Esa Meisalmi

Dark City (Varjojen kaupunki, 1998)

Ohjaaja:

• Alex Proyas

elokuva arvostelu

Ohjaus: Alex Proyas

John Murdoch (Rufus Sewell) herää kolkosta kylpyhuoneesta, jonka katossa roikkuva lamppu heiluu edestakaisin valaisten vihreää kaakelilattiaa. Hän huomaa menettäneensä muistinsa, eikä ympäristö vaikuta laisinkaan tutulta. Huoneiston tarkemmassa tutkinnassa paljastuu nuoren naisen alaston ruumis. Pian puhelin soi, ja langan toisessa päässä salaperäinen tohtori Schreber (Kiefer Sutherland) kehottaa pakenemaan, koska murhamiehen etsintä on jo käynnissä. Murdochin perässä ovat niin poliisivoimat etsivä Bumsteadin (William Hurt) johdolla kuin omituiset kalmankalpeat hattupäiset "muukalaisetkin".

Dark City alkaa tyypillisenä muistinmenetys‑ ja murhamysteerijännärinä, joita valmistui vielä vuosituhannen taitteessa useampikin (mm. Unforgettable, 1996 ja Memento, 2000). Poikkeuksena näihin Dark City sekoittaa pakkaa lisäämällä vyyhtiin useamman tapon, tehden siitä myös pintapuolisen sarjamurhaajajahdin. Pääjuonessa on kaikuja Cruisingista (1980), sillä saavuttamattoman tappajan henkilöllisyydestä voi esittää montakin pätevää teoriaa. Elokuvan edetessä saamme kuitenkin huomata juonen olevan lopulta vain suurpiirteinen kehys sen sisällä rakentuville tapahtumille ja teemoille.

Alex Proyasia (The Crow, 1994) voidaan pitää varsin kunnianhimoisena ohjaajana. Hän loihtii jo alkumetreiltä moderniin goottimeininkiin liittyvän industrialismin ja synkistellen estetisoidun film noirin hybridiä, joka hyödyntää aihepiiriään pehmeän scifin voimin. Pimeyden romantiikalla kuorrutettu spirituaalisuus ja ymmärrys elämästä ja kuolemasta ovat vahvasti pääosassa. Tyylittelyä tukeva kaupunki itsessään on voimakkaassa valojen ja varjojen leikittelyssään teollisen kylmäkiskoinen, ja jotenkin oudon teennäinen. Kaikki ihmiset ovat emotionaalisesti pelkkiä sätkynukkeja ja ympäristö etäännyttävän tunkkainen pelkistetyssä painajaismaisuudessaan. Kaupungissa vallitsee ikuinen yö, ja ainoa merkki auringosta on Shell Beach, jossa kaikki tuntuvat käyneen, mutta johon kukaan ei muista reittiä.

Sisällöllisesti Dark City on monimuotoinen. Muistinmenetysteemaa varioidaan vastaaviin elokuviin verrattuna kekseliäämmin, vaikka perinteinen palapelirakenne hallitseekin alussa. Hämärän peitossa olevan muistin palauttaminen ei kuitenkaan perustu pelkästään murhan selvittämiseen ja oman identiteetin palautumiseen, sillä tummanpuhuvilla muukalaisilla on täysin omat tarkoitusperänsä jahdissa. Heillä tuntuu olevan vallan avaimet käsissään kaupungin asukkien suhteen, jotka tasaisin väliajoin nukahtavat niille sijoilleen rakennusten muuttaessa samalla muotoaan kolisten ja rämisten. Tuntuu kuin ihmiset olisivat rottina jossain isommassa typerryttävän liukuhihnamaisessa laboratoriokokeessa.

Mielessä käyvätkin tällöin industriaalisempaa tematiikkaa 70‑ ja 80‑luvuilta asti hyödyntäneet yhtyeet kuten esimerkiksi Ministry ja Kraftwerk, joilla on ollut tahoillaan hieman erilaisia näkemyksiä läpi vuosikymmenten ihmiskunnan menosta.

Murdochia esittävä Sewell on sopiva rooliinsa siinä mielessä, että hän on näyttelijänä vain persoonaton jokamies. Hänestä ei välitä samaistumisen kautta, vaikka jo hyvin varhain tapahtuva alienaatio antaisikin sauman. Proyas käsittelee päähenkilöään kuin tämä jäisi sivustakatsojan, ulkopuolisen tarkkailijan asemaan, vaikka hän kokisi olevansa tapahtumien keskipisteessä. Aivan kuin hän itse olisi muukalainen yhteisössä, jossa kukaan muu ei kyseenalaista mahdollisia epäkohtia tai asioiden suuntaa. Nimekäs kaarti Jennifer Connellyn, Sutherlandin ja Hurtin myötä antaa hyvää taustatukea, mutta suoritukset on pääasiassa ohjattu tarkoituksenmukaisen apaattisiksi, jolloin tunteet vaikuttavat kuin väkisin ulospuristetuilta.

Individualismin ja kollektivismin suhde on yksi kantavista teemoista. Harvojen tiedostavampien yksilöiden kautta syntyy ihmisille ominaista näennäisen normaaliuden kyseenalaistamista, sen syvää sisäistämistä sekä sen aikaansaamia pyrkimyksiä kohti parempaa myös yhteisöllisessä mielessä. Käsittelyssä käy ohuesti myös simulaatioajattelu (Matrix, 1999), jossa ihmiset olisivat ikään kuin mekaanisesti liitettyinä keinotekoiseen maailmaan. Sitä paimentaisi kenties joku suurempi ylempää voimaa käyttävä riistäjä, jota vastaan voisi taistella kollektivismin lippua heiluttaen.

Löyhiä yhtymäkohtia 90‑luvulta löytyy myös tositeeveemäisen sosiaalipornon ennustaneeseen Truman Showhun (1998) ja yhden miehen duunariraivoa satiirisesti peilanneeseen Falling Downiin (1993), joskin Proyas käsikirjoittajineen nojaa pohjimmiltaan överilämpimän humaaniuden ylistämiseen, joka varmaankin tekijöidensä mielestä toimii halutusti, mutta tuntuu painuvan omassa pumpulimaisuudessaan takapuoleensa. Dark Cityn visuaalinen kylmyys onkin lopulta täysin ulkokultaista, mikä syö liikaa tehoja eri genreiltä, jotka tähän tarinalliseen blenderiin on heitetty.

Lennokkaasti ajatellen Dark City on dystooppisine viittauksineen (Metropolis, 1927) 1900‑luvun alkupuolen teollisen ihmiskunnan kehityksen ja kulttuurien vallankumouksellinen sulatusuuni, joka ruokkii monia allegorioita ja tulkintoja, mutta tekee niistä omanlaisen keitoksen. Kiinnostavinta on miettiä selvimmin esille tuotua psykologista ulottuvuutta ihmismieltä syntymästä asti kaihertavien identiteettien kasvussa ja muotoutumisessa. Samalla niitä myllerretään teknologian avulla ajatus‑ ja tunneprosessien kehitys päämääränään.

Tympäännyttävin ongelma Dark Cityssä on se, että elokuva selittää loppua kohden itseään liikaa, jolloin joidenkin pointtien ja yksityiskohtien bongaamisesta katoaa osittain palkitsevuus. Suurin heikkous lieneekin ohjaaja Proyas itse, jolle on ominaista heittäytyä löperöksi: ratkaisuvaiheet tuntuvat siltä kuin M. Night Shyamalan (The Sixth Sense, 1999) olisi ollut ohjaksissa sillä erotuksella, että niitä edeltävä elokuva ei tuhoudu silmänräpäyksessä.