Ilja Rautsi

[Rec]² (2009)

Ohjaaja:

• Jaume Balagueró
• Paco Plaza

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jaume Balagueró, Paco Plaza

Jaume Balaguerón ja Paco Plazan [Rec] (2007) toimi viihdyttävänä piristysruiskeena tuoreiden zombirymistelyjen mielikuvituksettomassa suossa. Palomiehiä seuraavan espanjalaisen paikallistelevisioryhmän pakokauhun hetket zombien valtaamassa kerrostalossa kuvattiin riemastuttavan tiukalla ja säälimättömällä otteella, ikään kuin tv‑kuvaajan tallenteena.

[Rec] ehdittiin jo tehdä käytännössä kuva kuvalta uusiksi Amerikassa nimellä Quarantine (2008). Nyt Balaguero ja Plaza jatkavat itse ryöstöviljelyä alkupuoleltaan osin varsin viihdyttävällä säikyttelykoosteella [Rec] 2, joka kuitenkin osoittautuu lopulta hajanaiseksi ja aivokuolleeksi vedätykseksi.

Kakkososa sijoittuu samaan aikaan ja paikkaan kuin ensimmäinenkin. Tällä kertaa tilannetta katsotaan taloon iskevän SWAT-tiimin vinkkelistä. Erikoisjoukoilla on luonnollisesti kamerat kypärissään, joten Blair Zombie Project voi jatkua.

Jatko-osan uusi käänne on, etteivät epäkuolleet olekaan zombeja vaan paholaisen riivaamia. Sitten tavoitellaan alkutartunnan saaneen tytön verta, että voitaisiin kehittää tieteellinen vastalääke demoniseen riivaukseen. Tai jotain. Puolessa välissä myös vaihdetaan näkökulmaa taloon viemärien kautta seikkailumielessä hiipivien varhaisteinien kolmikkoon. Joilla myös sattuu olemaan kamera, jota kukaan ei malta sammuttaa.

Viimeistään tässä kohtaa [Rec]² hylkää kiinnostavan elokuvan polut ja karkaa hajanaiseen hölmöilyyn. Hahmojen motiivit ja koko elokuvan olemassaolo tuntuvat pohjautuvan vain haluun tehdä lisää tätä kamaa kun eka leffakin menestyi. Sitä ei muutama tehokas shokkisäikytyshetki auta.

Manauskuviota johtavan maanisen papin hourinta on myös ensi alkuun piristävää ja odottamatontakin, mutta mitä pitemmälle elokuva etenee, sitä puuduttavammaksi yksioikoinen fanaattisuus muuttuu. Ajatukset kulkevat lähinnä miettimään, montako kamerahullua yhteen taloon oikein sattuman kaupalla mahtuu, etenkin ykkösosan huomioiden. Kuuleman mukaan jatkoa on kuitenkin jo luvassa ainakin kahden elokuvan verran, joista toinen olisi prequel. Balaguero ja Plaza näyttävät hanakoilta toistamaan Takashi Shimizun loputtoman pelleilyn Ju‑on ‑kummittelun parissa.

Ilja Rautsi

Harry Brown (2009)

Ohjaaja:

• Daniel Barber

elokuva arvostelu

Ohjaus: Daniel Barber

Law Abiding Citizen (2009) osoitti, että oman käden oikeutta jakelevat kostajat ovat edelleen kelpoa moraalisesti arveluttavaa viihdetavaraa. Brittiläisen Daniel Barberin esikoisohjaus Harry Brown pyrkii aiheen astetta realistisempaan ja vähemmän dorkaan käsittelyyn, onnistuen vain osittain.

Michael Caine on leppoisa eläkeläisäijä Harry Brown, jonka pitkään sairastanut vaimo kuolee. Harryn elämän ainoat valopilkut ovat tuopponen paikallisessa ja vanha kaveri Len, jonka alueen nuorisojengiläiset ovat napanneet silmätikukseen. Len saa tarpeekseen ja tekee vastaiskun veitsi kädessään, joutuen murhatuksi. Harry päättää että liika on liikaa ja herättää vuosikymmenet uinuneen merijalkaväen tappajan sisältään.

