Mitä Elitisti-forumin väki katsoo 2017

sorsimus (10.5.2017 11:01)

62- Friedkin: The Exorcist (Manaaja) ..... DVD:n esittelyssä Friedkin sanoo, että "jokainen katsoja tuo tähän omat pelkonsa ja prosessoi niitä", eli kai tämä sitten on kauhea leffa jos omaa kristittyä vakaumusta. Vakaumukselliselle ateistille tämä ei juurikaan pelkoa herätä. ***1/2

sorsimushan on kauan sitten sanonut, että Rosemaryn painajainen on ainoa elokuva, jonka jälkeen ei voi liikuskella yöllä asunnossa ilman valoja... Onhan siinä myös pintatasolla kysymys saatananpalvonnasta, jonka ei luulisi muuta kuin huvittavan ateisteja, vaikka toki leffan hevimpi mesitsi liittyy äidin (synnyttäjän) kyvyttömyyteen hylätä tai vihata lastaan, vaikka tietää tämän paholaisen siittämäksi, Antikristukseksi. Toisin sanoen Rosemary on psykologisesti jokseenkin kiintoisampi ja eteerisempi kuin Manaaja.

Richard Donnerin Ennustus/Omen on taas minusta paljon pelottavampi elokuva kuin Manaaja. Siinä on onnistuttu luomaan myös kosmisesti vaikuttavaa pahuuden ja outouden tunnelmaa siinä missä Manaaja on "perinteisemmin" kristillinen. Omenin kauhu/kuolinkohtauksien yliluonnollisuus ja ylivoimaisuus yhdessä tiukan musiikin kanssa saattavat häiritä myös vakaumuksellista ateistia!

Marienbad (11.5.2017 18:41)

sorsimus (10.5.2017 11:01)

62- Friedkin: The Exorcist (Manaaja) ..... DVD:n esittelyssä Friedkin sanoo, että "jokainen katsoja tuo tähän omat pelkonsa ja prosessoi niitä", eli kai tämä sitten on kauhea leffa jos omaa kristittyä vakaumusta. Vakaumukselliselle ateistille tämä ei juurikaan pelkoa herätä. ***1/2

sorsimushan on kauan sitten sanonut, että Rosemaryn painajainen on ainoa elokuva, jonka jälkeen ei voi liikuskella yöllä asunnossa ilman valoja...

Meikäläiselle se taas on Vuokralainen. Hassu juttu muuten että lähes aina kun olen muuttanut ja saanut kämpässä tv:n ja dvd:n viriteltyä niin ensimmäiseksi leffaksi valitsen jotenkin alitajuisesti juuri Vuokralaisen.

84. David Ayer: Suicide Squad (2016)

Pidempi versio nähty nyt ensi kertaa ja olivathan muutokset oikeastaan vain parempaan suuntaan. Toimii ja voisi katsoa enemmänkin.


85. Matti Kassila: Vodkaa, komisario Palmu (1969)

Voiko olla kunnon Palmu-elokuvaa ilman Waltarin mukanaoloa? Neuvostoliiton ja Suomen suhteet ovat vaarassa ja YYA-hengessä ne on tietysti pelastettava. Eläkkeelle siirtynyt Palmu päätyy yleisradion palvelukseen, yhden sen toimittajan kuollessa hämärissä olosuhteissa. Kuinka ollakaan sotku ei ole siistimmästä päästä, mutta uuteen aikakauteen sopivasti sujahtanut Palmu nyt saa selvän tietysti vaikka mistä.


86. Louis Malle: Zazie dans le métro (1960)

Esirichardlesteriaanista vääntöä, kuten Qcinen tuossa jo aiemmin totesi. En muistanut tällä toisella katselukerralla vielä, että kuinka ADHD-ready se viimeinen kolmannes sitten olikaan. Mahtavaa, ja jo armon vuonna 1960!


87. Rob Zombie: The Lords of Salem (2012)

BD-alesta tämäkin tuli napsaistua ja yllätyksekseni kyseessä olikin todellinen herkku. Zombien touhut ovat tippuneet omalta tutkaruudulta pois viime vuosina, mutta pitänee tutustua tuohon viimeisimpäänkin herran leffaan. Halloweenithan olivat ihan toimivaa mättöä, mutta nyt on kyseessä Zombien itse käsikirjoittama ja ohjaama teos.


