Ilja Rautsi

The Strangers (2008)

Ohjaaja:

• Bryan Bertino

elokuva arvostelu

Ohjaus: Bryan Bertino

Jos Bryan Bertinon esikoiselokuvan premissi kuulostaa tuoreeltaan tutulta, johtunee se ranskalaisesta Uhkasta (Them, 2006). Suoranaisesta kopioinnista ei kuitenkaan ole kyse, vaan Bertinon tuotos sai vain istua hyllyllä tuntemattomiksi jääneistä syistä. Melko turhaan, sillä kyseessä on genren niksit tietävä ja hallitseva, kohtuullisen ilkeä ja nihilistinen mökkiselviytymiskauhuilu.

Meno alkaa synkeänä draamana kun Liv Tylerin ja Scott Speedmanin esittämä pariskunta saapuu itkua tihrustaen mökille keskellä yötä juhla-asuissaan. Bertino pitkittää mukavasti tilanteen avaamista ja saa nuorista kaunokaisnäyttelijöistä puristettua uskottavat draamasuoritukset ennen kuin päästään ns. asiaan. Ensin ovelle koputtaa tuntemattomien nimien perään sammaltava tyttö, joka palaa Speedmanin lähdettyä selvittämään päätään. Tyler ei avaa ovea, mutta pian käy ilmi, ettei hän ole sisälläkään yksin.

Taidokkaassa ja uhkaa huokuvassa pitkässä otossa Tylerin taakse huoneeseen kävelee hiljaa ja ensin katsojaltakin lähes huomaamattomasti huppupäinen mies, joka vain seistä toljottaa ja katoaa sitten takaisin varjoihin. Tästä eteenpäin on selvää, ettei kaikki todellakaan ole kohdallaan. Kyseessä on ehkä myös The Strangersin paras kohtaus, sillä tuntemattoman sakin alkaessa tuntemattomista motiiveistaan ahdistella pariskuntaa, muuttuu elokuva perinteisemmäksi, joskin tavallista armottomammaksi, kissa ja hiiri ‑leikiksi. Tässä julisteeseenkin napatussa alkupään kohtauksessa Bertino kuitenkin tavoittaa jotain mystisempää karmivuutta, joka tuo hyvällä tavalla mieleen David Lynchin.

Ahdistelussakin on kuitenkin hyvä rytmi ja Bertino käyttää paitsi ääntä ja musiikkia, myös tilaa hyvin edukseen. Mökki ja sen ympäristö tulee katsojalle tutuksi ja rakentuu samalla turvattomaksi paikaksi, jossa jokaisen nurkan takaa voi tulla ikävä yllätys. Loppua kohden julma leikki muuttuu vain brutaalimmaksi ja ilkeämmäksi, mutta hyvän hahmopohjustuksen ansiosta ei tyhjänpäiväisen oloiseksi, vaan iskut tuntuvat. Hyökkääjien motiivien säilyttäminen mysteerinä ei myöskään johda Marttyyrien (Martyrs, 2008) kaltaiseen latteuksien latelemiseen. Kliimaksin jälkeen on tosin sisällöllisestikin melko tyhjä olo, mutta adrenaliinipiikkinä The Strangers täyttää keskivälin lievästä tyhjäkäynnistä huolimatta hienosti tarkoituksensa.