Jetro Suni

Predator (Predator – saalistaja, 1987)

Ohjaaja:

• John McTiernan

elokuva arvostelu

Predator on äärimmäisen onnistunut toimintapaketti ja elokuvahistoriallinen merkkipaalu suoraan Reaganin Amerikasta aikakaudelta, jonka tunnusmerkkeinä toimivat heteroseksuaalisen maskuliinisuuden ja tuliaseiden ihannointi.

80‑luvun lapset ja nuoret kasvoivat keskellä hämmentävää populaarikulttuuriaikakautta, jossa arjen viihdykkeenä toimivat kaikennäköiset muskelisankarit absurdin pumpattuine lihaksineen. Teatterikankaita dominoivat Stallonen ja Schwarzeneggerin toimintaelokuvat ja tv:ssä pyöri WrestleMania. Nurkissa lojui äärilihaksikkaita Masters of the Universe, Teenage Mutant Ninja Turtles ja ThunderCats ‑lelufiguureja, ja kotitietokoneiden ja ‑konsolien ruudulla marssi niin ikään sankareita valtavine muskeleineen (Double Dragon, 1987; Street Fighter, 1987; Golden Axe, 1989). Jos johonkin oli mahdollista lisätä muskelit, ne lisättiin. Kenties absurdeimpana esimerkkinä Food Fighters ‑figuurisarja, jossa niin pizzat kuin burgerit saivat kylkeensä valtavat muskelikäsivarret. Ei sillä, että teini-ikäisissä kilpikonnissa tai pahansuovassa luurangossa megamuskeleineen olisi ollut paljon sen enempää logiikkaa.

Lihaksikkaiden miesvartaloiden ihannointi ja esiintuonti on toki aina ollut oma juttunsa populaarikulttuurissa. Sarjakuvissa klassikkomuskelisankarit Teräsmies ja Lepakkomies tulivat tutuiksi 30–40‑luvun taitteessa ja valkokankailla Tarzan-elokuvia on pyörinyt lähes yhtä kauan kuin elokuva taidemuotona on ollut olemassa (varhaisin filmatisointi, Tarzan of the Apes, taltioitiin nitraatille vuonna 1917). Verrattuna 80‑luvun totaaliöveriksi vedettyyn muskelibuumiin oli kaikki aiemmin nähty kuitenkin hyvin vähäpätöistä. Anabolisten steroidien käytön yleistyminen raudan pumppaamisen ohessa^[1] vaikutti osaltaan 80‑luvun alussa merkittävästi buumin syntyyn. Järjetön miehinen egoilu ja suunsoitto, jota muun muassa WrestleMania-tapahtumasarja persoonallisine esiintyjineen (Hulk Hogan, Randy Savage, Roddy Piper, jne.) esimerkillisesti edusti, eskaloitui vuosi vuodelta tiukemmaksi nokitteluksi samaa tahtia kun lihaksiin pumpattiin aina vain enemmän kokoa ja kireyttä. Vuosikymmenen lähestyessä loppuaan saavutettiin machopopulaarikulttuurissa kulminaatiopiste, jonka elokuvallinen huipentuma oli teos, jossa muskelikylläinen joukko aikakautensa kuumia nimiä kokoontui yhteen taistelemaan maan ulkopuolista uhkaa vastaan.

Predator – saalistaja

Predatorissa majuri Alan "Dutch" Schaeferin (Schwarzenegger) johtama parhaista parhaiden eliittisotilaiden joukko kutsutaan Dutchin vanhan CIA‑upseerituttavan Al Dillonin (Carl Weathers, Action Jackson & Rocky-elokuvien Apollo Creed) toimesta suorittamaan salaista pelastustehtävää. Ryhmän tarkoitus on soluttautua Keski-Amerikan viidakkoon, jossa paikalliset sissit ovat ampuneet alas alueen päältä lentäneen kabinettiministerin kopterin. Dutch kummastelee mitä ministeri teki rajan väärällä puolella, mutta ottaa silti tehtävän vastaan.

Elokuvan ensimmäiset kymmenen minuuttia riittävät hyvin eliittijoukkoon kuuluvien hahmojen kevyeen esittelyyn. Heti alkuun demonstroidaan myös päähahmojen fyysistä raakaa voimaa valtavia hikisiä hauiksia nuoleskelevassa klassikkokohtauksessa, jossa Dutch ja Dillon pitkästä aikaa jälleennähdessään ryhtyvät mittelevään kädenvääntötervehdysleikkiin. Tämän kevyen intron jälkeen hypätäänkin jo suoraan viidakon syövereihin tositoimiin.

