Mitä elitistit katsovat?

Parin päivän sisällä:

Lost in Translation (tv) **

Grizzly Man (dvd) ****½

Walk the Line (dvd) ***

Viime torstaista:

George Stevens: Paikka auringossa/A Place In the Sun (1951) **** 1/2



Stevensin pakahduttava rakkausdraama setänsä tehtaaseen töihin tulevasta nuorukaisesta, joka ihastuu ensin työläisnaiseen mutta rakastuu sitten seurapiirikaunottareen tuhoisin seurauksin. Loistavasti näytellyn elokuvan soutuvenejakso tuo vahvasti mieleen Murnaun Auringonnousun, mutta tämä ei ole mikään toiveikas ”laulu kahdesta ihmisestä” vaan synkeä katsaus amerikkalaisen unelman varjopuoleen vetävän tarinan kaapuun puettuna. Montgomery Clift näyttää all-American boyn ruumiillistumalta kiltin epäröivää virnettä myöten, tehden sosiaalisesta kiipijästään sympaattisen viattoman pahimmilla hetkilläänkin. Oikeussaliosuus söi ainakin näin ensikatsomalta vähän tehoja, vaikka sinänsä hienosti toteutettu onkin.





Ilkka Vanne: Vieraalla maalla (2003) *



Suomalaista elokuvaa pahimmillaan; kömpelöä, vaivaannuttavaa, loukkaavan hölmöä ja aivovammaista pikkukivailua, josta saa turhaan hakea kyvykästä ilmaisua miltä tahansa osa-alueelta. Eipä ihan heti tule mieleen missä olisi viimeksi käytetty musiikkia näin huonosti. Eikun hetkinen, sehän oli Koti-ikävässä, mutta tämä pistää ehkä vielä pahemmaksi. Elokuvaan käytetyt rahat olisi voinut syöttää oraville ja filmata sen. Toinen toistaan myötähäpeäisempiä repliikkejä lausumaan joutuva Irina Björklund näyttää barbihuoralta. Tällaisina hetkinä tuntuu, ettei elokuvaa ole olemassa, on vain tasaisen lämpimillä sävyillä kameran edessä esitettyä puskafarssipaskaa. Tulee ihan ikävä Timo Koivusaloa, ainakin Pekon jätöksille pystyy tietyssä mielentilassa nauramaan syystä jos toisestakin.



Bernardo Bertolucci: Kuu/La luna (1979) **



Jos pitäisi määritellä eurooppalaisen taide-elokuvan prototyyppi huonossa mielessä, voisin käyttää tätä esimerkkinä. 136 minuuttia juonetonta haahuilua epämääräisissä fiiliksissä varustettuna hahmoilla, joissa ei ole oikeastaan mitään kiinnostavaa ainakaan puolen tunnin jälkeen. Lisäksi oopperaa, Italiaa ja insestiä äidin ja pojan välillä, jota käsitellään ikään kuin pikku välietappina, lähes olankohautuksella. Mukaan mahtuu pari palkitsevaakin hetkeä, mutta se ei ihan riitä.



Oliver Stone: Nixon (1995) ***



Stone ei saavuta Nixonissa samaa massiivista mutta keskitettyä ja kompressoitua kerronnan nerokkuutta kuin JFK: ssa. Henkilötutkielman keskuksena toimii Anthony Hopkinsin ulkonäöllisesti melko etäinen mutta eleiltään ja olemukseltaan kovin esikuvansa tuntuinen ”roisto-presidentti”, jota kohtaan Stone koettaa herättää yllättävän paljon sympatiaa tekemällä hänestä miehen, joka ei koskaan osannut hyväksyä tai rakastaa itseään. Ongelmana on hieman pinnalliseksi jäävä nimihenkilön psykologisointi yhdistettynä kolmen tunnin kestoon ja tapahtumien laajuuteen. Kronologisesti pakkaa sekoittava Stone jää jonnekin historiallisen vyörytyksen ja päähenkilön sielunmaiseman kuvauksen välimaastoon, eikä onnistu jäsentämään tapahtumia saumattomaksi vyyhdeksi. Monet tärkeät hetket ovat vailla painoarvoa, kun taas toiset ohitetaan pelkällä maininnalla. Nixonin kehittyvää vainoharhaa, joka johti keskusteluiden nauhoittamiseen Valkoisessa talossa, ei pohjusteta, eikä Stone ota tehtäväkseen eritellä lukuisasta hahmokaartistaan, kuka kukin on ja mitä roolia hän veti. Kerronta on kuitenkin tutun vimmaista mikä onnistuu osittain peittämään sisällön hajanaisuuden, vaikka satunnaiset vaihdot mustavalkoisuuteen, leikkaukset jyriseviin myrskyihin ja muut Stonen vakiotemput tuntuvat tavallista itsetarkoituksellisemmilta ja lähestyvät melkein itseparodiaa. Nixon ei sentään näe syyttäviä intiaaneja yleisössä yhdenkään puheensa aikana. Olisi varmaankin toiminut paremmin TV-sarjana.



