Haastattelussa Combat Shock -ohjaaja Buddy Giovinazzo
Haastattelussa Combat Shock -ohjaaja Buddy Giovinazzo
Night Visions – Back to Basics 2010 -festivaalin jälkimainingeissa Elitistille tarjoutui tilaisuus jututtaa festivaalilla vieraana ollutta elokuvaohjaaja Buddy Giovinazzoa, ja tokihan tähän tilaisuuteen myös tartuttiin.
Hyvinkin vapaamuotoisen, mielenkiintoisen ja informaatiokylläisen jutustelusession hedelmät ovat luettavissa alla.
Jetro Suni:
Juteltaisiinko heti alkuun hieman ensimmäisestä ja varmasti tunnetuimmasta elokuvastasi Combat Shockista. Millä perustein valitsit elokuvan näyttelijät? Oliko mukana yhtään ammattinäyttelijää?
Buddy Giovinazzo: Ei, ei lainkaan ammattinäyttelijöitä. Ainoastaan ystäviäni ja perheenjäseniä, veljeni Rick tietenkin näyttelee elokuvan pääosaa. Narkkaria näytellyt tyyppi – siis se hahmo, joka tekee käsitaipeeseensa reiän ruosteisella henkarilla ja tunkee huumetta sitä kautta käteensä – hän oli elokuvaopiskelija ja ystäväni Michael Tierno, hän oli itse asiassa tehnyt aiemmin muutaman lyhytelokuvan. Minulla ei ollut rahaa maksaa kenellekään, joten... luultavasti ainoa näyttelijä... ...tai voisi sanoa, että oli kaksi näyttelijää, jotka olivat aiemmin näytelleet elokuvissa. Toinen heistä, Mitch Maglio, näytteli Pacoa, jengijohtajaa joka pieksee päähahmon ja jota ammutaan lopussa kolmasti. Ja toinen näyttelijä, Jim Cooney, hän oli ollut mukana näytelmissä. Hän näytteli Vietnam-veteraania, joka kuulustelee veljeäni – siis siinä kohtauksessa, jossa leikataan ristiin kuvia viidakon ja sairaalan välillä, ja kun veljeni sormet murskataan – hän tosiaan oli näytellyt aiemmin, kuten myös Pacon näyttelijä, mutta kukaan muu ei. Pelkästään siis ystäviä, naapureita...
Elokuvassa on muutamia kohtauksia, jotka voi mieltää tahattomasti hauskoiksi tai koomisiksi. Kuten kohtaus, jossa päähenkilö varastaa laukun kadulla kävelevältä naiselta ja jengi jahtaa tätä takaa junaradalla, jossa sattumalta kävelee mies kepin kanssa, joka saa täysin odottamattomasti iskun mahaansa yhdeltä jengiläisiltä. Miten keksitte tuon kohtauksen?
Niin, mielestäni elokuvassa on kyllä mustaa komediaa. Mustan komedian hetkiä. Sen isokokoista jengiläistä näytelleen tyypin sain mukaan elokuvaan kuvauksia edeltävänä iltana. Yritin ensin saada samaan rooliin erään toisen bodariystäväni – isolihaksinen, urheiluvaatteet, Niken juoksukengät, normibodari, tiedäthän – soitin hänelle kuvauksia edeltävänä iltana ja hänen äitinsä vastasi ja sanoi, ettei kaveri uskallakaan tulla mukaan kuvauksiin. Niinpä tämä tyyppi joka rooliin lopulta päätyi, Nick Nasta... hän oli lapsuuden ystäväni, joka soitti myös hevibändissä...
Valitsiko hän itse vaatteet roolihahmolle?
Kyllä vain. Pyysin häneltä tosiaan palvelusta ja suostuttelin mukaan elokuvaan, koska en voinut enää peruakaan seuraavan päivän kuvauksia. Hän kysyi mitä hänen tulisi pukea päälleen, ja totesin että samat vaatteet, joita hän pitää keikoillaankin. Kuvittelin tietenkin, että se näyttäisi pelottavalta ja vaaralliselta. En arvannut, että hän ilmestyisi paikalle muoviketjuineen ja kamikaze-hikinauha päässä. Kun näin hänet, tiedostin kyllä, ettei huumorin päätymistä elokuvaan voitaisi välttää.
Entä kohtaus, jonka mainitsin, oliko se ennalta käsikirjoitettu vai tapahtuiko se täysin spontaanisti?
Se kohtaus tosiaan tapahtui sen jälkeen kun olimme alkaneet kuvata. Combat Shock on elokuva, jota kuvatessani pidin huolta siitä, että aina kun elokuvan hahmoilla voisi jotain mennä pieleen, niin myös tapahtuisi. Kaikki alkaa jo siitä kun päähenkilö herää ja alkaa solmia kengännauhojaan, ja ne katkeavat. Sukassa on reikä, vessa ei toimi, vauvalla ei ole ruokaa... kengännauhat katkeavat. Se kaikki on tietenkin käsikirjoitettua. Jokaisessa kohtauksessa mietimme asioita, jotka voisivat mennä pieleen. Koska kaikillahan on joskus näitä päiviä kun kaikki menee pieleen. Heräät, olet myöhässä töistä, auto ei starttaa, riitelet tyttöystäväsi kanssa. On olemassa sanonta: kun kaikki on niin pielessä kuin vain olla voi eikä pelastusta näy, kaikki voi muuttua enää vain entistä pahemmaksi. Se ajatus mielessäni tein Combat Shockin.
