Mitä Elitisti-forumin väki katsoo 2017

mr_bungle (11.4.2017 20:30)

Marienbad (11.2.2017 16:32)

Richard Kelly: Donnie Darko – The Director's Cut (USA, 2001) – suhtaudun vähän skeptisesti elokuviin, jonka nimi ”rimmaa”, sellainen on vähän lapsellista... Ja sellaisiksi oletan sellaiset elokuvat, minkä johdosta tekijät epäilemättä luonnehtisivat minua ilmaisulla kyyninen paska. Elokuva on rajusti ylipitkä (+120min?!) haahuilu, jossa yksittäisiä hyviä hetkiä ja dialogia, mutta ei mitään minkä johdosta tämän pariin olisi pakko palata enää koskaan. Teini-ikäisten jenkkijullien keskinäinen kisailu ja säntäily, väsyneiden uni- ja astrologiavisioiden viljely sekä keskiluokkaisen perhe-elämän teatraalinen, jopa nolottavasti ”eläydytty” esittely eivät ole asioita, joita olisin poikkeuksellisen vahvasti kiinnostunut tarkkailemaan. Toisten kiusaaminenkin btw tuntuu olevan elokuvan kaikista hahmoista ihan OK-juttu, mitä ”kaikkien kaveri” Gyllenhaal nyt käy välillä taputtelemassa tsemppaavasti olalle.

Donnie Darko on minulle 5/5-leffa, mutta en ole tuota hulppeat 20 minuuttia pidempää ohjaajan versiota koskaan katsonut kun se on haukuttu teatteriversiota reilusti huonommaksi joka paikassa. Tuskin katsonkaan koskaan, jos on mahdollista että se vesittää fiilikset koko leffaa kohtaan.

Sama vika. Hommasin alkuvuodesta tuon Arrowin blu ray-boksinkin mistä director's cut löytyy, mutta en ole kyseistä versiota uskaltanut myöskään katsoa.

Woody Allen: Café Society (USA, 2016) – Woody Allen tekee sitä mitä parhaiten osaa, kuvaa ihmissuhteiden vaikeutta ja onnettomuutta niin glamour-salongeissa (joissa ikävöidään ”normaalia” elämää) kuin lähiöissä (joissa unelmoidaan ”glamour-elämästä”), lajityyppinään kuivaa huumoria tulviva draamakomedia. Tällä kertaa mukana gangsterielementtejä ja vanhan Hollywoodin fiilistelyä. Sanomana jälleen, että: ”Los Angeles EI ole sen arvoista... Pysykää New Yorkissa...

Tai vaikka pöndellä!”

Café Society tuntui taas hieman elämänmyönteisemmältä kuin edellinen elokuva Irrational Man (2015), jossa oli korostuneesti sitä filosofista Dostojevski-angstailua kuilun partaalla. Tunnustaudun Woody-fiiliksi. Tämänhetkinen count: /48. Taas on uusi elokuva tulossa: Wonder Wheel (2017).

Gregory M. Wilson: The Girl Next Door (USA, 2007) – tositapauksen dramatisointi, jossa teinityttö kidutetaan hengiltä mielisairaan tädin ja tämän kontrolloimien teinipoikien toimesta. Ikävää menoa eikä sorru gornoilu-eksplisiittisyyteen. Äidille kuuliaisten teini-runkkarien känisevä äänenmurros tuo oman inhan lisänsä tähän kuvaukseen, joka saa pohtimaan ihmisolennon helppoa manipuloitavuutta ja soveltuvuutta julmuuksiin. Näkee että perustuu kirjaan, puhetta on paljon ja tiettyä hetkellistä kankeutta, mutta koska näyttelijät ovat erinomaisia, kaikki pysyy kasassa. Ihmishirviön kuvauksessa on onnistuttu; katsoja pystyy ”ymmärtämään” miksi (ja mitä) vanhempi nainen vihaa kypsyyden kynnykselle kasvaneessa sukulais-teinitytössä. Sisältää luonnollisesti 2000-luvullekin kantautuvia kaikuja. Epäuskottavaksi kuitenkin jää, mikseivät poliisit muka (elokuvassa) pystyneet enemmän painostamaan ja tutkimaan tapausta: tädin ylimalkaiset selitykset eivät vakuuta ainakaan katsojaa, kun kyttä käy heillä kotona.

Sean S. Cunningham: Friday the 13^th (USA, 1980) – sujuva pätkä, jonka myöhäisteinit ovat ärsyttäviä joko tahattomasti tai siksi että katsoja alitajuisesti jäisi odottamaan näkevänsä heidän kuolevan. Kuvauksessa sopivasti erilaista tyylittelyä, jotta katsoja unohtaisi tapahtumien suoraviivaisuuden, ja gore on lopulta kilttiä verrattuna ajan standardeihin. Blockbusterin ainekset. Psykon vaikutus näkyy ja kuuluu musiikissa melkein Re-Animatoriin verrattavalla ”lainauksella”. Jatko osista olen nähnyt Part II, joka ei innostanut jatkamaan, ja Freddy vs. Jason, joka taisi olla ”ihan hauska”.