Dutchin johtama joukko suoriutuu tehtävästään sissejä vastaan äärimmäisellä ammattitaidolla, mutta määränpäähän saavuttua käy selväksi, ettei Dillon ollut tehtävänannossaan täysin avoin kaikista yksityiskohdista. Dutch on tästä ymmärrettävän ärsyyntynyt, mutta tiimi saa pian muuta murehdittavaa, kun paluumatkalla kohdataan odottamaton haaste, joka saa koko eliittijoukon näyttämään puuhastelevalta amatööriryhmältä.

Predatorista olisi pahimmassa tapauksessa voinut syntyä samankaltainen keskinkertaisuus kuin muutama vuosi aiemmin valmistuneesta Cannon Films ‑tuotannosta Missing in Action (Suoraa toimintaa, 1984), jossa yhtä lailla suoritetaan pelastustehtävää viidakossa, mutta jonka toteutus on kauttaaltaan ponneton ja pääpaino kestoa puoliväkisin venyttävissä turhanoloisissa kohtauksissa. Aito riski epäonnistumiseen oli olemassa, sillä tuotantoa riivasivat moninaiset haasteet liittyen niin kuvauslokaation lämpötilaan, kasvustoon, näyttelijöiden terveyteen kuin itse antagonistin, eli saalistajan, ulkonäköön ja olemukseen. Vaikeuksien yli kuitenkin päästiin, ja lisäksi tekijätiimistä löytyi kaikki tarvittava osaaminen ja ymmärrys sen suhteen mikä laadukkaassa toimintaelokuvassa on oleellista. Myös budjetti oli riittävä, joskin verrattaen maltillinen, kaiken tarvittavan toteuttamiseen.

Lopputuloksen toimivuus on ehkä jopa jossain määrin yllättävää, kun huomioi miten paljon Predator lainailee ja ammentaa jo kertaalleen aiemmin tehdystä. Saalistajahahmo sai Alien-elokuvista tuttujen ksenomorfi-olioiden tapaan ensisijaisen inspiraationsa pitkälti H.R. Gigerin fallisesta taiteesta. Sen ulkonäön lopputulemaan vaikutti osaltaan myös itse Aliens (1986) ‑elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja James Cameron, joka vinkkaili hahmon suunnittelusta vastanneelle Stan Winstonille halunneensa jo pitkään nähdä hyönteismäiset leukaperät omaavan hirviön^[2] (Winstonin piirtämissä varhaisissa hirviöluonnoksissa onkin nähtävissä Gigerin taidetta jopa koomisen suorasukaisesti jäljittelevä vaginamainen suu). Taustalla pauhaava Alan Silvestrin loistava orkestrointi on sekin sävelkulkuja ja nostatuksia myöten monilta osin hyvin samankaltainen kuin pari vuotta aiemmin säveltämänsä Back to the Futuren (1985) ääniraita (seuraavana vuonna Silvestri kierrätti vielä kertaalleen samaa sointimaailmaa elokuvassa Who Framed Roger Rabbit). Jos tarinasta vaihtaa viidakon kivikkoiseksi maaseuduksi ja pelastustehtävää suorittavat eliittisotilaat seksinnälkäiseksi teinijoukoksi, niin käsikirjoitus on käytännössä ylätasolla sama kuin Without Warningissa.

Kuriositeetinomaiset yhtäläisyydet Without Warningiin olisi helppo kuitata täytenä sattumana, ellei niitä olisi niin paljon. Molemmissa elokuvissa protagonistien riesana on hupimetsästävä avaruuden olento, jolla on frisbeemäinen metsästysase ja joka kerää tappamiaan uhreja metsästysmuistoina varastoonsa sekä vuotaa haavoittuessaan vihreää nestettä. Yhtä lailla molempien elokuvien pääsankari yrittää lopussa houkutella olennon tekemäänsä ansaan huudellen tälle herjaavia "Come on! Come on!" ‑huutoja. Lisäksi kumpaakin olentoa näyttelee maskin alla Kevin Peter Hall. Varhaisissa haastatteluissa Schwarzenegger on itse todennut, etteivät yhdenmukaisuudet ole sattumaa.