Franklin J. Schaffner: Patton (1969) ***



Coppolan ja Edmund Northin Oscar ‑palkittu käsikirjoitus piirtää ristiriitoja herättävän henkilökuvan miehestä, joka ei osaa muuta kuin sotia poistamalla tarinasta kaiken yksityiselämään viittaavan. 60-luvulle sopivasti Patton nähdään systeemiä vastaan kapinoivana oman tiensä kulkijana (Don Quijote-viittaukset lunastetaan komeasti lopussa), jos nyt ei täsmälleen muuten hippiaatteeseen sulautuvana. Historiaa kiihkeästi tutkiva kenraali idolisoidaan aikaansa kuulumattomana sodan ruumiillistumana, jonka elämän ja kunnian käsitykset ovat antiikkisia. Voi hyvin kuvitella suureellisen Coppolan ihastuneen mieheen. Veikkaan että John Milius on samassa kelkassa. Eepoksen pituus alkaa tuntua viimeisten 40 minuutin aikana kun loikitaan taistelusta toiseen eikä miehestä paljastu mitään uusia piirteitä, eikä tämä joudu varsinaisesti uusiin haasteisiin. Schaffnerin ohjaus on prameaa ja kerronta sujuvaa, mutta tällä hieman patsastelevalla tyylillä kerrotut spektaakkelit eivät ole koskaan oikein vedonneet minuun (esim. Spartacus) sen suuremmin. Olisi hauska nähdä Coppolan itsensä ohjaama versio omasta ekasta kässäristään. Silti, periaatteessa aina kiinnostavampaa nähdä tällainen lyhyemmän ajanjakson kattava henkilökuva kuin lapsesta kuolemaan ‑elämäkerta. Kertoo tietysti jotain olennaista taas pääni toiminnasta etten pystynyt olemaan kuulematta aina aika ajoin pärähtävää soittokuntatunnusmusiikkia Poliisiopiston tunnarina.



Howard Hawks: Kirjava satama/To Have and Have Not (1944) ***



Hawksin casablancamainen, löyhä tulkinta Hemingwayn romaanista loistaa eniten Bogartin ja Bacallin sanailussa, mutta jää muuten aika peruspäteväksi menoksi. Bacallin debyytti on kyllä huikaiseva, täydellistä elokuvanäyttelyä heti ensimmäisessä roolissa.





Billy Wilder: Piukat paikat/Some Like It Hot (1959) ****



Hauska nähdä että toimii yhä. Alun ajan ja paikan esittely, jossa poliisit jahtaavat hauta-arkkuautoa joka paljastuu viinan salakuljettajiksi, on tyypillisen kekseliästä Wilderia. Komedian tärkeimmät seikat eli sävy, rytmi ja ajoitus pelaavat täydellisesti. Eihän tässä nyt juuri ääneen hekota mutta viihtyy jatkuvalla syötöllä. Lemmon ja Curtis pelaavat saumattomasti yhteen ja Monroe on Monroe.