F. W. Murnau:

Nosferatu, eine Symphonie des Grauens

(Weimarin tasavalta/Saksa, 1922) – ihailtavan hyvin kaikki tässä ekspressionistisessa kauhuoleellisuudessa toimii. Tarina ”imaisee mukaansa” kuten vampyyri, ja tunnelma muuttuu ajattoman myyttiseksi Karpaateille siirryttäessä. Maisemat (oikeat, eivät lavastetut tai maalatut) irrottavat päähenkilön tutusta, reaalisesta kaupungista ja vievät kohti vampyyrin kaukaista linnaa. Kuumottavinta on kirotun, traagisen verenimijän rinnastaminen luonnossa esiintyviin saalistajiin, kuristajiin ja muihin paholaismaisiin olentoihin: tällaista pysäyttävää kuvastoa kaikki suuret kauhuelokuvat kaipaavat. Trikkikuvat, joissa Nosferatu muuttuu kasaksi rottia, ovat heviä shittiä. En keksi mitään valittamista. Hipoo viiden tähden aluetta.

Marcus Nispel: Friday the 13^th, remake (USA, 2009) – vitsinähän tässä alkupuolella on, että

Sen jälkeen kaikki toimii kovin vaihtelevasti, mutta silti tämä on parempi kuin joku Hitcher-remake, mikä ei ole paljon sanottu. Nispelillä ei taida olla poikkeuksellisen vahvaa tai persoonallista näkemystä: uusio-Jason muistuttaa liikaa mm. Rob Zombien Michael Myersia: molemmat ovat mykkiä jättiläisiä, joiden kanssa ei voi neuvotella. Fridayssa näkyy myös ”high concept ‑kiltteys”, selvennykset tuotantoportaan taholta, vaikka murhiin jotain omaperäistä onkin mietitty ja osa niistä jää jopa mieleen. Heikko ja tarpeeton muttei aivan paska.

Aki Kaurismäki: Toivon tuolla puolen (Suomi, 2017) – suomalaisesta kritiikistä poiketen, mielestäni leffan rakenne toimii. Elokuvateatterissa en edes ajatellut asiaa, kun syyrialaisen päähenkilön ja Kuosmasen kohtaaminen melko myöhäisessä vaiheessa elokuvaa tapahtui. Ensin seurataan molempia itsenäisesti (vaaralle ja byrokratialle altis muukalainen ja elämänmuutosta hakeva kaurismäkeläinen semi-duunari melankolikko, joka perustaa tietysti ravintolan), ja sitten siirrytään vaiheeseen, jossa jälkimmäinen uhmaa sovinnaisuutta, ”lakia” ja byrokratiaa, ja ottaa autettavakseen ja suojelukseensa muukalaisen, vaikkei olisi pakko. Mielestäni se oli vääjäämätöntä eikä dramaturgisesti ongelmallista. Huumori on vanhaa tuttua, ja vaikka pokerikohtaus tuntui pitkitetyltä, on silläkin oma logiikkansa ja muistettava, hupaisa huipentumansa. Eräs solidaarisuuden osoitus ‑kohtaus on suoraan Miehestä vailla menneisyyttä, mutta kaikki suuret ohjaajathan kierrättävät ja ”varioivat” omia pisteliäimpiä/rakkaimpia ideoitaan.

Rauni Mollberg: Aika hyvä ihmiseksi (Suomi, 1977) – pöndeilyä ja pirtun tehtailua 20-luvun Suomessa. Aika turkkalainen metodi oli Mollbergilla, vaikuttavaa. Yksittäiset kohtaukset ovat hienoja, muistettavia ja vereviä, kuten kohtaus jossa ”punikki” talonmies kertoo kyläpahasen pellavapää-porvarinkakaroille, että

Huumoria riittää myös kohtauksessa, jossa kylänlapset kertovat tulevista unelma-ammateistaan (”lääkäri, opettaja” jne.) ja yksi tytöistä sanoo ”huora”. Ongelmana kuitenkin on elokuvan pituus (+120min), mikä taitaa tulla kirja/novellitaustasta, eli aina sama ongelma kun muokataan alkuperäismateriaalia proosasta elokuvaksi, materiaalin määrän sokaisemana.

Asghar Farhadi: The Salesman (Iran, 2016) – iranilaiselokuva, joka sai parhaan ulkomaisen Oscarin 2017. Tyypillistä Farhadia: elokuva ei näytä oikein miltään, mutta Farhadi tekee sen hyvin. Eräänlaisessa modernin neorealistisessa hengessä ilman mitään kuvallisia tai valauksellisia kikkailuja kuvataan tässä (kuten elokuvissa Nader ja Simin: ero, 2011; sekä Menneisyys, 2013) teheranilaisia ihmisiä, joiden maailma järkkyy joko odottamattoman tapahtuman tai menneisyyden haamujen muodossa; runsaasti meluavia kohtauksia keskiluokkaisissa rappukäytävissä. Tällä kertaa kulturellipariskunta muuttaa uuteen asuntoon tietämättä, että asunto on hiljattain toiminut salabordellina, mikä saa aikaan vaaratilanteen. Farhadi asettaa vastakkain naisen ja miehen tavat käsitellä tapahtunutta: naisella on kyky anteeksiantoon ja hänen on pakko (ja hän haluaa) selvitä traumasta/nöyryytyksestä, kun taas miehen tarve kostaa ja ”pelastaa kunniansa” alkaa elää omaa elämäänsä. Tästä arvatenkin syntyy odottamattomia sivujuonteita, kuten asiaan kuuluu, sillä kosto ei ole niin yksinkertainen kuin se tekijästä ensin tuntuu. Alun halkeileva, sortuva kerrostalo toimii osuvana vertauskuvana päähenkilöiden järkkyvälle maailmalle: tuoltahan se tuntuu (”sortuminen”), kun totutut ja turvalliset perustukset alkavat horjua, silloin kun turvattu ”keskiluokkainen arki” kohtaa tilanteen, johon sillä ei ole valmiita ratkaisumalleja. Siinä ei paljon hymyilytä.

