Esa Meisalmi

The Hills Have Eyes (Yön silmät, 1977)

Ohjaaja:

• Wes Craven

elokuva arvostelu

Wes Cravenin ohjaaman The Hills Have Eyes -elokuvan kuvaukset eivät olleet helpoimmasta päästä. Tuloksena syntyi yksi slasher-genren esikuvista.

Äärinihilistisellä The Last House on the Leftillä (1972) uransa aloittanut ohjaaja-käsikirjoittaja Wes Craven jatkoi älyllisen ryönän tekemistä lupaavasti nimetyllä elokuvalla The Hills Have Eyes (1977). Ydinperheen elämää kuvaavana filminä se on läheistä sukua sivistyksen ja villiyden välimaastossa viihtyvälle edeltäjälleen, vaikka Craven halusi alun perin tehdä jotain huomattavasti kevyempää. Moni tekijöistä ei kuvausvaiheessa uskonut The Hills Have Eyesin onnistumiseen, mutta lopulta kuitenkin ohjaajan järkkymätön työmoraali vakuutti epäilijät. Elokuva oli myös saada MPAA:lta lähinnä pornosta tutun X‑ikärajan, jonka myötä Craven päätyi leikkaamaan erinäistä väkivaltamateraalia pois taatakseen elokuvalle laajemman levityksen.

Juonikuvaukseen ei tarvitse kuluttaa kirjaimia sivutolkulla: matkalla Kaliforniaan muuan perhe ajautuu sivutielle, jonka varrelta löytyy apua tarjoava huoltoasema. Sitä pitävä äijä käyttäytyy ihmeellisesti, sillä hänen radiopuhelimestaan kuuluu omituisia puheenvuoroja jonkinlaisen uhan ollessa kokoajan läsnä. Perhe jatkaa matkaansa, kunnes heidän autonsa hajoaa sekavan tapahtumaketjun myötä keskelle Nevadan vuoristoista autiomaata. Apua lähdetään hakemaan uudelleen, eikä ketään pelota – vielä.

Filmi nojaa teemojen sijaan enemmän solakkaan juoneen, joka pohjimmiltaan kertoo kahden eripuraisen (lapsi)perheen kohtaamisesta. Keskiössä olevan hyvän perheen henkilöhahmoissa ei ole tarttumapintaa, jotta empatiaa voisi vaaran kynnyksellä kokea tarpeeksi – paitsi ihan kriittisimmillä hetkillä. Vastaavasti osa pahan perheen hahmoista näyttää kävelleen ulos jonkin kuvitteellisen sketsisarjan kuvauksista, mikä syö merkittävästi elokuvan uskottavuutta.

On katsojasta kiinni millaisiksi pahan perheen luontaisia väkivallantekoja suorittavat "villit" ihmiseläimet kokee. Katoaako perheiden vastakkainasettelusta maku aina kun Cravenin eräänlaiseksi tutkielmaksi tarkoitettu elokuva kadottaa otteen itsestään? Toisinaan tuntuu, että filmissä pääasiassa vain säädetään jotain. Herää kysymys, miksi aikanaan mutatoituneet ihmiset käyttäytyvät niin kuin tekevät? Aina mitään taktistakaan syytä ei ole. Selvää on, ettei väkivalta ole kaiken alkulähde, vaan välttämätön seuraus toisilleen kaukaisten, monipolvisten ja sosiaalisesti periytyvien kulttuurien törmäyksessä. Siksi irrationaalisiksi murhaajiksi muuttuneet ihmiset voivat yllättyä toiminnastaan vasta tekojensa jälkeen.

The Last House on the Leftin kaiken ihmisarvon alleen lanaavasta rumasta asenteesta ei ole jäljellä niin paljoa kuin toivoisi. The Hills Have Eyesin yleinen näköalattomuus rasittaa ikävästi elokuvan sydäntä, joka on kopioitu (homage-mielessä) suoraan Tobe Hooperin The Texas Chain Saw Massacresta (1974). Positiivisena puolena kaiken olemassaolon purkautumaton mielettömyys ja tuskaisuus vertautuu esikuvaansa mainiosti. Armollisesti ajatellen voidaan puhua kiinnostavasta selviytymiskauhuelokuvasta, jonka tekemiseen on käytetty kuvainnollisesti rahan sijaan ämpärikaupalla verta, hikeä ja kyyneleitä.

Craven tunnetaan rohkeasti muutamaa elementtiä vahvasti käyttävänä ohjaajana. Tällainen elokuvallinen elementti voi olla kerronnan moottorina toimiva yksiulotteinen antagonisti Leatherfacen tapaan, joka ei tavallaan kehity mitenkään, vaikka saattaa lopussa tajuta oman vajaavaisuutensa ja kypsymättömyytensä. Historiaan The Hills Have Eyesin kansikuvapoikana piirtynyt Michael Berryman voitti uransa määritelleen Pluton roolin osittain ulkonäkönsä vuoksi, mutta häneltä odotettiin myös kovaa suoritusta. Aurinko kuitenkin häiritsi rajusti kuvauksia kuumuuden aiheuttaessa terveysongelmia Berrymanille, jolta tiedetään puuttuneen muun muassa kunnolliset hikirauhaset.

