Mitä Elitisti-forumin väki katsoo 2017

Alive (21.4.2017 13:54)

20. High Plains Drifter (netflix) ***½ Loppua kohtihan tämä nostaa tasoaan kun alun puolihumoristinen ote jää taka-alalle ja ihan loppuun tulee jo vähän mystiikkaa mukaan.

Lopun kummalliset käännökset olisivat antaneet paljonkin tilaa huumorille, mutta esimerkiksi se kovasti pohjustettu ja valmisteltu piknik jää aivan turhaksi pyristelyksi. Ehkä kässäriä hiotessa piti vain tiputella turhia pois tms., mutta heppoiseksi tuo loppu mielestäni jäi. Itse jäin kaipaamaan enemmän sitä vinoa huumoria – no, ainakin hiukan.

Ismo Sajakorpi: Painajainen (televisiosarja – Suomi, 1988) – suomalainen mysteeri/muistinmenetystrilleri 180 minuutissa, neljässä tv-jaksossa. On helppo katsoa yhteen putkeen, salaperäisyys säilyy loppuun asti, eikä loppuratkaisu ole ilmeinen vaikka esikuvat (Hitchcock) ovatkin. Tässä on mielenkiintoisia hahmoja ja kohtauksia, jotka tulivat maailmanlaajuisesti ikonisiksi vasta paljon myöhemmin: Ringun mustavetinen kaivokuvasto, True Detectiven nihilisti-kalpeanaama älykköetsivä jne. Keksitty Suomessa jo 1988! Päähenkilö näyttää vakuuttavan vieraantuneelta kautta elokuvan. 23-vuotias Anna-Leena Härkönen on 100% r*****matskua esittäessään hienostoperheen "16-vuotiasta", manipulatiivista, levotonta ja tyytymätöntä kapinatytärtä liftauspuuhissa (ei ihme että willberg niin ”kiinnostuneena” odotti dvd:n julkaisutietoja). Sarjan päätepiste on lynchiläisen aavemainen paradoksi. Nice one. (...and ”pair”).

Paul Wegener & Carl Boese:

Der Golem, wie er in die Welt kam

(

The Golem: How He Came into the World

– Weimar/Saksa, 1920) – ekspressionistinen, kansantaruun perustuva tarina henkiin heräävästä savimiehestä, joka rabbin ohella on pelastava juutalaisen yhteisön joskus 1500-luvulla. Välillä tuntuu, että ainekset eivät täysin riitä kokopitkää elokuvaa varten (mielessäni pauhaavat tosin edelleen mestarilliset Nosferatu, Waxworks, Vampyr jne.), mutta historiallisessa kontekstissa elokuva muuttuu vaikeammin ohitettavaksi. Elokuva toimitettiin Berliinistä New Yorkiin vuonna 1936, ja se käsittelee juutalaisia uhkaavaa joukkotuhoa tyrannin alla. Mielestäni itse savityypin uroteot eivät ole loputtoman kiinnostavia, mutta kaikki elokuvallinen kekseliäisyys ja lavastusvisuaaliset ratkaisut kuitenkin melkein pakottavat uppoutumaan tapahtumien keskelle kuten parhaimmissa mykkiksissä.

Dario Argento: Inferno (Italia, 1980) – Argenton outo, sekopäinen ja räikeä kauhuilu ei taatusti ole ongelmatonta matskua kokonaisuuden (kuten ”yleinen koherenssi” tai ”rytmitys”) kannalta, mutta yksittäisten jaksojen lähennellessä neroutta ei voi valittaa kuulostamatta aivan äpärältä. Värivaloilla luodaan omituisia tunnelmia, ja alun kuuluisa vedenalaisjakso on juuri sitä, miksi nämä jäävät historiaan. Kissaihmiset paheksunevat tiettyjä kovia otteita, joita kyseisiin lihansyöjiin sovelletaan, hetkellisesti. Argento on makaaberia runoutta. Ja hän palvoo musiikkia, eikä pelkästään proge rockia.

Se vitun musiikki

!!! Etenkin lopputekstien biisi, joka kuuluu jo aiemminkin! Helvetillistä menoa!