Usein ihmiset joiden kanssa olen jutellut, eivät tajua elokuvan huumoria. Itsehän tosiaan miellän elokuvassa olevan huumoria, mutta kun mainitsen siitä muille he pitävät minua hulluna. He eivät kykene näkemään elokuvassa mitään hauskaa. Yksi esimerkki elokuvan lopusta, kun veljeni on juuri tappanut kaikki, on yksin keittiössä ja menee hakemaan vesilasillista... ja vettä ei ole... ...eikä muutakaan. Hän istuu alas, alkaa juoda hapanta maitoa ja yhtäkkiä vesipisaroita alkaa tippua hanasta. Ympäri elokuvaa on vastaavanlaisia pieniä yksityiskohtia. Mutta luulen että suurin osa ihmisistä keskittyy vain elokuvan väkivaltaa, josta he eivät pidä, eivätkä siten kykene näkemään huumoria.
Ainakin monet omista ystävistäni ovat onnistuneet löytämään elokuvastasi monia humoristisia piirteitä. Ja toki elokuvastasi on ainakin omassa tuttavapiirissäni pidetty hyvin paljon myös muilta osin.
...Mutta niin, se vauva. Combat Shockin vauvasta olikin jo paljon puhetta Night Visions ‑festivaalin Q&A-osuudessa, mutta onko vielä jotain lisää mitä tahtoisit elokuvan vauvasta meille kertoa? Esimerkiksi miten toteutitte ne aavemaiset ulinat, joita vauva elokuvassa päästelee suustaan?
Alun perin minulla oli tarkoitus saada elokuvaan ihan oikean vauvan äännähtelyä, mutta tiesin ettei lopputulos olisi kuitenkaan tullut olemaan sellainen kuin tahdon. Niinpä tein vauvan äänet itse. Tallensin omaa ääntäni, tuplasin sen nopeuden ja sen jälkeen vielä käänsin äänen suunnan lopusta alkuun. Se on siis oma ääneni tuplanopeudella takaperin toistettuna. Sen jälkeen yritin sitten tietenkin tahdistaa äänen sopivalla tavalla yhteen kuvan kanssa.
Vauvassa kiinnostavaa on myös se, että aina kun vauvan pää näkyy kuvassa, se on itse asiassa mekkoon pukeutuneen erikoistehostemiehen sylissä, ja tämän tyypin peukalo on vauvan kieli. Hänen kätensä on siis vauvan pään sisällä, kaksi sormea kontrolloi silmiä ja aina kun kieli näkyy, se on oikeasti peukalo. Erikoistehostetyyppi keksi itse kyseisen toteutuksen, en itse ollut moista suunnitellut, mutta sitten hän tosiaan ehdotti tätä ideaa. Se on käytännössä vähän kuin E.T.
Combat Shockin jälkeen teit lyhyen koekuvauspätkän Maniac kakkosesta, Maniac 2: Mr. Robbie (1989). Haluatko kertoa siitä jotain? Minkälaista oli työskennellä Joe Spinellin kanssa?
Se oli hullua... Olin juuri saanut Combat Shockin kuvaukset valmiiksi, mutta elokuvaa ei oltu vielä leikattu. Olin juuri leikkaamassa elokuvaa kun ystäväni soitti minulle ja kertoi, että Joe Spinell etsii ohjaajaa Maniac 2:lle – koska William Lustig ei ollut halukas itse elokuvaa tekemään. Vastasin myöntävästi, miksipä en työskentelisi Spinellin kanssa. Niinpä ystäväni pyysi minua soittamaan erääseen baariin keskiyöllä...
Huh?
...niinpä, juuri niin minäkin ajattelin. Soitin baariin ja pyysin Joe Spinellin puhelimeen. Joe tuli puhelimelle ja pyysi minut baariin saman tien. Olin tunnin matkan päässä, joten sovimme että näemme kello yhdeltä. Menin paikalle, tapasin Joen ja näytin hänelle pätkiä Combat Shockista. Joe ei ollut aivan varma asiasta, elokuvan leikkauskin kun oli vielä kesken. Niinpä menin myöhemmin erikoistehostetuttavani luokse – sen saman joka teki Combat Shockin vauvan – kerroin hänelle mitä tahdoimme tehdä ja hän piirsi minulle pikaisen kuvakäsikirjoituksentapaisen. Vein luonnokset Spinellille ja hän oli niihin oikein tyytyväinen. Kyse ei ollut mistään oikeasta "työstä", koska minkäänlaista palkkaa ei kukaan saanut. Meillä oli juuri sen verran rahaa, että saimme ostettua elokuvaa varten tarvitsemamme filmin.
