Mitä elitistit katsovat?

Viime viikolla katsoin

Tohtori Moreaun saaren (1996). Melko hyvä. Kirja on ollut junnusta asti suosikkeja, joten tälle oli nyt 1. kerralla kohtalaiset odotukset. Pääosin kiehtovaa menoa, muttei oikein nouse toiseen potenssiin. Hankalaa silti ymmärtää miksi tämä on niin vihattu. 30-luvun filmatisointi on kuitenkin helposti #1.



Fitz ratkaisee, ensimmäinen kausi. Mitä viime kerrasta on, jotain 10 vuotta? Parhaita juttuja mitä on tehty.



Sitten epämääräisesti Lindsay Lohan ‑elokuvia Freaky Friday & Mean Girls (jälkimmäinen nähty aiemmin). Genrensä nykyparhaimmistoa! Jokaisessa hirvittävässä kanuunassa pitäisi tulla näitä televisiosta! Parempia vielä kuin vuoden kaameimpaan krapulaan osunut Lohan-sunnuntai-leffa Teinidraamakuningattaren tunnustukset, jonka aikana oksensin vaikka siinä oli todella hot pahis-bitch Megan Fox... Nyt harmittaa että kaikki Olson-kaksoselokuvat meni ohitse.

Spiritual Boxer ( 6.11.2007 23:00)

Viime viikolla katsoin Tohtori Moreaun saaren (1996). Melko hyvä. Kirja on ollut junnusta asti suosikkeja, joten tälle oli nyt 1. kerralla kohtalaiset odotukset. Pääosin kiehtovaa menoa, muttei oikein nouse toiseen potenssiin. Hankalaa silti ymmärtää miksi tämä on niin vihattu. 30-luvun filmatisointi on kuitenkin helposti #1.

Enhan se alkuperäinen tietysti yksi kaikkien aikojen parhaimmista kauhuelokuvista, mutta on tämä Frankenheimerin/Stanleynkin versio todella hyvä. On oikeasti menty kerrankin vähän pidemmälle psykotroonisuudessa.

Viimeiseltä viikolta:

Howard:Backdraft 2.5/5

Howard: Far & Away 2.5/5

Nämähän voi niputtaa samaan, sillä Richie- boyn elokuvissa on aina vähän samat viat eli vaikka ne on hyvin tehtyjä, niin on ne niin särmättömiä ja hiottuja. Ei tahdo liikuttaa puoleen eikä toiseen.



Hillcoat:The Proposition 4/5

Hikinen, rupinen ja likainen aussilänkkäri. Hieno.



Hodges: Get Carter 3/5

Nyt sain vasta tämänkin katsottua ja kun tätä on niin paljon monellakin taholla kehuttu, niin lievä pettymyshän tämä oli. Caine on toki roolissaan hyvä. mutta tarina polki välillä paikollaan, niin että tuli jo Höyhensaaret mieleen. Hieno ja säväyttävä lopetus.



Fincher:Zodiac 4.5/5

Ei pettänyt Fincher taaskaan. Hypnoottisen hienoa tarinankerrontaa. 151 minuuttia menivät kuin siivillä eikä tullut mieleenkään nukkuminen tai keskeytys. Tällaista se on kun on kiehtova tarina, hyvät näyttelijät ja mestariohjaaja puikoissa.

Aika ja uusintakatselut osoittavat, että nouseeko tämä vielä puolen tähden verran Sevenin ja Fight Clubin rinnalle viiden tähden täysosumaksi.

Valittuja paloja aika pitkältä ajalta...

Resident Evil : Extinction



Kökkö



Wrong Turn 2



Täytti elokuvalle asettamani tavoitteet.



Shrooms



Metsäkauhua Blair Witch Projectin hengessä, hyvin kuvattu ja paikoitellen tunnelmallinen, mutta loppuratkaisu oli heikohko.



Transporter



Ei huono mutta ehkä kakkososa oli sittenkin piirun verran parempi



Shoot ´Em Up



Suht onnistunut paitsi musiikkiensa suhteen. Jonkun Ace of Spadesin soittaminen ammuskelukohtauksen taustalla on aika banaalia.