Farhadi on kuin keski-ikäinen versio Marjane Satrapista tyttösarjakuvineen, tosin Farhadia ei juuri huumori kiinnosta. Se ei varsinaisesti tässä tapauksessa haittaa.

James Wan: Insidious (USA, 2010) – sujuva ja sopivasti säikyttelevä kummitus/manauspätkä, jossa loppupuolella häiritsevät hieman liian innokkaat Mario Bava, Elm Street ja Tarsem Singhin The Cell ‑vaikutteet sekä meluisat ”äänishokit”, vaikka monia siistejä ääniä (narinaa, kitinää, laahausta, sihinää ja huminaa) on myös mukana. Selvästi plussan puolella.

James Wan: The Conjuring (USA, 2013) – paholaisen manaamista lapsiperheessä. Tällä Saha-jätkällä on aika spielbergiläinen visio ja retoriikka, mikä lieneekin syynä leffan hurjaan menestykseen ja lipputuloihin. Ei siis mitään liian rankkaa tai uskaliasta, ja perhearvoista muistutetaan jatkuvasti ”varmuuden vuoksi”. Olisin odottanut vielä astetta mustempaa Devil-meininkiä, jotain sellaista kuin Omenissa. Lopun pitkä manausjakso on demoninen vaikkakin ylilyöty ollakseen täysin pelottava ja piinaava, ja sitä edeltäneet kohtaukset sisältävät useita pahaenteisiä kuvia ja makeita ääniä. Toisaalta leffa horjuu myös tahattoman komiikan puolella: arkistokuvassa näkyvä ”manaussessio”, jossa uhrin silmistä ”vuotaa verta” ja hänen kylkeensä ilmestyy ”painaumana” risti väärinpäin, on kuin jostain Chris Morrisin uutispätkästä/mockumentista (The Day Todayn ”keskiaikaiset hoitomenetelmät” jne.) Hyvänä yksittäisenä ideana on, että se demoni/Saatana

Silti Sinister on häijympi ja kovempi nyky-horror.

Bob Rafelson: The King of Marvin Gardens (USA, 1972) – rikkinäisten mielten rimpuilua modernissa maailmassa vanhenemiseen ja elämänilon poissaoloon liittyvän tuskan syövereissä. Mukana toki toismaailmallista huumoria, jota on luonnehdittu myös surrealistiseksi. Eräänlainen ”mood piece” ripauksella gangsterielementtejä sekä erikoisia ja epäsovinnaisia (ja siis kiinnostavia) ihmissuhdekuvioita esim. Nicholsonin masentuneen radiopersoonan ja nuoren Jessican välillä (tämä nuori kaunotar kuoli näköjään vuonna 1975 eli 24-vuotiaana). Toisin sanoen, klassikon ainekset ovat hyvin kasassa: pienistä puitteista otetaan irti suuria lohkareita raakaa elämää.

Paul Leni: Waxworks (

Das Wachsfigurenkabinett

– Weimar/Saksa, 1924) – antologiakertomus nuoresta runoilijasta, joka palkataan vahamuseoon kirjoittamaan hahmojen ympärille tarinoita, jotka houkuttelisivat kävijöitä. Ensimmäisessä tarinassa kujeilee himokas Bagdadin kalifi verrattoman Emil Janningsin tulkitsemana. Toisessa tarinassa esiintyy Iivana Julma, mikä sai miettimään, kuinka pienin muutoksin kyseisen episodin voisi siirtää ja soveltaa Vladimir Putinin nyky-Kremliin. Viimeinen ja lyhin jakso herättää itse Viiltäjä-Jackin henkiin. Todellista herkkua silmille ja ”haaveilijoille” koko ainutlaatuinen elokuva. Menneisyyteen sijoittuvat fantasiamaiset tarinat esittävät samat ydinongelmat ja viettelykset, joiden kanssa aina vain rimpuillaan: Bagdad-jaksossa rakkaus, petollisuus ja rikkaudet; Iivana-jaksossa vallanhimo sekä vainhoharhaksi muuttuva, lievittämätön kuolemanpelko, jota käännettävä suuri tiimalasi osuvasti symboloi. Sadunomainen... traaginen... humoristinen... ajaton... huikea!