Fernando Arrabal:

J'irai comme un cheval fou

(

I Will Walk Like a Crazy Horse

–

Ranska, 1973

) – Arrabal tuntuu olevan jokseenkin lähempänä Du

š

an Makavejevia kuin Jodoa, ja kaikki kolme ovat toki yhtä tärkeitä. Surrealistisen elokuvan keinoin seurataan modernin kaupunkilaisen miehen järkyttäviä äiti-patoutumia, henkistä rikkinäisyyttä, yhteyden- ja kuolemankaipuuta. Mies päätyy hiekka-aavikolle, jossa hän kiinnostuu ja tutustuu omaperäiseen, noin 50 000-vuotiaaseen erakkokääpiöön. Tarvitseeko sanoa muuta? Arrabal ei varoita voimakkaiden kuvien ilmaantumisesta: luvassa on kastraatiota, kakkaa, kannibalismia, kana-dekapitaatioita, (feikki)mällin lennätystä (päin pläsiä) ja muuta tarpeellista. Katsojan ajantajun hävittäen elokuva etenee surrealistisen ”logiikan” mukaisesti kohti mahtavaa päätepistettä, joka on jo lähellä El Topon ja Holy Mountainin reinkarnaatioleveleitä. Yksittäiset kuvat jäävät pitkäksi aikaa (myös pysyvästi, sinne jonnekin) mieleen, ja kokonaisuutena yhden miehen kapina koko epäonnistunutta elämäänsä ja kaikkivaltiasta vastaan on epic. Ihan vitun kova.

Onkohan SBC katsonut tämän Boratia ideoidessaan?? Muutamat kohtaukset, joissa ”primitiivisestä maasta” tuleva kääppäri aavikkopeuroineen (tai joku muu aavikkonisäkäs) viedään modernin suurkaupungin kauppakeskuksiin, joissa syntyy koomisia tilanteita, ovat kuin Boratista (toisaalla kääpiö mm. suutelee eläintä kuin ihmistä) – ilmiselvästi niin että henkilökunnalle tai asiakkaille ei ollut ”ilmoitettu etukäteen”, kuten asiaan kuuluu! –

Cheval fou

ei kuitenkaan kokonaisuutena ole Boratin kaltaista mock-sikailua.

Claire Denis: Trouble Every Day (Ranska-Saksa-Japani, 2001) – ääääh. Tämä on niitä elokuvia, jotka antavat ns. taide-elokuvalle huonon maineen (vaikka tätäkään eivät ole nähneet kuin elitistikatsojat festareilla jne.) Ymmärrän toki mitä Claire Denis yrittää sanoa, mutta se kaikki hajoaa nolostuttavaksi sarjaksi pitkiä kohtauksia ja kökköä dialogia, kun kaikki huumori puuttuu. Raadollisen ja tuhoisan seksuaalisuuden sekä tieteen pahuuden kuvaus yritetään soveltaa koko ihmiskuntaan ”kunnianhimoisesti”. Mietin koko (uusinta)katselun ajan, kuinka tämä elokuva on kuin jokin Jean Rollinin hörhövisio, ja kuinka tietyt ranska/italo ‑genre/sleaze-tyypit olisivat tehneet samasta käsikirjoituksesta paljon viihdyttävämmän, oudomman ja toimivamman kokonaisuuden 70-luvulla. Rollin jne. olisi vähintään asettanut koko ”verenjano = seksuaalisuus” ‑teeman jonkun hämärän merenrantakultin keskeiseksi ominaisuudeksi.