Superbad



Ok. Jotenkin elokuvan intensiteetti laski sen jälkeen kun McLovin ja ne muut taas löysivät toisensa



Sister Street Fighter



Sain vihdoin katsottua Martial Arts 50 Movie Pack´iin sisältyvän version, joka ilmeisesti oli sitten leikattu, ei tässä ainakaan mitään ultraväkivaltaa ollut. Sinänsä mainio.



Perils of the Sentimental Swordsman



Pitkästä aikaa kiva nähdä kunnon Chu Yuan-wuxiaa. Laadukasta jatkoa hyvälle Sentimental Swordsman-sarjalle



Chak De India



Tyypillinen vaikeuksien-kautta-voittoon urheiluelokuva. Hockey-tytöt olivat hyviä, Shah Rukh Khan sama ärsyttävä itsensä.

Resident Evil : Extinction

Verrattuna kahteen aikaisempaan osaan oli lievä pettymys. Reipas Mad-Max-zombie meininki on kuitenkin mukavaa katsottavaa. Heti kun alettiin mutantoitua niin taso laski, kuten aikaisemmissakin osissa. Ei näille tähtiä viitsi antaa, mutta saisi näitä tulla vaikka sata osaa lisää. Epämääräinen maininta viruksen aiheuttamasta maapallon kuivumisesta oli erittäin omaperäinen valinta post-apocalypse ympäristön synnylle.



Versace-murha



Franco Nero ja Menahem Golan jälleen yhteisprojektissa. Kuinka 98 vuonna tehty elokuva voi näyttää niin kasarilta? Halpa ja huono homodraama.



Flight of Fury



Vittu, kun näitä Seagalin uusimpia on vaikea katsoa, nytkin tarvittiin kolme kertaa ennenkuin sain elokuvan lopputekstit näkyviin. Sais jo loppua nämä maailman tylsimmät agentti/terroristi kyhäelmät.

Sitten viime kerran:

Melville: Le Doulos (Ilmiantaja) (Leffassa), Hieno krimi genren suurmestarilta. Tällä kertaa teemoina (yllättäen) kosto, ystävyys ja mieten väliset kommunikaatiovaikeudet. Belmondo huippuvireessä, kuten myös Serge Reggiani. Vakavaa mutta kaunista trenssitakki- meininkiä. Loppua kohden meno yltyy jo niin melodramaattiseksi, että on vaarassa dipata pateettisen puolelle. ****



Burnett: Killer of Sheep (Leffassa/LFF), Burnettin opiskelijatyönä tekemä tuokiokuvaus työväenluokkaisesta elämästä 70- luvun Losissa. Fiktiotahan tämä tietty on, mutta koko homman pääpaino on kuitenkin arjen pienten suurten asioiden tallentamisessa huumoria ja etenkin elämän absurdiutta/ julmuutta unohtamatta. Hienot, usein kuvapuolta ristiriitaisesti komppaavat musavalinnat tuovat herkullisen etäännyttävän ulottuvuuden mukaan keitokseen. ****



Jacopetti & Prosperi: Uncle Tom (Addio zio Tom) (Leffassa), Täytyy varmaan aluksi hieman valottaa tätä esityskontekstia, ko. näytös oli osa BFI:n ja Lontoon afro- brittiläisen yhteisön Black History Monthia. Eli yleisöstä suurin osa (90%?) oli afro-brittiläisiä. Ja epäilemättä poliittisesti aktiivisia tai mukana etnisessä järjestötoiminnassa. Ja suurin osa oli varmaan saanu vapaalipun jostain... Koko näytöksen ajan salissa kävi tiivis puheensorina, ihmiset ei olleet tullu ilmeisesti elokuviin, vaan tulleet aktivisti- toimintansa puitteissa vähän niinkun luennolle tms. Suurin osa puheesta kuitenkin keskittyi elokuvan valkoisten hahmojen paheksumiseen. (Mun takana istu isohko keski- ikäinen nainen joka kailotti kaiken aikaa kankaalla mielipiteitään esittäville valkoisille: "Fuck you, fuck you, you racist motherfucker". Kliimaksissa kun sama rouva huusi kovaan ääneen "Yes, yes, kill the little fucker". Eli jo pelkästään kokemuksena tämä oli aika erikoinen tilaisuus.



Ennen näytöksen alkua joku BFI:n karju kävi ilmottamassa että esitettävä printti on sittenkin n. 2h pitkä (eikä siis 94 min). Kellosta katsoin suunnilleen, että pituus oli aika tarkalleen 2 tuntia, ei juurikaan yli, ja printtinimi Uncle Tom, joku asiantuntija voi kommentoida oliko tästä paljon pois... Silmämääräisesti vaikutti aika ehjältä.



