Ilja Rautsi

Devil (2010)

Ohjaaja:

• John Erick Dowdle

elokuva arvostelu

Ohjaus: John Erick Dowdle

Kolmannella elokuvallaan Kuudes aisti (1999) maailmanmaineeseen noussut ohjaaja-kirjoittaja M. Night Shyamalan on läpimurrostaan lähtien rakentanut itsestään hitchcockmaista brändiä, aina cameo-rooleja myöten. Shyamalan-elokuvan tuntomerkkejä ovat b‑elokuvista revityt hieman dorkat yliluonnolliset aiheet ja niiden äärivakava käsittely – sekä tietysti kaiken päälaelleen kääntävät lopputvistit.

Maestron ura on kaakattanut tasaista tahtia täyskalkkunoitumista kohti. Pientä egoa osoitti oman itsensä istuttaminen Lady in the Waterin (2006) keskeiseen rooliin tulevaisuudessa maailman pelastamisesta vastaavana kirjailijana. Typeryyden huippu kuitenkin saavutettiin ekokauhuhölmöilyllä The Happening (2008), jonka yhdessä ratkaisevassa kohtauksessa Mark Wahlberg juttelee muovikasville. Nyt Shyamalan on laajentamassa brändiään.

Devil on ensimmäinen "Night Chronicles" ‑trilogiasta. Sarjan elokuvat perustuvat Shyamalanin tarinaan, jonka mies on antanut eteenpäin toiselle puhtaaksi kirjoitettavaksi ja ohjattavaksi. Ääni kaiken takana on kuitenkin sama vanha yhdistelmä hengellisiä kohtalonuskoteemoja yhdistettynä superhuolestuneisiin naamoihin, ristisanantäyttömäiseen juoneen ja kas kas, lopputvistiin.

Tällä kertaa tvistin sentään kerrotaan olevan tulossa, kun viisi tuntematonta ihmistä pakataan jumiin jäävään hissiin ja elokuvan nimen mukaisesti pähkäillään kuka heistä mahtaa olla vanha vihtahousu. Aivotyötä suorittaa vaimonsa ja lapsena myötä elämän tarkoituksen kadottanut poliisietsivä valvontakopista käsin, hissisakin keskittyessä hyperventiloimaan ja listimään toisiaan.

Shyamalanin vetelemiä naruja lisäohjailevat mm. Hard Candyn (2005) ja 30 Days of Nightin (2007) kynäillyt käsikirjoittaja Brian Nelson, sekä [Rec]:in (2007) kuva kuvalta uudelleen Quarantinena (2008) myös ohjannut John Erick Dowdle. Jälki on tavallaan pätevää, muttei ylösalaisin kuvattua alkutekstijaksoa lukuun ottamatta missään mielessä irrottelevaa. Nelson saa sentään tekstiin hieman mustaa huumoria, eivätkä näyttelijät ole lainkaan hassumpia.

Lopputulos on kuitenkin shyamalantaa, jonka löyhkän ainoa funktio on viestiä meille universumin muurahaisille, että kaikella on tarkoitus siksi että kaikki liittyy kaikkeen koska kaikella on tarkoitus. Kehäpäätelmää ei auta yllä mainittu ristisanajuonenkuljetus, joka jaksaa kiehtoa tasan niin kauan kuin ei vielä aivan tiedä mihin palaset loksahtavat. Varsinaisen sisällön sijaan tarjolla on hitusen rivien välistä hupia, josta hulvattominta antia edustaa Ramirez-niminen meksikolainen vartija. Kaikkien hieman yksinkertaisten mutta juurevasti hengellisten meksikaanien tapaan mies kyllä tunnistaa Paholaisen ilman sarviakin. Ja aivan kuin Shyamalan, hän ei häpeile kertoa sitä muille.