Denis'n elokuva jää sarjaksi vähäsanaisia ja haahuilevia kohtauksia, joissa tuijotetaan paljon ja väläytellään hampaita seksipartnerille, minkä olisi tarkoitus paljastaa salaisuuksia ihmisyydestä. Ihmissusisilmäinen Vincent Gallo masturboi kylpyhuoneessa ampuen seinälle sellaisen kaaren, että jos se olisi oikea, olisi Chloë Sevigny tukehtunut Brown Bunnyn kuvauksissa kuoliaaksi ja Gallo istuisi edelleen vankilassa/death row'ssa Jenkeissä. Seuraavaksi komeettasilmäinen Gallo tuijottaa koiranpentua, minkä tarkoitus on ilmentää hahmon kykyä helliin tunteisiin, ja loppuhuipennuksessa on vuorossa sinänsä äänellisesti ahdistava

cunnilingus. Rankkaa! Onko homo sapiensin tosiolemus kaiken pinnallisen sivistyksen alla ymmärretty?! Tämän katsominen uusiksi dvd:ltä on tietysti vähän ääliömäistä, mutta aion silti katsoa vielä pari muuta Clairen Denis'n elokuvaa myöhemmin. Luulen ja toivon, että tämä edusti jonkinlaista ”angstailua”.

Ismo Sajakorpi: Soittorasia (televisiosarja – Suomi, 1974) – hyvä ja suorastaan erinomainen suomalainen trilleri vahvasti hitchcockilaisittain. (Amster)damilaisen soittorasian ympärille kehittyvä mysteeri säilyy loppuun asti, pelottavia ja uhkaavia hetkiä on, ja etenkin Marjukka Halttunen perheen äitinä näyttelee häikäisevän hyvin, uskottavasti ja luonnollisesti: ei vaikuta näyttelemiseltä lainkaan. Tämä oli minusta jopa parempi kuin Painajainen, johtuen ehkä siitä että Soittorasian ”maailma” on isompi, mukana jopa kansainvälistä rikollisuutta ja juonimista, jonka eräs osa-alue on tismalleen samanlainen kuin vuotta myöhemmin tulleessa Frankenheimerin French Connection II:ssa! Ovatko jenkkilän ”agentit” imeneet vaikutteita suomitrilleristä? Tarkoitan tietysti sitä, kun Soittorasiassa

Samaa oli Painajaisessa: aineksia/kohtauksia jotka nähtiin kansainvälisesti kankailla vasta paljon myöhemmin.

Ismo Sajakorpi: Merkitty (Suomi, 1984) – tämä nyt on kai enemmän Jean Rollin / Jess Franco ‑meininkiä ilman verta ja sleazea kuin ”puhdasta” kauhua, mutta sellaisenaankin yhä virkistävän erilainen suomalaiseksi (lyhyt)elokuvaksi. Pidempään ei olisi jaksanut. Living dead girl ‑Satu Silvoa on toki helppo katsella muttei niinkään kuunnella: liikaa ylilyötyä kirkumista ollakseen enää oikeasti pelottavaa tai haudantakaista. Katson silti vielä toisen kerran, kun on niin kompakti.

Marcel Carné: Les Enfants du paradis (Paratiisin lapset – Ranska, 1945) – melodraama ja palvottu klassikko, jossa yhden näyttelijättären ympärille kerääntyy pieni joukko rakastajia – mm. hyväntahtoinen mutta ujo miimikko, dominoiva miesnäyttelijä ja etäinen, taloudellisesti riippumaton aristokraatti – ja joka tietysti päättyy kaikkien kannalta enemmän tai vähemmän traagisiin tunnelmiin. Pitkät teatteriosuudet 1800-luvun puolivälin Pariisi-skenestä venyttävät elokuvan pituuden sinne +180min, mutta teatterikohtausten todellisuus on toki perustellussa ja johdonmukaisessa suhteessa elokuvan varsinaiseen todellisuuteen, ja aika vaikea olisi oikeasti kitistä pituudesta; semminkin, kun Jacques Prévertin käsikirjoitus kehittelee tilannetta ja draaman laajuutta niin upeasti toisessa näytöksessä, jossa on siirrytty vuosia eteenpäin. Hauskaa ja suurenmoista huumoria mukana runsaasti – kaiken rakkausjuonitteluihin liittyvän rumuuden ja iljettävyyksien ohessa.

Niiden jotka olisivat toivoneet syntyvänsä 1800-luvun lopun Pariisiin... kannattaa katsoa Woody Allenin Midnight in Paris!

