Ilja Rautsi

The Spirit (2008)

Ohjaaja:

• Frank Miller

elokuva arvostelu

Ohjaus: Frank Miller

Frank Miller on aina ollut tekijänä outo lintu, hieman ulkopuolinen. Miller nousi pinnalle supersankarisarjakuvista hahmojen uudistajan viitta hartioillaan. Amerikan sarjakuvateollisuudessa ovat trikoosankarit aina jyränneet, mutta Millerin vaikutteet lähtivät enemmän film noirista ja Mickey Spillanen kaltaisten pulp-dekkaristien kovien jätkien ja hehkeiden pimujen maailmasta. Rusikoituaan Daredevilin ja Batmanin puhtoisen sankarilliset maailmat "realistisen" synkeiksi yhden miehen loputtomiksi ristiretkiksi katujen saastaa vastaan, toisten omistamia hahmoja kynäilemään kyllästynyt Miller lähti kokonaan omille poluilleen.

Isoimman vaikutuksen teki jyrkän tyylitelty mustavalkoinen Sin City, jonka puitteissa Millerin ei enää tarvinnut maskeerata rikostarinamieltymyksiään supersankareiden värikyllästeisen naiivin maailman läpi. Miller kutsuttiin Hollywoodiin kirjoittamaan RoboCopin jatko-osia. Kokemus oli valtaisa pettymys, ja Miller pysyi tiukasti sarjakuvien parissa, kunnes Robert Rodriguez houkutteli hänet ohjaamaan kanssaan Sin Cityn elokuvaversiota (2005) – tietokoneavusteisesti kuva kuvalta Millerin alkuperäisvision mukaiseksi tyyliteltynä. Zack Snyder teki saman tempun Millerin spartalaiseepokselle 300 (2006). Sitten Miller ilmoitti tekevänsä Will Eisnerin The Spirit ‑sarjakuvasta elokuvan.

Eisner on amerikkalaisen sarjakuvan suuria nimiä, Legenda jo eläessään ja Millerin oppi-isä. Eisner teki saman kuin Miller, mutta ennen ketään muuta: kyseenalaisti suurten yhtiöiden massiiviset tuotantopajat ja lähti omille poluilleen, luoden samalla vasta viime aikoina laajempaa tunnettavuutta saavuttaneen "graafisen romaanin" käsitteen.

The Spirit lienee yhä Eisnerin tunnetuin hahmo, kuollut mies, joka jatkaa eloaan naamio kasvoillaan, jakaen nyrkeillään oikeutta kaupungin yössä, sen ruumiillistuneena henkenä. Suoraan Millerin maailmasta, siis. Miehet ovat Miehiä ja naiset Naisia, eikä kukaan kyseenalaista näitä ikuisia totuuksia. Periaatteessa Miller on siis täydellinen valinta kääntämään The Spiritin elokuvaksi. Vaan.

Millerin parhaitakin töitä on aina varjostanut tietynlainen umpimielinen yksioikoisuus, jossa tarinaa ei niinkään kerrota kuin runnotaan teräsnyrkein suoraan lukijan aivoihin, tavoitteenaan alkukantaisten vaistojen stimulointi räikeän mätön keinoin. Siitä niiden voimakin tietysti syntyy. Tämä ote ei vain sovellu kovin monen tyyppisiin tarinoihin. Aina kun Miller yrittää jotain puhtaan humoristista, se on puettu niin moneen kerrokseen läpitunkematonta macho-asennetta ja yli‑ilmeistä ironiaa, että on vaikea sanoa siirtyykö huono vitsailu jo nerouden puolelle.

Toisin sanoen, on vaikeaa, ellei jopa mahdotonta sanoa, onko The Spirit 90‑prosenttisesti itseparodiaa ja 10‑prosenttisesti tahatonta tökeryyttä, vai päinvastoin. Miller tuskin tietää itsekään. Ei lopputulos Eisnerin sarjakuvaakaan muistuta, vaikka miehen muihinkin teoksiin viittaillaan esimerkiksi kadunnimissä. Viittauksia löytyy yllin kyllin myös sinne tänne pop‑kulttuuriin ilman päätä tai häntää, sekä Millerin omiin töihin. Kun sankari kiipeää ylös joesta, on laiturilla pieni tyrannosaurus-lelu, suoraan kameran edessä, vain muistuttaakseen meitä siitä, että sellainen on isompana Sin Cityssä.