Ja Joe... Joe oli... hullu. Joe Spinell oli tyyppi joka teki kaikkea liikaa. Liikaa huumeita, liikaa tupakkaa, liikaa ruokaa, liikaa viinaa, liikaa naisia. Hän teki aivan kaikkea aivan liikaa. Mutta pidin hänestä. Hän oli hyvä tyyppi ja minusta oli oikein mukava työskennellä hänen kanssaan. Kuvasimme lyhärin, ja sen jälkeenhän hän sitten menehtyi. Joten emme luonnollisesti ikinä saaneet kuvattua itse elokuvaa valmiiksi.
Niin, todella surullista. Pakko sanoa, että olisin ollut erittäin kiinnostunut näkemään elokuvan valmiina. Mutta eipä näille ikäville asioille oikein mitään mahda.
Niin, Joehan tosiaan sairasti verenvuototautia. Hän oli kotonaan – hän asui edelleen äitinsä luona – ja kaatui siellä suihkussa saaden mustelmia. Hän meni normaalisti sänkyynsä nukkumaan ja kuoli sisäiseen verenvuotoon. Jos asiaa miettii... "The Maniac" kuoli verenvuotoon... todella sääli, hän oli mahtava kaveri, pidin hänestä paljon.
Surullista tosiaan...
Combat Shockin jälkeen seuraava kokopitkä elokuvasihan oli tosiaan No Way Home. Pidän todella elokuvan rosoisesta tunnelmasta, ja vaikka kyseessä on jossain määrin valtavirtamainen elokuva, niin siitä löytyy kuitenkin paljon omalaatuisia elementtejä. Mitä mieltä itse olet tuosta elokuvastasi?
No Way Home on elokuva jota rakastan suuresti. Se on minulle hyvin henkilökohtainen elokuva. Elokuvan hahmot otin suoraan naapurustostani. Naapurustosta, jossa elin nuoruuteni. Tunsimme perheen, jonka veljekset olivat aivan samanlaiset kuin elokuvan veljekset. Aina vaikeuksissa, öisin saattoi kuulua aseen laukauksia, poliisit olivat aina heidän kämpillään. Mutta pidimme heistä, he olivat ystäviämme, naapureitamme. Itse elokuva on todella lähellä sydäntäni.
Elokuvan lopussa oleva väkivalta on esimerkki väkivallasta sellaisena kun haluan väkivallan kuvastaa. Combat Shockin jälkeen tahdoin elokuvilleni laajempaa yleisöä. Ja siihen aikaanhan Combat Shock oli täydellisen epäonnistunut kaupallisessa mielessä, ja tajusin etten voisi tehdä toista samanlaista elokuvaa – mutta miellän että tulin silti niin tehneeksi. No Way Home on monella tapaa samanlainen kuin Combat Shock. Käsikirjoitin elokuvan niin, että se olisi mahdollista toteuttaa ilman minkäänlaista budjettia. Siksi suurin osa tapahtumista tapahtuu talon sisällä. Myöhemmin sain kuitenkin Tim Rothin mukaan ja laajensin käsikirjoitusta. Mutta alun perin kaiken oli tarkoitus tapahtua yhden ja saman talon seinien sisällä.
Rakastan elokuvaa, mutta elokuva ei silti ikinä menestynyt. Ja kerronpa miksi, lopetuksensa tähden. Ihmisten mielestä se oli aivan liian väkivaltainen.
Voin kyllä ymmärtää, että monet mieltävät sen niin...
Monet ovat sanoneet minulle, että elokuva oli taide-elokuva aina siihen pisteeseen asti kunnes lopetus pilaa kaiken. Miksi sitten pilasin elokuvan? Oma käsitykseni on... ...jos asetat vesikattilan hellan levylle ja annat sen kiehua koko ajan kuumemmaksi, se tietenkin kiehuu lopulta yli. Ja siitä tässä elokuvassa mielestäni on kyse.
Omasta mielestäni lopetus oli juurikin elokuvan parasta antia.
Niin minunkin mielestäni. Tuotantoyhtiö olisi halunnut, että lopussa Tim Roth menee takaisin taloon vaimon luokse ja suutelee tätä. Heidän mielestään hahmoista olisi täytynyt tulla pari. Taistelin yhtiötä vastaan kaikin voimin, olen varma että olisin ollut jopa valmis lopettamaan elokuvan teon kokonaan jos en olisi saanut tahtoani läpi. Kieltäydyin muuttamasta loppua. Elokuvan valmistumisen jälkeen yhtiöstä syytettiin minua, että oli valitsemani lopetuksen vika, ettei elokuva menestynyt. Mutta eihän kukaan pystyisi pitämään elokuvasta, jos Tim Roth menisi lopussa taloon ja suutelisi Deborah Ungeria... se olisi todella tympeä lopetus.
Heh, olen täysin samaa mieltä.