Marcus Nispel: The Texas Chainsaw Massacre (USA, 2003) – oli parempi kuin pelkäsin, ja parempi myös kuin saman ohjaajan Friday-remake. Chainsawn alkukohtaus – se jonka seurauksena pakun takalasiin ilmestyy reikä – on oikeasti aika tiukka ja painostava. Terrorihetket toimivat myöhemminkin, ja toki hyvät näyttelijät kuten Jessica ”Pascal Laugierin The Tall Man” Biel ja R. Lee Ermey auttavat siinä missä Nispelin näkemys olisi voinut muuten olla riittämätön. Joidenkin ääliömäisyyksien jättäminen käsikirjoitukseen on käsittämätöntä: nämä elokuvat voisivat olla parempia, jos ideoissa olisi noudatettu edes jonkinlaista uskottavuutta, eikä esim. ehdotettaisi että tyyppi, jonka jalka on sahattu poikki, kestää hengissä muina miehinä tuntikaupalla, vaikka roikkuu kaiken lisäksi lihakoukussa. ”Aivot narikkaan” ‑selviytymishorroria michaelbaylaisittain loivennettuna. En mainitse enää tiukkoja farkkuja ja toppeja.

John R. Leonetti: Annabelle (USA, 2014) – The Conjuringin spin-off ‑nukkehorrori ei häviä alkuperäiselle, saattaa olla jopa parempikin. Itse nukketyttö on jo ulkoisesti hemmetin pelottavan näköinen, ja demonin puuhastelut ensisynnyttäneen äidin ja tämän uraputkimiehen keskiluokkaisessa kodissa sisältävät asiaankuuluvia, häiritseviä jaksoja ja tilanteita. Piinaava hissikohtaus on asiaa, samoin kuva

mahdollisesti liikaa joillekin. Äidin aavistuksia ja pelkoja kuvataan hieman rosemarynpainajaismaisesti. Ei mitään mullistavaa muttei ole vaikea kehuakaan. Sinister on silti yhä kovempi.

Mario Bava: Shock (Italia, 1977) – neljän käsikirjoittajan (mm. Lamberto) kyhäämä yliluonnollinen kauhu pysyy hyvin maestron otteessa, vaikka Marion parhaimmistoon se ei kuulu. Liitelevä, arvaamaton mattoveitsi on ideana ja kuvana italokauhumaisesti/giallomaisesti viehättävän outo, ja viimeisessä 10-minuuttisessa meno kiihtyy kiitettävälle tasolle Bavan hallitessa myös hämäävän näkökulmakerronnan. Mieletön score!

Tony Maylam: The Burning (USA, 1980) – prologi: teininilkit tekevät jekun kesäleirin talonmiehelle, joka jekun johdosta palaa vääntyneeksi kuminaamaksi (huomio: tämän päivän modernit teräväpiirto-superjulkaisut tarjoavat mahdollisuuden tarkkailla mm. tämän hahmon nenäkarvoitusta ennennäkemättömän yksityiskohtaisesti, kiitos ohjaajan valitsemien kuvakulmien); itse elokuva: uusi nuorisoporukka hengailee kesäisellä lammella leiritunnelmissa (paikalla vaanii tietenkin kaltoinkohtelustaan hyvitystä vaativa ex-talonmies (tms.), jolla aseenaan legendaariset puutarhasakset); kliimaksi: noin 50 minuutista (kokonaispituus 91min) eteenpäin graafista slasheröintiä kuuluisan ”raft massacren” kautta lopun ”kirvesupotuksiin”, mikä on toisaalta riemastuttavaa ja toisaalta masentavaa, kun miettii että tällainenkaan ei riittänyt, vaan noin 20 vuotta myöhemmin ihmiskunnan riesaksi ilmaantui mm. genre nimeltä gorno ja erilaiset vitsiniekat digikameroineen. Koston liekkien alkupuolella hahmojen ”perusluonteet” on kirjoitettu juuri sen verran kärjistetyiksi, että tarinaan tulee tiettyä pintajännitettä ja pilkettä: on kiusaaja ja kiusattu, ”alfa” ja ”tirkistelijä”, suosittuja tyttöjä ja vähemmän suosittuja, mutta melkein kaikille on luvassa rautaa kurkkuun tavalla tai toisella. Tyyni vedenpinta on miellyttävän aavemainen näky. Taisi näkyä useammassa leffassa tuona vuonna.

+ Rick Wakeman!

Ukx esitti perusidean röyhkeästi kannessaan, ei mitään ”tyylittelyjä”:

60. Joachim Rønning, Espen Sandberg: Bandidas (2006)

Salma Hayek tekemässä punnerruksia purossa, paita luonnollisesti märkänä. Salma Hayek nousemassa joesta uituaan siinä. Salma Hayek ahtautuneena sopivasti liian pieneen korsettiin. Siinä muutama hyvä syy miksi tämäkin kannatti katsoa. Oliko niitä muitakin syitä – ja tarvitaanko niitä? No, ihan kiva western-komedia-sekoilu, jossa kaksi naista päätyy ryöstämään paljon pankkeja jne. – sitten on tietysti Penelope Cruz ja ne Hayekin kannut.


61. Matt Bettinelli-Olpin, David Bruckner, Tyler Gillett, Justin Martinez, Glenn McQuaid, Radio Silence, Joe Swanberg, Chad Villella, Ti West & Adam Wingard: V/H/S (2012)

Episodi-kauhuilua hiukan uudella twistillä. Tiesin toki leffasta jotain, mutta vasta BD-alennuksesta nämäkin helmet tuli napattua. (Ainakin) ensimmäinen osa on suhteellisen löyhä tarinoiden nippu, jossa keskusjuoni on aika pakotetusti nakutettu mukaan, mutta mitäpä noista. Melkoisia pätkiä seassa, miellyttävän puistattavan graafista parhaimmillaan.