Sitten itse leffa. No olihan se vitun kova. Kuitenkin mulle (ja painotan tässä nimenomaan subjektiivista omakohtaista kolinaa) parasta ja tärkeintä tässä oli nimenomaan se, miten Uncle Tom elokuvana sijaitsee faktan ja fiktion harmaalla välivyöhykkeellä. Aivan olennaista elokuvan tulkitsemisen kannalta on se, että Jacopetti ja Prosperi ovat itse mukana elokuvassa fiktiivisinä hahmoina. Tämä luo elokuvaan sen kerronnallisen point of view'n joka oikeuttaa monet tyylilliset vedot, kuten ylinäyttelemisen, ylenpalttisen visuaalisen graafisuuden ja kuvatun maailman groteskiuden. Meille näytetään mitä agenttimme menneisyydessä itse näkevät.



Tämä elokuvallinen neronleimaus on todella toimiva, nokkela ja ajatuksia herättävä keino herätellä katsojaa. Etenkin kun J&P ei ihan aina pysy hahmoina "dokumentaarisen neutraaleina" kuvaamaansa maailmaa kohtaan... Tavallaan lähestymistapa liittyy siihen pitkään perinteeseen, joka alkoi aikanaan Robert Flahertyn lavastettujen dokumenttien kritisointina. Uncle Tom on samalla tavalla rehellinen dokumentti mitä Nanook tai Aran saarten mies. Yksittäisistä neronleimauksista mainittakoon elokuvan alkujakso, jo ekassa kuvassa katsojan huomio kiinnittyy kuvaushelikopterin varjoon. Ensimmäinen, luonnollinen reaktio on, että ompa taitamattomia tekijöitä, kauhia moka! Mutta kun jakso kehittyy, helikopterin fyysinen presenssi suhteessa kuvattuun, lavastettuun menneisyyteen vaan voimistuu luoden heti kättelyssä vahvan linkin meidän katsojien --> fiktiivisten dokumentaristien --> ja lavastetun menneisyyden --> ja "oikean totuuden" välille. Uncle Tom onkin yhtälailla ja mun mielestä enemmän kommentti dokumenttielokuvan dokumentoivan ulottuvuuden rajoituksista kuin mistään käsittelemästään teemasta. Tottakai orjuus ja sen vaikutukset nykypäivän (70- luvun) USA:aan on käsittelemisen arvoinen aihe, mutta avoimessa loppuratkaisussa minusta paljastuu koko elokuvan suurin vitsi: tekijöillä ei ole aikomustakaan/ halua/ kykyä paljastaa mitään olennaista roturistiriidoista. Ja tämä ehkä onkin koko elokuvan dokumenttiin kohdistuvan kritiikin/ pilkanteon tärkein anti.



Minkäköhänlaisen (dokumentti)elokuvan J&P olis tehny Auschwitzista? Ja minkälaisen vastaanoton se olis saanu?



Loppuun vielä maininta Riz Ortolanin musiikeista. Nyt muistelemalla mieleen on jääny tietty se läpitunkeva marssimusiikkiteema (joka itse asiassa on monessa kohtaa todella nokkelasti läsnä lähes huomaamattomana) mutta myös rauhallisempi, eleegisempi perinteisempi haikea teema, joka on etenkin paikallaan niissä muutamassa hienossa kohtaa missä musiikki ja kamera eristävät lähikuvaan taustalla pauhaavan maailman ja katsojan väliselle hiljaiselle alueelle teini- ikäisen orjatytön, hierarkian alimman ja nöyryytetyimmän jäsenen.



Kautta linjan Ortolanin räikeä score toimii aika samalla tavalla mitä Cannibal Holocaustissa, eli olle ristiriidassa a) sen kanssa mitä "sen tyyppisissä" elokuvissa niillä kohdin on totuttu kuulemaan ja b) ristiriidassa sen kanssa, että erittäin vakavan ja hartaasti kunnioitetun aiheen kuvauksen yhteydessä jopa riehakkaan humoristiseksi äityvä rallatus on omalta osaltaan kyseenalaistamassa niitä "hyväksyttäviä" tapoja millä menneisyyden traumoja saa kuvata.



