Sakari Määttä

Autostop rosso sangue (Hitch-Hike, 1977)

Ohjaaja:

• Pasquale Festa Campanile

elokuva arvostelu

"My wife loves picking up strange men. She is little bit... erm... how do you say... little bit of a whore."

Italiassa komedioistaan paremmin tunnettu Pasquale Festa Campanile (1927–1986) puhalsi vuonna 1977 lisää tuulta jo silloin italiassa voimissaan olleisiin eksploitaatiopurjeisiin. Lähtökohtana oli Peter Kanen romaani "The Violence and the Fury"^[1], jonka pohjalta Campanile käsikirjoittajaystäviensä Aldo Crudon (Sangue di sbirro, 1976) ja Ottavio Jemman (The Eroticist, 1972) kanssa loivat erittäin lupaavantuntuisen käsikirjoituksen. Pääosien rooleihin tarvittiin tarpeeksi nimekkäitä ja vahvoja näyttelijöitä ja Campanilen onnistuikin suostutella hänen jo tuolloin erittäin kuuluisa ystävänsä Franco Nero (Django, 1966) näyttelemään pääosaa. Nero oli noihin aikoihin saksassa 21 Hours at Munich ‑nimisen tv‑elokuvan (1976) kuvauksissa yhdessä David Hessin (The Last House on the Left, 1972) kanssa ja suostui ottamaan roolin vastaan. Samalla ratkesi myös elokuvan ns. pahisroolin näyttelijä, koska David Hess sopi siihen kuin nyrkki silmään. Kolmanteen pääosaan saatiin kiinnitettyä kaunis Corinne Cléry (Moonraker, 1979; Histoire d'O, 1975), jonka kiinnostus roolia kohtaan heräsi välittömästi hänen luettuaan käsikirjoituksen. Tuotantopuolella hääräsi pari, joka kuusi vuotta aiemmin oli onnistunut tuottamalla Damiano Damianin poliittisen poliisidraaman Confessions of a Police Captainin (1971; Franco Nero oli tässäkin pääosassa) eli Mario Montanari sekä hieman kokeneempi Bruno Turchetto.

Onneton italialainen aviopari Walter (Nero) ja Eve (Cléry) Mancini viettävät lomaansa ajelemalla pitkin Kalifornian kiemuraisia teitä eikä maisemanvaihdoksella tunnu olevan minkäänlaista vaikutusta heidän suhteeseensa. Walter on itsesäälissään rypevä kyyninen, väkivaltainen ja rääväsuinen juoppo, joka syyttää vaimoaan omista epäonnistumisistaan. Eve taas on pariskunnan älykkäämpi osapuoli, joka osaa alistua (välillä mielelläänkin) tarvittaessa miehensä oikkuihin ja kuitenkin säilyttää itsehillinnän ja kontrollin tilanteeseen. Eveen kohdistuva henkinen ja fyysinen (etenkin seksuaalinen) väkivalta tuntuu olevan arkipäivää varsinkin silloin, kun Walter on juovuksissa. Ja juovuksissa hän on aina.

Autostop rosso sangue alkaa pienoisen alkulämmittelyn jälkeen siitä, kun Eve päättää miehensä vastusteluista huolimatta ottaa kyytiin liftarin, jonka auto on hajonnut tien poskeen. Liftari kertoo nimekseen Adam Konitz (Hess) ja vaikuttaa aluksi olevan oikein miellyttävä herrasmies. Tilanne kuitenkin muuttuu nopeasti hänen ajauduttuaan tappeluun Walterin kanssa hieman sopimattoman, Eveä ja oraalista seksiä koskevan kommenttinsa takia. Joutuessaan tappelussa alakynteen Adam vetää pistoolin esille, jonka seurauksena matka jatkuu hieman toisenlaisissa merkeissä ja uudeksi suunnaksi otetaan Meksikon raja.

Jo elokuvan alkumetreillä katsojalle tehdään selväksi, ettei Walter Mancini ole ihmisenä eikä varsinkaan aviomiehenä todellakaan sieltä kärkipäästä, vaan häntä on todella helppo vihata. Tilanne kuitenkin muuttuu Adam Konitzin astuessa kuvaan ja ottaessa ohjat käsiinsä. Hän on mielisairaalasta karannut sadistinen misogynisti, jonka ansioluetteloon kuuluu ainakin raiskauksia, murhia ja pankkiryöstö. Hänen käyttäytymisensä on heijastuma siitä, mitä Walter voisi pahimmillaan olla ja suhtautuminen Eveä kohtaan kaksin verroin pahempaa.

Pääosakolmikon väliset jännitteet kasvavat itse elokuvan intensiteetin kasvaessa. Franco Nero on totuttu näkemään kylmähermoisena ja asiallisena sankarina useissa rooleissaan, mutta Walter Mancinin roolissa hän on jotain aivan muuta. Antisankari, ilkikurinen juoppo ja samalla haavoittuvainen ja epävarma aviomies. Tätä monimutkaista hahmoa Nero tulkitsee loistavasti ja saa katsojan tuntemaan Walterin pinnan alla kuplivan vihan ja ahdistuksen. David Hess toistaa jo Wes Cravenin debyyttielokuvasta The Last House on the Left (1972) tutun roolinsa, vaikka Krug Stilloon verrattuna Adam Konitz onkin hieman kesympi ennalta-arvaamattomuudestaan huolimatta. David Hess jatkoi samankaltaisessa roolissa vielä kertaalleen vuonna 1980 Ruggero Deodaton tylytyksessä The House on the Edge of the Park (La casa sperduta nel parco, 1980). Myös Corinne Cléry onnistuu tekemään kaiken sen mitä häneltä odotetaankin. Olisi helppoa sanoa, että hänen pääasiallinen funktionsa elokuvassa on näyttää kauniilta ja riisuutua muutaman kerran katsojia varten. Sen hän toki tekeekin ujostelematta, mutta samalla hänen roolisuorituksensa on vahva ja se täydellistää kolmikon välisiä suhteita.

Autostop rosso sanguen käsikirjoitus on suoraviivainen ja toimii oikein hyvin tiettyjen kohtausten ja lukuisten pienten twistien ansiosta sitä vaikeinta, eli loppua myöten. Pasquale Festa Campanilen ohjauksessa siitä on saatu irti koko potentiaali tarinan vyöryessä eteenpäin sujuvasti ja korkealla intensiteetillä. Kalifornian autiomaiden sijaan kuvauspaikkana toimivat Italian keskiosissa sijaitsevan L'Aquilan lähimaaston hiostavat maisemat, joihin Ennio Morriconen banjoa ja kitaraa yhdistelevä musiikki sopii erittäin hyvin.

Kokonaisuudessaan Autostop rosso sangue on ihastuttavan epämiellyttävä elokuva, joka onnistuu palauttamaan katsojalleen uskon ihmisen luonnollista pahuutta kohtaan. Elokuvan sisäinen maailma on saastainen paikka, jonka asukkaita motivoivat ahneus ja eläimelliset halut. Paikka, jossa aito rakkaus on unohdettu ja tilalla on miehiseen kilpailuviettiin kiedottu pinnanalainen homoseksuaalisuus. Elokuva on kaikessa rasvaisuudessaan oikein maukas pala 1970‑luvun italialaista eksploitaatiokakkua, jota voi varauksetta suositella kaikille genren ystäville.

Alaviitteet

1. ^ Kirjaa, johon elokuva väitteellisesti perustuu ja joka alkuteksteissäkin mainitaan, ei todennäköisesti lopulta ole edes olemassa.