Ilja Rautsi

Religulous (Uskomatonta, 2008)

Ohjaaja:

• Larry Charles

elokuva arvostelu

Ohjaus: Larry Charles

Borat-ohjaaja Larry Charles lähti kierrättämään hittielokuvan konseptia. Tässä tapauksessa pitkän linjan stand up ‑koomikko ja talk show ‑isäntä Bill Maher kiertää maailmaa (pääasiassa Amerikkaa) ja kyselee hihhuleilta, mikseivät nämä tajua, ettei uskonnossa ole mitään järkeä. Väliin leikataan hassunhauskoja animaatiota, yleisesti pilkkaavaa arkistomateriaalia ja Michael Mooren jälkeisen dokumentaarisen ilmaisun mukaista leppoisaa kameralle viisastelua auton penkillä kuvattuna.

Yllä olevaan tiivistyy koko elokuva. Jos ei ole koskaan tullut mieleen, että tuhansia vuosia vanhoihin taruihin perustuvat uskomukset eivät kenties kestä loogista tarkkailua, on Maherilla uutisia Juuri Sinulle. Jos edellä mainittua taas on joskus aamuyön tunteina päässään pyöritellyt, jää irtovitsien ohella käteen yksisilmäisen päällekäyvää kritiikkiä ja paikoin raivostuttavan johdattelevaa propagandistista vyörytystä.

Maherin pääajatus on, että uskonnot ovat aiheuttaneet suurin piirtein kaiken pahan ihmiskunnan historiassa, sodista pedofiliaan. Teesiään todistaakseen hän hyökkää vitseineen lähinnä fanaattisesti uskovien kimppuun, antamatta näille suunvuoroa kohtauksien sisällä ja sitten leikaten loputkin vastaukset ulos. Tyypillinen hetki Religulousista on, että Maher katsoo huvittuneena kohdettaan ja kysyy tältä, onko hän koskaan ajatellut olevansa ehkä hullu. Jos toinen ehtii saman kuvan sisällä yrittää vastata, Maher katkaisee hänet toisella vitsillä. Jos kohde erehtyy miettimään, leikkaa ohjaaja Charles lähikuvaan tyhjyyteen tuijottavasta hiljaisesta katseesta. Sitten hypätään seuraavaan kohtaukseen, jota ennen tosin saattaa kuvaan popsahtaa muutama pilkkakirves tekstimuodossa.

Ja entä sitten? Vaarallisia hihhuleita sietääkin pilkata, hehän vaarantavat meidät kaikki. No, tavallaan, mutta Maher syyllistyy itse siihen puusilmäisyyteen, mistä pilkattaviaan syyttää. Hän ei kuuntele tai ajattele, mitä he sanovat. Hän ei kyseenalaista omia käsityksiään. Hän suorastaan saarnaa viestiään ainoana totuutena ja maalaa kaikki toisin ajattelevat vaarallisiksi kahjoiksi, jotka viime kädessä satuttavat eniten itseään. Jos Maheria vertaa esim. BBC‑ohjelmassaan Amerikan ääriryhmien ja ‑ilmiöiden parissa kierrelleen Louis Theroux'n lähestymistapaan, tuntuu Maher lähinnä autistiselta idiootilta, joka toistelee muilta kuulemiaan nokkeluuksia niin äänekkäästi, että saa ne kuulostamaan tyhmyyksiltä.

Tai ehkä on relevanttia mennä kysymään Raamattuteemapuistossa Jeesusta esittävältä mieheltä, miksi Jumala salli holokaustin tapahtua. Muslimit ja skientologit saavat myös oman osuutensa, mutta juutalaiset Maher päästää melko helpolla. Ehkä aika ei riittänyt. Lopun suoraan kameralle luennoitu opetus skeptisyyden tärkeydestä saa kiemurtelemaan penkillä.

Välillä Maher osuu asian juureen, lähinnä puhuessaan maltillisemmille ihmisille – jotka saavat puhua rauhassa koska ovat samaa mieltä. Sketsikokoelmana Religulous on vaihtelevan tasoinen. Dokumenttina se on suorastaan huono ja tahallisesti harhaanjohtava.

Ilja Rautsi

Hush (2008)

Ohjaaja:

• Mark Tonderai

elokuva arvostelu

Ohjaus: Mark Tonderai

Briteistä on viime vuosina Ranskan lailla tupsahdellut ilkeitä kauhutapauksia, joista Neil Marshallin The Descent (2005) pitää edelleen kärkipaikkaa. Siinä missä fransmannit retostelevat fantasian rajoja koettelevalla brutaaliuden määrällä, pitäytyvät englantilaiset enemmän kylmän julmassa nihilismissä à la Eden Lake tai Donkey Punchin tyylisissä tomppelien sekoiluissa. Hush kuuluu samaan ns. realistisempaan tyylisuuntaan, ja sen ontto nihilismi muistuttaa hieman jenkkiahdistelu The Strangersin (2008) metodeja.