Kaiken kaikkiaan Uncle Tom on loppupeleissä yllättävän hauska, rohkean humoristinen ja liioitellun burleski. Tämä kaikki tyylikeinona oli hieman liikaa kanssayleisölleni, jonka kollektiivista traumaattista menneisyyttä tässä kuitenkin sivuttiin.



*****



Capra: Platinum Blonde (DVD/ läppäri), Turha, väljähtynyt ja tunkkainen varhainen äänikomedia Capralta. Hyvää nuorena kuolleen Robert Wiliamsin päärooli sekä alikäytetty sidekickinsa Loretta Young. Huonoa tylsä kässäri ja Jean Harlow'n karmea näytteleminen. Kaiken kaikkiaan kömpelö ja mielenkiinnoton teelmys. *1/2



Browning: Outside the Law (DVD/ läppäri), Tod Browning muistetaan lähinnä Freaksin ohjaajana ja ennenaikaisesti menehtynyt Lon Chaney nimiroolistaan Oopperan kummituksena, mutta mitä enemmän näiden kaverien yhteisiä leffoja näkee, sitä vakuuttuneempi meitsi on siitä, että tämä partnership on elokuvan historian merkittävimpiä. Ylipäänsä mikä tahansa Lon Chaneyn elokuva on aina kiinnostava, imho Chaney on yhä elokuvan historian parhaimpia näyttelijöitä. 20- luvun leffoissa on vielä sekin hyvä puoli, että koska Hollywoodin genret ei vielä olleet vakiintuneet, on meininki "postmodernia", johtuen yllättävistä tyylilajin vaihdoksista ja juonenkäänteistä. Outside the Law ei ehkä edusta kaksikon tuotannon huippua, Chaney on tässä vielä sivuosassa, onneksi sentään pääpahiksena, mutta on silti napakka ja vauhdikas rikosmelodraamakomedia. Shown varastaa yksi elokuvan suurista tuntemattomista: Priscilla Dean, melkein 100 roolia vuosien 14-32 välillä näytellyt kaunis ja karismaattinen tytsy, jonka tulkinta rehellisyyden ja rikoksen välisellä moraalisella langalla tasapainoilevana gangsterin tyttärenä on helposti Outside the Law'n parasta antia. ****

sorsimus ( 8.11.2007 02:48)

Kuitenkin mulle (ja painotan tässä nimenomaan subjektiivista omakohtaista kolinaa) parasta ja tärkeintä tässä oli nimenomaan se, miten Uncle Tom elokuvana sijaitsee faktan ja fiktion harmaalla välivyöhykkeellä. Aivan olennaista elokuvan tulkitsemisen kannalta on se, että Jacopetti ja Prosperi ovat itse mukana elokuvassa fiktiivisinä hahmoina. Tämä luo elokuvaan sen kerronnallisen point of view'n joka oikeuttaa monet tyylilliset vedot, kuten ylinäyttelemisen, ylenpalttisen visuaalisen graafisuuden ja kuvatun maailman groteskiuden. Meille näytetään mitä agenttimme menneisyydessä itse näkevät.

Ai niin. Tässä suhteessa filmi tosiaan poikkeaa mm. Barbarellasta ja Ylen pääuutislähetyksestä.

Young Hova ( 8.11.2007 10:47)

sorsimus ( 8.11.2007 02:48)

Kuitenkin mulle (ja painotan tässä nimenomaan subjektiivista omakohtaista kolinaa) parasta ja tärkeintä tässä oli nimenomaan se, miten Uncle Tom elokuvana sijaitsee faktan ja fiktion harmaalla välivyöhykkeellä. Aivan olennaista elokuvan tulkitsemisen kannalta on se, että Jacopetti ja Prosperi ovat itse mukana elokuvassa fiktiivisinä hahmoina. Tämä luo elokuvaan sen kerronnallisen point of view'n joka oikeuttaa monet tyylilliset vedot, kuten ylinäyttelemisen, ylenpalttisen visuaalisen graafisuuden ja kuvatun maailman groteskiuden. Meille näytetään mitä agenttimme menneisyydessä itse näkevät.

Ai niin. Tässä suhteessa filmi tosiaan poikkeaa mm. Barbarellasta ja Ylen pääuutislähetyksestä.

