Mitä Elitisti-forumin väki katsoo 2017

Tod Browning: Dracula (1931) ***


Lugosi oli tietty hyvä, mutta muut näyttelijät eivät niinkään, joten aina kun Bela ei ollut kuvassa homma vähän laahasi. Klassikko toki silti.


Velraj: Velaiilla Pattadhari (2014) ****


Päähenkilö on ensin työtön insinööri ja sitten sankari-insinööri, joka rakentaa kerrostaloja slummiasukkaille ja lyö epärehellisiä urakoitsijoita turpaan kungfu-taidoillaan. Harvemmin tätä ammattikuntaa ihannoidaan elokuvissa tällä tavalla. Sen verran riemastuttava tapaus, että täytyy taas alkaa aktiivisemmin seuraamaan uutta intialaista elokuvaa.

Suomessa on ilmestynyt niin massiivinen määrä kirjallisuutta aiheesta, että kukaan ei ole moiseen ehkä viitsinyt tarttua. Ongelmana on myös liikkuvan kuvan puute, eikä esimerkiksi talvisodasta ei ole suomalaisilla yhtään värivalokuvaakaan!

Toisen maailmansodan dokumentit on tietyllä tavalla oma genrensä; samanlaisia mustavalkoisia videokollaaseja, joissa samat lyhyet videopätkät toistuu dokumentista toiseen monotonisen ja kiihkottoman kertojaäänen ohjatessa narratiivia. Harvoin kuvapätkät edes liittyy aiheeseen, aihepiirin niukkuus tulee hyvin esille näissäkin.

Vietnam-dokkareissa on oma viehätyksenstä nimenomaan tuo 70-lukulainen rakeinen videokuva, joka parhaimmillaan ihan etulinjassa. Saattaa olla, että näissäkin on syntymässä eräänlainen korkealaatuisemman dokumentin tuotantotapa, esimerkiksi vuoden 2014 Oscar-ehdokas Last Days in Vietnam, joka kuvaa Saigonin viimeisiä päiviä on sisällöllisesti aika samantapainen mitä kuvailet.

Pelkkää laiskuutta sanoa ettei ole käyttää kuvia, filmiä, äänitteitä tai muuta vastaavaa kts. Ken Burnsin Civil War ‑dokumenttisarja. Tekijät vaan ei viitsi nähdä vaivaa tai ei ole vaan visiota tehdä kunnolla taikka kiinnostusta aiheen syvälliseen käsittelyyn. Nyt alkaa olla liian myöhäistä veteraanien taholta muistella noita vuosia.

Ei kukaan tekijä ole sanonut, että materiaalia on liian vähän. Se on vain oma päätelmä.

Mutta kun noita dokkareita on tullut ihan liikaa elämänaikana tuijotettua, niin samat videonpätkät kyllä toistuu dokkarista toiseen.

Mutta enemmän kyse lienee siitä, että meillä on kirjalla ollut niin olennainen traditio, ettei dokumentaarinen kerronta ole päässyt jostain syystä kehittymään.
 

Esim. natsien merkittävä apu Suomelle on täällä unohdettu/lakaistu täysin maan alle. Suomi oli osa akselivaltojen liittoumaa osin pakosta, osin vapaaehtoisesti.

Näistähän alettiin puhua vasta 90-luvulla, sattuneista syistä.. Ja viimeiset 20 vuotta historiankirjoituksessa Saksan apu sinällään on ollut täysin erottamaton osa ns. virallista historiaa.

Suomessa on sellainen hauska piirre, että välillä sanotaan, että sisällissodasta ja välirauhasta (ja saksan liittolaisuudesta) on jollain tavoin vaiettu. Mutta mistään muista yksittäisistä aiheista ei ole kirjoitettu yhtä paljon kirjoja kuin näistä viimeisen 25 vuoden aikana ! Oikeastaan trendi on, että nykyisin keskitytään yhä pienempiin aiheisiin, kun isot linjat ei tuo mitään uutta kerrottavaa. Esimerkkinä vaikka juuri ilmestynyt Joulukuu 1917, joka keskittyy käytännössä vain tuohon nimenomaiseen kuukauteen.

Dokkareita näistä ei vain ole tehty, mikä kertoo enemmän jostain muusta kuin itse saatavilla olevasta tiedosta. Taloudellisen potentiaalin riittämättömyydestä todennäköisemmin. Jotain silti on tehty ihan viimekin aikoina, esimerkiksi edellämainittua tapaa, keskittymistä pienempään, mutta merkittävään edustanee juuri valmistunut Tammisunnuntai. Tuo nähtäneen joskus myös Yleltä.