Fernando Arrabal: Viva la Muerte (Ranska-Tunisia, 1971) – Arrabalin ensimmäinen elokuva alkaa vähän hitaasti mutta muuttuu pian vereväksi ja epäsovinnaiseksi kuvaukseksi varhaisteinipojasta, joka kiinnostuu isänsä kohtalosta ja epäilyttävän äitinsä osallisuudesta kommari-isän katoamiseen. ”He was a red... and an atheist”, äiti selittää pojalle. Ei jää epäselväksi, kumman puolella elokuvantekijöiden sympatiat ovat, fasistien ja ”establishmentin” vai punaisten (kuten veri), mikä ”elävän pihvin” käsittelyä kuvaavassa loppujaksossa viedään melko lailla Le Sang des bêtesin kaltaiselle konkretian tasolle. Pojan vaikean äitisuhteen kuvauksessa ei olla vielä samoilla ääritasoilla kuin Cheval fou

ssa.

Tai Allmovien sanoin: ”...gave

Viva la Muerte

four stars, remarking that the film's extreme visuals would make it "not for the faint of heart".”

Surrealistiset elementit ovat osuvia ja hienoja, mutta kokonaisuutena Viva on ”rosoisempi” ja poliittiselta tarmoltaan astetta äkäisempi kuin Cheval fou

, joka tuntuu yleismaailmallisemmalta ja fantastisemmalta. Kulttia nevertheless.

Rauni Mollberg: Tuntematon sotilas (Suomi, 1985) – niitä (raskaita) elokuvia, jotka lojuvat pitkään kerrattavien pinossa, koska niiden pariin ei sinänsä ole kova kiire palata vaikka tietää ne kaikin puolin oleellisiksi. Pino voi joskus kasvaa liian korkeaksi, mikä on vaarallista. (Syitä on useita: pino voi esimerkiksi kaatua nukkuvan ihmisen tai läppärin päälle! Joka tapauksessa pinot ovat omintakeisempi ratkaisu kuin ”rivit”.) Mollbergin Tuntematon on mestariteos, jonka kuvausten miellyttävyyttä voimme vain kuvitella. Parasta tässä ovat lukuisat hahmot, kasvot ja yksityiskohdat, jotka jäävät pysyvästi mieleen... lopun hevoskohtaukset, kuolleet ruumiit vaunuissa presidentin radiopuheen aikana sekä tykkien ja raudan runollinen upottaminen lampeen, vain muutamina esimerkkeinä. Mollberg oli fyysisten ilmeiden ohjaaja siinä missä joku Turkka ja Halonen.

Tämä taitaa olla myös niitä harvoja leffoja, joiden vaikutus pakottaa katsojan tuntemaan, mitä jatkosota todennäköisimmin oli: kaikki on niin fyysistä ja repivää. Käsittääkseni tuo "vaikutus" syntyy Mollbergille ominaisesta sirpaleisuudesta/eeppisyydestä, joka on täysin hallittua. Samana vuonna tuli vielä joku Tule ja katso, jonka visuaalis-äänelliset ratkaisut ovat toki hypnoottisempia ja huikeampia, mutta yhtä tinkimättömän sodanvastaisia ovat molemmat elokuvat. Sodanvastaisia olematta naiiveja tai julistavia, vain äärettömän surumielisiä. Toivottavasti Terrence Malick on nähnyt tämän finski-sukulaissielunsa toteuttaman vision.

Mitä ajatella 2017 remakesta? Odotan kiinnostuneena ainakin Elitistin, Jörn Donnerin ja K. Kinnusen arvioita, mutten voi väittää muuten olevani kovin kiinnostunut koko ajatuksesta: 1985 versio tuntuu sen verran ajattomalta.