Populaarikulttuurissa kopiointia tapahtuu toki jatkuvasti kaikkiin suuntiin, eikä sitä ole tarpeen nähdä haitallisena ilmiönä etenkään silloin, kun syntynyt kopio on alkuperäistä parempi. Predator onkin loistoesimerkki siitä miten tunnetun sitaatin "Good artists copy, great artists steal" ajatus parhaimmillaan toimii. Siinä missä hyvä taiteilija tyytyy kopioimaan valitun kohteen lähes sellaisenaan, käyttää loistava taiteilija inspiraationa useasta eri lähteestä valikoimiaan parhaita paloja ja miksaa niistä luovuuttaan käyttäen uuden uniikin teoksen. Ideaalitilanteessa vieden alkuperäisidean ennennäkemättömälle uudelle tasolle. Eli juuri niin kuin Predator tekee.

Merkittävänä suunnannäyttäjänä Predatorille toimi omalta osaltaan pari vuotta aiemmin valmistunut Rambo: First Blood Part II (1985). Predator korottaa kuitenkin kaiken Rambo II:sta lainaamansa toiseen potenssiin. Siinä missä Rambo II:n keskiössä on yksi lihaskimppu, on Predatorista lihaskimppuja kokonainen joukko. Yhtä lailla Rambo II:ssa maahan lakoavien vihollissotilaiden lukumäärän ollessa suuri, on graafinen väkivalta Predatorissa irtoraajoineen ja räjähtävine rintakehineen monin kerroin brutaalimpaa.

Aikakaudelle tyypillisesti toimintaelokuvat olivat lähes poikkeuksetta vahvojen mieshahmojen dominoimia. On kuitenkin huomionarvoista, että niin Predatorissa kuin Rambo II:ssa mieskylläisen näyttelijäjoukon oheen on istutettu yksi jossain määrin merkityksellisen roolin saava pieni ja heiveröinen ei‑amerikkalainen nainen. Naisen paikka molemmissa elokuvissa on olla jossain määrin itsenäisesti toimeentuleva ja toimillaan tapahtumien kulkuun vaikuttava. Samaan aikaan tämän muistutetaan kuitenkin olevan viime kädessä kyvytön pärjäämään omin avuin ja tarvitsevan itseään pätevämmän, vaaroja kaihtamattoman ja fyysisesti vahvemman miehen suojelusta. Naishahmon heikkous toimii näin mieshahmojen vahvuutta korostavana kontrastina.

Itse juoni Predatorissa on melko simppeli viiden pennin viritys, josta vastuussa olivat ensikertalaiset käsikirjoittajamitättömyydet Jim & John Thomas. Predatorin valmistumisen jälkeen veljekset katosivat pitkäksi aikaa kuvioista, palaten ajastaan takaisin kirjoituspöydän ääreen muistuttamaan kirjoitustaidottomuudestaan muun muassa teoksilla Wild Wild West (1999) ja Mission to Mars (2000). Kiertävien legendojen mukaan innoittajana Predatorin käsikirjoituksen syntyyn toimi vitsinomainen ajatusleikki Rocky-elokuvasta, jossa Rockyn seuraava vastustaja tulisi olemaan ulkoavaruuden olento, koska maan päältä ei vertaisia vastuksia enää löydy^[3]. Hunter-nimellä kulkeneesta alkuperäiskäsikirjoituksesta jäljelle jäi lopulta kuitenkin käytännössä vain sen korkean tason konsepti ja muutama yleistason detalji. Muilta osin teksti kirjoitettiin useaan otteeseen uusiksi eri tahojen toimesta, mikä toimi takuulla lopputuloksen eduksi. Mukana käsikirjoitustalkoissa oli myös näyttelijäkaartista löytyvä Tappavan aseen juuri kirjoittanut ja myöhemmin The Predatorin (2018) ohjannut Shane Black, jonka tuotantoon mukaan päätymistä selittävätkin kehonkoostumuksen sijaan tämän kirjoitustaidot^[4].

