12.6.2007 17:05
Altman: "The Long Goodbye" – aika mieletöntä dialogia ihan alusta lähtien. On hauskaa nähdä kuinka Altman alusta lähtien perehdyttää katsojaa Marlowen hahmoon tämän kissan (ja elukan katoamisen) kautta. Ympärille rakentuva omituisen uhkaava rikostapaus erilaisine, ehkä hieman lynchmäisine, hahmoineen saa aikaan hyvän ja intensiivisen tunnelman. En tiedä onko elokuvalla muuta sisältöä, mutta aivan käsittämättömän viihdyttävä ja hyvin rakennettu se on. Sorsimus tai joku muu new-Hollywood ‑mieli voi halutessaan jatkaa Pitkien jäähyväisten kiehtovuudella fiilistelyä.
Isasi: "A Dog called... Vengeance" – pienen budjetin poliittisia vivahteita sisältävä takaa-ajo”kauhu”draama Espanjasta. Koira jahtaa vankinkarkuria läpi Espanjan tämän vartijaisännän kuoltua ihmismetsästyksessä. Paikoitellen kökkö ja outo, paikoitellen hyvinkin toimiva ja genrerajoja testaileva pakodraama. Alkuleffan kaislatason kamera-ajot hidastuksineen näyttävät hyviltä.
Ho: "Scorpion Thunderbolt" – hongkongin matsku-sekakäyttäjä Godfrey Hon takuulla parhaimpia elokuvia, sillä tämä on niin nopeatempoinen ja totaalisen villi. Käärmekirousta ja taikuuksia. Lopussa nähdään myös siisti käärmehirviökumipuku, tylsää ei juuri ole, jos tämän luokan roskaa sietää. Vastaavasti tämän luokan roska vähänkin hidastempoisempana on käytännössä katsomiskelvotonta.
LaBute: "The Wicker Man" – kaverini päätti tarjota leffaillan Makuunin vapaalipullaan ja toi kämpille tämän. Onneksi kyseessä oli vain sadistinen virne naamalla tehty valinta (muut vaihtoehdot paikan päällä olivat kuulemma John Cenan The Marine ja Kalteva torni.) Tämän Uhrijuhla-huippuelokuvan uusioversion toteutuminen on hyvin häiritsevä asia siinä missä valtaosa uusioista tuntuu lähtökohdiltaan tylsiltä. Hevosmies-Cagen Wicker Man ei ole vain tylsä, vaan aivan törkeän hengetön, lattea ja päähahmon tiettyjen vivahteiden myötä myös maanisdepressiivinen elokuva. Nämä termit yhdessä plussaavat ja miinustavat elokuvan sisältöä ja tapahtumia sillä tavalla, että lopputulos on anti-virikkyyksissään puistattavan neutraali nolouden ja tahattoman koomisuuden ilmentymä. Uusiossa on joitain hyviä ideoita ja yllätyksiä, kuten se alun kolarijuttu (enkä tarkoita enää niitä lukuisia flashbackeja), mutta ne jäävät toivottamasti Nicholas Cagen ja Neil LaButen urpoilun taakan alle.
Roth: "Cabin Fever" – yes!! Hostelista välittämättömänä voin todeta että tämä debyytti onnistuu kaikilla niillä osa-alueilla, joilla Hostel mielestäni on silkkaa typeryyttä. Cabin on vinosti parodinen ja oikeasti hauska, siinä on omituinen ja unimainen metsätunnelma, gore on ääliömäistä ja viriiliä ja kuvaus erittäin tarkoituksenmukaista tällaiseen vereslihalla toimivaan kauhukomediaan. Esimerkiksi ennakkoluuloja ja stereotypioita vasten vinoileva ”neekeriläppä” on niin hillittömän nerokas ja hauska, että sen muistaa elokuvan lopussa ja pitkään sen jälkeen.