Manchesterilaiset parikymppiset rakastavaiset Zakes (William Ash) ja Beth (Christine Bottomley) ajavat kohti bileitä moottoritiellä. Zakesin on pysähdyttävä huoltoasemilla vaihtamaan vessojen mainosjulisteita. Nihkeä rutiini muuttuu kurjemmaksi parisuhteen osoittautuessa paikallaan polkevaksi. Keskellä sateen pieksemään väylää Zakes yhtäkkiä huomaa edessä olevan rekan takakontissa vilaukselta häkkiin suljetun alastoman naisen. Alkaa kuumeinen jahti läpi yön, kun ensin rekka katoaa ja sitten Beth napataan sen mukana seuravalta huoltoasemalta. Eikä poliiseihin käy luottaminen kun kuski lavastaa murhia Zakesin tekemiksi...

Hushin ilmiselvät esikuvat ovat Steven Spielbergin Duel (1971) ja Robert Harmonin The Hitcher (1986). Jälkimmäiseen viitaten nimi voisikin olla The Trucker, sen verran lainatuin ottein myös käsikirjoituksesta vastaava esikoisohjaaja Mark Tonderai hahmojaan runnoo. Haute tensionin (2004) vessankoppipiileskelykohtauksen jälkeen ei tismalleen samanlaista mutta tehotonta versiota olisi myöskään kaivannut, vaan turha rutiinikauhulta on liikaa omaperäisyyttä vaatia.

Hush alkaa sinänsä kiinnostavasti, ainakin muodon puolesta. Sisällöllisesti parisuhderiita on melko kömpelön mielikuvituksettomasti, joskin uskottavan ärsyttävästi toteutettu. Matkan edetessä vain käy ilmi, ettei Tonderailla ole henkilökuvien syvenemisen puutteen lisäksi sen kummemmin rytmityksen tajua kuin shokkipaukkuja alkuideaa pitemmälle. Rekkakuski pidetään huppuun verhottuna anonyymina hahmona, josta voisi toisissa käsissä ehkä kasvaa myyttistä pahuutta huokuva hahmo. Vaan jos tyylilaji yrittää luovia realismin rajoissa, alkaa ennen pitkää kaivata lihaa luiden päälle. Rekkamiehen stoalaisen jasonmainen löntystely tilanteessa kuin tilanteessa muuttuu sitä koomisemmaksi, mitä useampaan jahtitilanteeseen huppuveijari päätyy.

Hush ei muutenkaan uskottavuuden tiluksilla pysy, vaan karkaa hölmöilyyn tuon tuosta pääasiassa Zakesin toimien ja hahmojen motiivien kautta. Monet tilanteet etenkin alkupuolella näyttävät viittaavaan kehittyvään mustaan huumoriin, joka ei koskaan materialisoidu. Sama vaivaa teknistä toteutusta, sillä tärisevä ja rakeinen kuva vain harvoin tukee kohtauksien sisältöä. Muutamassa kohtaa Tonderai ja kuvaaja Philipp Blaubach leikkivät fokusalueen rajoilla, mutta näennäisen satunnaisissa hetkissä, eikä kertaakaan kuvan etu‑ ja taka-alan välistä jännitettä korostaen.

Kliimaksi tuo mieleen lähinnä Monty Pythonin ja loppukuva saa epäilemään Tonderain tunneälyn jääneen kasvottoman murhaajansa empatian tasolle. Hush ei kokonaisuutena ole raivostuttavan huono. Se on vain loputtoman antikliimaksinen ja mitäänsanomaton trilleriharjoite, jonka onttoutta ei The Strangersin tavoin onnistuta edes puoliksi peittämään katsojan terrorisoinnin taituruudella.

Ilja Rautsi

Disco 9000 (1977)

Ohjaaja:

• D'Urville Martin

elokuva arvostelu

Ohjaus: D'Urville Martin

Olen aina epäillyt kantrimusiikin suosijoita jollain tasolla häiriintyneiksi, mutta blaxploitaatioaallon jälkimainingeissa ilmestynyt, Dolemite (1975) ‑ohjaaja D'urville Martinin diskokuriositeetti lyö viimeisen naulan arkkuun – jyväjemmarimusiikin kannattajat ovat suorastaan turmeltuneita psykopaatteja.

Los Angelesin kuuminta diskoa pyörittävän Fass Blackin (hälyttävästi Samuel L. Jacksonin oloinen John Poole) elämässä on kaikki kunnossa. Vaimo ja lapsi kotona, pimuja joka sormelle, kymmenittäin kavereita, svengaavat vaatteet ja Kääpiö-niminen assistentti ("Only my friends call me Midget"). Sekä koko kaupungin radioaalloilla soitettavan musiikin hallinta hyppysissään. Blackin letkeä riemu elostaan on suorastaan käsin kosketeltavaa – tässä on vaan kaikin puolin hyvä ja kova jätkä, jota ei edes the man häiritse.

Kunnes "honky tonk –musiikkiaan" radioon halajava keskisuuri musiikkimoguli herra Bellamy astuu Blackin tielle, pahoine valkonaamaviiksineen. Bellamy ei keinoja kaihda honky tonkin puolesta kamppaillessaan. Diskoa pistetään pirstaleiksi ja vierailijoita hakataan. Pian Blackin vaimokaan ei enää ole turvassa. Mikä eteen?

