Ilja Rautsi

Mirrors (2008)

Ohjaaja:

• Alexandre Aja

elokuva arvostelu

Ohjaus: Alexandre Aja

Haute tension (2004) nosti Alexandre Ajan kiinnostavimmaksi uudeksi kauhunimeksi aikoihin. Mielettömän intensiivisen ja brutaalin elokuvan ote herpaantui vasta aivan loppumetreillä. Aja kuitenkin loikkasi kirjoittaja-tuottajansa Gregory Levasseurin kera Hollywoodiin ja teki töksähtelevän uuden version Wes Cravenin The Hills Have Eyesista (2006). Remake-putki jatkuu, sillä nyt on vuorossa korealaisen Into the Mirrorin (2003) ison rahan uusiotulkinta.

24-sarjan kautta uransa pelastanut Kiefer Sutherland on periamerikkalaisessa sankariroolissa murhaan johtaneen vahinkolaukauksen traumatisoineena poliisina, joka asumuseron ja alkoholisminsa päihittääkseen menee yövartijaksi vanhaan palaneeseen tavarataloon. Mustuneet seinät ja puoliksi sulaneet myyntitiskit ynnä mannekiinit ovat miehen uusi makaaberi työympäristö. Outo yksityiskohta ovat puhtauttaan kiiltävät peilit, eikä aikaakaan kun ne alkavat näyttää outoja asioita ja ajaa läheisiä tappamaan itsensä. Sutherlandin on ryhdyttävä tositoimiin.

Koomista kyllä, tämä tarkoittaa 24:sen Jack Bauerin ilmestymistä valkokankaalle. Mielikuvalta (ja naurulta) on mahdoton välttyä Sutherlandin toteavasti muristessa "goddamit" peilien uuden hyökkäyksen edessä, tai uhkaillessa nunnia aseella. Umpihölmöksi yltyvässä kliimaksissa juro heeros saa painia seinillä kiipeilevän demonimummonunnan kanssa, aseenaan ainoastaan ikuinen parransänkensä.

Ajan ura ei näytä kulkevan kiinnostavia ratoja, mikä on sääli ottaen huomioon hänen ilmeinen lahjakkuutensa ohjaajana. Jo alkutekstijakso on tehokasta kliseen käyttöä kaupungin peilikuvien muodostaessa impressionistisen uhkaavan ja visuaalisesti näyttävän tunnelman. Aja osaa myös irrottaa pieniä, inhimillisiä hetkiä jopa niin rutinoituneesta tähdestä kuin Sutherland. Ohjaajana hänellä on myös paitsi visuaalista silmää, myös hienoa tajua graafisen väkivaltaisille shokkihetkille, jotka pomppaavat päällekäyvän groteskeina verkkokalvoilta aivoihin. Kun äänimaailmakin on riipivästi hallussa, missä vika?

Aja kirjoittaa omat elokuvansa Levasseurin kanssa, eikä kummallakaan näytä olevan kummoista tajua juonen rakentamisesta kiinnostavan idean ja hienojen yksittäisten kohtausten ympärille. Uusioversioiden suossa polkevalle kyvylle toivoisi tiukkaa, ajateltua käsikirjoitusta, ei yhtä aikaa sekä junnaavaa että rönsyilevää kliseepinoa.

Mirrorsin ulkoiset puitteet ja monet hetket ovat kaikesta huolimatta sen verran komeita, että pökäleen läpi istuminen ei muodostu varsinaiseksi tuskaksi, vaikka paikoin turhauttaa ja naurattaa vääristä syistä.