Esa Meisalmi

The Terminator (Tuhoaja, 1984)

Ohjaaja:

• James Cameron

elokuva arvostelu

Viiden tähden rakkaustarina Terminator muistuttaa, että tulevaisuudessa on aina toivoa.

"I came across time for you, Sarah. I love you. I always have."

Näin toteaa Kyle Reese (Michael Biehn) Sarah Connorille (Linda Hamilton), päästyään jakamaan voimallisen keskustelun hänen kanssaan. Moni ei ole välttämättä pannut merkille, että visionääri James Cameronin ohjaama ja kirjoittama scifitoimintaelokuva Terminator saattaa olla pohjimmiltaan rakkaustarina. Tulevaisuudesta vuoden 1984 Los Angelesiin matkanneella Reesellä on ollut vain rypistynyt, mutta ihastuttava valokuva Connorista. Se on riittänyt hänelle yhdeksi perusteeksi rientää halki aikojen suojelemaan Sarahia Arnold Schwarzeneggerin näyttelemältä tappajakyborgilta – terminaattorilta.

Paradoksaalinen, mutta toimiva b‑scifijuoni on kaikille tuttu. Sen teemoissa on ollut läpi vuosikymmenten jotain jatkuvasti kytevää. Tästä johtuen Terminator on kestänyt loputtomia katselukertoja, eikä se myöskään vanhene – ei välttämättä edes efekteiltään. Elokuvan juoneen keskeisesti liittyvät asiat kuten tekoäly ovat ajattomia, mutta laaja-alaisena aiheena kuolematon rakkaus hakee muotoaan. Neuroverkko Skynetin Connorin kimppuun lähettämällä terminaattorilla on tässä yhtälössä vahva merkitys, sillä se pyrkii estämään tulevan vastarintajohtaja John Connorin siittämisen.

Isä Kylen ja äiti Sarahin intohimoinen rakasteluhetki on symbolinen tapahtuma siten, että se on jotain mihin impotentti kyborgi ei oletettavasti pysty, sillä se on luotu ihmisen pimeäksi kuvaksi – tappajaksi. Terminaattorin ainoa tehtävä on terminoida tuleva äiti rakkaudesta välittämättä. Ihmisen viehtymys jumalallisia luomistarpeita kohtaan käy toteen juuri kehittyvän tekoälyn kautta. Näemme mitä se tarkoittaa tulevaisuudelle, jolloin etsiessämme tietoa katsomme menneisyyteen, ottaen oppia sieltä. Niin tekee myös tulevaisuuden post-apokalyptista maailmaa oman tuhonsa partaalla hallitseva Skynet.

Suurelle osalle ihmisistä rakkaudentäyteinen arkielämä on itsestäänselvyys, vaikka ei siltä aina tuntuisikaan, tai asiaa ei vaan huomioitaisi. Emme tule useinkaan ajatelleeksi täydellisen tunteettomuuden ja siten rakastamisen mahdottomuuden olemassaoloa, paitsi jonain osana kylmempää psykopatiaa. Terminaattorin edustamia asioita olisi kaikessa autuudessa helppo verrata tällaiseen luonnehäiriöön, mutta se olisi valheellinen tapa käsitellä asiaa, sillä se ei kuitenkaan kertoisi mistä Terminatorissa on kyse.

Terminaattori on välinpitämätön olio, joka tekee pysähtymättä asioita siksi, että se tekee asioita. Se on eksistentiaalisesti liki olematon, ollen kykenevä tekemään vain mitä siihen on ohjelmoitu. Tämän liukuhihnalta tulleen kyborgin sisäinen maailma on osittainen mysteeri, vaikka sitä avataan konkreettisesti myös point of view ‑näkökulmasta. Koneen tietoisuuden taso on tämän fiktion sisällä tarkoituksenmukainen siten, että se on jollain tasolla inhimillinen ja täten uskottava uhka viattomalle lemmelle.

Arnoldin personoima terminaattori on mielenkiintoinen hahmo siksi, että se on periaatteessa mahdoton analysoitava elokuvan ulkopuolelta. Sille voidaan antaa vapaan tulkinnan kautta mieli ajatustoimintaa vaativien tekojensa myötä, vaikka mitään varsinaista mielen kaltaista Cameron ei välttämättä olisi tarkoittanutkaan. Arskan roolisuorituksessa on pakollista väärällä tavalla ihmismäistä tönkköyttä ja liikeratojen epätasaisuutta, mutta fiktion rajat muistaen voidaan ajatella, että ikonisemmin terminaattorin roolin tekisi kenties vain aito terminaattori.

Elokuvan versio kyborgista on vihjaavasti jotain, johon ihminen tiedostamattoman pahuutensa muovaamana päämäärätietoisesti pyrkii. Arnoldin psykofyysisesti täydellinen ja pelottomasti suorittava miehen malli on oivallinen ratkaisu keinoihmiseksi. Se on myös pätevä ilmentämään petollisia ihmisihanteita, jollaisia Skynet hyödyntää tulevaisuudessa siekailematta soluttaessaan terminaattoreita ihmisten sekaan. Tämä kaikella ystävyydellä Arskaa kohtaan.

Kyborgin edustamasta, syvemmästä epäinhimillisyydestä saamme järjettömän ja välttämättömän vastavoiman empaattiselle kiintymykselle. Tämä kaikkien toivottavasti kokema välittämisen muoto antaa kylmälle koneelle kieron tarkoituksen olla olemassa. Jos ihmisten (Kyle ja Sarah) välinen hellyys elokuvassa häviäisi väkivallan seurauksena, niin terminaattorikin lakkaisi olemasta. Lopulta se kenties vain pysähtyisi niille sijoilleen.

Koneen "kuoleman" voisi luulla olevan kestämätön tapahtuma Skynetille, vaikka terminaattorit alkuun jäisivätkin "voittajina" vaeltamaan ihmiskunnan raunioihin aiheuttamansa tuhon keskelle. Raivokkaan Skynetin päämäärä lienee siis todellisuudessa itsetuhoinen, näyttäen toteen Terminatorin painajaismaisen absurdiuden. Vastoin tavallista lopetuskäytäntöä filmi päättyy ristiriitaisen pahaenteisesti, sillä tiedämme ydinsodan olevan väistämätön, Sarahin jatkaessa raskaudestaan tietoisena matkaansa kohti tulevaa.