Disco 9000 näyttää merkillisen leppoisan maailman, jossa löysän ohuissa vaatteissa rytmikkäästi huojuvat coolit catit haluavat vain chillata rikkaassa elämässään, kunnes nuhjuinen todellisuus tunkee väkivalloin sisään. Kumma kyllä, loppuratkaisu on varsin rauhanomainen ja diplomaattinen. Leppoisa rytmi jumittuu puolivälin tienoilla kun mitään kehitystä ei tapahdu tilanteissa tai hahmoissa. Bellamy tekee uuden iskun ja soittaa siitä aamun lehti kädessään Blackille, yrittäen kiristää tätä yhteistyöhön kanssaan, aina samoilla sanoilla. Black vastaa kerta toisensa jälkeen haukkumalla Bellamyn, joka sanoo, ettei ehkä kannattaisi. Sitten ehkä fiilistellään vähän rannalla.

Rytmit ovat tarttuvat ja maailman kimalteiset pastellisävyt hurmaavat. Sen ohella jäädään kuitenkin kahluualtaaseen arkailemaan. Kiinnostavinta on oikeastaan se, miten Bellamylla näyttää olevan valta tehdä aivan mitä haluaa, paitsi saada kantrinsa radioaalloille – kun taas Black ei saa muuten tehtyä mitään, mutta radion maailmassa hän on kingi. Syvällinen dikotomia vai pelkkää ajattelematonta hölmöilyä? No, käsikirjoittaja tuntee tarvetta alkutekstikrediiteissä ilmoittaa olevansa lääketieteen tohtori, joten pakko kallistua ensin mainitun puoleen.

Ilja Rautsi

Hell's Bloody Devils (Swastika Savages, 1970)

Ohjaaja:

• Al Adamson

elokuva arvostelu

Ohjaus: Al Adamson

Roskamaestro Al Adamsonia käy kiittäminen lukuisasta määrästä käsittämättömiä elokuvia, jotka usein latistuvat kohden loppua ja päättymättömiä juoksutakaa-ajoja identtisissä maastoissa. Adamson myös mentoroi myöhemmin mätään kukkaan puhjenneen Greydon Clarkin ohjaajanuran. Clark käväisee kamera edessä tässäkin hämmentävässä tuotoksessa.

Elokuvista kiinteistövälitykseen siirtyneen Adamsonin murhasi tämän urakoitsija 1995. Miehen ruumis löytyi vasta valmistuneen kylpyhuoneen sementtilattian sisältä. Alin eteerinen kosketus tavoittaa silti yhä pahaa-aavistamattomia mieliä muistoissa toisiinsa sulautuvien, mutta katsellessa ainutkertaisilta tuntuvien elokuvien ansiosta.

Poliittisesti korrektimmillakin nimillä Hell's Bloody Devils, The Fakers ja Smashing the Crime Syndicate kulkeva Swastika Savages edustaa ensimmäisellä puoliskollaan kiehtovan kajahtanutta ja oudon mielikuvituksekasta Adamsonia. Loppuosuus hajoaa taas persoonattomaksi ja valjuksi maastosäntäilyksi.

Vuonna 1970 yksi nousevia globaaleja ongelmia oli Saksan uusi natsipuolue – ainakin näin Adamsonin universumissa. Tuoreet natsit eivät muuta tarvitse kuin rahaa levitäkseen ympäri maailmaa. Onneksi sodasta säästyi muotteja, joilla väärentää dollareita. Sen sijaan, että maksaisi niillä, alkaa puolue pestä rahaa "syndikaatin" kautta. Paha vain, että syndikaattiin on viisi vuotta sitten soluttautunut FBI:n superagentti Mark Adams (John Gabriel), jota seuraavat myös kommarit suoraan rautaesiripun takaa (syistä, jotka eivät koskaan selviä). Uusnatseihin taas on soluttautunut Israelin salaisesta palvelusta juutalaisnainen...

Natsien, kommarien, israelilaisten, syndikaatin ja visiitin delfinaarioon luulisi riittävän eväiksi, mutta sen ohella Adamson astui tuotesijoittelun esirintamaan ja teki diilin Kentucky Fried Chickenin kanssa kuvausryhmän ruokkimisesta. Näinpä agentti Adams vierailee naisensa kera KFC:ssä, ja ketjun virallinen maskotti Eversti Sanders tulee paikalle kehumaan lafkan safkoja, virnuillen perin hämmentyneen oloisena itseään esittävän pahviständin edessä.

Hahmokavalkadi ja juonirypäs tuovat mieleen Alzheimerista, tekstillisestä Touretten syndroomasta ja satunnaisesta skitsofreniasta kärsivän Raymond Chandlerin. Vaikutelmaa tehostaa noin puolen elokuvaa kuultava Adamsin "napakka" noirmainen kertojanääni, jonka kadotessa lyyhistyy elokuvan muukin kiinnostavuus. Liekö äänistudiosta loppunut aika vai käsikirjoittajalta kärsivällisyys, sitä ei tarina kerro.

