Ilja Rautsi

I Sell the Dead (Kuoleman kauppamiehet, 2008)

Ohjaaja:

• Glenn McQuaid

elokuva arvostelu

Ohjaus: Glenn McQuaid

On ihmisiä, jotka saavat asioita aikaan ja on ihmisiä, jotka ovat lahjakkaita. Ideaalimaailmassa nämä kaksi ominaisuutta kohtaisivat useamminkin, mutta elokuvateollisuudessa yhtälö on harvinaisempi. Priimaesimerkki ensin mainitusta porukasta on irlantilainen ohjaaja-kirjoittaja Glenn McQuaid omaan lyhäriinsä The Resurrection Apprentice (2005) perustuvan esikoispitkänsä I Sell the Dead kera.

Hammer-homageen pyrkivä tuotos sijoittuu 1700‑luvun Irlantiin. Kehyskertomuksessa kiinni jäänyt haudanryöstäjä Arthur Blake (Dominic Monaghan) selittää tekosiaan papille (Ron Perlman överillä irkkuaksentilla varustettuna) ennen aamun tapaamista giljotiinin kanssa.

Seuraa juoneton sarja anekdootteja, joissa Blake ja partnerinsa Willie (näyttelijä-ohjaaja Larry Fessenden, mm. Wendigo, 2001) törmäilevät erilaisiin epäkuolleisiin. Alkupuolella mukana käväisee hetken Phantasmeista tuttu Angus Scrimm. Puolen välin jälkeen seuraa pikkuriikkistä juonenkehittelyä, joka johtaa yhtä autioutuneeseen mielikuvituksen jättömaahan kuin kaikki muukin.

Pääosin studiossa kuvattu I Sell the Dead näyttää kahdella lampulla valaistulta harrastelijateatteritaltioinnilta. Tätä McQuaid yrittää vaihtelevan epätoivoisesti peittää savukoneella. Budjetti on pieni, mutta luovuus olematon ja kuvallinen anti suorastaan antivisuaalista. Optimistisesti voisi todeta elokuvan kenties pohjaavan oraalisen tarinoinnin jaloon perinteeseen loputtomilla, paikallaan polkevilla sivupoluilla. Karu todellisuus on vain se, ettei pääpolkua ole ja lyhärijuuret näkyvät pahimmalla mahdollisella tavalla – ideaa 80 minuutin elokuvaan ei ollut saati tullut.

Näyttelijöiden epäkiitollinen tehtävä on yliyrittää epäaitojen sumeiden taustojen edessä ja odottaa ohjaajan leikkaavan pois vaivaannuttavan junnaavasta kohtauksesta toisensa perään pysäyttämällä kuva ja muuttamalla se sarjakuvaruuduksi. Koska elokuvasta on sarjissovitus olemassa, ei siksi että kyseessä olisi soljuvasti muun materiaalin kanssa luoviva tehokeino.

I Sell the Deadia katsoessa tulee paha olo niiden lahjakkaiden ihmisten puolesta, joilta uupuu McQuaidin kyky myydä omia projektejaan. Heidän ja tietysti oman itsensä, koska joutuu kyseisestä tuotoksesta kärsimään.