Jean Rollin: La Morte Vivante (The Living Dead Girl – Ranska, 1982) – Rollinin pläjäysten potentiaalista iskuvoimaa latistavat kehno rytmitys ja häikäisevän epäkiinnostavat/geneeriset päähenkilöt, joita tässä edustaa se epäluontevasti riitelevä jenkkiläinen turistipariskunta. Kaikesta huolimatta elokuva on pätevää kamaa verenhimoisissa linnatunnelmissa. En ole tainnut nähdä muissa Rollinin elokuvissa yhtä rajua gorea. Näin käy kun on lapsena kuunnellut Georges Bataillen iltasatuja. Lopun ”blood feastailut” eivät taida oleellisesti hävitä sillekään, mitä nykypäivän gorno-pellet yrittävät kovaäänisemmin: erona vain että jälkimmäiset keksisivät lisätä mukaan jotain sikiöitä, raskaana olevia naisia tms. Rollin heittää loppuun hienona yksityiskohtana sen seinää pitkin matelevan ja kiipeävän mustan lepakon. Juuri noin! Vastaavia luonnon devil-detaljeja on aina mukava tavata alan filmeissä.

Mitkä ovat Rollinin parhaat elokuvat? Olen nähnyt niitä ”kohtuullisesti”, mutta kaikkien kohdalla olisi huutava tarve kertauksille (onneksi levyt ovat tallessa!)

Niistä yhdeksästä Rollinista mitä olen nähnyt, niin kyllä Fascination nousee ykköseksi. Sen jälkeen Grapes of Death. Nämä siis neljän tähden ja kolmen ja puolen tähden edestä toimivia. Siinä perässä ihan mukavia Demoniacs, Living Dead Girl, Night of the Hunted ja Shiver of the Vampires.

Marienbad (23.4.2017 20:55)

Mitkä ovat Rollinin parhaat elokuvat?

IMDb sanoo että olen nähnyt 7 Rollinia:

Night of the Hunted 8/10

The Nude Vampire 8/10

A Virgin Among the Living Dead 6/10

The Demoniacs 6/10

Fascination 6/10

The Living Dead Girl 2/10

Zombie Lake 1/10

Kiitos molemmille; Night of the Hunted onkin sopivasti vuorossa ihan seuraavaksi.

sorsimus voisi tosin "tarkistaa" tuon The Living Dead Girlin tähdityksen...! EDIT: Elitisti-arvostelutietokannan mukaan olet antanut tuolle 1/10. Ymmärrän kyllä niitä joiden mielestä leffa on sietämätön.

Mulla surkeimmat kokemukset Rollinista ovat Rape of the Vampire ja Lips of Blood. Toisaalta tuota ensiksi mainitusta monet taas tykkäävät, että eihän näistä aina tiedä. Mun mielestä RotV oli vain helvetin tylsää haahuilua (monen mielestä toki kaikki Rollinit ovat) mutta voisin kuvitella Marienbadin saavan siitä enempi irti!

Näyttihän tuolla olevan Rollin-ketjukin, ihmettelinkin jos ei sellaista löytyisi. http://www.elitisti.net/forum/topic/5011-jean-rollin/?hl=rollin

Marienbad (24.4.2017 12:59)

sorsimus voisi tosin "tarkistaa" tuon The Living Dead Girlin tähdityksen...! EDIT: Elitisti-arvostelutietokannan mukaan olet antanut tuolle 1/10. Ymmärrän kyllä niitä joiden mielestä leffa on sietämätön.

Ha! Mulla on usein hieman eri tähditys Elitistissä ja IMDb:ssä, oon itekkin kiinnittänyt tähän joskus huomiota. Tosin LDG tais olla eka katsottu Rollini mulle ja shokki näkyy arvosanassa. Nyttemmin vois lohjeta enempikin. Ehkä. En lupaa mitään.

Joo, Living Dead Girl mullakin valtava pettymys. Rollineista lämmöllä muistelee edelleen Nude Vampirea, joka on tunnelmallinen ja muotopuhdas pop-pläjäys, sekä Shiver of Vampiresia, joka on rennon svengaava, euforinen ja hauskan hippimystinen. Fascination jaksoi aikoinaan kiehtoa yllättävän hyvin useamman katselukerran lievästä onttoudestaan huolimatta. Ehkä kumminkin loppujen lopuksi ohjaajan paras.