62. Sylvain Chomet: The Illusionist (2010)

Jos jotain elokuvaa voi kuvata sanalla 'herttainen', niin tämä on juuri sellainen. Ranskalainen taikuri/silmänkääntäjä lipuu halki elon karheansurullisen sirkuksen kuin Tati itse, koskettaen toisten elämiä, mutta pysyen silti aina tietyllä tasolla etäisenä kaikkeen muuhun. Animaatio on upeaa katseltavaa, menneen ajan taikuuden lipuessa hitaasti pois uuden ajan tieltä.


63. Jean Rollin: The Living Dead Girl (1982)

Taattua Rollinia; alastomia tyttöjä, verta ja helvetillistä kirkumista. Kaiken takana on ihmisen aikaansaama helvetti, josta ei tietenkään tarjota mitään sen kummempaa ulospääsyä. Kukaan ei usko sitä joka kertoo asioista, eikä kukaan osaa näemmä ajatella omilla aivoillaan. Kuten jo totesin: taattua Rollinia.


64. Tim Miller: Deadpool (2016)

Tästä päräyttävän erilaisesta Marvel-möhkäleestä supersankarileffojen omassa ketjussa. Olkoonkin että Deadpool ei kaiketi olekaan mikään perinteinen sankari.


65. Pierre Coffin, Chris Renaud: Despicable Me 2 (2013)

Taas näitä leffoja joita en olisi luultavimmin nähnyt koskaan, ellei jälkikasvua olisi maisemasa. Ja ihan hyvä että on – ja että näin. Kyllähän tämän seurassa viihtyi ihan mukavasti, vaikka taisin nauraa hieman eri jutuille, ja eri syistä, kuin nappulat.


66. Jonathan Lynn: Wild Target (2010)

Oikeasti hauska, mustalla huumorilla ryyditetty rikoskomedia. Pääroolit on takuuvarmasti hoidossa Bill Nighyn ja Emily Bluntin toimesta, enkä vierastanut pahemmin edes Rupert Grintin osaa. Hepun hömelyyttä olisi voinut hyödyntää härskimminkin, mutta hyvä tämä oli jo näinkin. Martin Freeman jäi tässä tivolissa armotta hieman pakkasen puolelle, mutta eipä hänelle toisaalta käsikirjoituskaan niin paljoa antanut minuutteja. Oikein mukava pikkulöyty BD-alelaarista. Tarkka ja kirkas kuva, ääniraitakin kohdillaan.


67. Justin Lin: Star Trek Beyond (2016)

No nyt se sitten on nähty (huokaus), puhuinkin tästä jo enemmän – paljon enemmän – Trek-leffojen omassa ketjussa.


68. Risto Jarva: Työmiehen päiväkirja (1967)

Tämähän tuli puskista ja lujaa. Olen tainnut joskus aikaa sitten nähdä Jarvan töitä, ehkä jopa tämänkin, mutta mitään sen tarkempaa muistikarttaa töistä ei löytynyt. Godardit on nähty ja omaksuttu, se on selvää, mutta Jarva ei ole lähtenyt kopioimaan ranskalaisilta uuden aallon nimiltä, vaan ennemminkin sulauttanut sieltä saatuja osia suomalaiseen moderniin elokuvaan. Ääniraita oli, tallenteen rajat huomioiden, toimiva, ja kuvaus oli hetkittäin suorastaan nerokasta. Ja se junarata niine kaikkine merkityksineen, kerrassaan hienoa.


69. Gareth Edwards: Monsters (2010)

Pienen budjetin leffa, jossa on aivan omanlaistaan toimivuutta. Alieneita on saapunut maahan ja ne voivat vaarallisen paksusti Meksikossa, USA:n ja Meksikon asevoimat taistelevat tunkeutujia vastaan ja Yhdysvaltojen rajalle on pystytetty valtava muuri (he-hee, kuinka ajankohtaista!). Paljoa ei näytetä mutta senkin edestä vihjataan, eikä uusintakatselu ainakaan vienyt tehoja.

Sully

Arvostan leffan ideaa, mutta jotenkin ontoiksi nämä Clintin 2000 luvun draamat jää aina.

Come cani arrabiati

Hyvä konsepti, mutta melkein kaikki muu bulkkia.

Postman Always Rings Twice

Paras John M. Cain ‑filmatisointi. Mametin kässäri on asian ytimessä. Ohjaus vetää toki överiksi, mutta näyttelijät huippuja. Kirsikkana kakussa Anjeliga Huston himokkaana leijonankesyttäjänä!

Morgan

Suth laadukas Ex Machina ‑klooni. Jännärinä ei pääse lähellekään esikuvansa virtuositeettiä, mutta AI-tarinana loppupeleissä kiinnostavampi.

Tenderness of the Wolves

Puuttuva linkki Fritz Langin ja Jörg Buttgereitin välillä? Nimen suomennusehdotus: Susien mureus.

Deathrow Gameshow

Sikailukomedia kuolemaantuomittujen tv-visan juontajasta. Alkupuoli vähän kuin kultakauden Visa Mäkinen ohjaisi Troma-leffaa. Loppupuoli laahaa pahasti, mutta paranee, jos funtsii käkkäräpäistä hitmania Visa-cameona.