Pääosassa on tietysti rouva itse, ja rooli sopiikin Sheri Moonille kuin nakutettu (kuinka ollakaan). Rouva Zombie on paikallisradion tiimi-dj ja entinen narkki, jonka elämässä näyttää riittävän rakkautta vain omalle koiralle. Näin, vaikka duunikaveri on työtoveriaan kohtaan selvästi lämpimämpi kuin juuri mikrosta napattu juustovoileipä. Elo sujuisikin ihan kivasti, ellei eräs noitien muutamaa sataa vuotta aiemmin Salemin kaupungin ylle asettama kirous tekisi asioita mutkikkaaksi. Lisäpinnat mainiosta satanismista ja kunnon kulttimeiningistä.

Marienbad (11.5.2017 18:41)

Richard Donnerin Ennustus/Omen on taas minusta paljon pelottavampi elokuva kuin Manaaja. Siinä on onnistuttu luomaan myös kosmisesti vaikuttavaa pahuuden ja outouden tunnelmaa siinä missä Manaaja on "perinteisemmin" kristillinen. Omenin kauhu/kuolinkohtauksien yliluonnollisuus ja ylivoimaisuus yhdessä tiukan musiikin kanssa saattavat häiritä myös vakaumuksellista ateistia!

Ennustuksen itsekin hiljattain katsoneena tähän on helppo yhtyä. Donner ymmärtää, että kyse on kauttaaltaan höpöhöpöstä ja vedättää elokuvallisesti homman suoraviivaisesti viihteellisille alueille taidokkaasti.

65- Jeunet: Micmacs (Mic macs à Tire-Larigot) (DVD Re-), Edelleen perustason hyvää Jeunetia, hauska ja vauhdikas urbaani seikkis jolla on sydän paikallaan. ****

Tuli yksin kotona oltua vihdoin tartuttua varmaan melkein 10 vuotta hyllyssä pölyttyneeseen William Klein- boksiin:

66- Klein: Who Are You, Polly Maggoo? (Qui etes-vous, Polly Maggoo) (DVD), Muotikuvaaja WIlliam Kleinin esikoispitkä on uuden aallon herkkua sieltä Godardmaisemmasta päädystä. Kleinin maailma on herkullinen sekamelska totta ja tarua, satua ja politiikkaa. Sävy on kauttaaltaan leikkisä ja pilkan kohteet niin levällää, että mitään yhtenäistä messagea tästä on vaikea hahmottaa. Paitsi että leffantekeminen on kivaa ja kuolema kapitalisteille! ***1/2

67- Klein: Mr Freedom (DVD), Euroopan hulluna vuonna opiskelijamellakoiden keskelle levitetty huomattavan amerikkalaiskriittinen satiiri osuu ajoittain mutta ampuu ohikin. Irvokas supersankari Mr. Freedom levittää häpeilemättä amerikkalaista elämänmuotoa (vapautta, demokratiaa...) Ranskalaisille, mutta vastassa on myös kovia pelureita Neuvostojen Liitosta ja Kiinastakin. Klein sekoittaa värikkäässä mellastuksessaan kaikenlaisia genrejä ja tekniikoita surutta ja lopputulos riemastuttaa ja turhauttaa yhtälailla. ***

68- Klein: The Model Couple (Le couple témoin) (DVD), Kleinin kolmas ja viimeinen fiktioleffa on satiiri sekin, kuvaus keskivertopariskunnasta, joka on valittu sosiologiseen kokeiluun asumaan linssin alla 24/7. Ilmaisullisesti tässä mennään taas eri linjoilla mitä edellisissä, etenkin alkupuolella tämä muistuttaa paljolti "normaalia" jatkuvuusleikkausekerrontaa. Loppua kohden meno kuitenkin elävöityy ja mukaan tulee vallankumouksellisia teinejä ja muuta ylläriä. Jollain tasolla tämä muistutti J.G. Ballardin vastaavista kerrostalo- fiktioista (High Rise, Super Cannes...) mutta siinä missä Ballardin tyylilaji on tech-noir mennään tässä perinteisemmin komedian keinoilla. ***

69- Dwan: Pearl of the South Pacific (Kovo), Halpisseikkistä Hawaijin suunnalla Allan Dwanin tyyliin. Virginia Mayo on sirpsakka menneisyydekäs nainen, joka mustien helmien toivossa rantautuu Tyynenmeren paratiisisaarelle kahden kelmin kanssa paikallisväestön suureksi harmiksi. Pintatasolla tämä on huokeaa eksotiikkaa, mutta loppua kohden Dwan ihan oikeasti käsittelee (tosin aika kepeästi) valkoisen miehen vastuuta, moraalista selkärankaa ja ylipäänsä alkuperäiskulttuurien oikeuksia tilanteessa, missä luonnonvarat houkuttelevat konnat mestoille. **1/2

Guardians of the Galaxy (2014) Tajunnanvirtaa puhkisyövyttävää paskaa sanan varsinaisessa merkityksessä -- täyslaidallinen haista vittua päin yleisöä. Tällaisen klippikeiton nielemisyritys, jos mikä, on mielenterveyttä pysyvästi vahingoittavaa ja turmelevaa kaikilla tasoilla. Tekijät ja tuottajat jalkapuihin julkiselle paikalle! (syvä huokaus) Yksi syy lisää repiä töpseli seinästä, ja nauttia vaikka kunnon päikkärit.

