Ilja Rautsi

The Descent (Loukussa, 2005)

Ohjaaja:

• Neil Marshall

elokuva arvostelu

Ohjaus: Neil Marshall

Brittikauhun uudeksi lupaukseksi noussut Neil Marshall keräsi kultaa ja kunniaa ihmissusidebyytillään Dog Soldiers (2002). Omissa silmissäni lupaus jäi vielä esikoisella lunastamatta, sillä Dog Soldiers on alun tiukkuudesta huolimatta tasaista tahtia loppua kohti latistuva, joskin monin osin viihdyttävä elokuva, jota ei hyvänä päivänäkään voi kutsua johdonmukaisuuden riemuvoitoksi – tai kovin pelottavaksi. Tänä vuonna valmistunut The Descent kärsii hiukkasen samasta rapistumisen syndroomasta, mutta tällä kertaa sen on helposti valmis antamaan anteeksi.

Sarah (Shauna Macdonald) menettää miehensä ja lapsensa joenlaskureissun jälkeen. Vuotta myöhemmin vakituinen tyttökaveriporukka kuskaa Sarahin mukaan Amerikan vuoristoon luolaseikkailulle. Ryhmän rämäpäinen vetäjä Juno (Natalie Mendoza) vain ei viekään poppoota turvalliseen ja kartoitettuun turistikohteeseen vaan johtaa heidät vasta löydetyltä ja tutkimattomalta suuaukolta syvälle maan uumeniin, josta ei välttämättä edes ole uloskäyntiä. Pimeydessä hermot palavat äkkiä ja onnettomuuksia tapahtuu. Lisäksi Sarah kuulee pimeydestä pienten askelten ääniä ja on näkevinään "jonkun" hiipimässä heidän jäljillään...

Kauhuelokuvien säikkyshokkeja on kahdenlaisia; harhautusmielessä sinne tänne siroteltuja buu! ‑hetkiä ja tunnelmaa rakentavia ynnä tiivistäviä äkkimomentteja, jotka kertyessään saavat katsojan varomaan hahmojen jokaista käännöstä. The Descentissä Marshall käyttää jälkimmäisiä lähestulkoon mestarillisesti. En oikeastaan edes muista, milloin olisin viimeksi loikannut teatterin penkillä yhtä paniikissa ja yhtä usein kuin tämän elokuvan aikana. Myös luolamiljöö tarjoaa säväyttävät puitteet pysäyttämättömästi kasvavalle kauhun tunteelle. Ainoastaan kapeiden valonsäteiden heikossa loisteessa näkyvät ahtaat tunnelit keskellä valtavaa pimeyttä eivät tarjoa ulospääsyä tai helpotuksen hetkiä. Jos kärsii vähääkään pimeän pelosta tai ahtaan paikan kammosta, ei voi olla kiemurtelematta penkissään henkeä haukkoen. Tietysti tämä toimii päinvastoinkin, eli jos ei kumpikaan pelko lukeudu päiväjärjestykseen, saattaa etenkin The Descentin alkupuolisko tuntua vain loputtomalta pimeässä ryömimiseltä.

Tunnelma kiristyy noin elokuvan puoleen väliin asti tehokkaasti kuin ruuvipenkissä, mutta luolien salaisuuden paljastuttua väsähtää Marshallin ote astetta löysemmäksi. Kuten yleensä, varjoissa häilyvä mysteeri on paljon kiehtovampi kuin kirkas totuus. Loppupuoli ei silti ole missään nimessä huono, elokuva vain loksauttaa vaihteen hiipivästä kauhusta selviytymiskoettelemukseksi.

Jos The Descentin perusidea syvistä luolista esiin työntyvästä terrorista tuntuu oudon tutulta, saatat olla lukenut Jeff Longin samannimisen viihdekauhuromaanin parin vuoden takaa (suom. Helvetin piirit, 1999). Nimen ja idean lisäksi teoksilla ei ole mitään yhteistä, joten on hieman kummallista, että Marshall on valinnut elokuvalleen täsmälleen saman nimen. Plagiaatista ei kuitenkaan voi puhua.

Näyttelijäsuoritukset kulkevat menettelevästä varsin hyvään. Paniikkia kaikki naiset ilmentävät erittäin luontevasti. Hahmoihin ei juuri ehditä tutustua, mutta olennaisimmat peruspiirteet on hyvin luonnosteltu, eikä tämän kaltainen intensiivinen kauhuelämys juuri enempää tarvitsekaan. Ainoa pieni miinus tulee helposta ratkaisusta koettaa luoda persoonallisuutta muuten valjulle Sarahille traagisella onnettomuudella.

Kokonaan pienten tasku‑ sekä otsalamppujen ja soihtujen varassa valaistu matka pimeyden ytimeen onnistuu paitsi säikyttämään pienen pään tolaltaan, myös tarjoamaan synkän näkemyksen ihmisen äärimmilleen viedystä selviytymisvietistä. Ystävyys voi saada äkkiä kyytiä hengenhädän uhatessa ja paniikin jyllätessä. Sivistyksen illuusiot riisutaan, ja peto löytyy itse kunkin sisältä. Lohtua ei tarjota lopussakaan. Sen syvempiä merkityksiä ei ole tarjolla, vaikka joku varmasti haluaa lukea elokuvan trillerinä jättimäisessä kohdussa naisia jahtaavista siittiöistä.

The Descent karmii selkäpiitä kestonsa ajan ja antaa loputtuaan varsinaisen innostuksen tilan jälkisäväreiden muodossa. Puolentoista tunnin pelkäämisen jälkeen olo on harvinaisen elävä. Ei voi myöskään liikaa painottaa elokuvateatterikokemuksen tärkeyttä ensikatselun kohdalla.