Harry Brown edustaa samaa brittinuorison perinpohjaista nihilististä pahuutta kartoittavaa uutta kitchen sink ‑väkivaltakuvastoa kuin James Watkinsin ilkeä Eden Lake (2008). Lähiöslummaavat teininilkit vetävät ja diilaavat huumeita, potkien ja puukottaen jokaista vastaantulijaa jos ja kun siltä tuntuu. Väkivalta on viihdettä kurjaan ja näköalattomaan elämään, eikä murhaa voita viihdepommina mikään, paitsi ehkä raiskaus samaan syssyyn.

Poliisi on luonnollisesti voimaton niin resursseiltaan kuin byrokratian rattaiden hidastamilta prosesseiltaan. Oikeus on siis osaavan miehen omassa kädessä, viimeisenä keinona tuoda järjestystä urbaaniin viidakkoon. Harry Brown muistuttaa kuitenkin toteavan nuhjuisessa nihilismi"realismissaan" enemmän ensimmäistä Väkivallan vihollista (Death Wish, 1971) kuin sen koko ajan absurdimmaksi karkaavia jatko-osia.

Suurin valtti on Caine, jonka uskoo helposti nukkavieruksi eläkeläiseksi sekä tehokkaaksi tappajaksi. Sanomaltaan Harry Brown tuomitsee nykypolven eskaloituvan arkiterrorismikierteen viihdeväkivallan aikaansaamaksi löysäilyksi – vanha polvi kuten IRA kun sentään taisteli asioiden puolesta. Moralisointi kärsii kuitenkin tarpeesta tyydyttää yleisöä muutamilla one‑linereilla – samaan aikaan elokuva on paradoksaalisesti viihdyttävimmillään juuri Cainen listiessä lössiä toteavasti letkautellen.

Ilkimykset on tehty niin paatuneiksi paskiaisiksi, että oli Caine miten sadistinen hyvänsä, tuntuu se oikeutetulta. Suurimman vaikutuksen jättää mm. 24 Hour Party Peoplen (2002) Ian Curtisina vakuuttanut Sean Harris umpiskitsona pikkurikollisena – joka piikittää itseään puolitajuttoman naisen oksentaessa sohvalla samalla kun telkkarissa pyörii video samasta sympaattisesta veikosta raiskaamasta kyseistä naista. Cainen on kitkettävä nämä rikkaruohot.

Ilja Rautsi

Kick-Ass (2010)

Ohjaaja:

• Matthew Vaughn

elokuva arvostelu

Ohjaus: Matthew Vaughn

Efektiteknologian myötä uskottavammiksi muuttuneet supersankarifantasiat ovat viime vuosina kutoneet kiinni sarjakuva-alkuperänsä valkokankailla. Suosituimmat hahmot ovat seikkailleet jo useammissa inkarnaatioissa, yrittäen löytää massoihin vetoavat myyttiset perusainekset modernissa kontekstissa. Genren dekonstruktiivinen merkkiteos Vartijatkin (Watchmen, 1986) filmattiin vuonna 2009, vastoin skeptisiä odotuksia jopa erittäin onnistuneesti.

Watchmenin onnistumisen mahdollistikin juuri trikoosankarien määrän laajuus valkokankailla – on vaikea dekonstruoida jotain mitä ei ole vielä tehty. Samoilla linjoilla mutta pienemmällä muodollisella ja sisällöllisellä kunnianhimolla jatkaa Matthew Vaughnin kieli poskessa päin sarjisfanin pläsiä potkiva Kick‑Ass.

Kick‑Ass perustuu Mark Millarin ja John Romita Jr.:n saman nimiseen sarjakuvaan, jossa sarjisnörtti ryhtyy maailman ensimmäiseksi supersankariksi, ja päätyy puolivahingossa YouTuben kautta kansansuosikiksi ja osin jopa oikeaksi sankariksi. Vaan tosielämässähän ei kaikki toimi kuin sarjakuvissa – esim. tytöt eivät välttämättä fanita sitä ikkunasta sisään kiipeävää hämähäkkimiestä.

Idea on kaksijakoisesti genreen suhtautuvalle Millarille hyvin tyypillinen. Skottikirjoittaja rakastaa amerikkalaisia supersankarisarjakuvia, mutta tuntee samalla huutavaa tarvetta todistaa trikoissa pomppivien adonisten olevan finninaamaisten nörttien homoeroottinen päiväunivoimafantasia. Vaughn on viisaasti poistanut elokuvan käsikirjoituksesta Millarin pinnallisen vihapurkauksen ja keskittyy sen sijaan tekemään hahmoista (karrikoidusti) uskottavia ja todentuntuisia kaiken hulluuden keskellä.