Nicholas Ray: Hermot pinnalla/In a Lonely Place (1950) ****



Rayn film noir, jossa Bogartin asunnosta tulee mieleen Lynchin Mulholland Drive. Äkkipikainen ja väkivaltainen erakkokäsikirjoittaja Bogart joutuu murhaepäillyksi ja rakastuu naapuriinsa, joka tarjoaa alibin. Kyyninen mutta kaunis elokuva, jossa Bogart jälleen kerran sanailee täydellisellä rytmillä ja pettämättömällä asenteella. Valmistui samana vuonna kuin Wilderin Sunset Boulevard, ei yllä aivan samoihin sfääreihin, mutta tavoitteet eivät myöskään ole yhtä laajat. Komeaa kuvaa ja monta kertaa ns. asian ytimessä. Loppukohtaus on murskaava.



Yasujiro Ozu: Ensimmäinen matka/Tokio monogatari (1953) ****



Ensimmäinen näkemäni Ozu. Perheen vanhemmat matkustavat ensimmäistä kertaa Tokioon tapaamaan aikuisia lapsiaan. Urilleen omistautuneet lapset ovat muuttuneet virkamiesmäisen välinpitämättömiksi, eivätkä löydä aikaa vanhemmilleen, tai oikeastaan edes näe heitä ihmisinä. Tarkkanäköistä ihmiskuvausta ja murskaavaa modernisoitumisen kritiikkiä, jossa vanhoista perhearvoista polveutuneet vanhemmat eivät osaa muuta kuin ymmärtäen hymyillä lastensa sieluttomuudelle. Sodassa kuolleen pojan vaimo on ainoa, joka huomioi vanhemmat, mutta Ozu ei anna hänenkään olla tajuamatta elämän realiteetteja. Kamera pysyy muutamaa kaupunkikuvaa lukuun ottamatta koko ajan lattiatasolla ja paikallaan. Muutenkin tyyli on varsin hillittyä ja muodollista, mutta tilanteet ja hahmot täysin aidonoloisia. Komea draama.





Michael Curtiz: Likakasvoiset enkelit/Angels with Dirty Faces (1938) ***



Maailmansodan kynnyksellä valmistunut Warner Brosin gangsterielokuvien uuden tulemisen ensi airut. Tehty pahennusta herättäneiden rikolliskuvausten paikan vieneiden kyttäleffojen aallon keskellä, tuoreeltaan muodostuneen moraalisäännöstön ja Hayes-koodin silmien alla. Kiinnostavaa sinänsä, samaan aikaan kansakunnan ykkösviihteeksi kohonneet pulp-lehdet olivat laskussa ja lapsekkaan fantastiset sarjakuvat viemässä niiden paikan (Teräsmies ilmestyi ensi kerran). Curtizin hienosti kertoma tarina ontuu hieman loppumetreillä James Cagneyn ”uhratessa” itsensä pappiystävän pyynnöstä anelemaan armoa teloittajiltaan, ettei katupojille jäisi hänestä idolihahmoa. Toisaalta taas, ratkaisu ei tunnu sinänsä keinotekoiselta taikka pakotetulta, koska pääparin suhdetta on pohjustettu alusta lähtien, korostaen Pat O’Brienin papin hyvää tahtoa jo nuorisorikollisena. Miesten välinen suhde onkin huomattavasti korostetummassa ja tärkeämmässä asemassa kuin Cagneyn ja Ann Sheridanin esittämän rakkausintressin – joka alkupuolen näennäisestä itsenäisyydestään huolimatta lankeaa melko saman tien Cagneyn tarjoamaan helpon rahan huumaan. Warnerilla sopimusnäyttelijänä ollut Humphrey Bogart kierona lakimiehenä, hyvä roolityö. Elokuva kuuluu kuitenkin Cagneylle.



Ang Lee: Syö juo mies nainen/Eat Drink Man Woman (1994) ***



Ang Leen kolmas elokuva, ja päätös uran ensimmäiselle vaiheelle. Toisin kuin amerikkalaistuneiden taiwanilaisten kulttuuri- ja sukupolvieroja lempeän humoristisesti kartoittaneet Hääjuhla (1993) ja Pushing Hands (1992), Syö juo mies nainen sijoittuu kokonaan Taiwaniin. Samat teemat ja niiden käsittelytapa kyllä jatkuvat Sihung Lungin ikääntyvän, makuaistinsa kadottaneen leskimieskokin ja tämän kolmen tyttären setviessä muuttuvaa elämäänsä. Kaikki pyörii ruoan ja perheen ympärillä ja paketti on sujuvan osaava ja näkevä, mutta kokonaisuutta olisi voinut hieman tiukentaa. Leen varhaiskolmikkoa vaivaa myös tietty amatöörimäinen karheus, joka puuttuu tyystin hänen myöhemmistä elokuvistaan. Silti, osuva ja hurmaavakin pääte ”taiwanilaistrilogialle”.