Joka tapauksessa, natsit ovat roskaelokuvassa aina jin tosielämän jangilleen, eli välitöntä riemua. Ohjaajan oppipoika Clark muisti läksyn ja teki oman uusnatsipläjäyksensä Skinheads (1989), jossa kaljupäät ajavat natsipakullaan hakkaamassa mustaihoisia. Pakun kyljessä nyt on anarkiamerkki, mutta kuten Al Adamson on monesti todistanut, ajatus on tärkeintä – etenkin puuttuessaan.

Ilja Rautsi

The Last House on the Left (Viimeinen talo vasemmalla, 2009)

Ohjaaja:

• Dennis Iliadis

elokuva arvostelu

Ohjaus: Dennis Iliadis

Tyler Durden taisi olla oikeassa – modernissa kulttuurissa kaikki on kopion kopion kopiota. Jos tekee remakesta remaken, olisiko aika pysähtyä miettimään kulttuurikannibalismin kierrettä? Toinen vaihtoehto on tietysti tehdä kuten Amerikkaan napattu kreikkalaisohjaaja Dennis Iliadis; omilla ehdoillaan toimiva sinänsä itsenäinen elokuva.

Wes Cravenin varhaistuotantoa on ryhdytty viime vuosina urakoimaan uusiksi oikein olan takaa. Ensin pullahti ulos Alexandre Ajan paikoin vinksahtaneen viihdyttävä The Hills Have Eyes (2006), joka sai jo jatkoakin. Viimeisen talon jälkeen on luvassa A Nightmare On Elm Street, jossa Watchmenin Jackie Earle Haley ottaa Robert Englundin paikan Freddynä. Alkuperäiset The Hills Have Eyes (1977) ja The Last House on the Left (1972) ovat nollabudjetilla tehtyä rupuista ja nihkeän brutaalia nihilismiä. Uudet versiot ovat saaneet sisäsiistimmän pintasilauksen tuotantoarvojen puolesta, mutta raakuus ja tinkimättömyys ovat yhä tallella – ideoissa vain olisi hiomisen varaa.

Craven teki oman, yhdeksi kauhun kulmakivistä muodostuneen versionsa Ingmar Bergmanin 1300‑luvulle sijoittuvan Neidonlähteen (1960) modernina versiointina, jossa pohdinta julman koston oikeutuksesta ja ylitsevuotavasta katumuksesta sai tehdä tilaa brutaalimmalle väkivallalle ja eksploitaationuhjuisuudelle.

Iliadis on lähtenyt samalle linjalle kuin Mark Tonderai Hushissa (2008), eli sujuvasti rullaavaan ja lopulta melko onttoon viihteelliseen nihilismiin. Iliadis on kuitenkin eskaloituvan väkivallan koreografina huomattavasti Tonderaita pätevämpi, joten The Last House on the Leftiä katsoo huomattavasti mieluummin – jos pelkkään sadistiseen väkivaltaan nojaavasta elokuvasta voi nyt niin sanoa.

Juonikuviota ei ole muutettu kuin yksityiskohdiltaan. Rikollisperhe nappaa kaksi teinityttöä mukaansa keskellä ei‑mitään, kamalin seurauksin. Toisen tytön vanhemmat ovat kuitenkin lähimökissä lomaa viettämässä ja päätyvät ottamaan sakin yöpymään luokseen, tajuten sitten ketkä ovatkaan kyseessä. Sitten seuraa lisää väkivaltaa.

Iliadeksella on kerronnallista silmää kauniille kuville ja pienille yksityiskohdille, mutta mikä tärkeämpää tämän elokuvan kannalta, myös kineettiselle väkivallalle. Törmäykset tuntuvat ja iskut saavat paikoitellen aikaan fyysisen reaktion katsomonkin puolella. Julmuuksista ei tingitä, mutta Iliades ei myöskään pyri överiin makaaberiuteen ennen loppua – joka tosin paljastaa, ettei liikkeellä nyt aivan täysin vakavissaan oltu. Eksploitatiivista maaperää Iliades toki kartoittaa jo alkumetreiltä lähtien, antaen kameran hekumoiden hieroa laihojen teinityttöjen vartaloita.

Henkilöohjaus on myös hallussa ja hahmojen toimet pysyvät uskottavuuden rajoissa, mikä on yleensä ensimmäisiä sudenkuoppia metsäsäntäilymätön saralla. On kuitenkin sääli, ettei Iliadesilla näytä olevan sen kummempaa tarvetta sanoa mitään kuin uusitoverillaan Ajalla. The Last House on the Left pyörii lopulta ainoastaan julmuuksien näyttämönä ja tietyn pisteen jälkeen ainoa juoni on seurata, kuka voittaa väkivaltanokkapokan.

Tämä on siksikin hieman sääli, koska psykoperheen isää Krugia esittää vaikuttava (ja kummasti John Cleeseä muistuttava) Garrett Dillahunt, josta olisi ainakin Deadwood-roolinsa perusteella saanut vielä rikkaampaa ja mieleenpainuvampaa sosiopaattitavaraa ulos. Krugin perhe on sinänsä kiehtova, mutta asetelma junnaa paikallaan, eikä kahden kovin erilaisen perheen "vertailuun" oikeastaan edes päästä. Enemmän kyseessä on Funny Games ilman metatasoilua.

