineen ehkä mielenkiintoisin.

k-mikko ( 6.10.2007 22:40)

Jacopetti & Prosperi: Goodbye Uncle Tom

Just just, kiertävä valokuvaajakaksikko J&P dokumentoivat mustien orjakaupan historian rannekello kädessä. Siis WTF? Uskomattomin pseudodokumentti mitä kenties on vastaan tullut, jolle ei voi edes nauraa, kun naaman eteen vyörytetään kidutusta, raiskauksia, lääketieteellisiä kokeita, rampoja, alastomia teinejä, eläinsnuffia... Vaikka koko homma on luonnollisesti lavastettu, silti vatsanpohjassa on ilkeä tunne siitä, mistä nämä "näyttelijät" on esiin kaivettu. Mahdotonta tällaiselle on pisteitä antaa, ja koko elokuvan säilyttäminen hyllyssäkin on riskaabelia. Kerran nähtyään ei voi enää uteliaisuudella perustella tällaisen omistamista. Tsiisus. "Tykkään vain valkoisista miehistä. Ne on pienempiä, parempi ekalla kerralla." Tämän katsottua hävettää tuo yllä oleva Pam Grier kommenttinikin.

Älä nyt hyvä mies ota turhia riskejä vaan katso suosiolla samaa aihepiiriä sivuava Steven Spielbergin Amistad, joka on "lempeästä humanismistaan huolimatta viisas elokuva" (Antti Lindqvist, Katso). Mustat orjat saavat vapautensa, ilkeä tunne valkoisen katsojan vatsassa hellittää ja turvallinen fiilis omasta hyvien puolella olemisesta vahvistuu... Teini-ikäisen vosun "valkoisilla on pienempi" ‑kommentit on muuten GUT:ssä suunnattu Jacopettille itselleen ja kohtausta voi lukea seksiskandaalissa ryvettyneen ohjaajan kipeänä itseironiana.

Lauri Lehtinen ( 7.10.2007 00:02)

k-mikko ( 6.10.2007 22:40)

Jacopetti & Prosperi: Goodbye Uncle Tom

Just just, kiertävä valokuvaajakaksikko J&P dokumentoivat mustien orjakaupan historian rannekello kädessä. Siis WTF? Uskomattomin pseudodokumentti mitä kenties on vastaan tullut, jolle ei voi edes nauraa, kun naaman eteen vyörytetään kidutusta, raiskauksia, lääketieteellisiä kokeita, rampoja, alastomia teinejä, eläinsnuffia... Vaikka koko homma on luonnollisesti lavastettu, silti vatsanpohjassa on ilkeä tunne siitä, mistä nämä "näyttelijät" on esiin kaivettu. Mahdotonta tällaiselle on pisteitä antaa, ja koko elokuvan säilyttäminen hyllyssäkin on riskaabelia. Kerran nähtyään ei voi enää uteliaisuudella perustella tällaisen omistamista. Tsiisus. "Tykkään vain valkoisista miehistä. Ne on pienempiä, parempi ekalla kerralla." Tämän katsottua hävettää tuo yllä oleva Pam Grier kommenttinikin.

Älä nyt hyvä mies ota turhia riskejä vaan katso suosiolla samaa aihepiiriä sivuava Steven Spielbergin Amistad, joka on "lempeästä humanismistaan huolimatta viisas elokuva" (Antti Lindqvist, Katso). Mustat orjat saavat vapautensa, ilkeä tunne valkoisen katsojan vatsassa hellittää ja turvallinen fiilis omasta hyvien puolella olemisesta vahvistuu... Teini-ikäisen vosun "valkoisilla on pienempi" ‑kommentit on muuten GUT:ssä suunnattu Jacopettille itselleen ja kohtausta voi lukea seksiskandaalissa ryvettyneen ohjaajan kipeänä itseironiana.

Kommenteillani ei ollut mitään tekemistä kenenkään ihonvärin kanssa, lainaus poislukien.

k-mikko ( 7.10.2007 01:42)

Lauri Lehtinen ( 7.10.2007 00:02)

k-mikko ( 6.10.2007 22:40)

Jacopetti & Prosperi: Goodbye Uncle Tom

Just just, kiertävä valokuvaajakaksikko J&P dokumentoivat mustien orjakaupan historian rannekello kädessä. Siis WTF? Uskomattomin pseudodokumentti mitä kenties on vastaan tullut, jolle ei voi edes nauraa, kun naaman eteen vyörytetään kidutusta, raiskauksia, lääketieteellisiä kokeita, rampoja, alastomia teinejä, eläinsnuffia... Vaikka koko homma on luonnollisesti lavastettu, silti vatsanpohjassa on ilkeä tunne siitä, mistä nämä "näyttelijät" on esiin kaivettu. Mahdotonta tällaiselle on pisteitä antaa, ja koko elokuvan säilyttäminen hyllyssäkin on riskaabelia. Kerran nähtyään ei voi enää uteliaisuudella perustella tällaisen omistamista. Tsiisus. "Tykkään vain valkoisista miehistä. Ne on pienempiä, parempi ekalla kerralla." Tämän katsottua hävettää tuo yllä oleva Pam Grier kommenttinikin.

