Antti Tohka

Hated: GG Allin & the Murder Junkies (1993)

Ohjaaja:

• Todd Phillips

elokuva arvostelu

"I'm trying to bring danger back in to rock 'n' roll and there are no limits and no laws and I break down every barrier put in front of me till the day I die."

Eräänä helvetin kuumana kesäpäivänä noin kymmenen vuotta sitten toimittajanne käveli pitkin Kuudetta avenueta kohti Manhattania. Autojen pakokaasu sai sieraimet kuivumaan, ja hiki kirveli silmissä. Yhtäkkiä aistini kirkastuivat, kun huomasin lyhtypylvääseen liimatun A4:n, jossa näkyi tuttu hahmo karkeana piirrosprofiilina. GG Allinilla olisi keikka Alphabet Cityn Gas Stationilla! Tarkempi tarkastelu kuitenkin sai maailmani hetkellisesti romahtamaan, keikka olisi vasta päivän sen jälkeen kun olisin palannut Suomeen. Tämä hetki oli yksi elämäni traagisimmista. Olen jaksanut jauhaa siitä kavereilleni aina, kun kuulen rock'n'roll-eläimen klassikkokappaleita kuten "Gimmie", "I Wanna Fuck Myself (Because I'm the Best)", "Die When You Die" ja "Kill the Children, Save the Food", jne.

Ostin joskus Runeberginkatu 8:sta eli (hiljattain lopettaneesta) Oskun divarista erään nuoren elokuvaopiskelijan dokumentin Hated – GG Allin and Murder Junkies. Kyseessä oli elokuvan harvinainen "suomi-orginaali", pienipainoksinen punakantinen julkaisu ilman tekstitysta, jonka "oikeudet" nykyisin eräässä kotimaisessa raskaaseen metallimusiikkiin keskittyneessä levy-yhtiössä johtavassa asemassa oleva henkilö oli vaihtanut GG Allinin veljen Merlien kanssa Jack Daniels ‑pulloon. Sanomattakin lienee selvää, että Merliellä ei ollut oikeuksia elokuvan levitysoikeuksien kauppaamiseen.

Surkeasta kuvanlaadusta huolimatta elokuva räjäytti tajuntani. Se sisälsi kaiken mitä pitikin; GG hakkaamassa yleisöään, yleisö pieksemässä GG:tä, GG syömässä paskaansa, GG heittämässä paskaansa yleisöön, GG tunkemassa mikrofonia perseeseensä. Tämän lisäksi mukana on ällistyttäviä kohtauksia eri keskusteluohjelmista, Murder Junkies ‑yhtyeen kohtuullisen omalaatuisten jäsenten haastatteluita, jne. Todellinen runsaudensarvi siis räväkästä rokista, paskasta, verestä ja väkivallasta nauttivalle katsojalle. Olin myyty.

En todennäköisesti ole ikinä katsonut yhtään elokuvaa yhtä useasti, kuin Hatedia. Elokuva toimii hyvin, vaikkei etukäteen edes tietäisi kuka GG Allin oli. Toisaalta silloin miehen "sanoma" saattaa jäädä epäselväksi. Kyseessä ei ollut mikään sirkusfriikki, vaan nihilistis-anarkistisen ilosanoman profeetta number one, jolle yhteiskunnan ulkopuolella eläminen ei riittänyt, vaan yhteiskunnan sääntöjen ja moraalikoodin rikkominen oli elämäntyö ja yhdenmiehen puolueen poliittinen agenda. "My mind is a machine gun, my body the bullets, and the target is the audience".

Elokuva on kooste irrallisista haastatteluista Murder Junkiesien itä‑rannikon kiertueelta sekä GG:n vanhojen opettajien muisteluista. Tämän lisäksi nähdään arkistomateriaalia erilaisista konsertti‑ ja talk show ‑tallenteista. Kokonaisuus on leikattu yhteen niin taidokkaasti, ettei katsojaa haittaa lähdemateriaalin hajanaisuus pätkääkään. Erityisen mieleenpainuvia hahmoja ovat Murder Junkiesin jäsenet, etupäässä alasti soittava rumpali ja Dee Dee Ramone, joka oli haastattelua tehdessä niin pihalla, ettei tiennyt edes bändin nimeä, jossa sillä hetkellä soitti. "I thought it was GG Allin...".

Elokuvan alussa on yksi eniten adrenaliinia vereeni tuottavia visuaalisia ärsykkeitä. Roirin julkaiseman "Hated in the Nation" ‑kasettikokoelman alusta tutun intron johdattelemana siirrytään konserttivälähdykseen, jossa GG hakkaa mikrofonilla päätänsä verille "Die When You Die":n soidessa taustalla.

"If you've got cancer
then go fuckin' die

If you got AIDS
spread it around
and take some lives

Die when you die
When you die you're gonna die
Die when you die
When you die you're gonna die"

Kuva siirtyy hulluna riehuvaan yleisön ja nauravan poliisin kautta oikeussaliin, jossa GG toteaa kameralle: "This hypocrite society tries to kill rock'n'roll, but they can't do it". Juuri näin. Hieman dokumentin valmistumisen jalkeen, GG Allin tykitti suoneensa liikaa heroiinia, ja kappale rock'n'rollin historiaa oli loppu. Keikka, jonka jälkeen tämä tapahtui, oli sama keikka, jonka mainosta toimittajanne aikoinaan kadulla ihasteli... Tämä konsertti on mukana ekstrana amerikkalaisella dvd‑julkaisulla ja sen nähtyäni, minua ei tapahtuman missaaminen enää niin paljon harmittanutkaan. Musiikkia tuona iltana ei juurikaan soitettu ja "keikkakin" loppui täydelliseen kaaokseen alta 15 minuutin.

Nuoresta elokuvaopiskelija Todd Phillipsistä kasvoi suosittu Hollywood-ohjaaja, jonka tuotoksista viimeisin Starsky & Hutch (2004) osoittaa, ettei miehen silmä absurdille huumorille ole sokeutunut. Murder Junkies jatkaa edelleen musiikin tekemistä. Huomasin myös, että The Doorsilla on tänä kesänä keikkoja.