Ilja Rautsi

Knowing (Tieto, 2009)

Ohjaaja:

• Alex Proyas

elokuva arvostelu

Ohjaus: Alex Proyas

Suosittuja salaliittoteorioita ovat syyskuun yhdennentoista terrori-iskun vastuun siirtäminen Yhdysvaltain hallituksen piikkiin, Prinsessa Dianan kuoleman pitäminen salamurhana ja amerikkalaisten kuulaskeutumisen aitouden kyseenalaistaminen. Itse lisäisin listaan Nicolas Cagen ja Samuel L. Jacksonin vedonlyönnin siitä, kumpi pystyy kauemmin tekemään sysipaskoja elokuvia ja silti pysymään huippupalkattuna Hollywood-supertähtenä.

Jacksonin viimeisin isku vyön alle oli Frank Millerin typerryttävän dorka The Spirit (2008), jossa mies houri kananmunista naamallaan natsiunivormussa. Cage ei ole heittänyt pyyhettä kehään vaan palaa kuristamaan sillä yhä The Wicker Manista (2006) ja Nextistä (2007) toipuvaa yleisöä.

Mainosmateriaalinsa perusteella Knowing vaikuttaa umpipöljän Numero 23:n (2007) ja minkä tahansa Roland Emmerichin katastrofielokuvan high concept ‑ristisiitokselta. Nicolas Cage on MIT:ssä opettava astrofysiikan professori, joka on menettänyt uskonsa maailmankaikkeuden tarkoituksenmukaisuuteen menetettyään vaimonsa tulipalossa. Puolikuuro poika kyselee ufoista ja työkaveri yrittää järjestää treffejä. Mies itse purkaa suruaan tissuttelemalla viskiä yksin yöllä luonto-ohjelmien parissa. Sitten Cage saa käsiinsä aikakapselista esiin kaivetun, 50 vuotta vanhan numerolistan, jonka tehnyt häiriintynyt pikkutyttö näyttää ennustaneen jokaisen suuren luokan katastrofin uhrilukuineen viimeiseltä viideltä vuosikymmeneltä – mukaan lukien arvon astroproffan vaimon kuoleman. Listalla vain on vielä pari lähitulevaisuuteen viittaavaa numerosarjaa, joten Cage lähtee maailmanpelastusristiretkelle. Voisiko kaikella sittenkin olla tarkoitus? Ja miksi kalpeat mustapukuiset miehet hengailevat aina paikalla?

Idea on kuin M. Night Shyamalanin märästä harhaunesta. Tällaiset maapalloa sudokuna käyttävät juonikuviot ovat lisääntyneet viime aikoina samaa tahtia kuin puheet useassa lähteessä ennustetusta vuoden 2012 maailmanlopusta (josta kas, itse Emmerich on jo tekemässä samannimistä elokuvaa...). Kaikki liittyy kaikkeen ja jokaisella on tarkoitus suuressa kosmisessa palapelissä jonka salainen ainesosa on rakkaus...

On helppo ymmärtää miten Hollywood-kirjoittajat päätyvät näihin teknisesti monimutkaisiin ja sisällöllisesti ääliönaiiveihin skenaarioihin; sitähän tarinankerronta on, fiktiivisen maailman järjestämistä niin, että kaikki lopulta liittyy kaikkeen ja tarinalla on merkitys. Normitarinassa sisältö antaa merkityksen, numerologiahörhötarinassa se, että asiat liittyvät toisiinsa on antavinaan merkityksen. Mutta kun päivä toisensa jälkeen yrittää raapia kasaan omia ideoitaan, joihin tuottajat eivät tartu, alkanee itse kunkin usko tarkoituksiin kadota. Onneksi voi löytää korkeamman voiman ja heittää hahmonsa sen haltuun.

Knowing on suorastaan pöyristyttävän idioottimainen, mutta lähes koko ajan hykerryttävän hauskalla tavalla. Se ei myöskään polje paikallaan, vaan pyyhältää vauhdilla ja surutta eteenpäin, yhdestä anti-ideasta toiseen, upoten jatkuvalla syötöllä syvemmälle tyhmyyteen. Paras suuren luokan kalkkuna sitten Dreamcatcherin (2003) on huomattavasti huonompi elokuva kuin vaikkapa Adamsonin Swastika Savages – ei siksi, että se olisi tökerömpi, vaan koska sen ovat parissa viikossa jotain kameran eteen tallentaneiden amatöörien sijaan tehneet alan ammattilaiset, joiden pitäisi tietää paremmin. Käsikirjoitusta on pyöritelty muutama vuosi, minkä jälkeen sen parissa on puuhastellut parisataa asiansa osaavaa. Ajan kanssa ja todennäköisesti rahasta huolehtimatta.