The Undertaker aka The Death Merchant (1988) Tämä oli jonkin aikaa todellinen kulttielokuva, jonka vain harvat tuntui nähneen. Kiitos suurelta osin Vinegar Syndrome'n, voi Joe Spinell'in viimeiseksi jääneen pääroolin nähdä nyttemmin lähes koko loistossaan uuden leikkauksen, ja alkuperäisistä kameranegatiiveista masteroidun sekä teknisesti taidokkaan 2K siirroksen johdosta sinisädejulkaisuna, jota tosin verottaa (vhs) työprintistä mukaan liitetyt kuusi minuuttia. Leffan tunnelma on ajoittain lähes mainio musiikkia myöden, ja Spinell'in sekoilut on helppo nähdä melkeinpä Maniac ‑roolin uudelleen kierrätyksenä. Hiippailua, huohotusta, murhia ja monologia kuten vain Joe-setä sen taitaa.

Maa on syntinen laulu (1973) Jokaisen Jussinsa arvoinen ja rapiat päälle. Mukkan mestarillisen esikoisromaanin pohjalta sovitettu kiistelty filmaus on tinkimätön taidonnäyte Mollbergilta, jollaisia tätä päivää elettäessä ole sen koomin enää nähty. Uskomattoman vilpitöntä ja rohkeaa heittäytymistä roolien vaatimaan tulkintaan voi vain hämmästellä, eikä vähiten syystä, että lähes koko roolitus on amatöörivoimin toteutettu. Vaikea tätä on liikaa kehua..

Guardians of the Galaxy (2014)

Jokaisen Saturn Awardsin arvoinen ja rapiat päälle. Marvelin mestarillisen sarjakuvan pohjalta sovitettu ylistetty filmaus on tinkimätön taidonnäyte James Gunnilta, jollaisia tätä päivää elettäessä ole sen koomin enää nähty. Uskomattoman vilpitöntä ja rohkeaa heittäytymistä roolien vaatimaan tulkintaan voi vain hämmästellä, eikä vähiten syystä, että lähes koko roolitus on tietokonehahmoin toteutettu. Vaikea tätä on liikaa kehua..

Maa on syntinen laulu (1973)

Tajunnanvirtaa puhkisyövyttävää paskaa sanan varsinaisessa merkityksessä -- täyslaidallinen haista vittua päin yleisöä. Tällaisen klippikeiton nielemisyritys, jos mikä, on mielenterveyttä pysyvästi vahingoittavaa ja turmelevaa kaikilla tasoilla. Tekijät ja tuottajat jalkapuihin julkiselle paikalle! (syvä huokaus) Yksi syy lisää repiä töpseli seinästä, ja nauttia vaikka kunnon päikkärit.

Neon Maniac (21.5.2017 03:23)

Guardians of the Galaxy (2014) Tajunnanvirtaa puhkisyövyttävää paskaa sanan varsinaisessa merkityksessä -- täyslaidallinen haista vittua päin yleisöä. Tällaisen klippikeiton nielemisyritys, jos mikä, on mielenterveyttä pysyvästi vahingoittavaa ja turmelevaa kaikilla tasoilla. Tekijät ja tuottajat jalkapuihin julkiselle paikalle! (syvä huokaus) Yksi syy lisää repiä töpseli seinästä, ja nauttia vaikka kunnon päikkärit.

Olen Neon Maniacin kanssa about samaa mieltä. Pari vuotta sitten lentokoneessa katsoin. Olisi väärin sanoa, että oli tylsin kyseisenä vuonna näkemäni elokuva (eittämättä näin muutaman vielä paskemman Roman Pornon) mutta kauaksi ei jäädä. Tuli mieleen usempaan kertaan, että ruudun sammuttaminen ja edessä istuvan selkänojan tuijottaminen olisi mielenkiintoisempaa.

Hung Fist (21.5.2017 12:55)

Neon Maniac (21.5.2017 03:23)

Guardians of the Galaxy (2014) Tajunnanvirtaa puhkisyövyttävää paskaa sanan varsinaisessa merkityksessä -- täyslaidallinen haista vittua päin yleisöä. Tällaisen klippikeiton nielemisyritys, jos mikä, on mielenterveyttä pysyvästi vahingoittavaa ja turmelevaa kaikilla tasoilla. Tekijät ja tuottajat jalkapuihin julkiselle paikalle! (syvä huokaus) Yksi syy lisää repiä töpseli seinästä, ja nauttia vaikka kunnon päikkärit.