Christopher Nolan: The Prestige (2006) ***



Nolanin pikapaluu supersankarielokuvan parista ennen hyppäämistä Batmanin jatko-osan kelkkaan näyttää ainakin jossain määrin saaneen vaikutteita nimenomaan trikoosankareiden edesottamuksista, vaikka ilmeisesti mies hankki pohjana olevaan Christopher Priestin romaaniin oikeudet jo aikapäiviä sitten. 1800-luvun loppuun sijoittuvassa The Prestigessä kaksi salaisuuksiaan yli kaiken varjelevaa nuorta lavataikuria ajautuvat pakkomielteiseen nokkapokkaan keskenään, usein uran ja läheisten hinnalla. Salaisuuksien ja kaksinaamaisuuden lisäksi kaksikosta tekee ”supersankareita” tietysti taikuus. Elokuvasta muodostuu Mementolla potin räjäyttäneelle Nolanille tyypillinen kronologiaa sekoittava älypeli, jonka katsominen on siinä mielessä kiinnostavaa kuin huipputason shakki – älyllisesti jossain määrin nokkeluudeltaan kihelmöivää, mutta muilta tasoilta kovin puutteellista. The Prestige on komeaa katsottavaa, äärimmäisen taitavasti kaikin osapuolin toteutettu elokuva, mutta sitä vaivaa pohjimmiltaan yksi iso ongelma: se ei kerro mistään mitään. Yhdessä vaiheessa Hugh Jackmanin ensin sympatiat keräävä, mutta sittemmin kaksikosta pahemmaksi osoittautuva Angier sanoo tehneensä kaiken vain temppujen vuoksi; nähdäkseen ilmeet yleisön naamoilla. Epäilen vahvasti Nolanin perimmäisen motivaation olevan sama. The Prestige ei käsittele salaisuuksia, pakkomielteitä, moraalia tai muitakaan siinä mainittuja asioita. Pohjimmiltaan elokuvassa on kyse vain taikatempun kolmannesta vaiheesta, jossa taikuri vetää maton katsojien alta, lopputvististä. Koko elokuva on vain yhtä suurta set-upia sitä hetkeä varten kun Nolan voi sanoa yleisölle: hahaa, olin nokkelampi kuin te. Heti alussa ilmoitetaan että on paras olla tarkkana koska nyt teitä tullaan hämäämään. Senkin vuoksi suurin osa elokuvan kestosta kuluu mahdollisten käänteiden ja väänteiden miettimiseen, eikä pätevästi esitettyihin hahmoihin pääse sisälle senkään takia, että heidän ainoa tehtävänsä on salata toisiltaan ja katsojilta ne tärkeät hetket. Kiinnostavaa sinänsä, Nolan vertaa taikuutta ja elokuvaa toisiinsa. Molemmat esittävät vakuuttavan illuusion kolmen näytöksen kautta, ja kummassakin tapauksessa illuusio perustuu katsojan lapsenomaiseen haluun tulla imaistuksi sisään keinotekoiseen ihmeeseen. Nolan ei kuitenkaan tajua ratkaisevaa eroa; taikatemppu on vain kekseliäs temppu joka hämmentää. Elokuvassa nokkeluus kantaa vain tiettyyn pisteeseen asti, sen jälkeen pitäisi olla myös sisältöä. The Prestige on kuin shakinpelaajien vastine Bruckheimer-viihteelle. Silti, huomattavasti parempi kuin Edward Nortonin tähdittämä historiallinen lavataikuritapaus The Illusionist.

Viimeisen noin puolentoista viikon ajalta. Ei nyt jaksa kummemmin kommentoida.