Elokuvana Kick‑Ass onkin kuin ristisiitos Judd Apatow'n tuottamia räävittömiä mutta koskettavia kasvukomedioita, supersankaritoimintaa ja Tarantinon viljelemää vetävää B‑elokuvaväkivaltaa. Genresekoitus toimii hämmentävällä tavalla, etenkin kun Sam Raimin Spider‑Manin (2002) rakennetta ja kertojanääntä pilkallisesti hyödyntävä elokuva on myös kuvattu samalla kirkkaan harmittomalla väriskaalalla.

Wannabe-sankaria esittävä brittiläinen Aaron Johnson on hyvä löytö nimirooliin: ei liian komea, mutta tarpeeksi karismaattinen. Johnsonilla on myös hyvä koominen ajoitus. Superbadin (2007) McLovinina debytoinut Christopher Mintz-Plasse ja gangsteripomona elämöivä Mark Strong antavat hyvää tukea, mutta Kick‑Assin muistettavimman ja omintakeisimman hulluuden tarjoavat Nicolas Cage ja Chloe Moretz isä‑tyttö supersankariparina Big Daddy + Hit Girl.

Cage on vuosikaudet koulinut 11‑vuotiaasta tytöstä maailman tehokkainta tappokonetta mm. ampumalla tätä rintaan luodinkestävään liiviin – sitten isin tyttö saa jäätelöä. Moretz vetää minikokoisen sarjamurhaajan roolin valloittavan itsevarmasti ja saa osakseen Kick‑Assin ylivoimaisesti epäkorrektimmat ja moraalinvartijoita epäilemättä pitkään vainoavat hetket. Koko konsepti on kuitenkin juuri oikealla tyylitajulla överiksi vedetty. Isän ja tyttären hyväntuulinen perheidylli on hulvatonta seurattavaa.

Kick‑Ass ja Werner Herzogin Bad Lieutenant (2009) näyttävät, ettei Cage ole menettänyt itseparodisen kahjoilunsa kiinnostavaa puolta. Batmanmäiseen kumipukuun sankariroolissaan verhoutuneena Cage kanavoi hienosti 60‑luvun Lepakkomiestä Adam Westiä tolkuttomasti rytmitetyllä yliystävällisellä replikoinnilla.

Kick‑Ass on vetävästi etenevää railakkaan moraalitonta väkivaltaviihdettä, joka yhtä aikaa pilkkaa ja tekee kunniaa supersankareiden järjettömyydelle. Parituntisena se on kuitenkin hieman turhan pitkä hölmöilyn pinnallisuuden huomioiden. Suurimmaksi osin mainio kertojanääni myös yliselittää paikoin, mutta aiemmin Layer Caken (2004) ja Stardustin (2007) ohjannut Guy Ritchien ex‑tuottaja Vaughn näyttää muodostuvan seuraamisen arvoiseksi viihdyttäjäksi.

Mikko Sirenius

El gran amor del conde Drácula (Draculan suuri rakkaus, 1973)

Ohjaaja:

• Javier Aguirre

elokuva arvostelu

Ohjaus: Javier Aguirre

Neljän nuoren naisen ja yhden miehen seurue joutuu onnettomuuteen ja etsii suojaa vanhasta linnasta läheltä Bisritziä, vampyyrilegendojen syntysijaa. Linnassa heidät ottaa vastaan ujo mutta sympaattinen tohtori Marlow (Paul Naschy). Ensimmäinen yö sujuu hyvin, joskin jokin pelästyttää Karenin (Haydée Politoff) pahanpäiväisesti. Seuraavana yönä joukon pariskunta katoaa mystisesti.

Draculan suuri rakkaus on eräänlaista teinikauhua, vaikka päähahmot ovat pikemminkin nuoria aikuisia eikä hahmoissa ole tyypillisiä ärsytystekijöitä. Kukaan linnaan menijöistä ei ole auktoriteetti toisiinsa nähden ja ihmissuhteet ovat jatkuvasti pinnalla. Elokuvan alkupuoli onkin varsin hidas ja puhepainotteinen. Menoa pidetään yllä muutamalla toiminnallisemmalla kohtauksella, jotka valmistelevat katsojaa tulevaan. Henkilöihin ehtii ainakin tutustua kunnolla ja ratkaisu on melko toimiva, mikäli odottava tunnelma säilyy myös katsojalla.

