Ilja Rautsi

Near Dark (Pimeyden läheisyys, 1987)

Ohjaaja:

• Kathryn Bigelow

elokuva arvostelu

Ohjaus: Kathryn Bigelow

1987 oli suosiollinen vuosi vampyyrimyytin päivitykselle. Joel Schumacherin pöhkön rokkiteinityylittelyn The Lost Boys ohella myös Liftarin (1986) käsikirjoittaja Eric Red ja ensimmäistä itsenäisesti ohjaamaansa elokuvaa tekevä toimintamaestro James Cameronin ex‑vaimo Kathryn Bigelow tarttuivat aiheeseen. Lopputulos paitsi pesi The Lost Boysin 10–0, myös toi ikuisesti elävät yön saalistajat uskottavasti moderniin maailmaan.

Alun perin westerniä suunnitellut parivaljakko yhdisti kuluneeksi katsottuun genreen kauhun, ja vaikka lopputulos lainaa etenkin muutamilta kuva-asetelmiltaan tyylillisesti lännen kuvastoa, on kyseessä ennen kaikkea tiukan moderni visio. Pääasiassa syrjäteillä keskellä ei‑mitään tapahtuva elokuva tuntuu enemmän urbaanin rosoiselta kuin takahikiän avaruutta romantisoivalta. Vaikutelman luovat yö, neonvalot, rappioromanttinen ote sekä tietysti Tangerine Dreamin eteerisen maalaileva syntikkatunnelmointi.

Perheensä maatilalla keskilännessä työskentelevä cowboy-wannabe Caleb (Adrian Pasdar) törmää yöllä viekoittelevaan Maehin (Jenny Wright), jolle tarjoutuu antamaan kyydin seksin toivossa. Kryptisesti puhuva Mae kuitenkin puree Calebia niskaan ja pakenee ennen auringonnousua. Pelloilla harhaileva Caleb syttyy auringon noustessa tuleen ja selviää hädin tuskin hengissä. Farmin pihalta hänet kaapataan pakettivaunuun, jossa maata kiertää Maen vampyyreiksi paljastuva "perhe".

Vampyyreina nähdään vuotta aiemmin Cameronin Aliensissa loistaneet Lance Henriksen, Jenette Goldstein sekä yhdessä parhaista rooleistaan riehuva Bill Paxton. Lisämausteena porukassa on varhaisteiniksi jumittunut vampyyripoika Homer (Joshua John Miller).

Tutut torahampaat loistavat poissaolollaan, arkkuja ei näy lähimaillakaan ja valkosipulista ei puhuta sen enempää kuin risteistäkään. Nämä ovat rähjäisiä kuolemattomia, joihin tarttuu rappioromantiikkaa ikuisesta elämästä ja moraalin tuolla puolen palavasta tappajanvaistosta, joita rajoittaa ainoastaan kuun korvaava aurinko. Itse asiassa sanaa "vampyyri" ei edes mainita koko elokuvassa.

Caleb liittyy seurueeseen, muttei löydä sisältään kykyä satunnaiseen tappamiseen. Perässä tulevat myös lainvalvojat ja Calebin perhe. Väkivaltaisella roadmoviella ei näytä olevan mahdollisuutta onnelliseen loppuun. Kunnes Bigelow kääntää kelkan ja esittelee mukaan tunnelmoinnin sekä tyylittelyn tuhoavan verensiirtoparannuslatteuden. Tehokasta toimintaa ja sen kautta määriteltyjä vahvoja hahmoja komeasti tykittävä Bigelow sortui samaan hollywoodisaatiohölmöilyyn myös muuten vangitsevassa kunnianhimoisessa tulevaisuudenkuvassaan Strange Days (1995).

Käsikirjoittaja Eric Redin tapauksessa kompromissi tulee ikävämpänä pettymyksenä, sillä Near Darkissa on paljon samaa päällekäyvän säkenöivää vääjäämättömän nihilismin ja lopun aikojen tuntua kuin samoissa maisemissa liikkuvassa Liftarissa. Lohduttomuus sekä valinta raa'an ikuisuuden ja rajatun kuolevaisen vesittyy tarinan keskittyessä Calebin ja Maen rakkauteen. Samalla ensin mainittu pääsee liian vähällä ja superina kolme neljäsosaa kestosta rullaava tehokkuus latistuu ikävästi ennen kliimaksia. Nyt Caleb ei ylitä mitään rajaa, eikä Pasdarin lievä karismavapaus auta – etenkin kun miestä vertaa häntä ympäröiviin näyttelijöihin.

Tästä huolimatta Bigelow onnistuu lataamaan otoksiinsa aidon kipeää ja vetoavaa tunnelmaa. Henriksen on aivan parhaimmillaan ja jo ylistetty Paxton yltää sähköiseen suoritukseen pakan maanisimpana jokerina. Samoin baarikohtaus on puhdas klassikko.

Dino De Laurentiisin konkurssiin menneen studion viimeiseksi elokuvaksi jäänyt Near Dark ei ilmestyessään saanut ansaitsemaansa huomiota. Se sai myös Suomessa videotappotuomiota merkinneen K‑18 ‑ikärajan. Near Darkin vaikutuksen voi kuitenkin selvästi havaita sen jälkeisissä vampyyritapauksissa, kuten myös Clive Barkerin Nightbreedin (1990) kaltaisissa modernisoiduissa kauhuteoksissa.