Sakari Määttä

Maniac (2012)

Ohjaaja:

• Franck Khalfoun

elokuva arvostelu

Ohjaus: Franck Khalfoun

Mielikuvituksensa kuihduttanut elokuvateollisuus suoltaa jatkuvasti ulos uusia versioita vanhoista elokuvaklassikoista. Mukaan mahtuu uskomattomia rimanalituksia, huvittavuudessaan aivan omalle tasolle nousevia sekoiluja sekä turhuudestaan huolimatta varsin kelvollisia hassutteluja. Vastapainona näille löytyy toisinaan myös onnistumisia. Mitä kovempi alkuperäisteos on kyseessä, sitä pelonsekaisemmin tuntein fanit odottavat uudelleenfilmatisointia.

Tällä kertaa pelot ovat turhia, sillä yksi kaikkien aikojen legendaarisimmista slasher-klassikoista, William Lustigin Maniac – nukkemurhaaja (1980), on saanut arvoisensa käsittelyn. Alkuperäisnimeä kantava Franck Khalfounin ohjaus on yksi parhaista ikinä tehdyistä uusintaversioista, ellei jopa paras.

Maniac on alkuperäisversion raivokas päivitys. Lähes koko elokuva on kuvattu tappajan näkökulmasta, joten katsoja on kirjaimellisesti pakotettu kokemaan tapahtumat itse. Tahmea New York ‑sleaze on saanut likarätillä puunatun näennäispuhtaan pinnan, josta heijastuu ajanmukaisen kylmä tunteettomuus. Pinnan alla käsitellään edelleen tuttuja traumoja, äärimmäisyyksiin vedettyjä sadistisia fantasioita, puolustuskyvyttömien naisten väijymisestä aiheutuvaa iloa sekä sitä tyydytystä, jonka tappaja saa uhrin vetäessä viimeisen henkäyksensä. Sama tyydytys jaetaan nyt harvinaisen onnistuneella tavalla myös valkokankaan ulkopuolelle, uhrien elämää täynnä olevan katseen vaihtuessa kuolleen tyhjään tuijotukseen ikään kuin katsojan omien käsien kautta.

Joe Spinellin nihkeän kelmeä iho, rokonarpiset kasvot, huonosti istuva vaatetus ja virtahevon käytöstavat on korvattu, ja tilalla on jotain täysin päinvastaista ja odottamatonta: Elijah Wood. Wood on Frank Zito, Los Angelesissa asuva antiikkimannekiineja työkseen kunnostava sympaattinen ja arka poikamies. Frank on kiinnostunut tapaamaan naisia, mutta hänen kykenemättömyytensä normaaliksi luokiteltavaan sosiaaliseen kanssakäymiseen johtaa useimmiten pakkomielteisiin veritekoihin. Frank ei ole varsinaisesti naisvihaaja, vaan pikemminkin naispelosta kärsivä mieleltään hauras ja epävarma mies. Traumojen jättämät henkiset arvet ovat syviä, ja Frank valuu päivä päivältä yhä syvemmälle oman mielettömyytensä syövereihin. Katsoja on kuvaustekniikan ansiosta käytännössä tappajan pään sisällä, mutta Frankin vieraannuttavan käyttäytymisen takia varsinainen samaistuminen on (onneksi) mahdotonta.

Woodin valinta rooliin on täydellinen, sillä näyttelijä muistetaan edelleen siloposkisena Frodo Reppulina Tolkienin larppausraamatusta tehdyissä filmatisoinneissa. Maniacissa Wood nähdään vain muutamissa yksittäisissä kohtauksissa muun muassa peilien ja muiden heijastavien pintojen kautta, jonka ansiosta elokuvallinen vaikutus on sitäkin vahvempi. Hobitti on kasvanut ulos kuorestaan ja opetellut tappamaan.

Maniac on ohjattu äärimmäisen huolellisesti, ja huippukuvaaja Maxime Alexandre on sommitellut jokaisen kuvan tukemaan elokuvallisen virran esteetöntä jatkumista. Khalfounin aiemmat elokuvat, parkkihallitrilleri P2 (2007) ja tyylipuhdas rikoselokuva Wrong Turn at Tahoe (2009), olivat molemmat varsin onnistuneita, mutta vain harjoitustöitä Maniaciin verrattuna. Elokuvan vahvimpina taustavaikuttajina ovat toimineet Alexandre Aja sekä alkuperäisversion ohjaaja William Lustig, ja pitkälti heidän ansiostaan tuotannolliset arvot ovat huippuluokkaa. Yksi useista erityismaininnan arvoisista piirteistä on elokuvan upea ääniraita.

Väkivalta on väkevän realistista murhakohtausten ollessa kaikessa rujoudessaan armottomia ja riemastuttavan epämiellyttäviä. Dialogin lisäksi useat kohdat sisältävät hyvällä maulla ripoteltuja viitteitä alkuperäisteokseen. Esimerkiksi eräässä kohtauksessa auton konepellin heijastus on kuin yksi yhteen Lustigin elokuvan mainosjulisteen kanssa.

Maniac on tyylipuhdas slasher, joka on teknisten ominaisuuksiensa ansiosta upean näköinen ja tuntuinen kokonaisuus. Se on mestariteos, joka ei jää jälkeen alkuperäisteoksesta oikeastaan millään osa‑alueella, vaikka muun muassa pään räjähtämiskohtausta ei uusintaversiossa nähdäkään. Elokuva ei ole kaikkia varten ja sen aisteja ylikuormittava ja brutaali kokonaisote tulee varmasti herättämään keskustelua.