Älä nyt hyvä mies ota turhia riskejä vaan katso suosiolla samaa aihepiiriä sivuava Steven Spielbergin Amistad, joka on "lempeästä humanismistaan huolimatta viisas elokuva" (Antti Lindqvist, Katso). Mustat orjat saavat vapautensa, ilkeä tunne valkoisen katsojan vatsassa hellittää ja turvallinen fiilis omasta hyvien puolella olemisesta vahvistuu... Teini-ikäisen vosun "valkoisilla on pienempi" ‑kommentit on muuten GUT:ssä suunnattu Jacopettille itselleen ja kohtausta voi lukea seksiskandaalissa ryvettyneen ohjaajan kipeänä itseironiana.

Kommenteillani ei ollut mitään tekemistä kenenkään ihonvärin kanssa, lainaus poislukien.

Kiitos tästäkin tiedosta, enemmän mua ihmetyttää miten joku jaksaa posmottaa rivikaupalla Jacopettin ja Prosperin leffan hirveyksistä ja tekijöiden oletetusta kataluudesta ilman pientäkään mainintaa siitä, että kokonaisuudessa on ehkä jonkinlainen merkitystä antava näkökulma, joka sisältää paljon yleisinhimillisen tiukkaa satiiria ja itseironiaa (kirjoita seuraavaksi pokkana samanhenkinen arvio toisesta semi-dokumentista eli Boratista) sekä ehkä jotain esteettistä näkemystäkin. Kaikkea inhottavaa ja rumaa vaan vyörytetään katsojan naaman eteen, rampojakin – kyllä "näyttelijällä" pitäisi sentään kaikki raajat olla...

Lauri Lehtinen ( 7.10.2007 07:33)

Kiitos tästäkin tiedosta, enemmän mua ihmetyttää miten joku jaksaa posmottaa rivikaupalla Jacopettin ja Prosperin leffan hirveyksistä ja tekijöiden oletetusta kataluudesta ilman pientäkään mainintaa siitä, että kokonaisuudessa on ehkä jonkinlainen merkitystä antava näkökulma, joka sisältää paljon yleisinhimillisen tiukkaa satiiria ja itseironiaa (kirjoita seuraavaksi pokkana samanhenkinen arvio toisesta semi-dokumentista eli Boratista) sekä ehkä jotain esteettistä näkemystäkin. Kaikkea inhottavaa ja rumaa vaan vyörytetään katsojan naaman eteen, rampojakin – kyllä "näyttelijällä" pitäisi sentään kaikki raajat olla...

Jahas, tuli sohaistua johonkin ampiaispesään, josta jaksetaan posmottaa rivikaupalla puolustelua ja vittuilua.



En kiellä Goodbye Uncle Tomin arvoja, mutten myöskään todennäköisesti sun kanssa kaikkia niitä allekirjoita. Alkuperäisen kommenttini tarkoitus ei, yllättäen, ollut analysoida sitä sen tarkemmin, ja tajunnanvirtani tulkittiin puhtaasti negatiivisena, mitä se toki suurimmaksi osaksi toki olikin. Mun pitää, mennä töihin, voin palata asiaan enemmän sitten.

Weir:

Master and Commander: The Far Side of the World

Toinen kerta ja edelleen aivan loistava elokuva. Paul Bettanyn rooli tohtori Maturina on parasta mitä 2000-luvulla on nähty. Naurettavaa, että mies ei ollut edes ehdolla sivuosa Oscarille! Kirjoissa kaiketi Maturin rooli on vieläkin merkittävämmässä asemassa, koska O`brian on käyttänyt häntä omakuvanaan. Roolijako olisi voinut olla huomattavasti epäonnisempi sillä aluksi Weir ei ollut innostunut saada Bettanyä Crowen aisapariksi, koska olivat olleet jo pari vuotta aikaisemmin A Beautiful Mind elokuvassa. Purjelaivat ovat lähes yhtä lähellä sydäntäni, kuin II. maailmansodan pommikoneet. Syynä voi tietenkin olla syntymäaikani, jolloin Rod Stewartin Sailing dominoi maailman listoja.



Arcady: Le Grand pardon

Pariisin alamaailman selvittelyä algerialaisten, arabien & ranskalaisperheiden välillä.

Elokuvaa ei voi ainakaan mahtipontisuudesta syyttää. Alun juhlatilaisuudet ovat The Godfather & The Deer Hunter luokkaa ainakin pituudeltaan. Muutoin perinteistä juonittelua perheiden sisäisestä vallasta, kuin koko kaupungin. Pienissä rooleissa vilahtavat Robert Hossein & Jean-Louis Trintignant.

sud ( 7.10.2007 15:15)

Napoli violenta: Paljon tuntui välillä tapahtuvan, mutta kiinnostikovatko lada-takaa-ajot ja mukiloimiset tätä katsojaa? No eivät ainakaan hirveästi.

Jos tarkkoja ollaan niin ne ovat Fiat 124 malleja.

