Jari Mustonen

Rabid (Verenimijät, 1977)

Ohjaaja:

• David Cronenberg

elokuva arvostelu

Rabid tarjoaa modernin kauhun mielentilan, seksuaalisuuden mukana tulevan tuhon.

David Cronenberg ehti tehdä liki 10‑vuotisen uran elokuvien parissa ennen kuin profiloitui yhdeksi aikansa lupaavimmista kauhuelokuvaohjaajista kahdella 70‑luvun lopun työllään. Oven avannut, hieman kömpelö Shivers (1975) näytti hänen kykynsä, mutta oli vasta esisoitto kaksi vuotta myöhemmin valmistuneelle Rabidille, jossa hän työntyy syvälle ihmiskehon salaisuuksiin. Jälkimmäisenä mainittu teos puhutteli pessimistisyydellään aikansa sukupolvea.

Rabidissa Cronenberg lähti kulkemaan omaa koleaa tietään kauhun elokuvagenressä. Taakseen hän jätti perinteiset verenimijät ja lihansyöjät, joiden molempien suuntaan hän elokuvassa kumartaa. Samalla hän kuitenkin yhdisti ne oman aikansa näköiseksi petolliseksi mutta kuvankauniiksi biologiseksi vyyhdiksi Marilyn Chambersin hahmon saadessa metamorfoosimaisiakin piirteitä.

Vuonna 1977 valmistunut Rabid kertoo moottoripyöräonnettomuuteen joutuvasta Rosesta, jolle suoritettu kokeellinen plastiikkakirurgia aiheuttaa hänessä koko kansakuntaa uhkaavan mutaation. Ihmisten ja eläinten verta tästä alkaen juovasta kaunotattaresta kehittyy etäisesti ranskalaisen Jean Rollinin modernia kuvastoa (La morte vivante, 1982) muistuttava traaginen peto. Saapuessaan kotikaupunkinsa liepeille, hän kohtaa viimeisenä oman perintönsä.

Rabid oli omalta osaltaan aloittamassa uuden kauhun aaltoa, mitä sittemmin täydensivät mm. George A. Romeron Dawn of the Dead (1978) sekä Sam Raimin zombiekauhun slapstickin puolelle venyttänyt The Evil Dead (1981). Huomionarvoista on kuinka suuren pesäeron 70‑luvun verileikit tekivät vuosikymmenen alun sadunomaisiin, klassisiin tulkintoihin. Vuosikymmen päättyi kauhuteemojen osalta täydelliseen anarkiaan.

Tämän päivän näkökulmasta tarkasteltuna Rabid on kestänyt ajan hammasta hyvin. Korkeintaan keskitasoiseksi yltävä näyttelijätyö saattaisi pistää silmään, ellei sitä ympäröisi ohjaajan elokuvalleen luoma arvonihilistinen, perinteisen kauhukuvaston kiertävä aura. Päähenkilöä myöten kaikki ovat Cronenbergin maailmassa olosuhteidensa uhreja ja elävät väkivaltaisessa ympäristössä pelkojensa luomassa harhassa.

Vastaavanlaiseen henkisen ja biologisen normaaliuden kieltävään näkökulmaan Cronenberg palasi jälleen 90‑luvulla pohtiessaan ihmisiä hallitsevien seksuaalisten viettien keinotekoista, luonnosta irrotettua rivoutta (Crash, 1996). Seksistä tuli tuolloin jo Rabidissa nähdyn kaltaista fyysisesti rikkonaista ja mentaalisesti epärehellistä teatteria, joka pyrkii peittämään todellisen luonteensa: narsismin. Rabidissa Cronenbergin ja Chambersin luoma inhimillinen peto kulkee kohti kaupunkia ymmärtämättä oman verenhimonsa juuria. Tietämättään hän himollaan tartuttaa vastaantulevat ihmiset. Kaiken ollessa pohjimmiltaan seksuaalista, mutta ihmisen omien genitaalien ulkopuolista mekaniikkaa, saa elokuvan alla piilevä eroottinen vire ambivalentin muodon.

Tietämättään Rose synnyttää jatkuvasti jotakin pahaa ja pelottavaa; teema, jota ohjaaja jatkoi The Broodin viimeisissä häkellyttävissä kohtauksissa. Kun sivuutetaan normaali biologia, kääntyy seksuaalinen penetraatio ihmisiä tuhoavaksi voimaksi. Rabidin voikin nähdä kauttaaltaan eroottisena metaforana. On kuin Rosen sielu olisi levitetty koko elokuvan pituuteen, sisältäen penetraation, hedelmöityksen ja muodonmuutoksen.

Huolimatta verrattain pienestä budjetista ja nopeasta kuvausaikataulusta, rakentaa Cronenberg Rabidin sisälle kaikessa rikkonaisuudessaankin yhtenäisen ja loppua kohden yhä intiimimmäksi kiertyvän kauhun miljöön. Elokuvan keskeisimmiksi kohtauksiksi nousevat kauttaaltaan depressiivinen finaali sekä Joe Silverin näyttelemän Murrayn kotiinpaluu. Hänen askelissaan tyhjään lastenhuoneeseen tiivistyy se lahjakkuus, jolla Cronenberg lunasti asemansa merkittävänä psykologisena elokuvantekijänä.

Rabid on elokuvana sisältöään suurempi. Pessimististen elokuvien kirjossa Cronenberg ei siinä vielä aivan pääse Videodromesta ja Crashistä tuttuun ihmislihan tuhoutumisen kauheuteen. Oman vuosikymmenensä sensaatioihin lukeutuneen Chambersin ja kuvaajana kunnostautuneen René Verzierin (The Little Girl Who Lives Down the Lane, 1976) kanssa hän tarjoaa kuitenkin yhden modernin kauhuelokuvan syvimmistä ja kauaskantoisimmista mielentiloista.