Elokuvan puolivälissä alkaa linnan mysteeri paljastua, kun Karen rakastuu vain neitsyistä kiinnostuneeseen Marlowiin. Yhtäkkiä Karen on yksin keskipisteessä kreivi Draculan uhrijuhlassa, jonka tarkoituksena on herättää kreivitär Dracula henkiin. Kuin huomaamatta elokuvan ote muuttuu. Dialogivetoinen kerronta muuttuu surrealistiseksi kohtausryöpyksi, jonka kulkua Dracula itse selostaa pauhaavalla äänellä ja elokuva jatkuu näin kohti loppua.

Draculan suuri rakkaus muistuttaa joiltakin kohtauksiltaan ja ominaispiirteiltään vuotta myöhemmin valmistunutta, niin ikään Naschyn (1934–2009) käsikirjoittamaa Zombien verikostoa (La rebelión de las muertas, 1973), vaikka elokuvat poikkeavat tunnelmaltaan suuresti toisistaan. Arkipäivän ihmissuhteiden ja erotiikan ympärille kietoutuu molemmissa tuonpuoleisten voimien mysteeri, jossa hahmot joutuvat etsimään omat ratkaisunsa. Yhteisiä tyyliseikkoja ovat haudoista hidastetusti nousevat kuolettavat kaunottaret sekä elokuvan aloittaminen haudanryöstöepisodilla. Mitäpä sitä toimivaa konseptia muuttamaan.

Draculan suuressa rakkaudessa näkyy pilke tekijöiden silmäkulmassa, mutta se ei ole millään tavalla hölmö. Pienistä puitteista huolimatta tuntee olevansa hyvissä käsissä. Elokuvan loputtua ei voi kuin kysyä, voiko goottiromantiikka tästä enää väkevöityä.

Tomi Hautakangas

Devil's Three (Pay or Die, 1979)

Ohjaaja:

• Bobby A. Suarez

elokuva arvostelu

Ohjaus: Bobby A. Suarez

Cleopatra Wong on filippiiniläisen tuottaja-ohjaaja-käsikirjoittaja Bobby A. Suarezin vastine karatekuningatar Cleopatra Jonesille (Cleopatra Jones – karatekuningatar, 1973). Muotitietoisen ja persustenpotkimistaitoisen Interpol-agentin seikkailut alkoivat They Call Her Cleopatra Wongissa (1978), ja vielä samana vuonna tämä yhdisti voimansa Suarezin toisen luomuksen Bionic Boyn kanssa elokuvassa Dynamite Johnson. Seuraavana vuonna valmistunut Devil's Three on Cleon sooloseikkailuista kämäisempi ja poskettomampi.

Filippiinien alamaailman überboss Lucifer Devlin (Johnny Wilson) ei kovanaamaräksyttäjänä tee juurikaan vaikutusta. Ei siis ihmekään että hänen mafiosoluutnanttinsa ovat päättäneet ns. pitää kaiken pelin itsellään. Työrauhan takaamiseksi he kaappaavat pomonsa tyttären panttivangiksi ja Mr. Devlin joutuu kutsumaan hätiin vanhan vihollisensa Cleopatra Wongin (Marrie Lee).

Edellisessä osassa Wongin keräämä erikoisosaajakööri koostui perinteisistä pyssymiehistä. Tämänkertainen operaatio vaatii ovelampaa lähestymistapaa, joten Cleo palkkaa apulaisikseen hepsankeikan homppelin ja tauotta massiivista 300‑paunaista elopainoaan herkuilla ylläpitävän ennustajaeukon, joka on kuulemma yksi lahjakkaimpia Wongin tuntemista selvännäkijöistä. Seuraa soluttautumisoperaatio, sekä enemmän huonoa huumoria ja vielä huonompaa nujakointia, kuin mitä alamaailman kirjoittamaton laki sallii.

