Ilja Rautsi

The Number 23 (Numero 23, 2007)

Ohjaaja:

• Joel Schumacher

elokuva arvostelu

Ohjaus: Joel Schumacher

Yleisöä vedättävien elokuvien nykybuumin voi katsoa alkaneen Bryan Singerin Epäillyistä (1995). Kuudennen aistin (1999) ja Fight Clubin (1999) myötä on päästy pitemmälle loppukäänteen iskevyyteen nojaaviin tapauksiin. Kaikki kolme edellä mainittua voidaan vielä kuitenkin laskea onnistuneiksi, koska ne tarjoavat muuta sisältöä matkallaan kohti vääjäämätöntä tvistiä. Sittemmin apukoulutason aivonystyröitä on veivattu mm. James Mangoldin umpiääliömäisellä Identityllä (2003), jonka tyyliseen mielisairauseksploitaatioon Joel Schumacherin tuore Numero 23 sukeltaa oikein olan takaa kaikenlaisia huuhaa-polkuja hypittyään.

Entinen lemmikkidekkari Jim Carrey on koirarankkuri Walter Sparrow, jonka mieli alkaa rakoilla miehen luettua vaimoltaan lahjaksi saaman kirjan Numero 23. Kirjassa on outoja yhtymäkohtia Walterin elämään ja sen päähenkilöä riivaama numero 23 näyttää yhtäkkiä löytyvän kaikkialta. Mistä on kyse? Hallitsevatko numerot elämäämme? Onko kohtaloa olemassa?

Jos on, siinä tapauksessa Joel Schumacherin kohtalo oli ohjata tämä elokuva, minun oli tarkoitus katsoa se ja sinun on tarkoitus lukea tätä tekstiä, rakentaa aikakone, matkata menneisyyteen ja tappaa käsikirjoittaja Fernley Phillipsin vanhemmat. Sori, tasan ei käy onnen lahjat.

Lehdistötiedotteen mukaan "Stanley Kubrickin Hohdon jälkeen ei yksikään elokuva ole tutkinut yhtä moninaisesti häiriintyneen ihmismielen pimeitä toimintoja." Tässä on kaksi virhettä. Ensinnäkin olettamus että Numero 23 "tutkisi" jotakin. Toiseksi että se sisältäisi jotain "ihmismielen toiminnoiksi" luettavaa. Elokuvan katselu on kuin hakkaisi villisti sätkivää liukasta kalaa kuoliaaksi laituria vasten ja sitten yllättyisi kun se vihdoin kuolee.

Numero 23 ehdollistaa kaikki hahmot vain tarkoin asemoiduiksi pelinappuloiksi, jotka aukovat suutaan ja liikuttavat raajojaan juonen niin vaatimissa kohdissa. Carrey tekee periaatteessa hyvää työtä pääroolissa, mutta osuva näytteleminen hukkuu ympärillä pauhaavaan onttoon tyhjiöön, jota Schumacher koettaa turhaan täyttää merkityksellä järkyttävillä visuaalisilla ylilyönneillä. En tiedä vuokrataanko Hollywoodissa nykyään ohjaajille huippukehittyneitä Tony Scott ‑älypukuja, vai lukitaanko heidät kellopeliappelsiinimaisesti toljottamaan Nine Inch Nails ‑videoita. Joka tapauksessa, lopputulosta on melko lailla sietämätöntä katsoa.

Ottaen huomioon elokuvan perustuvan puhtaasti loppukäänteeseensä, on hämmentävä että se koittaa jo reilusti ennen loppua. Kuvio kun sattuu kaikessa arvattavuudessaan olemaan myös perin monimutkainen, joten arvon tekijät katsovat tarpeelliseksi vääntää hyvin pitkää rautalankaa hyvin hitaasti loppumattoman (ja Silent Hillinkin vastaavan voittavan) ekspositio-jakson kautta – ja niin suurella volyymilla että teatterin ulkopuolella ohi kävelevät ihmisetkin tajuaisivat.

Joku saattoi huomata, etten pahemmin puhu elokuvan sisällöstä. Yritän yleensä välttää spoilaamista, mutta kerrotaan nyt sitten mistä kaikessa on loppujen lopuksi kyse (korostan tässä että seuraava on elokuvan koko sisältö, vaikka informaation määrä saattaa tuntua vähemmän päätä huimaavalta peruskoulun käyneelle kansanosalle): 11 + 12 = 23. Hassua, en koskaan tullut ajatelleeksi. Joka tapauksessa, mikäli tykkäät ristisanoista tai tunnet kaipaavasi pientä kertausta matematiikan äärimmäisen lyhyessä oppimäärässä, tässäpä elokuva juuri sinua varten.