Tavallaan itsestäänselvyyksiä joo, mutta ei näitä tasoja ole läheskään kaikissa kommenteissa vuosien varrella ole otettu huomioon. Normaali Pauline Kael ‑tapa käsitellä elokuvaa on ollut poimia sieltä yliampuvuudet, epäkorrektiudet ja törkeydet kuin rusinat pullasta, mitä väliä näkökulmalla ja asiayhteyksillä kun voi jauhaa epäinhimillisyyksistä ja mauttomuuksista, jotka henkilöidään elokuvan ohjaajiin ja irrotetaan heidän kuvaamastaan aikakaudesta. Ja samat kriitikot (taidan hieman yleistää mutta so what) ovat tietenkin valittamassa sensaatiopainotuksista ja pinnallisuudesta joita tällainen "tulkinta" kyllä itsekin edustaa. Oho, tulipas taas länkytettyä...

No joo, mun(kin) silmissä toi nyt on vaan koko elokuvan ilmeisin ja keskeisin "pointti" ja ainoa näkökulma josta genretietoinen "elitisti" voi sitä katsoa, eikä ei tää ole eka, toka tai kolmas kerta kun kyseinen "pointti" tällä foorumilla esille tuodaan. Ehkä olen vaan ite vähän väsynyt.

Nuo monesti kuullut "pointit" on toki vaan lähtökohtia eikä johtopäätöksiä joita Markuksella taisi kyllä myös olla.

Yleisemmin Jacopettia ja Prosperia voisi varmaan pitää loppuunkäsiteltynä filmihistorian peruskaurana jos nämä 60-luvun kohutuimmat dokumentaristit mainittaisi edes kerran Peter von Baghin uunituoreessa raamatussa Vuosisadan tarina – Dokumenttielokuvan historia. Ei mainita.

True, true.

Lauri Lehtinen ( 8.11.2007 10:03)

Yleisemmin Jacopettia ja Prosperia voisi varmaan pitää loppuunkäsiteltynä filmihistorian peruskaurana jos nämä 60-luvun kohutuimmat dokumentaristit mainittaisi edes kerran Peter von Baghin uunituoreessa raamatussa Vuosisadan tarina – Dokumenttielokuvan historia. Ei mainita.

Siirtäkääs tää päivänpolttava uutisointi facebookiin.



Ketjussa aiemmin kehutusta Tohtori Moreausta ovat ilmeisesti ottaneet South Parkin tekijät innoitusta (tässäpä vasta uutinen) mutta ton 30-luvun suvereenius parhaimpana hieman kummastuttaa. En ota sen vahvemmin kantaa kun on aikaa katsomisesta mutta voisiko joku kertoa mitä ihmeellistä on karvanaamaisen Lugosin pärstäzoomailussa plus kaikkiin rumuuden osatekijöihin yltävässä Charles Laughtonin pärstässä? Muistan tuon (ilmeisesti) vain pärstäilynä hah hah...



Heittoja:



Scarecrows ***

Peruspullapöhköä jossa militantisti varustautuneet ryövärit kohtaavat jotain Myersin ja zombien risteytyksiä syrjäseudulla. Yksi talo ja pusikot muodostavat lavasteet ja muutenkaan ei budjetti näytä paukkuneen. Lopetus lähentelee jotain Piecesin wtf-tasoa, mutta jää (tietysti) jälkeen. Tosin lopussa kirkuu nainen "Please God, help me!" ja sehän vasta hupaisaa on.



Xtro **

Tylsä kuin rotan potta ja outouden hakeminen epäonnistui. Niin... sitä kai voisi luonnehtia scifiksi.



Carol Reed: Fallen idol ****

Hyvää draamaa mutta ei saanut varsinaista huipentumaa aikaiseksi.

Goldberg ( 8.11.2007 18:21)

Lauri Lehtinen ( 8.11.2007 10:03)

Yleisemmin Jacopettia ja Prosperia voisi varmaan pitää loppuunkäsiteltynä filmihistorian peruskaurana jos nämä 60-luvun kohutuimmat dokumentaristit mainittaisi edes kerran Peter von Baghin uunituoreessa raamatussa Vuosisadan tarina – Dokumenttielokuvan historia. Ei mainita.

Siirtäkääs tää päivänpolttava uutisointi facebookiin.

Vaimoni on systeemissä mikä saa riittää tän perheen osalta, pääasia että leffavalinnoissa on Zwartboek & Possession.