Olen Neon Maniacin kanssa about samaa mieltä. Pari vuotta sitten lentokoneessa katsoin. Olisi väärin sanoa, että oli tylsin kyseisenä vuonna näkemäni elokuva (eittämättä näin muutaman vielä paskemman Roman Pornon) mutta kauaksi ei jäädä. Tuli mieleen usempaan kertaan, että ruudun sammuttaminen ja edessä istuvan selkänojan tuijottaminen olisi mielenkiintoisempaa.

GotG on yksi 2000-luvun rakastettavimpia leffoja IMHO. Ensi viikolla voiskin tarkastaa jatko-osan.

Chang Il-Ho: Night of the Devil Bride (1975) ***½


Lo Lieh murhaa tuberkuloottisen vaimonsa päästäkseen parempiin naimisiin ja eteenpäin elämässään. Vauhdikasta kummitustoimintaa seuraa.


Mario Bava: La ragazza che sapeva troppo (1963) ***


Roomassa lomaileva amerikkalaistyttö joutuu keskelle sarjamurhamysteeriä. Ihmiskuvaus oli taas hyvin pinnallista, mutta aurinkoinen turistimeininki yhdistettynä Bavan makaabereihin näkyihin oli mielenkiintoinen sekoitus.


Alfred Hitchcock: Suspicion (1941) ***½


Jännä kohtaus se, jossa Joan Fontainea haastattelemaan tulevista poliiseista nuorempi hypnotisoituu seinällä riippuvasta modernista maalauksesta. Täydellinen non sequitur.


Jordan Peele: Get Out (2017) **½


Rotujen vastakkainasettelu oli ainoa vähän särmikäs piirre tässä laimeassa indie-viritelmässä. Loppuselvittelyt olisi pitänyt toteuttaa paljon sähäkämmin, nyt leffasta jäi sellainen "tässäkö tämä oli?" ‑fiilis.

21. Conjuring 2 (netflix) ***½ Ihan pätevää kummittelukauhua, niin kuin nämä Wan-vetoiset ovat olleet. Sinänsä ei tuo mitään uutta genreen eikä pärjää ekalle osalle. Kuitenkin reilu 2 tuntia meni sujuvasti.

22. 127 Hours (netfix) *** Ei ole epäilemättä helpoin lähtökohta elokuvalle filmata tapahtuma jossa ollaan jumissa samoilla jalan- (tai käden, heh heh) sijoilla 127 tuntia. Eikä tässä mitenkään täydellisesti Boyle onnistukkaan, vaikka lopputulema positiivisen puolelle jääkin. Francolle propsit – hyvin vedetty.

23. Teit meistä kauniin (tv) *½ Onhan tää elokuvana varsin kömpelö, mutta jokseenkin toimiva ajankuva ja tietysti noi ajat hyvin muistavana nostalgia kantaa aika hyvin. Hieman yllättäen nää tuntemattomammat näyttelijät (sipe ja toni) pärjää parhaiten. Kertakatseluun, jos ysärin alku kiinnostaa.

24. Southpaw (netflix) *** Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta ongelma lienee siinä ettei tää tuo mitään uutta yhtään mihinkään, varsinkaan nyrkkeilygenren leffoihin. Vähän niin kuin Rocky III: sen remake huonommilla matseilla. Fugualta olisi odottanut vähän rouheampaa menoa, sinänsä kyllä pettymys.

25. Coraline (netflix) **** Jaa, tänkin ilmestymisesta on kohta 10 vuotta. Sen ajan ollut katsottavien listalla. No onneksi tällaiset elokuvat eivät vanhene. Hienoa stop-motionia ja ajaton tarina, oli hyvä.

26. Insidious: Chapter 3 (netflix) ** Tämä oli aika heikko, vaikka muutama hieno kohtaus olikin. Eka Insidoushan oli ihan mainio, kakkososa on tosin näkemättä. Pientä piristystä perinteiseen kaavaan toi päähenkilön ns. tila, noin enempiä spoilaamatta.