War of the Worlds **½

Mickey Blue-Eyes ***

Kuutamosonaatti II: Kadunlakaisijat *½

Images in A Convent ***½

Unbearable Lightness of Being ****

Brokeback Mountain ***½

Lost in Translation ****

Jaws III *½

Casablanca *****

Revenge of the Nerds ***



No, ehkä sen verran, että WotW (siis alkuperäinen) oli aika pateettista touhua, MBE paikoitellen hauskempi kuin osasin odottaakaan, Kuutamosonaatti paskaa lukuunottamatta ehkä Tuomisen johtamaa punakaartia, Images in A Convent ihan hauskaa D'Amato-törkyä, ULoB toimivaa henkilödraamaa, BbM kohtuullinen homppelileffa, LiT hyvä kuten ensimäiselläkin kerralla, Jaws III aika tylsää jöötiä, vaikka paikoitellen oli tahatonta komiikkaakin, Casablancasta ei sen enempää ja RotN ihan symppis kasarikomedia.

EXILED *****

Hyvinkin todennäköisesti Johnnien hienoin tähän mennessä.



DHOOM 2 ***



Ensimmäinen tunti hyvä, vauhti hyytyy kun siirrytään Brasiliaan ja elokuva alkaa muistuttamaan Baywatchia. Lopussa taas hyvää actionia. Musakohtaukset olivat toiminnan lisäksi parasta antia, oma suosikkini on Touch Me, jossa Bipasha Basu ( ) ja Abhishek Bachchan joraavat mallikkaasti. Tai no, ainakin ensinmainittu...



THE VAMPIRE RAIDERS VS NINJA QUEEN**



Normaalia Filmark-laatua eli aika kauhea. Kannatti kuitenkin katsoa bisarrin kohtauksen takia jossa paria siviiliasuissa olevaa ninjaa yritetään tappaa tiputtamalla heidän päälleen sianruho kerrostalon katolta.



CHESS BOXING MATRIX ***



Lisää hyppiviä vampyyreitä taiwanilaisessa fantasiahäröilyssä, jonka juonessa ei kyllä ollut päätä eikä häntää.



DÉJÀ VU ***



Ihan asiallinen



SOMETHING SOMETHING UNAKKUM ENAKKUM ***



Citypoika joutuu maatöihin mukavassa tamilikomediassa. Järkyttävän graafisia lehmänpaskakohtauksia.

Edmonds: Ilsa, She-Wolf of the SS (dvd) **

Edmonds: Ilsa, Harem Keeper of the Oil-Sheiks (dvd) ***

Lafleur: Ilsa, the Tigress of Siberia (dvd) ***½

Romero: Land of the Dead (dvd) ***½

Burke: Edison (dvd) **

Vanne: Vieraalla maalla (tv) *½

Salmenperä: Lapsia ja aikuisia (tv) **½

Perrin, Cluzaud & Debats: Le peuple migrateur (tv) ****

Gordon: Joe Dirt (tv) **½

Viimevuoden loppumetrit:

35mm.



Casino Royale

Deja Vu





DVD:



Too Many Ways to Be No.1

Beast With A Gun

Story of O

Whip and the Body



Digiboksi:



Coffee and Cigars

A Boy Named Charlie Brown

Chaos

Inarritu:

Babel (35mm) ***

Coppola: Marie Antoinette (35mm) **

Parikka: Pohjanmaa (dvd) ****

Scott: Deja Vu (35mm) ***

Lee: When The Levees Broke (tv) ****

Pölönen: Koirankynnen leikkaaja (tv) *

Cosmatos: Rambo: First Blood Part II (tv) **

del Toro: Pan's Labyrinth (35mm) *****

Stallone: Rocky Balboa (35mm) ***

hamitu ( 2.1.2007 12:09)

Cosmatos: Rambo: First Blood Part II (tv) **

Onko joku yössä?

Humphrey Bogart ( 2.1.2007 16:59)

hamitu ( 2.1.2007 12:09)

Cosmatos: Rambo: First Blood Part II (tv) **

Onko joku yössä?