Millä perusteella valitsit näyttelijät elokuvaan? Mukana Rothin ja Ungerin ohellahan mukana on myös muun muassa James Russo, joka oli mukana myös seuraavassa elokuvassasi: The Unscarred.
Tiedät varmasti näyttelijä Peter Greenen, hänhän näytteli Pulp Fictionissa Zediä. Zed on siis se hahmo kellarissa, joka kidnappasi Bruce Willisin. Yritin saada Peter Greenen elokuvaani näyttelemään veljeksistä vanhempaa. Greene oli Tim Rothin ystävä ja antoi käsikirjoitukseni tälle. Tim ihastui käsikirjoitukseen ja ilmoitti tahtovansa mukaan elokuvaan. Tuohon aikaan en ollut kyennyt keräämään minkäänlaisia rahavaroja elokuvaa varten koko viiden vuoden aikana. Mutta heti kun sain Tim Rothin mukaan elokuvaan, tarvittu budjetti järjestyi jo vuoden sisällä.
Lyhyesti summattuna: Peter Greene ei itse kyennyt enää mukaan elokuvaani, mutta noin kolme päivää ennen kuvausten alkua onnistuimme kuitenkin saamaan James Russon mukaan elokuvaan. Tapasin hänet New Yorkissa. Hän on loistava näyttelijä, ja meistä tuli ajan myötä hyvät ystävät, ja niin hän tuli mukaan myös seuraavaan elokuvaani. Mutta oikeastaan oli Timin ansiota, että elokuva onnistui. Ja Deborah Unger... elokuvahan tosiaan tehtiin ennen Crashia (1996) ja The Gamea (1997), joten kukaan ei vielä erityisemmin tuntenut Deborah Ungeria. Tapasin Deborahin ja minun mielestäni hän on hyvin eksoottisen näköinen nainen, aivan kun hän ei täysin kuuluisi elokuvan maailmaan. Ajattelin että se toimisi loistavasti. Kun Tim Roth palaa kotiin ensimmäistä kertaa ja avaa oven... se katse hänen kasvoillaan "hyvä jumala, mitä tuo nainen tekee täällä?". Niinpä valitsin hänet rooliin, hän on mahtava näyttelijä, pidän hänestä paljon ja hän sopii mielestäni loistavasti elokuvaan.
No Way Homen jälkeenhän seuraava elokuvasi oli jo mainittu The Unscarred. Mielestäni se on ohjaustöistäsi kaikkein lähinnä tavanomaista valtavirtaelokuvaa. Mitä mieltä itse olet?
Tyylillisestihän elokuva on luultavasti yksi edistyneimmistä elokuvistani... mutta valtavirtaa... ...no ensinnäkin, käsikirjoitushan ei ole omani, ja sen näkee kyllä, elokuva on kylmä.
Tunnelma on tosiaan täysin erilainen.
Kyllä, sydän ja sielu puuttuu.
Combat Shockin ja No Way Homen jälkeen minulla oli sellainen olo, etten halunnut enää jatkaa rosoisten ja likaisten elokuvien tekemistä, vaan halusin tehdä vaihteeksi jotain sujuvampaa. Amerikassa No Way Homen ohjaaminen oli minulle jopa tavallaan haitaksi. Elokuva oli niin rosoinen, etteivät ihmiset edes osanneet mieltää elokuvaa ohjatuksi. Kaikki puhuivat vain näyttelijäsuorituksista. Silloin tajusin, että kaikilla niillä nuorilla ohjaajilla, jotka saivat töitä oli todella sujuvia ja hyvältä näyttäviä elokuvia – ja halusin itse tehdä jotain samankaltaista.
Kuvasimme The Unscarredin kahdella Steadicamilla. Meillä oli monia kohtauksia, joissa kaksi Steadicamia liikkui yhtäaikaisesti saman huoneen sisällä. Mielestäni se oli kaunista ja tuntui vähän kuin shakin peluulta. Steadicamilla et voi toistaa samaa liikerataa enää uudestaan identtisesti, liike tulee aina olemaan hieman erilainen. Se ei ole lainkaan samanlaista kuin track dollyn kanssa työskentely. Se oli hyvää harjoitusta. Sain myös työskennellä Ornella Mutin kanssa, hän on oikein mainio näyttelijätär.
Mutta itse elokuva on tosiaan kylmä. Pidän siitä kyllä teknisessä mielessä, mutta tavallaan toivon että olisin itse saanut myös käsikirjoittaa elokuvan. Pidän myös elokuvan hahmoista, James Russon työskentelyä on mielenkiintoista seurata.
Entä sitten uutukaisin elokuvasi, Life Is Hot in Cracktown... sehän esitettiin tosiaan lauantaina NV‑festivaaliyleisölle, jossa elokuvan itsekin näin. Kuinka sait näyttelijät mukaan elokuvaan? Q&A-sessiossa selvitit jo aiemmin, että elokuvaan oli vaikea saada rahoitusta ja lopulta löysit jonkun oikeasti mielisairaan tyypin, joka oli valmis syytämään rahaa projektiisi. Maksoitko näyttelijöille asianmukaiset korvaukset, vai saitko kaikki mukaan pelkän mielenkiintoisen käsikirjoituksen perusteella?