Living Dead Girl oli tosiaan aika heppoinen leffa, tuli katsottua ihan äskettäin ja – ei, ei vaan kulje. Omissa kirjoissani Rape of the Vampire on ehdoton ykkönen, Grapes of Death myös ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Rollinin töiden taso on kyllä hämmästyttävän ailahtelevaa.

Höpö höpö. LDG on ehtaa verirunoutta yhtä täytejaksoa lukuunottamatta,

Mittava runollinen kertomus ystävyydestä, täydellisestä antatumisesta sekä ahdistuksesta olla sisäisesti tyhjä elävä kuollut. Muut Rollinit ei tätä täydellisyyttä sitten millään saavuta.

Yes, vääntöä!! Good ol' times! Itsellenikin LDG siis jäi selvästi plussan puolelle, vaikka ym. kritiikissäkin pysyn, ja eri persoonien suhtautumiset Rollinin tapaisen auteurin töihin liittynevät painotuksiin: yksi hakee eksistentialistissävytteistä mystiikkaa ja verirunoutta (loistava termi), toinen pop-svengaavuus-euforiaa ja jotkut vain vintage-runkkumatskua. Ainakin selvä, vähemmän valoisa visio Rollinilla on läpi filmografian.

48- Dmytryk: Mutiny (Kovo), Merirosvoseikkailua sieltä kaavamaisemmasta päästä spektriä. Nevahööd- pökkelöt Mark Stevens ja Patrick Knowles kinastelevat isänmaallisuudesta ahneuden kouristuksissa ja Angela Lansbury hämmentää soppaa tyypillisessä bitch- roolissa. Halpa ja vähän tympeä oli tämä, eikä mielikuvaa auttanut halpis- TV kanavan puuroiseksi koodattu stream. **

49- Stevens: I Remember Mama (Kovo), San Franciscon norjalaiskortteleihin sijoittuva üüüüüüber- melodramaattinen perhekuvaus elää ja kaatuu nostalgisella ja holhoavalla "Lauriviita"- tyylin söpöilyllä. Köyhät, suoraselkäiset norjalaiset kituuttavat alämässä etapista toiseen ylpeinä nokka pystyssä. Ja mikäs sen parempaa. Irene Dunnen suoritus perheenäitinä on hieno (Dunne oli taitava näyttelijä joka ei tunnu tänä päivänä oikein nauttivan ansaitsemaansa arvostusta), etenkin komediallinen norski-aksentti varastaa useinkin shown. Stevensin ohjaus on OK perustasoa, filmatisointihan tämä, eli ei tässä ole edes yritetty keksiä pyörää uudelleen. Pitkäkin on. Suositellaan kuitenkin sille kansanosalle, joiden mielestä Pikku Naisia (1949) on loistava leffa. ***

50- Spitfire (Fidani): Django and Sartana's Showdown in the West (Django and Sartana Are Coming... It's the End)(Arrivano Django e Sartana... è la fine) (Kovo), Heikohko, mutta Fidani- asteikolla onnistunut spaguviritelmä missä lännen superlurjus ja maineikas palkkionmetsästäjä Django yhdistää voimansa sankari Sartanan kanssa Black Burt Kellerin jengiä vastaan. Tässä on n.60min dialogia, ammuskelua ja nyrkkimättöä. Loput 30min lähinnä ratsastellaan ja musiikki soi. **

51- Sturges: Underwater! (Kovo), Tämä taitaa olla niitä leffoja joiden maine kumpuaa lähinnä elokuvallisen alueen ulkopuolisista meriiteistä... Medved- veljesten kirjoitus Hollywood Hall of Shame- opuksessa nyt ainakin tulee mieleen. Playboy Howard Hughes syyti projektiin miljoonia ja halusi puffata uutta harrastustaan syvänmerensukellusta. Ilmeisin etu aihevalinnasta on tietty Jane Russellin esiintyminen bikineissä huomattavan osan leffan kestoa. Mutta jos nyt kuitenkin tarkastellaan leffaa ihan elokuvallisten meriittien tasolla niin eipä niitä juuri ole; tympeä ja yksioikoinen tarina on valjastettu sukeltelun palvelukseen, hahmojen syvyys/ kehitys on olematonta ja messagepuolikin on aika ohut (Scuba on hubaa ja ahneella on paskanen loppu?). Mainittavina kalkkunaelementteinä vielä La Russellin hilpeä meksikaaniaksentti sekä seikkailijoiden huvijahdin ulkokuvien ja studiointeriöörien suhteettomuus (kajuutassa huonekorkeutta ainakin 3m eikä paatti ole todellakaan mikään Amorella...). Silti, viatonta hupiahan tämä. **

