Ilja Rautsi

30 Days of Night (30 päivää kaamosta, 2007)

Ohjaaja:

• David Slade

elokuva arvostelu

Ohjaus: David Slade

Sarjakuvasovitusbuumi ei näytä merkkejä laantumisesta. Sin Cityn ja 300:n vanavedessä aletaan nähdä supersankarirymistelyjen ohella muunkinlaisten teosten hittipotentiaali. Tuoreimpana tapauksena Steve Nilesin ja Ben Templesmithin high concept ‑kauhusarjakuvaan pohjautuva 30 Days of Night.

Perusidea on simppeliydessään nerokas ja päättömyydessään ihailtavan dorka. Alaskassa on pikkukaupunki, jossa yö kestää kuukauden. Mitä jos sinne tulisi vampyyreja? Ajatus on lähes samalla tasolla kuin ihmissudet kuussa. Kylän populaatio tietysti listitään pääosin alta aikayksikön ja jäljelle jäävät ihmispolot joutuvat hyytävässä kylmyydessä taistelemaan henkensä edestä yön saalistajia vastaan. Selviytymiskamppailua johtaa Josh Hartnettin esittämä sheriffi ja hänen ex‑vaimonsa.

Hulppean idean ohella parasta elokuvassa ovat juuri vampyyrit, jotka eivät ole mitään angstisesti runoilevia goottiromantikkoja, vaan puhtaan eläimellisiä petoja, joista on kuitenkin tehty juuri sopivan häiritsevässä määrin ihmismäisiä. Mustat kiiluvat silmät, monirivinen torahammaskalusto ja harmaanvalkoinen kelmeä iho tuovat mieleen haikalat. Ja veri roiskuu kiitettävissä litralukemissa vitivalkoisen lumen saadessa punaisen peitteen. Myös joukon johtajana tehokkaasti yrmyilevä Danny Huston on nappivalinta, olkoonkin että turhan moni miehen kryptiseksi tarkoitetuista repliikeistä kallistuu lattean eeppisen nihilismin puolelle.

Ihmiset jäävät sitten ikävän värittömiksi kiitettävän brutaalin mellestyksen keskellä. Hartnett on parhaimmillaan eli siedettävä, mutta sekä hänestä ja hahmosta puuttuu tempaava jämäkkyys ja kantavuus. Rooli suorastaan huutaa nuorta Kurt Russellia pelastajakseen. Muu sakki on hieman laaja-alaisempaa ilmaisultaan, mutta jää etäiseksi, eivätkä ajatuksen tasolla vakuuttavat ääriratkaisut näin tunnu riipaisevilta. Tehokkaimpaan suoritukseen yltää alikäytetty Ben Foster, joka näyttää hiljalleen erikoistuvan psykopaatteihin.

Isompi ongelma on kuitenkin rytmitys. 30 päivän aikana pyörivä tarina voisi yhtä hyvin tapahtua yhdessä yössä. Logiikka pettää myös välillä pahemman kerran. Mainosmaailmasta ponnistava ohjaaja David Slade kuitenkin onnistuu suurin piirtein yhtä hyvin kuin lupaavalla esikoisellaan Hard Candy (2005). Sladen otteessa on jotain teennäistä kliinisen etäännyttävää. Tämä yhdistettynä kauhukuvastoon tuo tavallaan mieleen David Cronenbergin, muttei Sladella ainakaan toistaiseksi näytä olevan visuaalisen briljeerauksen ohella mitään sanottavaa. Älyllinen ote tuntuu myös paikoin huonolta ratkaisulta elokuvaan, jossa mies lahtaa vampyyreja lumiauralla. Tämän kaltaiset kohtaukset vaatisivat esimerkiksi tuottajan pallilla istuvan genre-veteraani Sam Raimin kaltaista ohjaajaa, jolla on vaistoa röyhkeäotteiseen yleisön miellyttämiseen.

Valituksista huolimatta menevänä viihdekauhuna toimiva 30 Days of Night tuo mieleen toisen genre-uutuuden 28 viikkoa myöhemmin. Kumpikin vilisee pirun tehokkaita kohtauksia, joiden yhteen nivominen on osoittautunut liian vaikeaksi tehtäväksi. Silti, varsin uskollisena komealle sarjakuvalle pysyvä elokuva tarjoilee ainakin visuaalisesti uudenlaista vampyyrikuvastoa, eikä sorru kompromisseihin.