Rahaa ei ollut tarpeeksi, jotta näyttelijöille oltaisiin voitu maksaa. Elokuvan budjetti oli miljoona dollaria, ja kuvasimme kaiken Los Angelesissa. Rahaa ei ollut mihinkään ylimääräiseen. Näyttelijöiden kokoon haalimiseen kului yhteensä yhdeksän kuukautta. Kerry Washington oli ensimmäinen, joka luki käsikirjoituksen ja totesi tahtovansa mukaan elokuvaan. Ja kun Kerry saatiin mukaan, mahdollisti se itsessään muiden niminäyttelijöiden mukaan saannin. Jos Kerry kerran tahtoi elokuvaan mukaan, myös muut ajattelivat automaattisesti, että elokuvan täytyy olla hyvä.
Kerryhän ei ole järin suuri tähti, mutta hän on laajalti arvostettu muiden näyttelijöiden keskuudessa. Kaikki amerikkalaiset näyttelijät tietävät kuka hän on. Kerryn ansiosta sain mukaan myös Teräsmies- Brandon Routhin, RZA:n ja Lara Flynn Boylen. Jaomme näyttelijäpalkkiot niin, että jokainen sai tasan saman summan kuin muutkin, myös Kerry. Sen kaltaisella toteutuksella hommasta tulee reilua. Kukaan niminäyttelijä ei tietenkään tahdo elokuvaan mukaan tullessaan kuulla, että hänen oma palkkansa on pienempi kuin muilla elokuvan näyttelijöillä. Oma temppunsa oli myös näyttelijöiden agenttien vakuuttaminen siitä, että emme valehtele tässä palkka-asiassa. Mutta yhdeksän kuukauden jälkeen tosiaan saimme viimein näiltä osin asiat kuntoon ja omasta näkökulmastanihan käsissäni oli todella loistokas ryhmä näyttelijöitä. Kukaan näyttelijöistä ei tietysti ole valtava superstara, mutta mukana on paljon kuuluisia indie-näyttelijöitä, Sundancessa ja elokuvafestivaalimaailmassa arvostettuja.
Entä elokuvan lapsinäyttelijät, minkälaista heidän kanssaan oli työskennellä? Elokuvahan sisältää kuitenkin suhteellisen rankkoja teemoja, huumeita jne.
Lasten kanssa työskentely oli aivan samanlaista kuin muidenkin näyttelijöiden kanssa. En itse nähnyt siinä mitään eroa. Kuvaustilanteissa olin tietysti itse sisällä omassa maailmassani. Huolenaiheeni oli lähinnä se, ettei rahaa eikä aikaa ollut riittämiin, kuvasimme oikeasti vaarallisilla jengialueilla, joissa ihmiset kantavat mukanaan aseita ja toivoin tietenkin koko ajan, ettei kenellekään sattuisi mitään kamalaa.
Elokuvahan tosiaan perustuu kirjoittamiisi novelleihin. Millä perustein valitsit elokuvaan mukaan päätyneet tarinat?
Se oli vaikea valinta, monet suosikkitarinoistani eivät päätyneet elokuvaan asti. Eräs omista suosikeistani on nimeltään "Miss Lonely Has a Date Tonight", joka kertoo prostituoidusta joka lähtee ajomatkalle asiakkaansa luokse ja muistelee matkalla menneisyyttään. En kuitenkaan voinut lisätä kyseistä tarinaa mukaan elokuvaan, koska en halunnut elokuvaan mukaan takaumia, vaan halusin tarinan etenevän koko ajan eteenpäin. En tahtonut, että joku yksittäinen hahmo palaisi elokuvan kohtauksessa menneisyyteen ja lapsuuteensa. Joten tästä tarinasta jouduin hankkiutumaan eroon.
Toinen tarina joka ei päässyt mukaan kertoo naisesta, joka on naimisissa ihan tavallisen miehen kanssa. Naisella on tavanomainen julkinen puoli elämässään, mutta myös salainen synkkä puoli, jossa hän polttaa crackia. En mieltänyt että tämäkään tarina olisi sopinut muiden sekaan, joten se jäi pois. Valitsin ne neljä tarinaa, joiden koin kuvastavan parhaiten elokuvassa esiintyvää yhteisöä. Rahanpuutteen vuoksi jouduin myös karsimaan pois yhden käsikirjoitetuista tarinoista.
Kirjoituksistasi puheenollen, nythän Tony Scott on parhaillaan suunnittelemassa ohjaavansa elokuvan kirjastasi Potsdamer Platz. Mitä arvelet, onko Scottilla mahdollisuudet saada lopputulos lähelle sellaista miltä itse tahtoisit elokuvan näyttävän?
