Ilja Rautsi

The Hills Have Eyes (2006)

Ohjaaja:

• Alexandre Aja

elokuva arvostelu

Ohjaus: Alexandre Aja

Olisin halunnut pitää tästä elokuvasta. Alexandre Ajan Haute Tensionin ilmestyessä kaksi vuotta sitten olin jo valmis nimeämään nuoren ohjaajan kauhuelokuvan uudeksi toivoksi. Mutta siinä missä aikalaisensa Neil Marshall (Dog Soldiers, The Descent) ja Rob Zombie (House of 1000 Corpses, Devil's Rejects) lunastivat esikoistensa lupaukset kaikin puolin vakuuttavammilla toisilla tuotoksillaan, ottaa Aja nyt runsaasti takapakkia uudella versiollaan Wes Cravenin The Hills Have Eyesista (1977).

Ajan ja yhteistyökumppaninsa Gregory Levasseurin kirjoittama versio laskee hyvin samoja latuja kuin esikuvansa, paikoittaista hillitöntä verimässäilyä sekä muutamia loppupuolen tarinallisia yksityiskohtia lukuun ottamatta. Perhe ajaa halki autiomaan, autosta puhkeaa rengas ja keskelle ei‑mitään jumittunutta joukkiota alkaa ahdistella kukkuloiden alla lepäävistä kaivoksista esiin ryömivä degeneroitunut friikkisakki. Sitten lentää veri.

The Hills Have Eyes alkaa lupaavasti harvinaisen tyylikkäällä alkutekstijaksolla, jossa lempeän pop‑biisin taustoittamien ydinräjähdysten tyynen kauheuden särkevät välähdykset epämuodostuneista sikiöistä ja pienistä lapsista. Tässä vaiheessa alkaa tuudittautua uskoon, että luvassa on jotain makaaberin hienoa ja omaperäistä, mutta Aja päästää luulosta ilmat pihalle jumittumalla loputtomalta tuntuvaan pohjustusjaksoon, jossa selviää perheen persoonallisuudet ja ponnettomia ristiriitoja vatvotaan väsyneen oloisesti. Tasaisin väliajoin tehdään liian monta säikkyleikkausta epämääräisesti huohottaen vaaniviin mutantteihin.

Olisi hauska sanoa, että tahti kiihtyy kun toiminta alkaa, mutta näin pääsee käymään vain pienissä purkauksissa. Kaikki se energia, vimma ja intensiteetin kiristäminen sietämättömille kierroksille, joka teki Haute Tensionista niin tuoreen ja säväyttävän, ei nosta päätään kuin verimättökohtausten aikana (jotka ovatkin kiitettävän brutaaleja). Aja ei kuitenkaan saa elokuvaansa rullaamaan eteenpäin kiihtyvällä tempolla, vaan jumittuu paikalleen ja joutuu sitten käynnistämään kaiken uudelleen. Säikkyshokitkin ovat vain menetteleviä, eikä hahmojen toimissa ole paikoitellen kovin suurta uskottavuutta.

Aja keskittyy myös enemmän selviytymiskauhuun, eikä tuo esille mutanttien perhedynamiikkaa kuten Craven alkuperäisessä. Tätä on vaikea ymmärtää, koska elokuva tuntuu koko ajan siihen pyrkivän; ensin esitellään kunnon ydinperhe, sitten ydintuhoperhe, ja lopussa nähtävässä hylätyssä atomipommitestikylässä vuosikymmenten jälkeen yhä paikallaan istuvat irvokkaan riemukkaasti virnuilevat mallinuket. Näillä elementeillä ei kuitenkaan tehdä mitään, ne vain ovat nähtävillä jos raakuuksien seassa haluaa aivojaan jollain vaivata. Ajan kauhuinnostuksen tuntien punaisessa takissa ympäriinsä juoksenteleva pikkutyttö lienee viittaus Nicolas Roegin Don't Look Now (1973) ‑klassikkoon, mutta tässä on vaikea nähdä mitään varsinaista lisäarvoa. Uusi The Hills Have Eyes ei paranna vanhaan nähden muussa kuin tuotantoarvoissa ja brutaaliudessa, eikä tarjoa aiheeseen uutta näkökulmaakaan. Haute Tensioninkin luulisi toimivan parempana Amerikan käyntikorttina, joten ei voi muuta kuin ihmetellä eikö Ajalla ole mitään parempaa tekemistä.

Tämä valitusvirsi on ehkä siksikin niin katkeran oloinen, että ulkoisesti elokuvassa on kaikki kohdallaan, eikä kyseessä ole mikään The Texas Chainsaw Massacre ‑remaken kaltainen, syntyessään kuollut farkkumainos teineille. Ja ottaen huomioon, ettei alkuperäinen versio ole kestänyt aikaa mitenkään täydellisenä, olisi Ajalla ainekset käsissä napakymppiin. Pintakehua riittää hienosta kuvauksesta tehokkaaseen äänimaailmaan ja groteskeihin ilmestyksiin, mutta silti kaikki on aiemmin nähtyä eikä missään vaiheessa erityisen mieleenpainuvaa. Sekaan on koetettu ujuttaa pientä yhteiskunnallisen kommentoinnin tynkää ilkkumalla Amerikan lipulle, muttei se tunnu kiinnostavan tekijöitäkään. Kun sinänsä kiehtova ajatus ydinsäteilyn aiheuttamista mutanteista vääristävänä peilinä normikansalaisille (sekä kysymys siitä, kumpi onkaan loppujen lopuksi "pahempi") ei pääse pintaa syvemmälle, jää lopulta käteen vain piristävä brutaalius, pari toimivaa näyttelijäsuoritusta ja paikkansa pitävä tunne siitä, että on nähnyt saman elokuvan jo aiemmin ja parempana. Sääli.