Katsojan kannalta tietysti on melko sama, näyttävätkö elokuvan tekijät keskisormea tahallaan vai vahingossa, mutta kun se tungetaan vielä varoittamatta perseeseen, väännellään ja käännellään ja sitten kutsutaan aktia rakkaudeksi, jonka oli aina tarkoitus toteutua näin...sitä on vaikea olla ottamatta henkilökohtaisesti.

Knowingin numeroiden ja muun uskomattomuuden suuntaa on turha tässä paljastaa, koska elokuva tekee sen paljon puupäisen viihdyttävämmin, kuin sanat ikinä pystyisivät. Iso osa typerryttävyyden viehätystä kumpuaa Cagesta, jonka omintakeisimmat itseilmaisun hetket päätynevät The Wicker Manin tavoin YouTubeen kauniiksi montaasiksi. Cage on omalla tavallaan erittäin hyvä näyttelijä, jonka maanisen ylitotinen ilmaisu sopii nyrjähtäneisiin hahmoihin omalaatuisissa elokuvissa. Isossa valtavirtaelokuvassa, jossa Cagen pitäisi olla tavallinen mies tavallisesti näyttelevien normi-ihmisten ympäröimänä, hän ei kerta kaikkiaan istu kuvaan. Jokainen ele ja ilme muuttuu oudon kikatuttavaksi – ne ovat väärää kokoa, kuin eri maailmasta. Mieleen tulee 8MM, jossa mies näkee snuff-elokuvan ja reagoi ns. fyysisesti. Knowingin parhaita tällaisia hetkiä on lentokoneturman jälkitilanne, jossa Cagen ohi rynnii ilmiliekeissä palava mies, jonka kohdalle Cage pysähtyy ja huutaa "Hei!", kuin hänen ohitseen ostarilla skeittaavalle teinille.

Dark Cityn (1998) ohjaaja Alex Proyas näyttää lopullisesti kadonneen kiinnostavien nimien kartalta. Toinen elokuvaan liittyvä salaliittoteoriani on, että Will Smith värväsi Proyasista skientologin I, Robotin (2004) kuvauksissa. Muuta selitystä kaikelle Knowingin pönöttyneen railakkaalle kilahtaneisuudelle on vaikea keksiä. Jos Philip K. Dickin vasen aivolohko olisi poistettu nenän kautta ja sen jälkeen sormiin syötettyjen sähköshokkien avulla tuotettu teksti julkaistu, se saattaisi sisältää Knowingin juonen novellimuodossa. Knowing ei ole taidetta tai viihdettä, mutta kalkkunana se kelpaa vaativan kasvissyöjänkin juhla-ateriaksi.

Ilja Rautsi

Martin (1976)

Ohjaaja:

• George A. Romero

elokuva arvostelu

Ohjaus: George A. Romero

George Romero tullaan epäilemättä aina muistamaan zombeistaan, mutta toisista epäkuolleista eli vampyyreista kertova Martin on myös yksi ohjaajan laadullisesti vuoristoratamaisen uran eittämättömiä kohokohtia. Se on myös David Cronenbergin samana vuonna ilmestyneen Rabidin (1977) ohella modernin vampyyrielokuvan edelläkävijöitä, jonka vaikutus näkyy selkeästi esimerkiksi 10 vuotta myöhemmin seuranneessa Kathryn Bigelow'n Near Darkissa (1987).

Martin on parikymppisen näköinen ujo ja hiljainen nuorukainen, joka saapuu ukki-ikäisen serkkunsa luokse asumaan. Junamatkalla Martin tappaa yksin matkustavan naisen nukuttamalla tämän ruiskeella, viiltämällä kaulan auki partaterällä ja imemällä veret kehosta, halailtuaan sitä ensin alasti kuin rakastelun jälkeen. Uhrinsa Martin lavastaa itsemurhaksi. Serkku kutsuu Martinia Nosferatuksi ja on sisustanut kotinsa risteillä ja valkosipuleilla, joilla ei kuitenkaan ole minkäänlaista vaikutusta. Martin sanoo olevansa yli 80‑vuotias, mutta ei tunnusta mahdolliseen vampyyriuteensa liittyvän mitään taikaa – auringonvalokin vain sattuu välillä silmiin.

Romero seurailee Martinin haahuilevan yksinäistä elämää viipyilevän tunnelmallisilla otoksilla. Syrjäytyneen ja ainakin sivustakatsojan vinkkelistä häiriintyneen nuoren miehen perhe on kironnut tämän, eikä Martinilla tunnu olevan valmiuksia solmia yhteyttä toisiin ihmisiin. Vampirismin kaikki kliseet veren juomista lukuun ottamatta on suljettu pois. Kun Martinilla ei ole torahampaitakaan, on lopulta mahdoton sanoa, mikä on totta ja mikä ei. Murhanhetkillä Martin näkee unentuntuisina välähdyksinä edellisen vuosisadan elämäänsä ja "serkku" on vakuuttunut epäkuolleisuudesta, mutta muuten Martin voisi olla tavallinen sarjamurhaaja omine kieroutuneine rituaalifetisseineen.