Yksi tähti liikaako? :)' />



Mieli teki antaa enemmän vanhoja viilistellen, mutta minkä sille voi kun paikka paikoin aiheutti myötähäpeää rasvatuista lihaksista ja Syltyn vuodatuksista huolimatta. Ehkäpä joku toinen kerta enemmän paremmalla onnella.

Viime vuodet vikat:

de Palma: Body Double

Olen omistanut tämän kertaalleen jo dvd:llä ja nyt hommasin uudestaan. Vaikka mukana onkin eräs historian hienoimmista murhista, ymmärrän hyvin, että joskus rahapulassa päätin tästä luopua. Muutama juonenkäänne on sen verran idioottimainen ja päähenkilöt puisia. De Palma oli kuitenkin 80-luvun alussa hyvässä vedossa, vaikka Scarface ei suosikkejani olekaan, että Blow Up ja Dressed To Kill pitää hommata kanssa. Oli aika mielenkiintoista huomata, että hyllyssä ei ole herralta kuin Carrie (muistaakseni). Ja onhan tässä mainstreamiksi hupaisan päälleliimattua törkyä. ***1/2



Petroni: Death Rides a Horse

Aika hyvä, muutama erittäin tunnelmallinen kohtaus ja hienon synkät musiikit. Juoni kuitenkin aika simppeli ja muutama reaktio-otos lähinnä koominen. John Phillip Law taisi olla (huonosti) dubattu? ***1/2



Ja uuden vuoden eka:



Bava: Bay of Blood

Hävettää myöntää, että näin tämän vasta nyt. Slasheriksi aivan helvetin hyvä ja menee myös omien Bava-suosikkieni joukkoon. Joskus kehuin Infernon erästä kohtausta Argenton parhaaksi, ja Bava onnistuu tässäkin hieman samankaltaisessa kohtauksessa. Tosin kohtauksen "hyvässä ajolihassa" oleva skandinaavi on aika hupaisa näkemys aiheesta. Sen verran oli krapula, että juoni menetti merkityksensä ja elokuva oli vain peräkkäisiä kohtauksia, mutta se ei varmaan haitannut mitään. ****1/2

k-mikko ( 3.1.2007 00:10)

Petroni: Death Rides a Horse

Aika hyvä, muutama erittäin tunnelmallinen kohtaus ja hienon synkät musiikit. Juoni kuitenkin aika simppeli ja muutama reaktio-otos lähinnä koominen. John Phillip Law taisi olla (huonosti) dubattu? ***1/2

Taitaa lausua repliikkinsä itse vaikka eihän niitä ole kuvauspaikalla äänitetty, ongelma on ehkä enemmän näyttelijätaidoissa tai niiden puutteessa. Komeasti kuvatun Death Ridesin katsominen Orionin kankaalta (vissiin Techniscopena) oli hienoa mutta tv:ssä tai dvd:ltä elokuva ei ole ikinä vakuuttanut kaikkein parhaiden spagujen tavalla. Vaikka muutamat yksittäiset kohtaukset ovat helvetin viihdyttäviä, JPL:n monotonisuus, hataraksi menevä juonenkuljetus (mihin ne kaikki meksikolaiset landet oikein hävisivät?) ja aneemiset pahikset estävät elokuvaa nousemasta kirkkaimpaan kärkeen. Luigi Pistilli vastaan Lee Van Cleef, kukahan mahtaa selvitä voittajana. <_<

k-mikko @ Jan 3 2007 ( 00:10)

Bava: Bay of Blood

Sen verran oli krapula, että juoni menetti merkityksensä ja elokuva oli vain peräkkäisiä kohtauksia, mutta se ei varmaan haitannut mitään. ****1/2

Älä syytä krapulaa, leffan "juoni" on sarja peräkkäisiä kohtauksia + mustaa huumoria missä tahansa tilassa katsottuna. Käsikirjoitus oletettavasti ollut ranskalaisilla viivoilla hahmoteltu sarja erilaisia murhia.