Ei. Siitä tulee Tony Scottin elokuva. Tonylla on omat visionsa. Ei ole pienintäkään mahdollisuutta, että lopputuloksesta tulisi sellainen kuin kirja on, se tuskin tulee olemaan edes lähellä alkuperäistä käsikirjoitusta. Hän on tähän mennessä castannut mukaan Mickey Rourken, Javier Bardemin ja Jason Stathamin – en olisi ikinä voinut kuvitellakaan heitä kirjani hahmoiksi. Mickey Rourke on paljon vanhempi kuin kirjoittamani hahmo, jota hän esittää. Mutta en minä välitä. Se on Tony Scottin elokuva ja toivon että siitä tulee hyvä. Pidän kyllä Tonysta ja hän on mielestäni hyvä ohjaaja.
Voitko kertoa elokuvan tarinasta jotain? Itse en ole valitettavasti tuota kirjaasi ole ehtinyt vielä lukea.
Omassa käsikirjoituksessani italian mafia saapuu Berliiniin suunnitelmissaan ottaa haltuunsa kaupungin rakennusteollisuus, aivan kuten aiemmin New Yorkissa. Alueita vallataan perinteiseen tapaan tappamalla ja mukiloimalla ihmisiä. Mutta Berliiniin saapuessaan italian mafia ei ole osannut ennakoida sitä että venäjän mafialla sattuu olemaan täsmälleen samat suunnitelmat – ja venäläiset ovat ehtineet olla Berliinissä jo viidenkymmenen vuoden ajan. Eli vähän kuin amerikkalaiset Irakissa. He eivät puhu kieltä, eivät tunne kulttuuria, eivätkä katuja – mutta luulevat noin vain voivansa tunkeutua itselleen oudolle alueelle ja voivansa ottaa kaiken haltuunsa. Näin ollen rakennusteollisuudessa syttyy sota idän ja lännen välillä.
Tämä siis oma käsikirjoitukseni, mutta en tiedä mitä muutoksia tarinaan tulee sitten kun Tony Scott kuvaa elokuvan.
Mitä pidät nykyisestä työstäsi Saksassa televisiotuotantojen parissa?
Pidän siitä kyllä. En voi sanoa että rakastaisin sitä, mutta pidän silti. Ohjaamieni saksalaisten elokuvien ansiosta kykenin ohjaamaan Life Is Hot in Cracktownin. Tehdäkseni ja onnistuakseni Cracktownin kuvauksissa miljoonan dollarin budjetilla, 75 näyttelijän kanssa, ja kuvauskohteiden sijaitessa joka puolella ympäri kaupunkia... ...ilman näitä saksalaisia elokuvia en olisi onnistunut siinä, koska en olisi ilman niiden kautta syntynyttä kokemusta onnistunut pitelemään kerralla niin monia lankoja samanaikaisesti käsissäni. Tavanomaisen Saksa‑tv‑elokuvieni budjetti on käytännössä tuo sama miljoona dollaria. Ne ovat 90‑minuutin elokuvia, joten aina kun teen yhden niistä se on lähes sama kuin tekisin pienen budjetin indieleffan. Saksan tv:ssä ei myöskään ole mainoksia, mikä on mahtavaa.
Mutta ne eivät tietenkään ole omia tarinoitani, vaan pääasiassa perustavalaatuisia rikostarinoita. Joku murhataan, sitten tutkitaan ja lopussa murhaaja selviää.
Jep, perussettiä.
Juurikin niin, perussettiä.
Oletko joskus pohtinut kuvaavasi elokuviasi Euroopassa?
Itse asiassa kyllä, ja koko ajan enemmän ja enemmän. Olen jopa hieman aloitellut käsikirjoitusta Saksassa kuvattavaan teatterielokuvaan. Olen asunut Saksassa jo pitkään, tunnen paikalliset elokuvayhtiöt ja tahtoisin todella toteuttaa hankkeen. Ongelma Saksassa on että siellä ei ole toleranssia sille mitä itse haluan tehdä. Saksassa esimerkiksi seksuaalisen kanssakäymisen näyttäminen ei ole ongelma. Seksuaalisuuden suhteen ollaan avoimia ja mainoksissakin voi nähdä alastomia ihmisiä, mutta väkivallan suhteen tulee heti ongelmia.
Saksassa on tosiaan aika tiukka sensuuri.
Näin on. En tosiaan tiedä... olen miettinyt draamaelokuvan tekoa, jotain sellaista jossa ei olisi niitä elementtejä, joita Cracktownissa oli... ...mutta en ole vielä varma asiasta.
Ainakin siitä löytyy paljon sellaisia piirteitä, joista elokuvan voi päätellä sinun elokuvaksesi.
Cracktownissahan on myös perhe itkevine vauvoineen. En edes itse tajunnut sitä aluksi, mutta jälkikäteen kun näin elokuvan valmiina, tajusin miten paljon yhtäläisyyksiä elokuvien väliltä löytyy.
Kyllä, ja aiemminhan kerroit jo tarinan ystävästäsi joka Cracktownin kuvauspaikalle saapuessaan ja lavasteet nähtyään totesi, että taasko sinä kuvaat Combat Shockia.
Jep, mutta tällä kertaa isommalla budjetilla. Heh.