Vain yhden elokuvan (hyvin keskinkertainen Nomads, 1986) ennen Predatoria ohjannut vasta-alkaja – toki sittemmin erittäin arvostettu toimintaelokuvaveteraani – John McTiernan kertoo käyttäneensä kuvauksissa hyödyksi Robert Altmanilta kopioimaansa tekniikkaa, antaen näyttelijöille vapaat kädet improvisoida ja tuoda kohtauksiin mukaan mahdollisimman paljon omaa itseään^[5]. Metodi toimiikin erinomaisen hyvin, ja vaikka elokuvan hahmot ovat jokainen omalla tavallaan jopa kornin liioiteltuja ja stereotyyppisiä, välittyy näistä katsojalle tietynlainen viehko aitous. Arnold on oma rehti itsensä ansaiten käytöksellään joukkonsa kunnioituksen ja heittäytyen tunteella viidakon armoille sen jyrkkiin mäkiin, vuolaana virtaaviin puroihin ja kylmiin mutalammikoihin. Showpainija ja Navy SEAL (sittemmin myös poliitikko ja kuvernööri) Jesse Ventura on itseään täynnä oleva purutupakkaa mussuttava hypermaskuliininen lihaskimppu. Sonny Landham toistaa 48 Hrs.'issa (1982) jo kertaalleen näyttelemänsä kohtauksen, seisoen yläosattomissa uhkaavasti valtava veitsi kädessään (molemmissa elokuvissa Landhamin hahmon nimi on myös Billy). Bill Duken (American Gigolo, 1980; Commando, 1985) roolisuoritus on puolestaan koko joukon taidokkain ja sympaattisin, ja Duke onnistuukin nappaamaan valtaosan elokuvan mieleenpainuvimmista klassikkokohtauksista.

Kameran takana työskennellyt australialainen, aiemmin vain kotimaansa tuotannoissa mukana toiminut palkittu alansa ammattilainen, Donald McAlpine osaa käyttää taidokkaasti hyödykseen vaihtelevia kuvakulmia ja tarkennuksia, jonka myötä kuvassa näkyy aina vain se mitä pitääkin – ei muuta. Valitut viidakkolokaatiot eivät olleet helpoin paikka kuvaamiseen, mutta vaikeudet ja haasteet eivät välity katsojalle, ja tallennettuihin kuviin on saatu mukaan todella vahva aitouden ja läsnäolon tuntu.

Kuvauksen lisäksi myös leikkaus toimii. Kaikki tyhjänpäiväinen on pääosin osattu leikata pois ja lopputuloksen kietoo yhteen erittäin mukaansatempaava rytmitys. Sekä erikoisjoukon tehtävään että saalistajahahmoon liittyviä yksityiskohtia ja ominaisuuksia paljastetaan katsojalle yksi toisensa jälkeen, ja uusia yllätyksiä riittää aina viime metreille saakka.

Samoin ääniyksikköä on kiittäminen siitä kuinka hyvin äänimaailmaa ja Silvestrin mahtipontisia säveliä osataan käyttää hyödyksi. Musiikki soi taustalla useimmissa kohtauksissa taukoamatta, mutta se osataan yhtä lailla vaimentaa aina kun viidakossa alkaa tapahtua ja Dutchin joukko yhdessä katsojan kanssa hiljentyy kuuntelemaan viidakon ääniä samalla tiheää kasvustoa tarkkaavaisena silmäillen.

Toimintaelokuvalle oleellisinta, eli itse toimintaa vyörytetään ruudulle sopivin väliajoin ja jokainen toimintakohtaus on taidolla suunniteltu ja toteutettu. Tuottaja Joel Silver on kertonut haastatteluissa "Wham-O Chart" ‑nimellä kulkeneesta konseptistaan, jonka tämä aikoinaan kopioi nimeämättömäksi jääneeltä egyptiläiseltä AIP:n (American International Pictures) tuottajalta^[8]. Humoristisesti nimetty kaavio on käytännössä simppeli ohjenuora siihen miten ruudulle kuuluu vyöryttää toimintaa vähintään kymmenen minuutin välein, jotta katsojakunta pysyy alati kiinnostuneena ja viihdytettynä.