Näyttelijät ja kuvausryhmä toimivat käytännössä nälkäpalkalla pornoelokuvatuottaja Peter Locken tiukan valvonnan alla, joten jää spekulaation asteelle kuinka epäedullisesti tämä vaikutti lopputulokseen. Craven oli karkean aihepiirin ja painostavien työolosuhteiden parissa mies ilmeisen paikallaan siinä missä moni muu samankaltaisessa tilanteessa voisi vain epäonnistua. Hänen 70‑luvun normaalille kauhudramaturgialle kapinallinen väkivaltatuotantonsa olikin iso vedenjakaja omana aikanaan, toimien innoittajana eritoten slasher-genrelle.

Oletettavasti vakavamielisesti elokuvaan suhtautuva Craven on valinnut kertomistavaksi näyttää kaiken mahdollisen – myös päivänvalossa. Vuoristosta on levitetty punainen matto, jota pitkin epämääräinen kannibalismiuhka valuu laiskasti alaspäin. Itselleen tyypillisesti Craven on saattanut ajatella, että kaikki ikään kuin toimii lähes seisahtuneena – vain pienin liikkein. Tämä ei toimi läheskään niin hyvin kuin vuotta myöhemmin John Carpenterin Halloweenissa (1978), jossa epäinhimillisen konemainen Michael Myers konkretisoi vaaran tunteen myös etäältä hiljaa vaaniessaan.

The Hills Have Eyesissa alkukantaista uhkaa ei vatvota loputtomiin, vaan elokuvan alussa esitellään kulissit, jonka jälkeen paljastetaan nopeasti mitä niiden takana on. Jännitettä ei ole enää jäljellä elokuvan jälkimmäisellä puoliskolla, mutta katsoja voi pyöritellä mielessään kaikenlaisia sosiologisia rakennelmia niin halutessaan. Erityisen luovasti Craven ei silmäpareja provosoi, vaikka mukana kulkee viattomuuden ja turvallisuuden symbolina pieni vauva – kuin heijastaen valtavaa kontrastia muihin hahmoihin. Craven suunnitteli elokuvaan myös vauvan tapon, rikkoen törkeimmin ihmisen koskemattomuutta ja reviiriä kaiken avuttomuuden keskellä, mutta muu kuvausryhmä oli vahvasti ajatusta vastaan.

Aika ei ole kohdellut tarinan perusrunkoa tai Cravenin riisuttua tyyliä kovinkaan hyvin. Pääteemana perheinstituutio ja sen sisäiset yhteydet taasen ovat päivänpolttamia myös modernimmassa kauhussa – tavallaan kyse onkin ajattomuudesta. Myöhemmin valmistuneessa kieroa perhedynamiikkaa käsitelleessä The People Under the Stairsissa (1991) kukkii astetta terävämpi musta huumori, mikä Cravenin varhaisteoksista vielä tuntuu uupuvan. Ehkä The Hills Have Eyesin 70‑lukulainen autenttinen paskaisuus ja kiehtova, mutta vaativa lokaatio pelastavat paljon sisällölliseltä köyhyydeltä. Todennäköisesti "pahisten" elämä on pyörinyt samaa raskasta kehää pitkään, mikä edesauttaa vääristyneen ja junnaavan maailmankuvan kehittymistä.

Muutama ahdistava ja elokuvalle epämuodostuneet kasvot antava kohtaus löytyy. Varsinkin asuntovaunuepisodi saavuttaa jotain todella kammottavaa ihmisen psyykestä, eikä sellaista saada elokuvakameralla nykyään enää taltioitua kovinkaan usein. Selittämättömältä tuntuva väkivalta kyseisessä kohtauksessa on tehokasta nyrjäyttäessään myötätuntoisen katsojan aivot. Osa ihmisistä saattaa kokea kaaoksen katselukokemuksen eduksi, sillä häkellyttämiseen pyrkivää kauhuahan tässä on oltu tekemässä.

The Hills Have Eyes sai Cravenin itsensä kirjoittaman ja ohjaaman jatko-osan The Hills Have Eyes Part II vuonna 1985. Se lähinnä pallottelee samaa ideaa kuluneen ja väkinäisen oloisesti. Remaken vuoro oli vuonna 2006, joka sai myös laimeaa jatkoa heti vuosi myöhemmin The Hills Have Eyes 2:n myötä. Alkuperäiselle uskollisen uusintaversioinnin voi laskea koko elokuvakatraan onnistuneimmaksi filmiksi, vaikka se sisältää ohjaaja Alexandre Ajalle tavanomaista epärehellistä mukarankkuutta. Toisaalta mukaan mahtuu toki raadollisempaakin mutanttiväkivaltaa, joka on aina erittäin tervetullutta. Kuuluisa asuntovaunukohtaus on uusintafilmatisoinnissa vieläkin häiritsevämpi kuin originaalissa.