Castellari :

Inglorious Bastards *****

Mestariteos

Smith : Clerks 2 ****½

Paras Smithin leffa sitten Clerksin

Siegel : Killers ***½

Scorsese : Taxi Driver *****

Maaninen kujanjuoksu.

Gordon : From Beyond ****

Maylam : Burning ****

Niitä parhaimpia slashereita

Armstrong : Mark of the Devil ****

Firstenberg : Avenging Force ***½

KKK-juntit jahtaavat "American Ninja" Dudikoffia suolla todella Cannon onneksi ei ollut Mossadia tai Arabeja.

Ellis : Final Destination 2 ***

Kounen : Dobermann ***½

Lester : Commando ****½

Director's Cut ei noita pidennettyjä juttuja sinällään edes huomannut silti mahtava elokuva

sud ( 7.10.2007 15:15)

Prodigy: Saw-leffan inspiroima, idealtaan ihan kiintoisa, mutta toteutukseltaan jokseenkin kökkö halpis-yritelmä. Tämä voitaisiin kuvata uudestaan onnistuneemminkin. **1/2

Kammottavan tuhruinen ja rakeinen 16mm kuva taitaa olla Prodigyn pahin vika. Se, ja päähenkilön ihan hirviän tuskaisaksi jähmettynyt naama.

Murasami ( 7.10.2007 14:21)

väkivaltapastissi

Kerro toki mitä ilmaisulla tarkoitat.

Nojoo aika huono sanavalinta ja sen piti tulla tuohon Dobermannin kohdalle meinasin lähinnä jotain todella genretietoista väkivaltaelokuvaa.

Persepolis (Marjane Satrapi & Vincent Paronnaud, 2007) ***½

Stardust / Tähtisumua (Matthew Vaughn, 2007) *½

Murasami ( 7.10.2007 16:21)

Castellari : Inglorious Bastards *****

Mestariteos

Tätä pystyin katsomaan vain 20 minuuttia, sen jälkeen kaikinpuolinen täydellinen huonous oli liikaa. Yksi tähti niille 20 minuutille. Ehkä tämä tosiaan parani sen jälkeen merkittävästi.



Quentin Tarantino: Kill Bill vol. 1 (DVD) ****½

Japani-versio tietenkin katsottavana koko värillisessä komeudessaan. Mitä kummaa Tarantinolle tapahtui tämän jälkeen? Aivan loistavaa elokuvantekoa, minkä jälkeen vol. 2 petti kaikki nostatetut odotukset ja Death Proof oli jo täysin perseestä. House of Blue Leavesin kamppailu oli todellinen kliimaksi, vol. 2:n lopun kamppailu Billiä vastaan kaikkien aikojen antikliimaksi. Lisäksi yksi asia pohdituttaa, ei suoraan elokuvaan vaan sen nimeen liittyen. Kun Japanissa näköjään nimet ovat samat kuin englannin kielellä, vain u-kirjain loppuun lisättynä, kuten esimerkiksi: Ring on suoraan Ringu, ja All Night Long on oliko se nyt Ooru Naito Rongu tjsp. Niin onko Kill Bill sitten loogisesti japaniksi Killu Billu?

Artisan ( 7.10.2007 18:33)

Niin onko Kill Bill sitten loogisesti japaniksi Killu Billu?

Kirjoitetaan キル ビル.

Peter Yates :

The Deep (1977) **½

Hyviä näyttelijöitä ja toimintaa mutta silti liian väsy. En oikein tiedä mistä se johtui. Kyllähän tässä periaatteessa tapahtui koko ajan mutta silti tämä oli paikoin todella unettavaa katsottavaa. Jotenkin hengetön kokonaisuus.



Maurizio Lucidi : Si può fare... amigo aka It can be done amigo (1972) **

Bud Spencer villissä lännessä. Välillä joitain hyviä kohtauksia, kokonaisuutena kuitenkin karmivaa Spedeilyä jota ei täysjärkinen katsoja pitkään kestä. Tuntui kestoonsa nähden pitkältä ja kaikki sivuosat oli kirjoitettu täysin yli. Ilman Spenceriä tämä olisi ollut surkea.



Gilbert Kay : Comanche blanco aka White Comanche (1968) **

William Shatner on John Moon, William Shatner on myös White Comanche. Elokuvassa Shatner vetää kaksoisroolin identtisinä kaksosina, joista toinen on intiaanien parissa varttunut sadistinen johtaja ja toinen eräänlainen peruscowboy. Veljekset ottavat tietysti lopussa mittaa toisistaan ja sitä ennen heidät sekoitetaan yhdennäköisyytensa takia toisiinsa (josta seuraa kränää erään kaupungin lainvalvojien kanssa). Kukaan ei tunnu tajuavan että Shatner ilman paitaa on intiaani ja paita päällä cowboy, paitsi lopussa jossa molemmat ovat ilman paitaa. Tässä on niin paljon tahatonta komiikkaa, että se huvittaa enemmän kuin It can be done amigon tahallinen. Esimerkkinä kohtaukset, joissa Shatner johtaa intiaaneja tai muistelee cowboyna menneitä ja veljeään (ampuu peilin rikki, koska näkee siinä oman kuvansa sijasta intiaaniveljensä ).