Suarezin leimallisimpia piirteitä elokuvantekijänä on lupaavien proppien ja ideoiden alikäyttäminen. They Call Her Cleopatra Wongissa oli äärimmäisen tyylikäs gatling-mallinen nelipiippuinen haulikko, jota käytettiin tasan yhdessä kohtauksessa, lopputuloksena tosin sentään neljä ruumista. Devil's Threessä taas esitellään lupaavalta vaikuttava tarvikesalkku, josta kaivetaan esiin Marrie Leen kätösissä helvetin hyvän näköinen viisipiippuinen Magnum. Katsojan no‑nyt‑alkaa-tapahtua ‑odotukset kuitenkin petetään kun aseella ammutaan tasan yksi köysihaka.

Myöhemmin sentään paljastuu, että Cleon tarvikesalkun rakenteisiin on kätketty kranaatinheitin, ja sen käytöstä saadaan myös katsojalle tyydytystä. Elokuvan money shoteista kiistaton ykkönen on kuitenkin hidastettu otos, jossa 150‑kiloinen selvännäkijätantta tulee murskauskuulan tavoin läpi paksusta tiiliseinästä. Tästä Lindsay Shonteffkin olisi ollut kateellinen.

Ilja Rautsi

Life Is Hot in Cracktown (2009)

Ohjaaja:

• Buddy Giovinazzo

elokuva arvostelu

Ohjaus: Buddy Giovinazzo

Tylyn nihilistisellä Combat Shockilla (1986) lähtemättömän vaikutuksen tehnyt Buddy Giovinazzo saa aikaan elokuvia harvakseltaan lähinnä siksi, ettei rahoituksen kasaaminen hänen suosimiensa laitapuolen kulkijoiden synkkään kierteeseen ajautuvien elämien näyttäminen syylineen kaikkineen ole takuuvarma rahasampo.

Tuorein tapaus Life Is Hot in Cracktown on ollut tekeillä vuosikymmenen verran ja perustuu ohjaajan omaan, 1993 julkaistuun saman nimiseen novellikokoelmaan. Alkuteoksen kymmenestä tarinasta elokuva on rajattu neljään, jotka eivät muodin mukaan varsinaisesti risteydy ja näin muodosta sattumista transsendentaalista merkitystä à la Babel (2006) tai RASISMIELOKUVA Crash (2004). Enemmän Giovinazzoa kiinnostaa näyttää eräänlaisia tuokiokuvia yhteiskunnan syrjäkujille unohtuneista perin inhimillisistä ihmiskohtaloista.

Los Angeleseissa kuvattu slummien asukkaiden ankeaa elämää kartoittava elokuva voisi tapahtua missä Amerikan suurkaupungissa tahansa. Kaduilla kulkevat diilerit ja narkkarit, jengiläiset, työläiset ja työttömät, kaikki omine ongelmineen, jotka usein purkautuvat satunnaiseen väkivaltaan.

On pieni poika ja tyttö selviytymässä ailahtelevien vanhempien kadotessa aina pariksi päiväksi. Lähinaapurissa nuori mies tekee kahta työtä ja opiskelee samalla, vaimon turtuessa kotona rääkyvän vauvan kanssa. Löytyy myös päivänsä sumussa viettävä narkkaripariskunta, joista toinen on transseksuaali. Elokuva käynnistyy rankimmin brutaaliudella päällekäyvimmällä tarinallaan. Katuja partioiva jengiläisnelikko joukkoraiskaa teinitytön. Lopuksi yksi heistä virtsaa alastomaksi revityn tytön päälle ja heittää perään annoksen crackia.

Koko elokuva ei onneksi edusta vastaavaa täysin toivotonta nihilismiä, vaan osassa tarinoista jää näkymään jopa toivoa tulevaisuudelle. Jokainen neljästä jää myös kuitenkin avonaiseksi, korostaen vaikutelmaa satunnaisista elämän siivuista. Nopeasta rytmistä koostuvilla hyppyleikkauksilla etenevä Life Is Hot in Crackdown rymittyy myös toistuvilla tuokiokuvilla slummista. Pienistä hetkistä ei kasva mitään elämää suurempaa, mutta vetävästi kerrottu rankka tarina vakuuttaa todentuntuisuudella.