Guest:

Where the Spies Are

Libanonissa katoaa Britannian salaiselle palvelulle töitä tekevä tohtori, joka oli juuri ennen katoamista päässyt jonkin suuren jutun jäljille. MI6 joutuu kuumeisesti etsimään toista tohtoria undercover tehtävään ja lähettämään tämän selvittämään mikä Beirutissa meni vikaan.

Nautinnollista kylmän sodan espionage seikkailua menevän toiminnan kera. KGB miehet ovat luonnollisesti häikäilettömiä pahiksia, joiden ulkonäkö kunnioittaa Wilson Mc Coy:n ajanjakson Mustanaamion roistoja. Imdb tiedottaa tätä jopa komedian piiriin mutta totuus on, että tässä ei ole sen enempää huumoria kuin Conneryn Bondeissa. Elokuvaan on hienosti yhdistetty klassisia urheiluautoja kuten Cord, Duisenberg & Imperial.

Elokuvan valmistus vuosi oli 1965 ja Suomeen yritetty seuraavana vuonna mutta suomettuminen hoiti homman kiellettyjen elokuvien listalle.



Tarantino: Death Proof

Kill Bill 1 & Death Proof ovat juuri sellaisia elokuvia joita itse haluaisin tehdä, jos olisi resurssit ja lahjat. Nuorten naisten paskanjauhanta on paikoin ärsyttävää mutta niinhän se on tarkoitettukin. Pienenä miinuksena itse naisnäyttelijät, koska roolit eivät vaadi mitään superlahjakkuuksia olisi voinut panostaa enemmän sitten ulkoiseen kauneuteen aivan viimeisen päälle. Stuntman Miken Chevy Novan ja mimmien riisikupin törmäyksessä oli samanlaista räjähtävyyttä, kuin Tom Savinin päässä elokuvassa Maniac. Chargerin & Challengerin takaa-ajoon oli käytetty takuulla paljon aikaa ja vaivaa. Lähes kaikki kamera-ajot olivat yksi yhteen Bullitin ja Vanishing Pointin kanssa, jopa toisten autojen ohitukset olivat tismalleen samanlaisia, kuin kyseisissä elokuvissa.

Russell voi huoletta laittaa Stuntman Miken aivan Snake Plisskenin veroiselle jalustalle.

Goose ( 9.11.2007 09:44)

Tarantino: Death Proof

Kill Bill 1 & Death Proof ovat juuri sellaisia elokuvia joita itse haluaisin tehdä, jos olisi resurssit ja lahjat. Nuorten naisten paskanjauhanta on paikoin ärsyttävää mutta niinhän se on tarkoitettukin. Pienenä miinuksena itse naisnäyttelijät, koska roolit eivät vaadi mitään superlahjakkuuksia olisi voinut panostaa enemmän sitten ulkoiseen kauneuteen aivan viimeisen päälle.

Musta elokuvan mielenkiintoisin aspekti on formaali jako kahteen ihan selkeästi erilaiseen osuuteen, jossa ensimmäisessä naiset on vähemmän naisellisia kuin poikaystävänsä ja toisessa naiset naisellisia, mutta silti onnistuvat päihittämään Miken. Jako on täysin samanlainen kuin Kill Bill vol. 1:n ja 2:n välillä tosin eri järjestyksessä. Vol. 1:ssä värit on kirkasta purukumia, naiselliset naiset vallassa (O-Ren, Sophie..); Vol. 2:ssa naiset on vähemmän naisellisia (Elle, huoratalo..) ja miehillä on yliote (Budd hautaa Beatrixin, Pai Mei, Billin isä pyörittää huorataloa..). Vastaavasti Death Proofin ensimmäisessä puoliskossa naiset on vähemmän naisellisia ja miehillä yliote (baarinpitäjä Warren, Mike), kun taas toisessa puoliskossa värit on taas purukumia, naiset naisellisia ja heillä myös yliote.



Vol.2 värimaisema on ykköseen verrattuna paljon klassisempi; samoin DP:n ekan puoliskon värisävy on haaleampi kuin toisen puoliskon. Myös tapahtumapaikat ovat ajattomampia kuin tokan puoliskon kahvila, huoltoasema jne..



Tästä voisi kirjoittaa enemmänkin, mutta pitäisi katsoa elokuvat uudestaan.