Renato Polselli (”Ralph Brown”): Riti, magie nere e segrete orge nel trecento... (Black Magic Rites & the Secret Orgies of the 14th Century; The Reincarnation of Isabel – Italia, 1972) – elitististä kulttimainetta nauttiva ultra-sleaze on myös leikkisä ja humoristinen mutta pitkällisissä noitarovio- ja sydämenlävistysrituaaleissaan itsepäisen viipyilevä ja vannoutunut visio. Kokemus voisi olla hyvinkin intensiivinen kankaalta nähtynä. Mitä voisi tapahtua, jos joku fanaatikko saisi päähänsä, että Isabel on soluttautunut yleisön joukkoon tms.? Runsaasti hämmästyttäviä euro-kaunottaria, joista useimpien osana on päätyä ”keskiaikaisten” kidutusvälineiden leukoihin ja pihtiotteisiin. Musiikki on päräyttävää. Mickey Hargitayn kasvoista lähikuvissa (joita riittää) on mahdotonta sanoa, kumpi puoli voisi

olla

halvaantunut: sen verran maanisia ovat tuijotukset ja viehättävän ”epäsymmetrian” on luoja/paholainen hänelle suonut. Soveltuu siis täydellisesti ”mustan magian papin” jne. edustajien rooleihin!

Jonathan Liebesman: The Texas Chainsaw Massacre: The Beginning (USA, 2006) – pääsääntöisesti tuntui, ettei tässä ole mitään uutta tai oleellista eroa Marcus Nispelin ok-remakeen (2003) verrattuna, mutta The Beginning muuttuu silti häijymmäksi degeneraatio-horroriksi loppua kohden. Plussaa Leatherfacen kuvaamisesta täysin pysäyttämättömänä ja uhkaavana olentona: tällä kertaa alttiina sahalle ovat ihan kaikki matkalaiset – vaikka ovatkin nuoria, kauniita ja oikeamielisiä. Tiettyä tinkimättömyyttä ilmoilla, Michael Bay on ”koetellut kauhun rajoja”. Ei siis yhtään sen parempi/huonompi/tyylikkäämpi/oleellisempi/turhempi kuin se aiempi remake.

Mitchell Lichtenstein: Teeth (USA, 2007) – hyvä ja hauska vagina dentata

-variaatio, jonka graafisin (kastraatio)kohtaus naurattaa melkein väkisin, sen verran hyvin se on pohjustettu ja ”rytmitetty”. Eräs koirakohtaus taas on saattanut olla inspiraationa suomalaisen Häiriötekijän kulinarismijaksolle. Teethin päähenkilön esittäjä on tuntemattomana kasvona täydellinen ”kiltti ja fiksu naapurintyttö”, ei mikään mainoskuvastojen valioyksilö. Tytöllä on itsepäinen ja itsenäisesti toimiva purukalusto ”siellä”. Ideana on, että alapää pistää pelin poikki tajuttuaan että yläpäätä on huijattu. Tytöllä on hyvin lempeät silmät ja yllään harvinaisen suorasanainen paita: ”Warning: sex changes everything.”

Luis Buñuel: L'Age d'Or (Kulta-aika – Ranska, 1930) – toimii aina; skorpioneista siirrytään vaivattomasti tapahtumiin muutamaa tuntia myöhemmin, kun Gaston Modot'n oleminen käy ahtaaksi uskonnon, kulttuurin ja ehkä hivenen kahlitsevan ja sovinnaisen porvarillisen moraalin puristuksessa. Tässä on eräs elokuvahistorian huikeimmista finaaleista, varsinainen tykityksen riemuvoitto, kun päähenkilö sekoaa lopullisesti ja alkaa viskellä erinäisiä tavaroita/asioita huoneen ikkunasta ulos: liekehtivä havupuu, katolilaispiispa, puinen kirahvi... kaikkea sellaista mitä usein tulee heiteltyä ulos ikkunoista. Lopun Markiisi De Sade ‑kuvasto taas muistuttaa, että kaiken taustalla on myös väkivaltaisempia huuruja eikä edes ”Jeesukseen” voi enää luottaa. Vaikea sanoa muuta kuin että viisi starbaa ja lukemattomia katseluita kestävä tappo.

”Louis” Buñuel & Salvador Dalí: Un Chien Andalou (Andalusialainen koira – Ranska, 1929) – tässä toki samaa vähän vapaammin assosioituna. On ohi ennen kuin huomaakaan. Surrealistien tapa aloittaa tarina tyyliin ”olipa kerran...” minkä jälkeen tulee ”muutamaa tuntia myöhemmin...” tai ”kahdeksan vuotta myöhemmin...” luo juuri sen oikean, häiritsevän mielentilan, jossa puhalletaan omituisia tuulia niille aivojen, tilan- ja ajantajun alueille, joista arkikokemuksessa ja ‑lörpöttelyssä ei ole tietoinen. Jacques Prévertin sanoin proosarunossaan Picasson taikalyhty: tavoittelemisen arvoinen maailma on todellinen ja ylitodellinen.