Martinilla ei ehkä ole hampaita, mutta elokuvalla on. Romero on riisunut vampyyrimyytin harteille heitetyn romantiikan viitan, heittänyt sen maahan ja polkenut päälle piikkikengillä. Martinin hahmossa ei ole mitään romanttista, eikä kuolemassa mitään kaunista. Ikuinen elämä voi olla totta tai ei, mutta sekin on vain kurjaa toistoa päivästä toiseen, turhaa potkimista tutkainta vastaan.

Ehkä juuri tästä aidonoloisesta nuhjuisesta elämänahdingosta johtuen nimihenkilön matkaan lähtee jopa sympatialla mukaan, huolimatta siitä, että Martin esitellään murhaajana vailla motiivia. Tapot ovat aina vaikeita mutta vääjäämättömiä, kukaan ei kuole helpolla. "Seksijuttua" kertojanäänessään kaipaileva Martin on kuin kuka tahansa hukassa oleva nuorukainen, kontaktin ja ymmärryksen kaipuussa. Jää katsojan päätettäväksi, onko hän psykopaatti vai vampyyri. Kummassakin tapauksessa hahmo ryömii ihon alle.

Lasse Tapionsalo

Bersaglio mobile (Death on the Run, 1967)

Ohjaaja:

• Sergio Corbucci

elokuva arvostelu

Ohjaus: Sergio Corbucci

Sergio Corbucci ohjasi tiensä spagettiwesternin legendaksi 60‑luvun puolivälistä 70‑luvun alkuun tekemällä toistakymmentä alan elokuvaa. Samoihin aikoihin Italian elokuvateollisuudessa tehtailtiin myös kasapäin agenttielokuvia, ja myös Corbucci pääsi kokeilemaan taitojaan tällä saralla vuonna 1967 elokuvallaan Bersaglio mobile.

Elämäntapavaras ja mestaripakoilija Jason (Ty Hardin) saapuu vangittuna Ateenaan. Heti kättelyssä hän pääsee pakenemaan tuntemattoman joukkion avustuksella, muttei kuitenkaan ilman toivetta vastapalveluksesta, sillä herrat vaativat Jasonia murtautumaan paikalliseen vankilaan ja noutamaan kuolleelta vangilta hammaspaikan. Hammas osoittautuu varsin kuumaksi tavaraksi, ja pian Jason saa huomata perässään olevan parin rikollisjoukon lisäksi Ateenan poliisin ja brittien salaisen palvelun. Tästä tietysti seuraa yllin kyllin juonittelua, ammuskelua ja nyrkkien heiluttelua. Ainoana ystävänään rauhaiseloa viettävä vanha kumppani Pizza, Jason yrittää säilyttää vapautensa ja kuitata itselleen mukavat eläkerahat.

Aihepiiristä huolimatta monet eurospy-elokuvat onnistuvat olemaan melko hidastempoisia ja tylsiä. Corbucci on kuitenkin onnistunut välttämään tämän ja saanut elokuvaan mukavan sykkeen, jossa ei juuri paikallaan seisoskella. Ateenaa käytetään mainiosti hyödyksi ja kaupunkikuvaa esitellään joutomailta aina Akropolikselle saakka, jonne yksi elokuvan komeimmista takaa-ajoista sijoittuu. Musiikit ovat usein genren parasta antia ja oikein mehevät 60‑lukuisesti svengaavat jazzit on tähänkin elokuvaan saatu.

Pääosan esittäjä Ty Hardin on melko väritön sankari, mutta sivuosista löytyy useampikin mieleenpainuva hahmo, kuten Albaanina kovisteleva Gordon Mitchell ja brittimajuria esittävä Michael Rennie.

Bersaglio mobile on etenkin genren ystäville suositeltava tapaus, joka nousee tasapaksuimman massan ylle mukavasti.

Sakari Määttä

Encarnação do Demônio (Embodiment of Evil, 2008)

Ohjaaja:

• José Mojica Marins

elokuva arvostelu

"Do you think I'm destroyed, weakened by the time? No! True men never give up. I will yet conceive my perfect son even if it means imploding the cosmos!"

Brasilialaisen José Mojica Marinsin ura ohjaajana alkoi 1950‑luvun loppupuolella. Jo muutamaa vuotta myöhemmin hän ohjasi elokuvan, jonka ansiosta hänet tunnetaan parhaiten ainakin Brasilian ulkopuolella: At Midnight I'll Take Your Soul (À meia noite levarei sua alma, 1964) synnytti maailmaan haudankaivaja Zé do Caixãon, joka tunnetaan englanninkielisessä maailmassa tuttavallisemmin nimellä Coffin Joe. Jatko‑osa This Night I Will Possess Your Corpse (Esta Noite Encarnarei no Teu Cadáver, 1967) jatkoi yhtä laadukkaalla tasolla korvaten kuitenkin osan elokuvallisesta eheydestään painajaismaisilla omituisuuksilla. Coffin Joe kaivoi itsensä brasilialaiseen alitajuntaan paljon vakuuttavammalla tavalla kuin esimerkiksi Pohjois-Amerikan tunnetuimmat möröt Freddy, Jason tai Michael tulisivat tekemään vuosia myöhemmin.