Evangeline

Vanhahtava vuoden 1929 melodraamaksi. Kivat maisemat.

Birth of a Nation (1915)

Huhhuh, onhan tästä kuullut kaikenlaista pöhinää, mutta en ollut osannut varautua näin pöyristyttävään ja viihdyttävään menoon. Ekat puolitoista tuntia aika perus sisällissotaepookkia, mutta kun päästään KKK:n tarinaan, niin johan jyrää jälkimmäinen puolisko isolla vaihteella. Olo on kuin pääsisi kurkistamaan elokuvahistorian jungilaiseen kollektiiviseen alitajuntaan. Arkkityyppiseksi noussutta kuvastoa pulpahtelee pintaan jatkuvalla syötöllä.

Skin Trade

Dolppa kässännyt itselleen taas vaihteeksi ihan mainion kovaotteisen toimintaleffan. Ei retroilua eikä ironiaa. Tony Jaa mukana, mutta thaikku-tuotannoksi toiminta ei lunasta odotuksia.

Runaway

Crichtonin robottikyttäleffa. Tom Selleck hyvä valinta jalat maassa ‑scifiin. Irtiottona tietenkin Gene Simmons, joka hienoimmassa lainissaan hehkuttaa injektioneulalla varustettuja robottihämähäkkejään huudahtamalla "It's acid!". Vaikka tässä puhutaan ihan syövyttävästä aineesta, niin veikkaan, että Richard Stanley on tosta saanut idean Hardwaren eufororis-psykedeelistä hermomyrkkyä tykittävään taistelurobottiin.

Three Outlaw Samurai

Jotenkin vähän yllätyksettömän peruslaadukas ja sosiaalisesti tiedostava, vaikka samuraikoodifailista seuraava dominoefekti onkin nautittava.

Battling Butler

Hyvää Keatonin uuvatti-hahmon käyttöä ja comedy of errors ‑juoni aika hauska, mutta nyrkkeilygagit tylsiä.

Andrew Getty: The Evil Within (2017)

Jos haluatte kurkistaa mielen ongelmista kärsineen, metamfetamiiniriippuvaisen, elokuvia rakastaneen miljonäärin painajaisiin, The Evil Within on teidän elokuvanne. Gettyn öljysuvun perillinen käytti ikuisuusprojektiinsa aikaa pitkälti toistakymmentä vuotta, ja rahaakin taatusti sievoisen summan, mutta ei ehtinyt nähdä houreista kauhu/sarjamurhaajaelokuvaansa valmiina koskaan. Elokuvan persoonallisista erikoistehosteistakin vastannut Andrew Getty löydettiin epäselvissä olosuhteissa kuolleena kotoaan parisen vuotta sitten, mutta tuotantoportaan ansiosta uniikki sekasotku saatiin viimein nähtäville. Onko The Evil Within sitten hyvä? On ja ei, mutta ei tällaisia ainakaan joka päivä vastaan tule. Näin elokuvan sen maailman ensi-illassa Fantasporto-festareilla Portugalissa, tätä nykyä se löytyy muutamista VOD-palveluista kuten Amazonilta. Aiheesta lisää etusivulla lähiaikoina.

Yorgos Lanthimos: The Lobster (2015) ***½


Katsoin tänään, joten vaatii vähän sulattelua vielä. Ainakin omaperäinen.


Steven Kostanski, Jeremy Gillespie: The Void (2016) *


Carpenterin Prince of Darknessia tässä kai pääasiallisesti kanavoitiin, mutta täysin kädettömästi.


Mario Bava: Ecologia del delitto (1971) **½


Bavan elokuvia vaivaa se, että murhakohtausten ym. settipalojen tekninen toteutus kiinnosti ohjaajaa enemmän kuin elokuvan henkilöhahmot. Tässäkin olisi ollut aineksia vaikka mihin, mutta Bava menee näyttelijöiden ohjauksessa aina yli siitä, missä aita on matalin. Sääli.

Bad Rain (16.4.2017 17:44)

Andrew Getty: The Evil Within (2017)

Jos haluatte kurkistaa mielen ongelmista kärsineen, metamfetamiiniriippuvaisen, elokuvia rakastaneen miljonäärin painajaisiin, The Evil Within on teidän elokuvanne. Gettyn öljysuvun perillinen käytti ikuisuusprojektiinsa aikaa pitkälti toistakymmentä vuotta, ja rahaakin taatusti sievoisen summan, mutta ei ehtinyt nähdä houreista kauhu/sarjamurhaajaelokuvaansa valmiina koskaan. Elokuvan persoonallisista erikoistehosteistakin vastannut Andrew Getty löydettiin epäselvissä olosuhteissa kuolleena kotoaan parisen vuotta sitten, mutta tuotantoportaan ansiosta uniikki sekasotku saatiin viimein nähtäville. Onko The Evil Within sitten hyvä? On ja ei, mutta ei tällaisia ainakaan joka päivä vastaan tule. Näin elokuvan sen maailman ensi-illassa Fantasporto-festareilla Portugalissa, tätä nykyä se löytyy muutamista VOD-palveluista kuten Amazonilta. Aiheesta lisää etusivulla lähiaikoina.