Jean Rollin: La Nuit des Traquées (The Night of the Hunted – Ranska, 1980) – tämä on tosiaan hyvä ja härö, muttei kannata odottaa kovin vauhdikasta menoa. Muistinmenetyksen, medikaalisen kokeilun, ”ympäristökatastrofin” ja kuoleman maalailua rollinilaisittain. Rollinin tapa tehdä elokuvia oli hieno: ohjataan nuoret kaunottaret näyttämään dementiapotilailta, pyydetään heitä riisuutumaan usein keskenään ja joskus miehen kanssa, kuvataan lavastamattomissa ja tyhjissä huoneistoissa (jotka ovat ehkä/todennäköisesti olleet vuokrattavina; valkoiset seinät ja tyhjät huoneethan synnyttävät mukavan ”futuristisen” vaikutelman) ja ennen kaikkea tehdään pitkiä, kiihkeitä seksikohtauksia, joiden aikana kaikki unohtavat juonen. Näiltä osin Brigitte Lahaie ja hätkähdyttävä punatukka Dominique Journet pitävät mielenkiintoa yllä (tästäkö tuli sorsimuksen 8/10). Loppukuva on mukavan aavemainen, ja mikrobudjetista huolimatta Rollin saavuttaa omaperäisen, vieraantuneen tunnelman esim. kuvatessaan moderneja pilvenpiirtäjiä kärjistetyin alakuvakulmin. Toimii!

Carl Theodor Dreyer: Vampyr

–

Der Traum des Allan Grey

(Ranska-Saksa, 1932) – okkultistisia tieteitä opiskeleva kalpea nuorukainen, joka näyttää H.P. Lovecraftilta, saapuu kylään, jonka epäillään olevan

vampyyrin

vallassa. Tunnelma on unenomainen, enteilevä ja omituinen. Tämä on elokuva, josta voi olla vaikea saada kiinni, sillä sen yksittäiset kohdat alkavat helposti elää omaa elämäänsä niin ruudulla/kankaalla kuin katsojan mielessä. Samasta syystä elokuva kestää loputtomasti uusintakatseluita.

Suuri plussa myös aiheen ”dokumentaristisesta” esittelystä kuvatekstien muodossa. Tämän jälkeen tuntuu, että vampyyreita on pakko olla olemassa.

Alkupuolella mahtaviin yksityiskohtiin lukeutuu kuva seinällä tanssivista varjoista (haamuista?), joiden taustalla kuuluu iloista musiikkirallatusta, joka on rajussa kontrastissa aiemmin nähtyyn tai kuultuun: sellaiset odottamattomat, iloiset ja leikkisät hetket kauhuelokuvassa luovat hienon, hypnoottisen tunnelman, jossa kaikki ei selvästikään ole ihan kunnossa. Tanssivat varjot...

Sitä yritin aiemmin sanoa

Satanico Pandemonium

ista: lopussa soiva meksikolainen kitaramusiikki on ensivaikutelmaltaan ilakoivaa ja kepeää, kunnes huomaa että tremolomelodia kääntyy säännönmukaisesti utuisen, uhkaavan mollin alueelle... nunnien tanssiessa tissit paljaina. Kaikkeen oikeasti pelottavaan ja uhkaavaan liittyy aina ripaus huumoria ja leikkimieltä oli kyseessä sitten David Lynch tai Roman Polanski. Vampyr on THE SHIT.

Toby Wilkins: Splinter (USA, 2008) – white trash ‑piirteinen kidnappausdraama muuttuu body horroriksi, kun omituinen piikkiorganismi leviää uhrista toiseen, aiheuttaen hyvin vakavia ja teräviä oireita. Kauhukohtaukset on kuvattu tuolle ajalle ominaiseen miljoona kuvaa minuutissa ‑tyyliin, mikä toimii aluksi mutta alkaa häiritä myöhemmin. Gore- ja ruumiin uudelleenmuokkausvisiot ovat ainakin omaperäisiä, samoin itse olion aineenvaihduntaa havainnoiva jakso. Loppupuoli on kuitenkin paska, ikävystyttävä ja epäuskottava fantasiankin puitteissa: pahiksen luonteenmuutos ei toimi. Leffa olisi voinut olla tiukempi lyhärinä.

William Lustig: Maniac Cop (USA, 1988) – aluksi tuntui vähän innottomalta ja väsyneeltä, mutta parani loppua kohden. Lopussa on hienoja stuntteja ja muutenkin melko katujyrämäinen meininki poliisiasemalla jne. Kuten jo sanottua, ehkä Larry Cohenin olisi itse kannattanut ohjata tämä, olisi saattanut syntyä omaperäisempi visio yhteiskunnallisine refeineen? Nytkin toki sujuva eksploitaatioteelmys.