Dutchin sotilasyksikön uskottavuutta ja ryhmän yhteenkuuluvuuden tunnetta vahvistamaan palkattiin ex‑upseeri ja Vietnam-veteraani Gary Goldman, joka toimi myöhemmin samanlaisessa neuvonantajaroolissa myös kahdessa ensimmäisessä Die Hard ‑elokuvassa (1988 & 1990). Goldman veti Dutchin joukkoon kuuluville näyttelijöille ennen kuvausten alkua viikon mittaisen sotilaskoulutusleirin marsseineen kaikkineen sekä opetti näille tehokasta viidakossa liikkumista ja ryhmän äänettömään johtoon tarvittavia käsimerkkejä^[6]. Ruumiinrakenteeltaan heiveröisemmän Richard Chavesin (Vietnam-veteraani hänkin) mukana olo Dutchin ryhmässä selittyy samoin tämän mukanaan tuomalla tietotaidolla ja aidolla sotakokemuksella^[9].

Yksi elokuvan takuulla mieleenpainuvista gimmick-henkisistä yksityiskohdista on helikopterikäyttöön tarkoitettu Ol' Painlessiksi nimetty M134‑minigun (tarkemmin ottaen sen käsin kannettava versio), jonka naurettavan suurta tulivoimaa esitellään parissakin eri kohtauksessa. Kyseinen ase päätyi elokuvaan onnekkaan sattuman kautta McTiernanin marssiessa eräänä kuvauspäivänä asevuokrausfirma Stembridgen pakeille kyselemään löytyisikö näiltä jotain epätyypillistä mutta tyylikästä asetta. Predator nostikin aseen omanlaiseensa kulttimaineeseen ja sama ase nähtiin tulevina vuosina uudelleen valkokankailla muun muassa elokuvissa Scrooged (1988) ja Terminator 2: Judgment Day (1991) – tällä kertaa tosin hieman modifioituna versiona^[10].

Ilman tällaisia riemastuttavia yksityiskohtia Predator ei olisi sitä mitä se nyt on. Harvan elokuvan osalta on mahdollista luetella yhtä monta ikonista kohtausta kuin mitä Predatoriin on mahdutettu. Weathers ja Schwarzenegger leikkisissä kädenvääntöpuuhissa. Bill Duke höyläämässä poskeaan partaterällä, piileskelemässä silmät kiiluen viidakon pimeydessä ja hylkäämässä varusteensa raskaaseen ylämäkeen samalla Little Richardin "Long Tall Sallyä" hengästyneenä laulaen. Ventura marssimassa päättäväisesti pitkin sissikylää esitellen Ol' Painlessin tulitehoa ja myöhemmin osuman saatuaan lakonisesti toteamassa, ettei hänellä ole aikaa vuotaa verta. Shane Black laukomassa typeriä pilluvitsejä ja Landham räkättämässä niille ajatuskatkoisen viiveen jälkeen omaperäisellä naurutyylillään. Weathersin irtokäsi maassa nykimässä MP5-konepistoolin liipasinta edelleen puristaen. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Omana kohokohtanaan on toki syytä mainita myös elokuvan lopetus, jossa saalistajahahmo viimein riisuu kypäränsä ja paljastaa ulkonäkönsä ensi kertaa niin Dutchille kuin katsojallekin. Valittu lopetus on jossain määrin kaksiteräinen miekka tuoden mukanaan korostetun komediallisen vivahteen, joka ajetaan sisään Schwarzeneggerin lausuessa hitaasti omalla persoonallisella intonaatiollaan: "You... one... ugly... motherfucker". Paljastusta seuraava nyrkkitappelu sisältää sekin hienoisia koomisia elementtejä, joista selkein on kohtaus, jossa Dutch onnistuu lyömään saalistajaa vasten kasvoja, minkä seurauksena olio hetken tapahtunutta hämmästeltyään päästää suupielestään kireän pierumaisen äännähdyksen. Tyylivaihdos tuo väistämättä mieleen ajatuksen, etteivät tuotannosta vastanneet tahot ehkä osanneet itsekään ottaa Winstonin hirviöluomusta vastaan täysin vakavin naamoin, ja näin ollen paljastuksen oheen lisättiin tarkoituksellista ylimääräistä huumoria, jotta myös katsojalle käy selväksi, että olion erikoiselle ulkonäölle on sallittua nauraa.