Budjetista tuli vielä mieleeni, että osaatko yleisesti ottaen sanoa kuinka vaikeata Amerikassa oikeasti on saada rahoitusta elokuville? Olet aiemmin toistuvasti jo kyllä todennut että helppoa se ei ole.
Se on nykyisin lähes tulkoon mahdotonta. Johtuen viime aikojen suosituista elokuvista, kuten Avatar ja Alice in Wonderland, kaikki tahtovat nykyisin tehdä näitä valtavia 3D‑elokuvia. Ei kukaan tahdo enää tehdä pieniä viiden miljoonan dollarin leffoja. Kun miettii esim. Valhalla Risingia, se ei olisi ikinä toteutunut Amerikassa. Ei 3–5 miljoonan dollarin elokuvia tehdä, mielummin sitten vaikka 55 miljoonan dollarin elokuva... ja se ärsyttää minua, koska en minä sellaisia elokuvia tahdo tehdä. Minulla on kyllä monia ystäviä, jotka tekevät suuribudjettisia elokuvia. Eräs ystävistäni ohjasi Pandorumin (Christian Alvart, 2009), joka on 40 miljoonan dollarin scifi-elokuva. Nuori saksalainen ohjaaja. Loistava tilaisuus muilta osin tietenkin, mutta harmillisesti näissä tapauksissa ohjaajalla ei ole lainkaan ohjausvaltaa. Viidestä kymmeneen ihmistä on koko ajan kertomassa sinulle mitä sinun täytyy tehdä. "Lisää tuonne sitä", "poista tuolta tätä", "tee kohtauksesta kevyempi", "liikaa verta!", ja niin edelleen... ...ja en minä ainakaan tahdo työskennellä niin.
Rahaa on todella vaikea löytää. Siinä yksi syy miksi itse työskentelen Saksan tv:n parissa. Se raha on turvattua, sitä löytyy aina.
Palataan vielä hetkeksi takaisin kirjallisiin teoksiisi. Joudun häpeäkseni myöntämään, ettei minulla ole ollut tilaisuutta vielä tutustua tarkemmin kirjoituksiisi. Mutta tahtoisitko sanoa niistä kuitenkin muutaman sanasen?
On mielenkiintoista, että silloin kun kirjoitan kirjaa, en suunnittele tekeväni siitä elokuvaa.
Elokuvien tekeminen ja kirjoittaminen ovat täysin eri asia. Kun kirjoitat kirjaa ja se on lopulta valmis, ei sen jälkeen ryhdytä leikkaamaan, äänieditoimaan, eikä tuotantoyhtiön tarvitse viimeistellä teosta. Kun kirja on kirjoitettu, se on valmis. Sitten vain etsitään sopiva kustannusyhtiö.
Kirjani ovat itse asiassa paljon tylympiä kuin elokuvani, kirjojen suhteen kaikki on helpompaa. Kukaan ei tule kesken kirjoitusprosessin vaatimaan, että sinun täytyy nyt muuttaa kirjan loppu koska se on liian synkkä.
Esimerkiksi Life Is Hot in Cracktown on kirjana paljon synkempi kuin elokuvana – elokuvan lopussahan pikkupoika ottaa siskonsa mukaansa matkatessaan pois. Kirjassa poika jättää siskon yksin huoneeseen, eikä lukijalle selviä kummankaan kohtalo. Ja moni muukin kohtaus on kirjassa paljon tylympi, esimerkiksi kun poika kulkee tyttöystäväänsä Melodya pelastaessaan bussiasemalle, vanha äijä poimii hänet mukaansa. Pojan elämä on siis kirjassa entistä enemmän perseellään. Ja tosiaan, transseksuaali Marybeth, kun hän miettii että Benny jää eloon ja on siitä iloinen, sairaanhoitaja saapuu huoneeseen ja lukee potilaskortista Bennyllä olevan AIDSin.
Kirjassa se kaikki toimii ja on toteutettavissa, elokuvassa en voinut sitä tehdä, koska jos olisin sisällyttänyt kaikki kamaluuden myös elokuvaan, katsojat olisivat teilanneet minut. Se olisi ollut liikaa. Elokuvaaminen on erilaista, täytyy yrittää tavoittaa hieman laajempi yleisö, ja yleisön miellyttämistä täytyy miettiä. Kirjoittaessani kirjoitan ensisijaisesti itselleni, tienaaminen on toissijaista.
Voisitko vielä lopuksi mainita muutamia suosikkiohjaajiasi ja suosikkielokuviasi?
Fassbinder on yksi suosikkiohjaajistani. Hänen elokuvansa eivät ehkä teknisessä mielessä ole briljanttia kamaa, mutta nihilismi ja negatiivisuus niissä kiehtoo. Mielestäni hänen elokuvansa ovat siinä mielessä realistisia, että hän näyttää sellaisten ihmisten pimeät puolet, joita et usein elokuvissa näe. Hänen tyylillään oli suuri vaikutus Combat Shockiin. Combat Shock on hyvin amerikkalainen elokuva, mutta elokuvan idea on hyvin eurooppalainen.
