Mikko Koivisto

Death Trance (2005)

Ohjaaja:

• Yūji Shimomura

elokuva arvostelu

"Anna minulle maailman vahvin mies. Haluan taistella."

Usein alisuoriutuvan Tak Sakaguchin (Yakuza Weapon, 2011) ollessa jälleen pinnalla on hyvä kaivaa esille miehen aidosti kovin leffa. Vajaan vuosikymmenen takainen Death Trance on törkeän aliarvostettu toimintapommi, josta irtoaa iloa pienen ydinreaktorin verran.

Kirotussa metsässä sattuu ja tapahtuu. Paikallinen django (Sakaguchi) raahaa mukanaan arkkua, jota kaikki himoitsevat. Tarinan mukaan arkussa lepää tuhon jumala. Pusikossa piilee muitakin vaaroja, kuten käy ilmi elokuvan hahmolistasta:

Mountain Bandit	Ninja B	Flying Vampire 02	Sword Wielding Sister (Left)
Capoeira User	Fallen Angel	Goddess of Destruction	Sword Wielding Sister (Right)

Death Trance on Japanin ehkäpä parhaan toimintakoreografin Yuji Shimomuran ainoa täyspitkä ohjaustyö. Filmografian niukkuus on katsojan menetys, sillä Death Trance edustaa hardcoreinta toimintaa, mitä Japanissa on 2000‑luvulla tuotettu. Harvoin elokuvasta paistaa näin häpeilemättömästi läpi, että se on aitojen toimintahullujen hengentuote. Shimomuran ja Sakaguchin ohella remmistä löytyvät mm. kakkoskoreografi Go Ohara (Gothic & Lolita Psycho, 2010), käsikirjoittamiseen osallistunut Seiji Chiba (Alien vs. Ninja, 2010) sekä tuottajana toiminut Yoshinori Chiba (Sushi Typhoonin pääpamppu).

Sittemmin konseptinsa liiankin tunnetuksi tehnyt jengi esittelee tuttuja rohtojaan myös Death Trancessa. Sakaguchin esittämä antisankari talsii ympäri metsää ja kohtaa epämiellyttäviä ihmisiä – sekä vampyyrejä, zombeja ja vittumaisia enkeleitä. Steven Seagalin poikakin kävelee vastaan. Kummajaiskavalkadi on kuitenkin vain pintaa, jonka alta paljastuu raskaan sarjan taistelulajielokuva.

Toimintajaksot ovat Death Trancen vahvuus. Sakaguchin metsämatsi edustaa kaikessa fantastisuudessaankin normaalia maanläheisempää ja rujompaa mättöelokuvaa. Tosielämän katutappelija Sakaguchi on mainiossa fyysisessä vedossa latoen pitkiä liikesarjoja, sidontoja ja härskin likaisia kuritus-comboja. Erilaisia taistelutyylejä löytyy kuin junioriyakuzalta sormia kädestä, eikä tuliaseilla suoritettavaa luotikarateakaan ole unohdettu. Viimemainitun kaltaisessa tyylittelyssä on kuitenkin kyse vain pienestä yleisön hauskuuttamisesta – loppuelokuva saattaa tuottaa lennokkaita Hongkong-koreografioita tai kepeää pintaliitoa hakeville pettymyksen.

Viimemainittu lienee oleellisin syy, miksi Death Trance on vajonnut ikävään aliarvostukseen. Elokuvaa markkinoitiin alun perin Versusin jatkona – olihan päätähti sama ja ohjaajanakin Versusin koreografi. Toisinaan Death Trancea on jopa levitetty Versus 2 ‑nimellä. Kitamuran verinen ja yletöntä poseerausta pursuava elokuva on kuitenkin huono vertailukohta. Versus ja Death Trance ovat loppupelissä hieman eri yleisöille suunnattuja elokuvia, eikä osa sinänsä mainion Versusin katsojakunnasta sulattanut raskaamman kaliiperin taistelulajielokuvaa. Tuumasivat, että eihän elokuvassa ole edes verta tai aurinkolaseja.

Hurmeen puute on totta, mutta aurinkolasiargumentissa on kyse katsojan sokeudesta. Rillit ovat näkymättömät, mutta tukevasti Sakaguchin nenällä. Muutamaa poikkeustapausta (Deadball, 2011) lukuun ottamatta karismavajeesta ja feminiinisestä ulkonäöstään kärsinyt Sakaguchi annostelee Death Trancessa asennetta isolla kauhalla. Hauskimmassa kohtauksessa mies kompuroi puun oksaan ja purkaa siitä syntyneen turhautuksen potkaisemalla maassa makaavaa vastustajaa 20 kertaa selkään. Hetkittäin – olkoonkin vertaus kaukainen ja liki pyhäinhäväistys – mieleen kirii itse Sonny Chiba pahoine tapoineen.

Sakaguchin selustaa turvaa yllättävän pätevä visuaalinen suunnittelu. Shimomura ajaa tyylipuhtaan metsä-punkin puolelle nykyaikaa, menneisyyttä ja fantasiaa sekoittavan maailmansa kanssa. Miekkamiesten keskuudessa liikkuu jos jonkinmoista lasertähtäimellä varustettua tuliasetta eikä moottoripyöräkään ole tavaton näky. Puiden sisään on muurattu vainajia, vampyyrikulmaus on täynnä oksilta roikkuvia muumioita ja mystinen miekka hengittää toiminnan tahtiin. Eivät yksityiskohdat mitään järkevää luo, mutta antavat toiminnalle mielenkiintoiset kulissit.

Toiminnantäyteisen elokuvan ainoaksi pettymykseksi jää finaali, jossa aito mätkintä vaihtuu martial arts ‑elokuvan historian ylitsepursuavimpaan seksuaaliseen symboliikkaan. Annettakoon se kuitenkin anteeksi, sillä jakso on muuten hyvinkin näyttävä. Dir En Greyn raskaan rockin ja Alien vs. Ninjan kanssa lähdes identtisen lopputekstisekvenssin päättäessä elokuvan on katsomossa mieli hyvä. Death Trance on Hard Revenge Milly: Bloody Battlen ohella timanttisinta tuoretta toimintaelokuvaa, mitä Japanissa on tehty.

Niin, mutta entäs Versus? Onko Death Trance todellakin parempi elokuva?

Kyllä on!