Vaihtoehtoinen todellisuus

Predatorin kuvausten valmistuminen ei ollut koskaan mikään itsestäänselvyys. Elokuvaa varten Boss Film Studios ‑efektipajalta tilattu alkuperäinen saalistajapuku oli täysi katastrofi^[7]. Sen lisäksi että puvun torakkamainen ulkoasu ei miellyttänyt tuotantotiimiä, oli se päällä mahdoton liikkua notkeasti. Parin testikuvaussession jälkeen tuotantoryhmä totesikin nopeasti, että suunnitelmissa olleet viidakossa tapahtuvat akrobaattiset hyppelyt voitaisiin unohtaa. Schwarzeneggerin vinkistä hätiin kutsuttiin aiemmin muun muassa Terminatorin (1984) ja Aliensin (1986) tehosteista vastannut Stan Winston. Winston päätti ottaa vastaan aikataulullisesti haastavan tehtävän ja teki tiimeineen töitä kahdeksan viikon ajan kellon ympäri, jotta vaaditut kriteerit täyttävä korvaava oliopuku saatiin valmiiksi aikataulussa.

Ilmassa oli myös mahdollisuus, että toimintatähti Jean-Claude Van Damme olisi päätynyt näyttelemään saalistajahahmoa. Van Dammella managereineen oli suuri kiinnostus päästä mukaan produktioon, koska Damme oli tuolloin vasta uransa alkuvaiheilla, eikä hänellä ollut vyönsä alla kuin yksi oikea elokuvarooli No Retreat No Surrenderin (1985) Ivan Kraschinskynä. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun alkuperäispuvun kömpelyys ja kehon sekä kasvot kauttaaltaan peittävä olemus selvisi Dammelle, ei tätä kiinnostanut elokuvassa mukanaolo enää lainkaan. Lopputulema oli mitä luultavimmin kaikkien osapuolien etu, sillä näin saalistajahahmoa saatiin esittämään motivoitunut näyttelijä, eikä Dammen ura ottanut takapakkia turhasta sivuosaroolista. Sen sijaan hän sai seuraavana vuonna tilaisuuden esitellä ketteryyttään ja taistelutaitojaan Bloodsportin pääosassa, joka avasikin osaltaan uraportin tuleviin seuraaviin produktioihin.

Joutsenlaulu

Predatorin voi katsoa olevan muskelisankarielokuvien huipentuma. Peli‑ ja sarjakuvapuolella lihassankarit jatkoivat myöhemminkin puuhiaan, mutta eivät juuri enää valkokankailla. Anaboliset steroidit kieltävä laki astui voimaan vuonna 1990, jonka myötä ylipumpattujen lihasten buumi alkoi hiljalleen surkastua. Syklinen ilmiö-vastailmiö ‑luonnonlaki oli tullut kääntöpisteeseen saavutettuaan ensin huippunsa. Poliittisella rintamalla Reagan astui vallasta vuonna 1989 ja hänen seuraajanaan toimi Bush senior.

90‑luvun alun elokuvista on löydettävissä vielä paljonkin 80‑luvun henkeä, mutta 90‑luvun lopulle saavuttaessa maskuliiniset stereotypiat valkokankailla olivat jo jotain aivan muuta kuin aiemmin. Hyviä toimintaelokuvia valmistui yhä, mutta niitä pääosittivat nyt nuoremmat kevytsarjalaisemmat näyttelijät, kuten Keanu Reeves (Speed, 1994; Johnny Mnemonic, 1995; The Matrix, 1999) ja Nicolas Cage (The Rock, 1996; Con Air, 1997; Face/Off, 1997), vieden hiljalleen tilaa vanhan koulukunnan muskelikönteiltä.

Kunnollista muskelisankareiden comebackiä valkokankaille ei olla vieläkään päästy todistamaan, vaikka kaikenlaista pientä yritystä on väliajoin ilmassa. Modernin hardbody-tyylisuunnan edustajista maininnan ansaitsevat ainakin Dwayne "The Rock" Johnson (The Scorpion King, 2002; Pain & Gain, 2013), Chris Hemsworth (Thor, 2011; Thor: Ragnarok, 2017), Hugh Jackman (The Wolverine, 2013; Logan, 2017) ja Jason Momoa (Conan the Barbarian, 2011; Aquaman, 2018). Useimmiten kaikki uudemmat lihaskimppuelokuvat ammentavatkin Marvel tai DC Comics ‑maailmoista, joiden sarjakuvahahmot puolestaan juontavat juurensa ajalta jolloin maskuliiniset muskelisankarit nauttivat nykyistä suurempaa suosiota.