70- Golan: Armstrong (DVD), Menahem Golan kokeili tehdä kasari-actionia vielä vuosituhannen vaihteessa. Vaikka Joe Lara ja Frank Zagarino ottavat miehistä mittaa leffan ehdottomaan pääosaan nousee Kim Katesin ruho, jota Golan tykkää esitellä märissä paidoissa, suihkussa, avoimissa iltapuvuissa ym.ym. Mittakaava tietyissa takaa-ajoissa ja räjäytyksissä on suurehko ja Golan yrittää pitää tiukkaa vauhtia yllä koko keston ajan. Lisäplussaa hikisen Charles Napierin sivuosasta alkupuolella. Tässähän on toisena tuottaja mukana Avi Lerner joka sittemmin on siirtynyt Hollywoodiin tekemään Expendables- saagaa. Kokonaisuutena tämä dinosaurus on kuitenkin vähemmän kuin osiensa summa. **

71- Hitchcock: Torn Curtain (Revitty esirippu) (Kovo), Huolellisesti tehty mutta hitaahko ja innottoman kliiniseksi jäävä myöhäis- Hitch ilahduttaa yksittäisillä kohtauksilla mutta tuotannon "taiteellisten erimielisyyksien" (Hitch vs. Newman, Hitch vs. Herrman...) takia lopputuloksesta huokuu pakkopullan maku. Sisältöäkään tässä kylmän sodan vaklaustrillerissä ei ole hyvää alkuasetelmaan edemmäs. ***

72- Sirk: Magnificent Obsession (Lääkärin omatunto) (Kovo Re-), Sirkin huippukauden alkupiste on Sirkinkin asteikolla aikamoinen WTF- melodraama ihan Teuvo Tulion hengessä. Kioskiromanssi- juoni, ylikierroksilla käyvät keskitason näyttelijät, pahvisen studion epätodellisuus, hämärät teosofiset (tjsp) filosofiat ja Technicolorin räikeät pastellit on semmoinen cocktail joka osaamattomissa käsissä leviää ns. reisille. Sirkille se tarjoaa tässä ensimmäistä kertaa kankaan jolle maalata se tyly visio siitä, miten kaikki on haurasta eikä raha tuo onnea. Mahtava on tämä edelleen. *****

73- Cukor: The Philadelphia Story (Skandaalihäät) (Kovo, Re-), Vahva ehdokas kaikkien aikojen screwball- komediaksi. James Stewart on juuri se riitasointuinen vastaenergia mitä Grantin ja Hepburnin sliikki kemia kaipaa. Tämä on paikoin yllättävän raadollinen ja kyyninenkin kuvaus etenkin avioliitosta instituutiona mutta myös luokkaennakkoluuloista ja snobbailusta (sekä eliitin että duunarien). Cukor antaa näyttelijöiden varastaa koko shown eikä edes yritä tehdä mitään erityisen elokuvallista, mikä takia homma muistuttaa paikkapaikoin filmattua teatteria. Mutta siitä viis kun sisältö on kunnossa. ****

74- McLeod: The Paleface (Valkonaama) (Kovo), Bob Hope- vehicle nousee ja kaatuu miehen naamanvääntelyiden mukana. Lännenkomedia on tunnetusti vaikea genre, eikä tätäkään voi onnistuneena pitää. Parhaissa kohtauksissa on imua Hopen karisman ja hyvän dialogin ansiosta ja erityismaininta pitää antaa ohjaaja McLeodille, joka liikuttaa kameraa etenkin alkupuolella inspiroituneesti. Nykykatsojan silmiin kohtaus, missä Hope luulee ampuneensa 11 inkkaria särähtää sävyltään aika pahasti etenkin kun Hope asettelee ruumiit pinoon huumorimielessä tavalla, joka meidän aikamme uutiskuviin tottuneille muistuttaa kansanmurhaa. O tempora o mores. **1/2

88. Jonas Pate: Battlestar Galactica – Blood & Chrome (2012)

Suoraan TV:lle tehty esiosa tuttuun tarinaan, jossa asiat ovat menossa jo hyvää vauhtia päin prinkkalaa. Luke Pasqualino on kyllä uskomattoman ärsyttävä siloposkisena Adamana, ja muutenkin näyttelijävalinnat jättävät toivomisen varaa. Rima jätetty liian matalalle.