Sakari Määttä

The Final Terror (Taistelu elämästä, 1983)

Ohjaaja:

• Andrew Davis

elokuva arvostelu

Ohjaus: Andrew Davis

Ryhmä armeijatyyliseen partiojoukkoon kuuluvia nuoria miehiä matkustaa bussilla luonnon helmaan metsän keskelle oppimaan leirintätaitoja. Seuranaan heillä on joukko toiselta leiriltä tulleita tyttöjä. Nuoriso keskittyy olennaisen sijasta mieluummin vastakkaiseen sukupuoleen ja hauskanpitoon, noihin slasher-genren suurimpiin perisynteihin. Metsässä väijyy pahansuopa sekopää, joka listii heitä yksi kerrallaan. Eloonjäänyt ryhmä yhdistää selviytymistaitonsa ja koettaa paeta ylivoimaista vastustajaansa.

The Final Terror ei ole lajityyppinsä monimutkaisimmasta eikä omaperäisimmästä päästä, vaan pikemminkin suorinta reittiä pisteestä A pisteeseen B etenevää selviytymiskauhua. Se lainaa lupaa kysymättä, mutta kuitenkin kaikella kunnioituksella mm. amerikkalaisen slasher-elokuvan peruspölkyistä Friday the 13th (1980) ja The Burning (1981). Kuvauspaikkoina usein toimivat kauniit metsä‑ ja jokimaisemat tuovat pakostakin mieleen "Squeal like a pig" ‑klassikon Syvä joki (1972). The Final Terror miellytti italialaista ohjaajaa Ruggero Deodatoa ainakin sen perusteella, että yhtäläisyydet hänen ohjaamansa myöhemmän metsä-slasherin Camping del terrore (Body Count, 1987) kanssa ovat paikoin suorastaan häkellyttävät.

The Final Terror kuvattiin vuonna 1981. Sopivaa levittäjää ei löytynyt markkinoiden ollessa vastaavantyylisten elokuvien kyllästämiä (mm. Just Before Dawn, 1981; Madman, 1981, Don't Go in the Woods, 1981) ja se hyllytettiin väliaikaisesti. Seuraavana vuonna Daryl Hannahin roolisuoritus Blade Runnerissa ja Adrian Zmedin Grease 2:ssa toivat The Final Terrorille uutta nostetta. Jotta mahdollisimman hyvät lipputulot saatiin varmistettua elokuva pääsi teatterikierrokselle vasta vuonna 1983.

Hannahin ja Zmedin lisäksi elokuvassa nähdään muitakin vahvaan näyttelysuoritukseen yltäviä esiintyjiä, ja näiden ansiosta se pysyykin enimmäkseen innostavana. Lisämaininnan arvoisia ovat ainakin Rachel Ward (Dead Men Don't Wear Plaid, 1982; Against All Odds, 1984), Mark Metcalf (Animal House, 1978) ja pienoiseen ylinäyttelyyn nuoruuden innollaan taipunut Joe Pantoliano (Bound, 1996). Näyttelijäkaartistaan huolimatta elokuva ei saavuttanut erityisen suurta suosiota missään vaiheessa.

Ohjaaja Andrew Davis on parhaimmillaan toiminta­kohtauksissa ja käyttää taidokkaasti hyväkseen myös metsän tarjoamia mahdollisuuksia, mutta kauhuelokuvassa tarvittavaan tunnelmanluontiin hänen taitonsa eivät riitä. Davis jatkoi uraansa myöhemmin positiivisimmissa merkeissä ohjaamalla mm. Harrison Fordin tähdittämän hitin The Fugitive (1993) sekä Arnold Schwarzenegger ‑vetoisen Collateral Damagen (2002).

Kaikessa suoraviivaisuudessaan The Final Terror on oikeastaan liiankin yksinkertainen, mutta silti suositeltavaa katsottavaa ainakin 80‑luvun loputtomaan slasher-suohon sydämensä upottaneille faneille.

Ilja Rautsi

The Killer Inside Me (Tappaja sielussa, 1976)

Ohjaaja:

• Burt Kennedy

elokuva arvostelu

Ohjaus: Burt Kennedy

Jim Thompsonin romaani The Killer Inside Me (1952) on tuoreeltaan filmattu Michael Winterbottomin toimesta. Elokuvaa on luonnehdittu mm. puistattavan väkivaltaiseksi. Ennen oli toisin, todistaa Burt Kennedyn aiempi tuotos samasta kirjasta.

Lou Ford (Stacy Keach) on kaikkien pitämä apulaissheriffi pikkukylässä. Hän tapailee edelleen nuoruudenrakkauttaan Amya, joka haikailee jo kuudetta vuotta yhteisen asunnon ja elämän perään. Poliisina kovin päättäväinen ja mukava Lou vain epäröi, itselleenkin hämäristä syistä.