52- Henson: Muppet Treasure Island (Kovo Re-), Edelleen Muppet- leffoista ehkä paras, tässä meininki muistuttaa eniten alkuperäisen shown eetosta. Lastenelokuvaksi tämä on nykymittapuulla aika ronski, Rizzokin kommentoi leffassa jossain vaiheessa, että meno alkaa olemaan jo vähän liikaa pienimmille. Toisaalta R.L. Stevensonin alkuteos on nimenomaan poikien seikkistä ja MTI on sille ilahduttavan uskollinen. Parasta tässä on roolitukset: Tim Curry, Billy Connolly ja Jennifer Saunders antavat menolle ryhtiä ja uskottavuutta, laulut ovat tarttuvia (Cabin Fever!) ja Gonzo ja Rizzo naljailemassa kauttaaltaan on hyvä idea viedä huomiota pois perinteisemmistä Muppet- päähenkilöistä (Tämähän toimi siis jo edeltävässä Muppetien joulussa, joka myös erinomainen leffa on). ****

53- Carpenter: Escape from New York (Kovo Re-), Tämän voisi oikeastaan lukea ensikatseluksi, koska viime kerrasta on ns."vuosikymmeniä". Hyvän idean ja herkullisesti karrikoitujen tyyppien varaan rakentuva klassikko on toki maineensa veroinen, mutta loppupeleissä aika simppeli ja etenkin loppupuolella harmittavan helppoihin ratkaisuihin sortuva pätkä. Loistava näyttelijäkaarti pitää heppoisen juonen kuitenkin selkeästi pinnalla, lavastus ja puvustus on kauttaaltaan häkellyttävän komeaa katseltavaa ja Carpenterin omat musat tietenkin olennainen osa kokonaisuutta. ***

54- Hasegawa: The Man Who Stole the Sun (Taiyo wo nusunda otoko) (DVD), Erikoinen viritelmä tämä: sci-fiä, actionia ja jonkinlaista messagea yhdistelevä (ylipitkä) kuvaus luokanopettajan luisumisesta terrorin tielle. Leonard Schraderin kässäri on kunnianhimoinen mutta Hasegawan ohjaus on jotenkin linjatonta; välillä mennään mangamaisesti ns."helvetin kovaa" ja ihan päättömästi ja välillä viritellään labrassa minuuttitolkulla jotain hiomaprojektia. Viihdyin (ajoittain) mutta en osaa sanoa jäikö tästä mitään käteen... **1/2

Marienbad (23.4.2017 20:55)

Fernando Arrabal: J'irai comme un cheval fou (I Will Walk Like a Crazy Horse – Ranska, 1973) – Arrabal tuntuu olevan jokseenkin lähempänä Dušan Makavejevia kuin Jodoa, ja kaikki kolme ovat toki yhtä tärkeitä. Surrealistisen elokuvan keinoin seurataan modernin kaupunkilaisen miehen järkyttäviä äiti-patoutumia, henkistä rikkinäisyyttä, yhteyden- ja kuolemankaipuuta. Mies päätyy hiekka-aavikolle, jossa hän kiinnostuu ja tutustuu omaperäiseen, noin 50 000-vuotiaaseen erakkokääpiöön. Tarvitseeko sanoa muuta? Arrabal ei varoita voimakkaiden kuvien ilmaantumisesta: luvassa on kastraatiota, kakkaa, kannibalismia, kana-dekapitaatioita, (feikki)mällin lennätystä (päin pläsiä) ja muuta tarpeellista. Katsojan ajantajun hävittäen elokuva etenee surrealistisen ”logiikan” mukaisesti kohti mahtavaa päätepistettä, joka on jo lähellä El Topon ja Holy Mountainin reinkarnaatioleveleitä. Yksittäiset kuvat jäävät pitkäksi aikaa (myös pysyvästi, sinne jonnekin) mieleen, ja kokonaisuutena yhden miehen kapina koko epäonnistunutta elämäänsä ja kaikkivaltiasta vastaan on epic. Ihan vitun kova.

