Jarkko Lehtola

JCVD (2008)

Ohjaaja:

• Mabrouk El Mechri

elokuva arvostelu

Ohjaus: Mabrouk El Mechri

Minne katoavat kaikki vanhat toimintatähdet? Jean-Claude Van Dammen 2000‑luvun filmografiasta löytyy parikin uskottavaa veikkausta. In Hell (2003) ja Until Dead (2007) heittävät eteen realistisimmat vaihtoehdot: vankilassa tai luoti päässä. JCVD:n maalaama kuva ei kuitenkaan synny ruuturoolien machopersoonien väkivaltaisuudesta vaan kuvitellun näyttelijäminän sosiaalisesta ja taloudellisesta rappiosta. Ikääntynyt actiontähti palaa kotiseudulleen Belgiaan huoltajuuskiistojen, rahahuolien ja roolien loppumisen seurauksena. Epäonni jatkuu, kun postiin rahojaan noutamaan mennyt toimintatähti sekaantuu meneillään olevaan ryöstöön ja joutuu poliisin ykkösepäillyksi.

JCVD:n syntyhistoria on melko erikoinen; käsikirjoitus ja tarina on räätälöitiin mahdollisimman lähelle miehen siviiliminää, ja jopa kolmasosa elokuvasta kuvattiin osittain improvisoidusti. Jean-Claude Van Damme esittää tarinassa itseään, ja koko hommassa on eräänlainen pseudodokumentaarinen ote. Kiinnostus produktioon herätettiin tärähtäneellä teaseri-pätkällä, joka nosti wtf‑odotukset kattoon. Vuotta paria myöhemmin voi vain todeta, että teaserin henkeä ei löydy elokuvalta pätkääkään. Tarina ja käsikirjoitus eivät kanna, eikä asennetta löydy.

Tarina tuhlailee aikaa lähes joka kohtauksessa yleiseen haahuiluun ja turhaan takaumakikkailuun, jolla ei saavuteta mitään lisäarvoa. Vitsit kerrotaan varmuuden vuoksi kahteen kertaan (mm. John Woo ja Steven Seagal ‑läpät). Välillä tietynlainen omaleimaisuuden liekki alkaa palaa, mutta se sammutetaan saman tien. Elokuva haluaa olla niin kovasti uskottava draama, että se hylkää kaiken muun materiaalin pienen nuolaisun jälkeen. Tarinasta heitetään ulos kaikki se hienostunut ironia, joka olisi ollut välttämätöntä Van Dammen julkisuuskuvan käsittelyssä. Ristiriitaisesti kuitenkin koko käsikirjoitus (ja markkinointi) nojaa tähän samaiseen julkisuuskuvaan ja samaan aikaan pyrkii tekemään siihen mahdollisimman suuren pesäeron. Parhaimpaan terään koko aikana päästään lopun kuuden minuutin monologissa. Kohtauksessa on ripaus samanlaista kiintoisaa mielenvikaisuutta kuin First Bloodin (1982) loppu-ulinoissa.

Tuotantoprosessin lisäksi toinen ulkoelokuvallinen erikoisuus on Van Dammen näyttelijätyön ylitsevuotava hehkutus. Ympäri maailman (semi‑)kriitikot ovat kehuneet suoritusta taivaisiin ja JCVD pitääkin IMDb‑asteikolla ykkössijaa miehen tuotannossa. Asiaan on vaikea ottaa minkäänlaista järjellistä kantaa, ollaanhan jo lähtökohtaisestikin melko absurdissa tilanteessa (vrt. toimintaelokuvien aivovammainen tosikkomaisuus vs. JCVD:n kyynelehtiminen). Lähtemällä vertailemaan Hard Targetin (1993) ja JCVD:n rooleja jollain epämääräisellä näyttelemisasteikolla diagnosoi maailman tietoisuuteen vain oman mielenvikaisuutensa. Tyydytään siis vain toteamaan, että toki oman äidinkielen käyttö ja sen kautta syntyvä luonnollisuus tekevät itsessään jo ison pesäeron normaaleihin potkurooleihin. Mutta niin tekee tyylilaji ja toteutustapakin. Millään tavoin arvostus ei kuitenkaan ole suhteessa kokonaisuuteen ja vertailut The Wrestleriin (2008) ovatkin jonkinasteista laskelmoitua itsepetosta.

Mitäänsanomaton juoni ja niminäyttelijä, jolla koko paketti myydään. JCVD:n eksoottisuudesta huolimatta, koko konsepti istuu melko täydellisesti miehen straight‑to‑video-pohjaiseen filmografiaan. Erikoista kuitenkin on, että kaava näyttää purevan myös toimintagenren (ja vakiokatsojien) ulkopuolellekin.