Jetro Suni

The Children (2008)

Ohjaaja:

• Tom Shankland

elokuva arvostelu

Ohjaus: Tom Shankland

Joulun aikaan kaksi sukulaisperhettä kokoontuu lapsineen syrjäiselle maaseudulle viettämään juhlapyhiä. Perheiden pesueeseen kuulu neljä pienempää lasta ja yksi teini-ikäinen tytär (Hannah Tointon), joista kaikki käyttäytyvät normaalisti kuten ikäisensä yleensä. Pienimmät riehuvat ja leikkivät, ja teini taas kaipaisi enemmän oman ikäistensä seuraa. Yksi pienimmistä on onnistunut nappaamaan jostain itselleen vatsataudintapaisen, mutta ei kai se mitään vakavaa ole. Eihän?

Paul Andrew Williamsin (London to Brighton, 2006; The Cottage, 2008) kynäilemään tarinaan perustuva Tom Shanklandin The Children (2008) ammentaa omalla tyylillään samasta lähteestä kuin Bloody Birthday (1981), Who Can Kill a Child? (1976) ja Troman huonolla tavalla kammottava Beware! Children at Play (1989) sekä monet muut kaltaisensa. Elokuvan teema on myös tavallaan jatkoa Shanklandin aiemmalle elokuvalle W Delta Z (tyyliteltynä WΔZ ja yhdysvaltalaisjulkaisunimeltään The Killing Gene, 2007), joskin tällä kertaa astutaan askel entistä tabumpaan suuntaan ja genre on vaihtunut rikos-trilleristä kauhu-paranoia-mysteeriksi.

Edelliseen elokuvaan verrattuna kehitystä on tapahtunut huomattavasti monellakin rintamalla. W Delta Z'n pahimmat ongelmakohdat tuntuivat olleen karismattomat päähenkilöt ja mukaansa tempaamaton juoni, mutta nyt molemmat sudenkuopat on vältetty loistokkaasti. Etenkin elokuvan lapsinäyttelijät on onnistuttu valikoimaan harvinaisen osuvasti. Kaikki lapset ovat kasvonpiirteiltään ja olemukseltaan jo valmiiksi hieman ahdistavan oloisia ja katsoja tuntee olonsa lasten läsnä ollessa epämukavaksi jo ennen kuin elokuvassa varsinaisesti edes on alkanut tapahtua yhtään mitään.

Tapahtumien taustalla soiva Matt Dunkleyn soitintama Steve Hiltonin score äityy paikoin jumputtavaksi minimalistiseksi ambient-industrialiksi, toimien mallikkaasti lisäämään jo ennestään painostavaa tunnelmaa. Samoihin tarkoitusperiin käytetään näppärästi lähi‑ ja kaukokuvia sekä tarkoin valikoituja kuvakulmia, josta kiittäminen lienee kameran takana häärinyttä Nanu Segalia (Shrooms, 2007; Donkey Punch, 2008). On screen ‑väkivallan osalta meno on monilta osin uskaliaankin brutaalia, etenkin kun huomioi pienten lasten olevan menossa mukana.

Brittikauhurintamalta nousee aina aika ajoin pintaan pieniä helmiä (The Descent, 2005; Eden Lake, 2008) ja The Childrenin lisää mielellään mukaan listalle. Se on kokonaisuudeltaan melko pelkistetty, mutta harvinaisen ytimekäs. Herkkien katsojien ja etenkin pienten lasten vanhempien kannattaa kuitenkin huomioida, että teema voi osoittautua monin paikoin liiankin rankaksi. Toistaiseksi lapsettomat pariskunnat taas muistavat elokuvan jälkeen käyttää ehkäisyä varmasti vielä hyvän tovin.