Postea tempore venatoris

Muskelisankareiden vaipuessa hiljalleen unholaan, jatkoi Predator-hahmo siitä välittämättä omia seikkailujaan, tyytyen metsästämään erilaisia uusia arvoisikseen toteamiaan vastustajia. Vaikka saalistajaolio rodullisine kumppaneineen saikin myöhemmissä elokuvissa ja tarinoissa lisää syvyyttä ja laajennosta taustatarustoonsa, jättää alkuperäinen Predator-elokuva edelleen kaikki myöhemmin tehdyt jatko-osat kauas varjoonsa millä tahansa osa‑alueella mitattuna.

Taltutettuaan Gary Buseyn Predator 2:ssa (1990) pääsi saalistajahahmo seuraavaksi taistelemaan sarjakuvapuolella Batmaniä vastaan (Batman Versus Predator, 1991, DC Comics & Dark Horse). Pelirintamalla olivat puolestaan vastassa Alien-elokuvien ksenomorfit (Alien vs Predator, 1993, Super Nintendo). Lukemattomia välitarinoita ja ‑vastustajia myöhemmin jatkaa alkuperäinen saalistaja yautja-kumppaneineen vielä tänä päivänäkin elämäänsä kaikilla populaarikulttuurin alueilla. Vuonna 2019 niin Predator kuin Alien(s) ‑tavaramerkit päätyivät Walt Disney Companyn käsiin 20th Century Studiosin oston myötä, mikä ei tosin vaikuta tuoneen järin suurta muutosta mukanaan. Elokuvasarjan uusin tuotos Prey (2022) edustaa nimittäin sitä samaa laiskaa konseptin loputonta lypsämistä kuin aiemmatkin jatko-osat. Onkin hieman sääli, että sympaattisen saalistajahahmon kohtaloksi vaikuttaa lopullisesti koituneen olla vain kuoliaaksi piiskattu hevonen.

Predator-jatkumon jokaista uutta tulevaa elokuvaa odotellessa saattaa mieleen hiipiä nostalgian täyttämä haave edes yhdestä onnistuneesta alkuperäisteoksen tunnelman tavoittavasta jatko-osasta. Mahdollisuudet tähän ovat kuitenkin äärimmäisen niukat ottaen huomioon, että niin poliittiset kuin ideologiset viisarit osoittavat juuri nyt täysin päinvastaiseen suuntaan kuin Predatorin valmistumisen aikaan. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö hyviä uusia toimintaelokuvia voitaisi tehdä. Ne vain tulevat olemaan jotain täysin muuta kuin Predator. Jotta jotain samankaltaista voitaisiin nähdä joskus uudelleen, täytyy ilmiö-vastailmiö ‑syklin pyörähtää vielä vähintään yksi täysi kierros ympäri kohti seuraavaa suuntausta.

Onneksi vanhaa ei kuitenkaan ole edes tarve toistaa. Predator on jo tehty, ja olipa siihen liittyvästä arvomaailmasta mitä mieltä tahansa, tulee elokuva silti pysymään oleellisena merkkipaaluna toimintaelokuvien historiassa ollen genressään esimerkillisen onnistunut teos.

Lähdeluettelo

Viitatut lähteet:

1. ^ Chris Bell. Bigger Stronger Faster* (2008)
2. ^ Stan Winston School of Character Arts – Behind The Scenes: The Predator is Born (linkki )
3. ^ CBR.com – Movie Legends: Did a Joke About Rocky IV Inspire Predator's Creation? (linkki )
4. ^ The Hollywood Reporter – Guns and (Shea) Butter: An Oral History of 'Predator' (linkki )
5. ^ [6] ^ [7] ^ Jeffrey Schwarz, Automat Pictures. If It Bleeds We Can Kill It: The Making of 'Predator' (2001)
6. ^ ComingSoon.net – The CS Interview: Producer Joel Silver (Literally) Talks Non‑Stop (linkki )
7. ^ Richard Chaves Fans – Richard Chaves: Warlord of the Worlds (linkki )
8. ^ Internet Movie Firearms Database – Handheld M134 Minigun (linkki )

Muut lähteet:

• Art Linson. A Pound of Flesh: Perilous Tales of How to Produce Movies in Hollywood (1993)
• David Greene. Manhood in Hollywood from Bush to Bush (2009)
• James Kendrick. A Companion to the Action Film (2018)