Dialogi koostuu enemmän satunnaisesti risteävistä monologeista kuin varsinaisesta vuoropuhelusta. Hahmot edustavat samaa vanhahtavaa mies/nais-muottia kuin Millerin töissä yleensäkin, mutta kuten kaikki tässä elokuvassa, potenssiin 10. Tietysti he tiedostavat tämän itsekin ja poseeraavat koko rahan edestä. Varmaankin maskin takaa hyvin erottuvien silmiensä takia nimirooliin valittua Gabriel Machtia käy sääliksi, etenkin jokaisen yksin talon katolla puhutun monologin aikana.

Aikuisten sarjakuvia puolustavaksi mieheksi tavattoman lapsellisista hölmöilyistä innostuva Miller yrittää laskeutua sävyllisesti jonnekin The Powerpuff Girlsin (1998–2004) edustaman itsetiedostavan pop‑kulttuuriparodian ja synkeydessään kieli poskessa piehtaroivan Sin Cityn välimaastoon. Tarina taisi vain jäädä toisiin trikoisiin, ja parodia on niin syvällä omassa perseessään, että uppoaa sinne kokonaan. Pahiksena riehuva Samuel L. Jackson jatkaa jo noin kymmenen vuotta kestänyttä itsensä nolaamisputkea sujuvasti ja täydestä sydämestään. Octopus-niminen pahis haluaa hallita maailmaa, koska se olisi todella hauskaa. Hän myös vihaa kananmunia ja tykkää pukeutua natsiunivormuun ilman mitään syytä. The Black Gestapoa (1975) ikävöivien kannattaa siis katsoa ainakin yksi kohtaus elokuvasta.

Naisrooleista voisi mainita (myös natsileikkeihin pääsevän) Scarlett Johanssonin, joka lähestulkoon selviää koko sotkusta pitämällä esiintymisensä sävyn jollakin ilveellä tilanteeseen kuin tilanteeseen sopivana. Eva Mendes puolestaan ottaa valokopion perseestään, koska... no, koska Miller on laittanut harvoihin ei‑digitaalisiin lavasteisiin kopiokoneen.

Ja kaikki tämä voisi vielä toimia psykedeelisen spektaakkelin hengessä, mikäli Miller itse asiassa ymmärtäisi elokuva‑ ja sarjakuvakerronnan väliset erot. Alansa uudistajalla on hyvä käsitys staattisesta ruudusta toiseen siirryttäessä, mutta ei juurikaan ymmärrystä ajan kulusta tai kahden toisiaan seuraavan liikkuvan kuvan välisestä yhteydestä – tai sen puutteesta. Monien kuvien taustalla ikuisesti jatkuvat monologit voisi kuvitella ajatuskupliksi tai tekstipalkeiksi kuvien päälle. Lukemisen ja kokemisen ero vain on valtava. Jo elokuvan avaava kohtaus kuoleman enkelistä on niin nolo, että mieluummin katsoisi Martin Lawrencea läskipuvussa.

Kiinnostavinta The Spiritin ilmeisessä kalkkunaisuudessa onkin Millerin ehkä itse tiedostamaton halu pysyä edelleen ulkopuolisena. Elokuva on valtava sisäpiirin vitsi, kokoelma rytmitajuttomia kuvia, hetkiä ja naisten takapuolia, josta on iloa hyvin pienelle yleisölle; Millerille itselleen. The Spirit hämmentää, naurattaa, loukkaa ja on paikoin vaikuttavan näköinen – mutta mukaansa se ei tempaa kertaakaan, koska Miller ei tajua kuinka elokuva etenee. Ja tästä huolimatta tuotos on lähes hypnoottinen, juuri siksi ettei se muistuta mitään tunnistettavissa olevaa. Vaatii pokkaa tehdä jotain näin typerää täysin tietoisesti. Frank Miller on tuonut matkamuiston omasta ulottuvuudestaan, ja minä haluan nähdä sen uudestaan. No, ainakin monologit kananmunien pahuudesta.