Syyt selviävät katsojalle melko nopeasti: lupsakka Lou muistelee satunnaisilla hetkillä oidipaalisen väkivaltaista tapahtumaa lapsuudestaan. Mielen tasapaino järkkyy hieman aina silloin tällöin, mutta lopullisesti Loun heittää raiteiltaan läpsäys naamaan naiselta – eikä seksin ja väkivallan syöksykierrettä voi enää estää.

Tätä olisi ainakin elokuvan ääniraidalta suurimman osan ajasta mahdotonta päätellä. Loun lupsakkuutta alleviivaava hyväntuulisen letkeä kantrisoundi yhdistettynä päämäärättömän hitaasti avautuvaan tarinaan ovat omiaan johtamaan päätelmään, että asialla on ollut kaksi eri kuvaustiimiä, toiset tekemässä Pientä taloa preerialla ja toiset vinksahtanutta psykopaattikuvausta.

Tätä saattaa selittää kaksi ristiin työskentelevää käsikirjoittajaa tai lähinnä tv‑töitä tehnyt ohjaaja Kennedy – jonka voi muistaa niinkin ravistelevasta spektaakkelista kuin koko perheen Hulk Hogan ‑komedia Suburban Commando (1991). Stacy Keach sekoilee pääroolissa niin hienovaraisesti kuin häneltä voisi odottaa, silmät villinä ja suu hullussa virneessä.

Ilja Rautsi

Joysticks (Videohullut, 1983)

Ohjaaja:

• Greydon Clark

elokuva arvostelu

"The more you play the harder it gets!"

Greydon Clark aloitti uransa Elitistin iki‑suosikki Al Adamsonin näyttelijänä sekä kisällinä. 80‑luvulla hajanaisesti genrestä toiseen aina yhtä kädettömästi sukkuloiva Clark suosi erityisesti scifiä ja kauhua. 1982–1983 valmistui kuitenkin kaksi "kreisiä" komediaa, Wacko (1982) sekä Joysticks (1983).

Joysticks tarttuu valmistusvuotensa kuumaan tuotteeseen, videopeleihin. Clark tarttuu aiheeseen samalla räikeän halvalla ja puuduttavan typerryttävällä eksploitaatio-otteella kuin kaikkeen muuhun paskaan, jota herra yleisön naamaan on vuosien varrella antaumuksella hieronut.

Tässä epäilemättä vahvasti Rob Schneiderin ja Martin Lawrencen herkkiin kasvuvuosiin vaikuttaneessa tuotoksessa tytöt vaan ovat suostuvaisia, kikatellen kuin kamoissa. Joystickin renkuttaminen yläosattomissa häviää ehkä vain sille, että ventovieras joukko tulee kopeloimaan sätkivällä koordinaatiolla, joka tuo mieleen italialaiset sitcomit.

Niin, juoni? Pelihallissa on jatkuvat bileet. Rillipäänörtti, piereskelevä läski pahanhajuinen nörtti sekä komea kundi jolla on trauma joutuvat elämänsä kamppailuun, kun esim. James Bondeista tutun Joe Don Bakerin esittämä paha bisnesmies haluaa sulkea pelihallin. Välillä sekstaillaan eli kieriskellään ponnettomasti sätkien ees taas päällekkäin. Clark suosii lähikuvia miehen ja naisen nänneistä lähietäisyydellä toisiinsa.

Videopeli-ilmiötä Clark kuvaa kuin se pihalla oleva setä joka onkin. Pelihalli esitetään kuin superjännänä kokkelidiskona, jossa kaikki coolit tyypit renkuttavat laiteita ekstaasissa, usein tanssien samalla. Visiota on hieno verrata esim. Seth Gordonin dokumenttiin The King of Kong (2007), jossa nukkavierut änkyttävät pelihullut painelevat nappeja keskenään autistisella keskittyneisyydellä.

Clark kyllä tosissaan yrittää tehdä veikeän railakasta ja epäkorrektia kreisikomediaa. Jutut ovat kuitenkin enemmän hämmentäviä tai pöyristyttäviä kuin hauskoja. Kohtaukset myös kestävät ikuisuuden ja jatkuvat sitten Toy Storya (1995) lainaten "to infinity and beyond".