Masumura: "Red Angel" – Blind Beastin ohjaaja jatkaa samoissa teemoissa tällä kertaa toisen maailmansodan ajan taisteluhaudoilla ja leireillä. Nuori sotilassairaanhoitaja näkee sotaa loputtomasti täyttyvien sairas- ja kuolinhuoneiden kautta lähempänä tai hieman kauempana itse eturintamasta, josta repeytyneitä ruumiita kannetaan loputtomalla syötöllä usein viimeiseen hoitoonsa. Elokuvan tunnelma on aivan tolkuttoman melankolinen ja synkkä. Tämä on sekoitus Wajdan Kanalia (pakomatka Varsovan viemäriverkoston läpi, synkimpiä ja vertauskuvallisimpia sotaelokuvia), Klimovin Idi i smotria / Tule ja katso sekä Kurosawan riipivyyksiä. Masumura pääsee jälleen tutkimaan Blind Beastinsa tavoin mm. ihmisen emotionaalista ja viettipohjaista toimintaa jonkun aistin tai raajojen puuttuessa. Vain Romano Scavolinin Dogtagsissa olen nähnyt vastaavanlaisen aistillisen kohtauksen, jossa sairaanhoitaja/nainen päätyy avustamaan käsivartensa menettänyttä sotilasta kliinisellä sairasvuoteella. Vastaavasti mies kykenee hyväilemään naista vain jaloillaan ja kasvoillaan. Näkymät kuolinvuoteilla ja amputaatiopöydillä jäävät kummittelemaan taidokkaan 60-luvun mustavalkokuvauksen kautta. On uskomatonta miten toivoton, synkkä ja pahatunnelmainen elokuva voi olla olematta silti kasvoille sylkevän pessimistinen, pateettinen tai säälittävä; Masumura huolehtii elokuvansa loppusävystä pienten yksityiskohtien ja päähenkilönaisen toiminnan kautta. Harvoissa elokuvissa on onnistuttu sodan liukuhihnamainen idioottimaisuus kuvaamaan tällä teholla. Mieleen tulee myös vahvasti Kubrickin Paths of glory.
Kong: "Curse" – ilmeisesti hongkongilainen yliluonnollinen kauhuviritelmä, joka koostuu pääsääntöisesti rakastelu- ja alastonkohtauksista, totutusta rämäpäisyydestä sekä aivan huikean överistä ”black fucking magic assault!” ‑loppujaksosta. Paholaispappi päätyy pursuamaan vatsastaan ja oksentamaan ilman leikkauksia suustaan matoja, käärmeitä ja vittu hiiren millaista en ole nähnyt vielä yhdessäkään HK-mielisairaudessa, aika monet CAT III ja Shaw ‑kauhut mukaanluettuina. Tässä on myös kääpiökannibaaleja ilmeisesti kohottamassa tunnelmaa loppua varten. Ja pääsääntöisesti elokuva on pehmopornoa sisältävää huvittavaa juoksentelua.
Simon: "Pieces" – uusintakatselu toimii, leffa on hyvin naurettava mutta myös räävitön moottorisahaslasher, jossa ”hissikohtaus” ja ”loppuyllätys.”
Putra: "Primitif" – indonesialainen kannibaalielokuva 70-luvulta rippaa kaiken italoiden vastaavista, mutta on silti alallaan jokseenkin pätevä matalaotsaisuus ja roskailu, vaikkakin ammattitaidottomuus etenkin kuvauksessa (/hahmojen pysymisessä kuva-alassa) näkyy useasti. Ohjaaja teki tässäkin näyttelevän Barry Priman kanssa ensimmäisen The Warrior ‑lennättelyn, joka on toki villimpi kuin kannibaaliviidakkoseikkailu. Eläinsnuffi on ankeaa ja typerää, sillä juuri muuta kovin ”shokeeraavaa” nämä tekijät eivät pystyneet rakentamaan. Sentään viidakko ja kannibaalit näyttävät eksoottisilta/nuhjuisilta.
mutta tosiaan hienoa, että elokuva voi vaikuttaa noinkin voimakkaasti, en muista milloin/mikä elokuva olisi aiheuttanut vastaavanlaisia reaktioita itsessäni.