Sitten on tietysti Scorsese, David Lynch, Stanley Kubrick, Ingmar Bergman... pidän eritoten ohjaajista, jotka kyseenalaistavat elämän – ja ohjaajista joilla on hyvin synkkä näkemys siitä. Siksi pidin myös Valhalla Risingista niin paljon. Ne kaksi muuta elokuvaa, jotka tältä ohjaajalta olen nähnyt, niissä molemmissa on ollut myös hyvin synkät visiot.
Muistathan tosiaan katsoa Refniltä myös Pusher-trilogian.
Joo, täytyy katsoa.
Niin, entä elokuvat joita näit nyt täällä Helsingissä Night Visions ‑festivaaleilla, mitä pidit niistä?
Sanoin tosiaan jo aiemmin Aromaalle, että en ole aiemmin käynyt yksilläkään festareilla, joissa olisin nähnyt yhtä monta hyvää elokuvaa. Yleensä festareilla valtaosa tarjonnasta on sontaa, ja seassa saattaa ehkä olla muutama oikeasti hyvä elokuva. Mutta täällä olen pitänyt lähes kaikesta näkemästäni. Harry Brown oli loistava elokuva, en tiennyt elokuvasta aiemmin yhtään mitään, mutta päättelin että jos elokuvassa on Michael Caine, sen täytyy olla hyvä – ja se oli todella loistava. Todella synkkä elokuva myöskin, pidin siitä kovasti. Kick‑Ass... noh... heh, mitä siitä nyt voi sanoa... pikkutyttö oli loistava. Näin myös [Rec]²:n, joskaan en ole koskaan nähnyt ensimmäistä [Rec]:iä...
No se on aikalailla samanlainen elokuva kuin jatko-osakin.
Joo, näin olen kuullut. Mielestäni idea oli mahtava, manaajatouhuineen ja katolilaisvivahteineen.
Leffa toimiikin varmasti paremmin, jos ensimmäistä osaa ei ole nähnyt. Molemmat nähneelle homma saattaa alkaa jossain vaiheessa tuntua vähän liikaa vanhan toistolta.
Kyllä, samaa olen muualtakin kuullut. Mutta pidin silti elokuvasta, se toimi loistavasti.
Sen lisäksi näinkin enää vain Valhalla Risingin. Siinäpä ne.
Hienoa että festarit olivat mieleiset.
Onko sinulla kenties vielä jotain mitä haluaisit lisätä. Terveisiä suomalaisille leffafaneille tai jotain muuta?
Lukijoillenne tahtoisin vielä muistuttaa miten tärkeä on tukea meitä hieman erikoisempien elokuvien tekijöitä. Niin kauan kun tuette meitä, voimme tehdä elokuviamme. Yleisöä on joka päivä entistä vaikeampi löytää, ja sitä myötä myös rahoitusta.
Se mitä elokuvamaailmalla nykyisin tapahtuu... RED‑kameran ja Final Cut Pron ansiosta voimme nykyisin tehdä elokuvia noin kolmensadantuhannen dollarin budjetilla miljoonan dollarin sijaan. Ei miljoonia saa enää nykyisin kasaan juuri mistään. Eikä elokuvillamme rahaa tienata. En minäkään tienannut Cracktownilla yhtään mitään. Teemme tätä enää vain yleisöämme varten, niitä ihmisiä jotka pitävät elokuvistamme.
Kyllähän minä itsekin katson myös Hollywood-elokuvia, kuten varmasti sinä myös, ja ovathan nekin leffat ok, mutta eivät ne painu mieleen ja jää sinne elämään. Otetaan nyt vaikka esimerkiksi jo mainittu Valhalla Rising, näin elokuvan kaksi päivää sitten ja se on edelleen eläväisenä mielessäni. Avatar oli poissa mielestäni sillä sekunnilla kun kävelin elokuvateatterista ulos. Suuren budjetin leffat eivät useinkaan onnistu pysymään mielessä.
Halpaa viihdettähän ne ovat.
Halpaa viihdettä, kyllä. Itse kutsun niitä aivottomaksi viihteeksi. Onhan sekin tietty ihan ok, tajuan sen kyllä.
Kyllä sillekin on toki aikansa ja paikkansa.
Niinpä. Ei sitä välttämättä tympeän vituiksi menneen työpäivän päätteeksi tahdo mennä teatteriin katsomaan leffaa, jossa kuljetaan läpi uuden Amerikan, tapellaan kaikkia vastaan ja purraan ihmisiä niskaan. Kaikenlaisille elokuville on paikkansa, ja niin kauan kun omille elokuvilleni löytyy tukea jatkan niiden tekemistä.
Uskoisin tosiaan että lukijamme ja oma yleisösi ovat aikalailla sama kohderyhmä.
Hieno juttu. Kiitos tosiaan paljon tästä haastattelusta. Yritän jatkaa hyvää työtä. Pyrin aina kertomaan totuuden, se on minun juttuni.