89. Carl Tibbetts: Black Mirror – White Christmas (2014)

Tylyn sarjan mitä tylympi jouluspesiaali. Joulu on raskasta aikaa.


90. George Lucas: THX 1138 (1971)

Kun dystopioista puhutaan, on tämä kaunokainen ehdottomasti mainittava. Hämmästyttävän hyvin aikaa sietänyt helmi, joka tuntuu vain terävöityvän ajan myötä. Nyt vasta tulin kiinnittäneeni huomion siihen, että kaikkia lankoja käsissään pitäviä tahoja ei näytetä missään vaiheessa. Upeaa, painostavaa ja arkkitehtonisestikin piristävän erilaista synkistelyä.


91. Peter Bogdanovich: What's Up, Doc? (1972)

Barbra Streisandin tähteyteen täysin nojaava sekoilu, jossa salaisuudet, omaisuudet, haaveet ja intohimot sotkeutuvat herkullisesti toisiinsa. Käsikirjoitus on sellaista reikäjuustoa, ettei sen ruotiminen ole aiheellista, tärkeintä on että tämän screwball-komedian parissa viihtyy. Mitä ihmettä Ryan O'Nealille muuten tapahtui? Ei Tough Guys Don't Dance nyt niin huono leffa ollut, eihän?


92. Guy Hamilton: Live and Let Die (1973)

Bondeista kevein on poissa, tässä ensimmäisessä seikkailussa meno on tosin yhä connerymaisen kovaa. Bondilla on yllään enemmän mustaa kuin aiemmin ja mustaa voimaa on otettu, aikakauden hengessä, mukaan reilusti noin muutenkin. Hyvä biisi, hienoa veneilyä ja pääkonnan mahtava tukikohta, jossa lopputaistelu voidaan käydä kuin silloin joskus vuonna Blofeld. Se viimeinen loppu nyt oli tällä erää heppoinen ja turha, eipä tässä muita huomautuksia sitten ollutkaan.


93. Guy Hamilton: The Man with the Golden Gun (1974)

Hamiltonin viimeinen Bond-ohjaus ja Mooren toinen kierros suuressa roolissa. Mitä useammin olen nähnyt tämän elokuvan sitä enemmän siitä pidän, minkäköhän takia? Mukana ovat tietysti Christopher Lee, Maud Adams ja Britt Ekland, mutta ehkäpä Hervé Villechaizen Nick Nack ja Soon-Taik Ohin esittämä Luutnantti Hip (näitä Mooren aikakauden nimiä...) ovat osasyy. Ja onhan tarina hieman erilainen, kuin muissa Bondeissa ennen tätä. Mukana myös trendipellemäisesti kung fu ‑mätkettä.

MiR (24.5.2017 12:07)

Mitä ihmettä Ryan O'Nealille muuten tapahtui? Ei Tough Guys Don't Dance nyt niin huono leffa ollut, eihän?

Hahaa, piti kaivaa esiin oma vanha kommentti vuodelta 2009:

Mailer: 

Tough 

Guys

 Don't Dance

 (DVD), taa oli kylla ihan kasittamattoman huono, kirjan kaikki hyvat aspektit taysin hukattu. Kerronnan savy on lahinna burleskia panto- komediaa. Kaikki nayttelijat ihan yossa. Hyi yok mita paskaa. * 

sorsimus (24.5.2017 13:35)

MiR (24.5.2017 12:07)

Mitä ihmettä Ryan O'Nealille muuten tapahtui? Ei Tough Guys Don't Dance nyt niin huono leffa ollut, eihän?

Hahaa, piti kaivaa esiin oma vanha kommentti vuodelta 2009:

Mailer: 

Tough 

Guys

 Don't Dance

 (DVD), taa oli kylla ihan kasittamattoman huono, kirjan kaikki hyvat aspektit taysin hukattu. Kerronnan savy on lahinna burleskia panto- komediaa. Kaikki nayttelijat ihan yossa. Hyi yok mita paskaa. * 

Nyt on päästy tämän leffan kanssa jo siihen pisteeseen, että se pitäisi nähdä oikeasti uudelleen. Ja kun sen katsoo sitten uudelleen, niin pitäisi yrittää lakaista pöytä puhtaaksi, nollata mielen kuvat aiemmista näkemisistä, ja – antaa vain palaa. Voi olla että lopputulemana on paljon kipua, mutta ehkä se sittenkin voisi olla hyvää shittiä? Paskaahan se oli, sen muistan, mutta voisiko shaibaan suhtatua nyt vuosia myöhemmin jotenkin eri tavoin?

Haluaako joku myydä tuon minulle? Voin ostaa vaikka muutaman leffan tykökin, jos oikeita artikkeleita löytyy...