Mielenkiinto heräsi. Laitetaanpa korvan taakse, vaikka oletusarvoisesti aikaa taas vierähtänee tovi ennen kuin mahdollinen blu-ray osuu käsiin, etenkin näin uutukaisesta puhuttaessa. Kiitokset vinkistä..

Matti Erholtz (17.4.2017 21:35)

Mario Bava: Ecologia del delitto (1971) **½


Bavan elokuvia vaivaa se, että murhakohtausten ym. settipalojen tekninen toteutus kiinnosti ohjaajaa enemmän kuin elokuvan henkilöhahmot. Tässäkin olisi ollut aineksia vaikka mihin, mutta Bava menee näyttelijöiden ohjauksessa aina yli siitä, missä aita on matalin. Sääli.

Usein joo. Klassikoista Black Sunday ja Blood And Black Lace pahimmat esimerkit tästä. Hatchet for the Honeymoonissa ja Rabid Dogsissa Bava otti parhaiten tehoja irti näyttelijöistä ja Five Dolls for an August Moonissa ja Diabolikissa just oikeaa rentoutta tällä osastolla. 

Yotsuya (18.4.2017 21:31)

Matti Erholtz (17.4.2017 21:35)

Mario Bava: Ecologia del delitto (1971) **½


Bavan elokuvia vaivaa se, että murhakohtausten ym. settipalojen tekninen toteutus kiinnosti ohjaajaa enemmän kuin elokuvan henkilöhahmot. Tässäkin olisi ollut aineksia vaikka mihin, mutta Bava menee näyttelijöiden ohjauksessa aina yli siitä, missä aita on matalin. Sääli.

Usein joo. Klassikoista Black Sunday ja Blood And Black Lace pahimmat esimerkit tästä. Hatchet for the Honeymoonissa ja Rabid Dogsissa Bava otti parhaiten tehoja irti näyttelijöistä ja Five Dolls for an August Moonissa ja Diabolikissa just oikeaa rentoutta tällä osastolla.

Diabolikhan on niin mukavan virtaviivaisesti ja pakottomasti rullaava leffa, ettei se vaikuttanut lainkaan Bavan teokselta. En itse asiassa tiennyt että se on herran ohjaama ensimmäisellä katselukerralla, ja yllätyin melkoisesti kun asia selvisi – mikä kertonee jo paljon.

70. Simon Barrett, Jason Eisener, Gareth Evans, Gregg Hale, Eduardo Sánchez, Timo Tjahjanto, Adam Wingard: V/H/S/2 (2013)

Toinen "hei, me löydettiin jotain nauhoja" ‑leffa, mutta kun temput on tehty pitkälti jo ensimmäisessä elokuvassa, niin mikä on tämän pointti? Pinnat mielenkiintoisesta zombie-pätkästä, sekä päräyttävästä maailmanlopunkulttiosuudesta, muuten aika peruskauraa.


71. Clint Eastwood: High Plains Drifter (1973)

Nimetön kostaja pistää paikat kuntoon melko klassisella tavalla, tästä lisää omassa ketjussa.


72. Trey Parker: Team America – World Police (2004)

America, Fuck Yeah! Toinen katselukerta ja onhan tämä pitänyt mainiosti kutinsa, ollen jopa tässä ajassa ajankohtaisempi kuin reilu vuosikymmen sitten.


73. Perttu Leppä: Helmiä ja sikoja (2003)

Kirpputorilta tuli ostettua DVD, maksoi ihan 20 senttiä, ja oli muuten joka sentin väärtti. Juonen loogisia aukkoja luetellessa voisi viettää pienen ikuisuuden, mutta eihän tämä leffa nyt mikään dokumentti ole, vaan hervottomalla (ja toisinaan myös mauttomalla) huumorilla varustettu veijaritarinakaltainen. Tai jotain. Hyvä soundtrack, messevää karaokea ja sopivasti väkijuomia. Kotiteatterin jykevyys tuli taas testattua, kun soi niin mahtavaa musiikkia, että...


74. Hsiao-Hsien Hou: Café Lumière / Kôhî jikô (2003)

Tästä kauniista elokuvasta aasialaisten omassa ketjussa.


75. Matti Kassila: Komisario Palmun erehdys (1960)

Taas tuli sivistettyä itseään, sillä vaikka olin nähnyt elokuvan joskus vuonna Koivisto, en näemmä muistanut siitä kuin kolme asiaa: Butlerin,

Sekä sen, että leffassa laulettiin ei-niin-hienosti: "silimät tummat niin kuin syksyinen yö...". Eli oli ihan korkea aika kerrata. Pitänee katsoa koko sarja uudelleen.

MiR (19.4.2017 18:11)

leffassa laulettiin ei-niin-hienosti: "silimät tummat niin kuin syksyinen yö...".

Bad Rain (19.4.2017 19:06)

MiR (19.4.2017 18:11)

leffassa laulettiin ei-niin-hienosti: "silimät tummat niin kuin syksyinen yö...".