Onkohan SBC katsonut tämän Boratia ideoidessaan?? Muutamat kohtaukset, joissa ”primitiivisestä maasta” tuleva kääppäri aavikkopeuroineen (tai joku muu aavikkonisäkäs) viedään modernin suurkaupungin kauppakeskuksiin, joissa syntyy koomisia tilanteita, ovat kuin Boratista (toisaalla kääpiö mm. suutelee eläintä kuin ihmistä) – ilmiselvästi niin että henkilökunnalle tai asiakkaille ei ollut ”ilmoitettu etukäteen”, kuten asiaan kuuluu! – Cheval fou ei kuitenkaan kokonaisuutena ole Boratin kaltaista mock-sikailua.

Jaan surrealistit karkeasti kahteen kategoriaan: katolilaisesta ja ortodoksisesta kulttuuripiiristä nousseisiin. Katolilaiset ovat joko tosikkoja tai viisivuotiaan huumorintajun omaavia ja asenteiltaan teiniuhmaisen provokatiivisia, kun taas ortodoksit omaavat hyvän huumorintajun ja kykenevät parhaimmillaan ohjaamaan provokatiivisuuttaan aidosti oivaltavaan ja hauskaan satiiriin. Espanjalaissyntyiset Fernando Arrabal ja Sergio Caballero menevät tyylillisesti yllättäen ortodoksikategoriaan ja ainakin Caballerolla tuntuukin olevan vahva slaavi-connection. 

Yotsuya (26.4.2017 14:27)

Jaan surrealistit karkeasti kahteen kategoriaan: katolilaisesta ja ortodoksisesta kulttuuripiiristä nousseisiin. Katolilaiset ovat joko tosikkoja tai viisivuotiaan huumorintajun omaavia ja asenteiltaan teiniuhmaisen provokatiivisia, kun taas ortodoksit omaavat hyvän huumorintajun ja kykenevät parhaimmillaan ohjaamaan provokatiivisuuttaan aidosti oivaltavaan ja hauskaan satiiriin. Espanjalaissyntyiset Fernando Arrabal ja Sergio Caballero menevät tyylillisesti yllättäen ortodoksikategoriaan ja ainakin Caballerolla tuntuukin olevan vahva slaavi-connection.

Caballero on minulle valitettavasti tuntematon suuruus, mutta nähtävästi "matskua" löytyy Elitististäkin, RIFF-katsauksen yhteydessä oikein lupaavalta kuulostava Finisterrae.

Marienbad (26.4.2017 16:41)

Yotsuya (26.4.2017 14:27)

Jaan surrealistit karkeasti kahteen kategoriaan: katolilaisesta ja ortodoksisesta kulttuuripiiristä nousseisiin. Katolilaiset ovat joko tosikkoja tai viisivuotiaan huumorintajun omaavia ja asenteiltaan teiniuhmaisen provokatiivisia, kun taas ortodoksit omaavat hyvän huumorintajun ja kykenevät parhaimmillaan ohjaamaan provokatiivisuuttaan aidosti oivaltavaan ja hauskaan satiiriin. Espanjalaissyntyiset Fernando Arrabal ja Sergio Caballero menevät tyylillisesti yllättäen ortodoksikategoriaan ja ainakin Caballerolla tuntuukin olevan vahva slaavi-connection.

Caballero on minulle valitettavasti tuntematon suuruus, mutta nähtävästi "matskua" löytyy Elitististäkin, RIFF-katsauksen yhteydessä oikein lupaavalta kuulostava Finisterrae.

Toka leffa La Distancia on mainio sekin. Paikoitellen viihdyttävämpi, muttei yhtä maaginen kuin Finisterrae.