John Phillip Law nollan tähden arvoisine näyttelijänlahjoineen on suurin syy siihen, miksi en ole koskaan onnistunut pitämään Death Rides A Horsea yli kolmen tähden elokuvana. Cleef + juoni ovat ihan jees mutta voi jeesus sitä säälittävän epäuskottavaa kovistelua ja tönkköä "vihan riivaaman kostajan" esittämistä. Vaikea uskoa "miehen" olleen kolmekymmentä leffan kuvausten aikoihin kun meno tuo enemmän mieleen jonkun Young Gunsin. Elokuvan katsominen teatterissa olisi varmaan siistimpi kokemus hienojen scope-maisemien ja tyylikkään lopputaistelun takia, vaikka valitettavasti silloin myös Johnny boyn maitopurkin karisma täyttäisi koko kankaan...

Juoksuhaudantie: Tämä todella yllätti. Ajateltiin, että täytyy nyt katsoa, kun on niin paljon kehuttu, mutta tämähän oli oikeasti hauska ja absurdi. Ainakin jos ei ole lukenut kirjaa.



Basic Instinct: Melko tehokas ja hyvin tehty. Piti hyvin jännityksessä, mutta loppu oli liian kesy. Rakastelukohtauksissa nainen liikkuu väärin.



Caddyshack: Huh, melkoista kohellusta. Muutamia aika hauskoja vitsejä, mutta en nyt ihan heti aio katsoa uudestaan. Se vanha päätä aukova äijä oli aika hyvä.



Wishmaster: Muistelin, että oon nähnyt vaan Wishmaster kakkosen, mutta kyllä se oli sittenkin tämä. Huh, tässä ei kyllä kovin montaa hyvää hetkeä ole, ja käsikirjoituksessakin on vielä melko läpipaistavia porsaanreikiä.



Bad Boys 2: Miksi katsoin tämän niin pian uudelleen? Avomies ei ollut nähnyt, joten piti itsekin katsoa. Ei voi olla ihan kehno, kun en edelleenkään tylsistynyt (ainakaan kovin paljon).



Lethal Weapon 1, 2 ja 3: Menevää toimintaviihdettä. Tosin ykkösen lopun tappelukohtaus menee jotenkin ihan älyttömäksi ja suuri osa vitseistä on aika tyhmiä. Mitä näistä nyt muuta pitää sanoa?



Boondock Saints: Aika mones katselukerta. Edelleen ihan menevä toimintaleffa, mutta on tässä puutteensakin, jotka olisi ollut aika helposti korjattavissa. Se kokis-vitsi on niin hauska.



Days of Being Wild: Ei niin hyvä kuin In Mood for Love ja 2046, mutta oli tässä monia hyviä hetkiä. Musiikkivalinnat oli huippuja.



Narnia: Alussa jopa erehdyin luulemaan, että ehkä tämä ei olekaan niin huono kun olen luullut, mutta ehei. Viimeistään siinä 45 minuutin kohdalla alkoi valjeta, että ei tästä paremmalle puolelle päästä väkisinkään. Juoni on kertakaikkisen paapova ja suurin osa eläimistä näyttää oksennukselta. Lavasteet ja näyttelijävalinnatkin olisin pistänyt uusiksi.



Bewitched: Joku ihmeellinen paniikkivalinta videovuoraamossa, kun muuta ei keksitty. Nauratti jopa parissa kohdassa, mutta Nicole Kidman ja ällöromantiikka eivät vaan kumpikaan sytytä.





Lisäksi Ozia katson edelleen ja uutena tottakai Twin Peaksia, jota en olekaan näin pienenä ihmisenä vielä katsonut.

Protagonist ( 3.1.2007 21:04)

Rakastelukohtauksissa nainen liikkuu väärin.

Eiks ne aina tee niin?

Artisan ( 3.1.2007 22:21)

Protagonist ( 3.1.2007 21:04)

Rakastelukohtauksissa nainen liikkuu väärin.

Eiks ne aina tee niin?

En tiedä. Tuo pisti vaan jotenkin silmään, kun se nainen oli aina päällä ja liikkui kertakaikkiaan ihan toivottomalla tavalla. Luulis nyt aikuisten ihmisten tietävän paremmin. Jotenkin tuollaisessa vahvasti eroottisesti latautuneessa leffassa tuo vaan häiritsi.