Coffin Joessa (jota ohjaaja näyttelee elokuvissaan itse) yhdistyvät draculamainen ulkoinen olemus mustan lepakkomaisen viitan ja pitkien, mutta sitäkin terävämpien kynsien ansiosta. Hänen persoonallisuutensa rakentuu impulsiivisuudesta, yli‑itsevarmasta päättäväisyydestä, jääräpäisyydestä, itsekkyydestä sekä ylitsevuotavasta ja anteliaasta sadismista. Joen tarkoitus on löytää itselleen täydellinen nainen, joka synnyttäisi hänelle jälkeläisen. Hänen tahtoonsa alistuvat, tarvittavat kriteerit täyttävät naiset ovat kuitenkin harvassa.

Yli 40 vuotta ehti kulua sarjan aiemmasta osasta, mutta nyt trilogia sai päätöksensä. Embodiment of Evil (Encarnação do Demônio, 2008) alkaa siitä, kun Coffin Joe vapautuu vankimielisairaalasta 40 vuoden jälkeen ja palaa hämmentämään brasilialaisten elämää. Vankilan ulkopuolella vastassa on hänen luotettava kyttyräselkäinen apurinsa Bruno (Rui Resende), joka johdattaa hänet São Paulon slummialueella sijaitsevaan lymypaikkaan. Brunon ansiosta Joe nauttii kulttimaineesta ja on onnistunut kokoamaan neljä omaperäistä opetuslasta, jotka ovat valmiita jopa uhraamaan henkensä palvomansa haudankaivajan puolesta.

Coffin Joen etsiessä itselleen täydellistä naista seuraamme korruptoituneiden ja kostonhimoisten poliisien yrityksiä jäljittää uuden murha-aallon aloittanutta haudankaivajaa. Poliisivoimien eversti Claudiomiro Pontes (Jece Valadão), jonka toisen silmän Joe puhkaisi viimeisenä tekonaan ennen vankilaan joutumistaan 40 vuotta aiemmin sekä kapteeni Oswaldo Pontes (Adriano Stuart) ovat valmiit mihin vain kostaakseen hänelle. Sen saa tuntea myös Coffin Joen vapauttamisesta vastuussa ollut lakimies, Claudiomiron vaimo Lucy Pontes (Cristina Aché). Täydellisen naisen etsintä etenee episodimaisesti, kun mm. naislääkäri Hilda (Cleo de Paris) sekä kahden sokean ennustajatätinsä suojeluksessa oleva Elena (Nara Sakarê) kiinnostuvat tarjotusta "roolista". Elämä on kuoleman alku ja kuolema elämän loppu. Olemassaolo on veren jatkuvuus ja veri on syy olemassaoloon.

Embodiment of Evil päätyy olemaan poliittisesti hieman korrektimpi kuin sarjan kaksi aiempaa osaa siinä mielessä, että Coffin Joe vastustaa selvästi virkavallan väärinkäyttöä ja korruptiota. Viattomia lapsia hän suojelee jo aiemmin totuttuun tapaan. Korrektius kuitenkin saa jäädä, sillä esimerkiksi sadismilla ja verellä mässäillään loppuun saakka, vaikka vain harvoin eksytäänkään mauttomuuden puolelle. Joidenkin asioiden kohdalla käsikirjoituksen ratkaisuja voidaan kuitenkin hieman kyseenalaistaa, koska muun muassa koukkujen kiinnittäminen riviin uhrin selkään ja hänen roikuttamisensa niistä tai hämähäkkien ja torakoiden käyttäminen kidutuksessa ovat hieman liian arkipäiväisiä nykyisin.

Elokuvan edetessä Coffin Joen menneisyys vainoaa häntä mustavalkoisten aaveiden ilmestyessä hänelle ajoittain aiempien elokuvien huippukohdista peräisin olevien takaumien saattelemana. Tämä alitajunnasta kumpuava huono omatunto ei kuitenkaan menoa hidasta, pikemminkin päinvastoin. Eräässä kohtauksessa Joe tempautuu eräänlaiseen helvetin esikartanoon, toiseen maailmaan, jossa hänelle esitellään helvetillisiä näkyjä ja puhdistautumisriittejä. Myös Kuolema esittäytyy.

Kaiken kaikkiaan Coffin Joen paluu yli neljänkymmenen vuoden tauon jälkeen on onnistunut, vaikka yli 70‑vuotias pitkäkyntinen mies ei ole missään tapauksessa pelottava ilmestys. Kahdessa aiemmassa osassa juonenkulku oli nautinnollisen suoraviivainen eikä sisältänyt kovinkaan paljon ylimääräistä, mutta Embodiment of Evil kärsii paikoitellen liian useasta hahmosta. Erityisesti poliisien ja myös Coffin Joen perässä olevan masokistisen ylipapin toiminnan seuraaminen on tylsää. Elokuva floppasi kotimaansa lippuluukussa pahasti, mutta siitä huolimatta se on erittäin suositeltavaa katsottavaa Coffin Joe ‑faneille ja myös sadismilla ja gorella höystetyn nykykauhun ystäville.