Alien vs. Predator, Freddy vs. Jason, Mafia vs. Ninja, King Kong vs. Godzilla... jonkin naiivin logiikan mukaan kaksi hirviötä yhdistämällä saadaan kaksi kertaa parempi elokuva. Katsojiin tämä temppu todistetusti puree, koska versus-elokuvat tuntuvat menestyvän erinomaisesti. Käyttämättömistä vs‑yhdistelmistä yksi olennaisimpia on alienit vastaan ninjat, ja nyt sekin on päätynyt elokuvamuotoon.
Japanin katu-uskottavin tuotantoyhtiö Nikkatsu perusti hiljattain alanimikkeen nimeltä Sushi Typhoon tuottamaan pelkästään asiallisia leffoja, eli lähinnä gorea ja roskaa. Puljun pomoksi valittiin oikea mies: Yoshinori Chiba, joka on tuottanut paljon tiukkaa tavaraa kuten Takashi Miiken parhaan elokuvan Fudoh – The New Generation (1996). Sushi Typhoonin ensimmäisenä päivänvalon nähnyt elokuva, Chiban tuottama Alien vs. Ninja ryöstää röyhkeästi Predatorin (1987), Alienin (1979) ja The Hiddenin (1987) parhaita ideoita ja risteyttää ne räväkän ninjatoiminnan kanssa.
Jatkuvasta sotimisesta tunnettuun Sengoku-kauteen sijoittuva tarina seuraa Iga‑kylän ninjojen taistelua verivihollisiaan Koga-ninjoja ja Oda Nobunagaa vastaan. Eräänä yönä Iga‑kylän ninjapartio lähetetään tutkimaan lähimetsään syöksynyttä valopalloa. Metsässä on tekeillä jotain outoa: puista löytyy jättimäisten kynsien jättämiä raapimisjälkiä, ja kohta maan alta hyökkäävät alienit jo tekevätkin rivininjoista ihmislasagnea. Ulkopuolisena ninjayhteisöön tullut Yamata (Masanori Mimoto, Evil Ninja, 2009) on kuitenkin toista maata. Hänen hiuksensa ovat aina juuri oikein, ja heittotähdet osuvat maaliin vaikka parin kimmokkeen kautta. Muutaman muun henkiinjääneen kanssa Yamata lähtee kostamaan avaruuden piruille.
Kuten Ninja Assassin ‑elokuvan (2009) pääosa (korealainen pop‑tähti Rain), myös AvN-ninjat ovat nykytrendin mukaisia "neitininjoja", jotka kyllä toki kovasti murhaavat ja hyppivät, mutta viihtyvät suurimman osan ajasta ilman naamiota eivätkä pidä muutenkaan matalaa profiilia. Toinen kovanaamaninja Jinnai (Shûji Kashiwabara, Blood and Bones, 2004) jopa jatkuvasti sukii hiuksiaan ja peilailee niitä miekastaan (ja usein luo pitkiä katseita Yamataan). Näiden kiiltokuvaninjojen lisäksi tiimiin kuuluu naisninjakin, jonka elämä on selvästi vaikeampaa kuin miehillä: uravalinta on tehty poikaa lapseksi toivonutta isää miellyttämään, ja seksuaalista häirintää hän kokee paitsi omien ninjojen, myös alieneiden taholta.
Niljaiset muukalaisoliot eivät tietenkään ole 20th Century Foxilta lisensoituja virallisia Alieneita. Nämä oliot liikkuvat sujuvasti maan alla, päällä ja ilmassa, seivästävät ja lonkeroivat uhrejaan, eivätkä kaihda minkään lajin täyskontaktilähitaistelua. Hieman käveleviä delfiinejä muistuttavien muukalaisten toteutus kumartaa tokusatsu-efektielokuvien ja kumipukuhirviöperinteiden suuntaan, mutta godzillamaisen sympaattisen kömpelyyden sijaan ne ovat lähinnä limaisen vastenmielisiä. Mukana on myös sympaattisia pikkualieneita, joiden mahtavan orgaanis-teollinen toteutus riemastuttaa: onko ne tehty nallekarkeista vai mistä?
Sushi Typhoonin periaatteiden mukaisesti irtopäitä, lenteleviä raajoja ja suolenpätkiä annostellaan isolla kauhalla. Oudosti verta kuitenkin näkyy hyvin vähän. Toiminta yltyy loppua kohti maaniseksi – asialla ovat nimittäin Yuji Shimomura ja Kensuke Sonomura, joilla on käyntikortteinaan iso läjä toimintakoordinointia ja stuntteja Aasian kärkitoimintapaukkuihin kuten Death Trance (2005), Versus (2000) ja Flash Point (2007). Pääosa Masanori Mimoto on myös aloittanut stunteilla, joten häntä ei tarvitse piilotella ja korvata aina stuntmiehillä taisteluiden alkaessa. Elokuva huipentuu Yamatan ja alienin eeppiseen kaksintaisteluun, jossa lajeina ovat mm. miekkailu, wrestling, karate, John Woo ‑tyylin ammuskelu ja suoraviivainen turpaanveto.
Toiminnan ja kauhun lisäksi AvN kunnostautuu eritoten komediana. Se toiminee vihaterapiana niille, joita ärsyttävät huonoja vitsejä suoltavat comic relief ‑hahmot. Mukana on äärimmäisen rasittava vanhempi tumpeloninja Nezumi (nimi tarkoittaa rottaa), joka vetää läpi typerryttävän epähauskaa komediarutiinia. Toinen koominen hahmo on hieman toimivampi: kylällä kukkoileva, muodikasta silmälappua käyttävä ja ninjoille päätä aukova homo. Varsinainen naurupommi ja kirjaimellinen WTF‑kohtaus nähdään loppupuolella, mutta sitä ei todellakaan kannata spoilata etukäteen. Kyseessä on jotain hyvin anakronista ja muutenkin asiaankuulumatonta.
Teknisesti AvN huokuu halpuutta. Digikuvaus on melko ruman näköistä, cgi‑efektit heikkoja (alkukohtauksessa hyppivät ninjat ovat jopa naurettavan surkeita) ja musiikit kuulostavat usein etäisiltä ja heppoisilta, vaikka toki sopivatkin toimintaan. Onneksi se tärkein, eli alienit on toteutettu kunnolla. Alien vs. Ninjan 80 minuutin kesto on pakattu täyteen viihdyttäviä ideoita, ja uuden japanilaisen ADHD-halpalätistelykauhun aallosta se eroaa edukseen helposti seurattavalla juonella ja maltillisella kerronnalla. AvN on siis erinomainen roskaelokuva sosiaalisiin illanviettoihin, mutta yksin katsottuna sen hauskuus ja hyvä meno eivät pääse täysin oikeuksiinsa.