Nuotin vieressä on aina tilaa

Ghost in the Shell (Rupert Sanders, 2017) [DCP] **

Pidin tätä alunperin huonona ideana, kunnes varhaiset teaserit muuttivat mielen. Valitsevasti lopputulos on silti kehno. Koska en ole mangoja lukenut enkä animesarjoja katsonut, vertailukohtana toimikoon Oshiin elokuva, joka oli mainio yhdistelmä pitkiä fiilistelykohtauksia, yliampuvaa filosofointia, toimintaa ja otaku-pojan innolla roiskittua alastomuutta. Live action ‑versiosta puuttuu alastomuus, toiminta on pääosin tylsää, filosofiat on 15 sekuntia ja sitten seuraavaan kohtaukseen, eikä audio-visuaaliseen fiilistelyynkään malteta ryhtyä kun koko ajan täytyy pitää leffa liikkeessä. Kenji Kawain musiikkeja tulee ikävä kuunnellessa elokuvan mitäänsanomattomia taustapimputuksia. Lisäksi tuli pariinkiin kertaan mieleen, että elokuvassa puhutaan liikaa (ettei amerikkalaiset massayleisöt tuntisi oloaan vaivaantuneeksi?). Mutta on mukana jotain hyvääkin, loppuun on nimittäin saatu yksi Oshiin elokuvasta lainattu mainio kohtaus, joka saa live action ‑muodossa veden kenen tahansa toiminta- ja cyberpunk-fanin kielelle. Plussaa myös Kitanon isohkosta roolista sekä satunnaisista hienoista kuvista ja cyberpunk ‑vempaimista.

Puolustin ennakkoon Johanssonin valintaa rooliin – nainen sopii hahmon esittäjäksi ulkonäkönsä puolesta eikä nykyjapanista kerta kaikkiaan löydy realistista vaihtoehtoa niin taloudellisessa kuin muussakaan mielessä – mutta jälkikäteen täytyy myöntää Johanssonin olleen liian puhelias ja tunteellinen roolissa. Saattaa olla puhtaasti ohjaajan ja muiden vika tosin. Elokuvan ympärillä vellova white washing ‑kohu on muuten ihan länsimainen keksintö ja liittyy osittain Yhdysvalloissa asuviin aasialaista sukuperää oleviin ihmisiin, jotka kokevat kulttuuriansa syrjittävän Hollywoodissa, sekä pääosin internetin jaloihin social justice ‑sotureihin. Japanissa asiasta ei välitetä paskaakaan. Tilanne on hieman samankaltainen kuin muuta vuosi sitten Katy Perry ‑keissin kanssa. Länsimaissa Perryn esitystä pidettiin rasistisena, mutta kun japanilaisilta kysyttiin miksi he arvelevat esitystä kritisoidun, he eivät kerta kaikkiaan keksineet syytä, ja pitivät esitystä vaan siistinä.

Kinnusen blogitekstiin vaikuttaa eksyneen huvittava valkoisen miehen lapsus, kun white washing ‑kohun tiimoilta todetaan elokun sankarittaren olevan "periaatteessa aasialaiselle näyttelijälle kuuluva rooli". Niin, siihenhän olisi voinut ottaa vaikka jonkun kiinalaisen. Vähän niin kuin Mannerheimin esittäjäksi kelpaisi Antonio Banderas, tuo rakastettu eurooppalainen näyttelijä

Ghost in the Shell (Rupert Sanders, 2017) [DCP] **
 
Vähän niin kuin Mannerheimin esittäjäksi kelpaisi Antonio Banderas, tuo rakastettu eurooppalainen näyttelijä

Meillähän on Telley Savalas Otieno.

16. I don’t feel like home in this world anymore (netflix) *** “Uunituore” draama-komedia-thrilleri voisi olla parempi jos osaisi päättää mikä se noista edellämainituista ensisijaisesti haluaa olla. Olin jo luovuttaa n. puolessa välissä, mutta kannatti tämä loppuun katsoa. Näyttelijät ovat kauttaaltaan hyviä, mikä pelastaa paljon. Ja hauskahan se on nähdä Frodo tämmöisissä semi-sekopää-rooleissa.

17. Lionheart (netflix) **** Ei tämä nyt Bloodsport ole, mutta ei paljon jääkään. Ehkä turhan vakava, mutta matsit on hyviä tässäkin ja muu juonihan on sivuseikka. Tähditys JVC universumin mukaan.

18. A Serious Man (netflix) *** En tajunnut. Ehkä tämä on niin (juutalais-)kulttuurisidonnainen, etten voikaan. Päähenkilön nyhveröinti on rasittavaa. Silti, ihan herkullisia kohtauksia joten kolme tähteä tulee kepeästi, vaikkei missään tapauksessa Coenien kärkeen mun listoilla nouse (lähellekään).

19. In the Heart of the Sea (netflix) ** Puitteet on kunnossa, mutta sisältö ei. Jotenkin hengetön alusta loppuun, luulisi että enemmän fiilistä haaksirikkomeininkiin saisi helposti.

20. High Plains Drifter (netflix) ***½ Uusinta. En kyllä muistanut alkua lukuunottamatta paljoakaan. Alkukohtaus on kyllä nykymaailmassa hieman arveluttava, noin naiskuva-näkökulmasta. Pitäisi katsoa tämä jonkun feministin (tai naisen ylipäätään) kanssa ja tarkkailla reaktioita. Loppua kohtihan tämä nostaa tasoaan kun alun puolihumoristinen ote jää taka-alalle ja ihan loppuun tulee jo vähän mystiikkaa mukaan.