Bo Diddling (5.12.2017 19:54)

Yotsuya (3.12.2017 18:05)

Bo Diddling (2.12.2017 18:53)

Ridley Scott: Alien – Covenant (2017) (Blu-ray) ***Kyllä tämä Prometheuksen pieksee selvin numeroin mikä ei ole kauhean suuri meriitti. Covenant tuntuu alkuperäisen Alien ‑saagan Greatest Hits ‑kohtauskimaralta. On rujosti kloonattuja/muokattuja alieneita (Alien – Resurrection), laskeutuminen vieraalle planeetalle Marines ‑tyyliin (Aliens), keskiaikaista munkkimystiikkaa (kts. Alien 3 alkup. konsepti). Tuntuu että Scott rippailee myös uusimpia elokuviaan teemallisesti sekä kuvallisesti. Mukana on Yksin Marsissa ‑elokuvan tieteellistä tarkkuutta ja lavasteissa samaa henkeä, jumalaista vitsausta tyyliin Exodus: Gods & Kings. Huolimatta rankasta viittailusta muihin elokuviin on Alien – Covenant sujuvaa ja hyvin tehtyä, näyttävää viihde-elokuvaa, jolla on sopiva kahden tunnin kesto. Jos käsikirjoitus ei selittäisi niin innokkaasti alien ‑hirviö taustaa vaan keskittyisi puhtaasti toimintaan niin tässä voisi olla ainekset paljon parempaankin. Nyt ikoninen hirviö tuntuu olevan sivuosassa omassa elokuvassaan, Covenantin miehistö on myös tekemisissään välillä turhan paljon kuutamolla ja androidi Davidin jumaluuskompleksin käsittelyyn tuhlataan liikaa aikaa. 

Tämän piti olla alunperin Prometheus kakkonen, ja siksi mulle tuli pettymyksenä toi Alien/Scott greatest hits ‑tyylinen kompromissi. Leffa olisi voinut olla paljon parempi, jos Davidiin ja samalla kässäriin olisi panostettu vielä enemmän. Tämä johtuu varmaan siitä, että Ex Machina/Morgan/ym. ‑androidielokuvat kiinnostaa nykyään enemmän kuin loppuunkalutut alienit. Toki myös rehellisen alien-rymistelyyn panostaminen olisi voinut tuottaa paremman lopputuloksen.

En ole ollut ihan raiteilla noista viime aikojen androidi ‑elokuvista, mutta kyllä niillä on varmasti ollut vaikutusta Covenantin tarinan painotuksissa/suunnassa. Onhan toi David/Walter ‑androidi sellainen kliseinen pahis, joka selittää elegantisti kaiken tekemänsä ja kehuskelee omalla ylivertaisuudellaan vrt. Scottin Hannibal, Sevenin sarjamurhaaja. Vähän jo ennakoin Alien – Covenantin huonoutta enkä mennyt sitä keväällä katsomaan elokuviin. 



Jotta saa vielä käsitystä Prometheuksen tuotannosta ja kuinka Ridley Scott päätti kaikesta, niin kannattaa katsoa Prometheuksen 3 ‑Blu-rayn ‑paketista löytyvä " The Furious Gods: Making of Prometheus" ‑dokkari, joka kestää ei vähempää kuin reilut 3,5 tuntia.

David oli prototyyppi, jolla oli Walterin edustamaa myöhempää mallia enemmän vapaata tahtoa ja luovuutta. Walterilla taas oli enemmän laskentatehoa ja sen oppimiskykyä oli buustattu, mutta luovuus taas oli tosiaan blokattu. Tämän takia tyyppien välinen välienselvittely oli kiehtova ja itse annoin matsin alkaessa edun Davidille, koska sillä olisi aina aloite siinä missä Walter vain reagoisi. Huilunsoittelukohtauksessa oli jännää dynamiikkaa tähän liittyen, kun David punnitsi tulevaa liittolaista/vastustajaa.


Davidin Hannibal-tyylinen elitistinen yli-ihmissosiopatia ei ollut pelkkää pintakiiltoa, vaan se oli hyvin pohjustettu just em. prototyyppiaspekteilla ja Weylandilta saadulla kulttuurikasvatuksella, erityishuomiolla ja ylenkatseella, sekä myös jo ekassa osassa paljastuneella Arabian Lawrence ‑diggailulla. Just toi viimeinen aspekti oikeastaan luo kivasti siltaa Prometheuksen partiopoikamaisen ja Covenantin häikäilemättömän Davidin välille.


Tavallaan kyllä kiinnostaa Scottin visio, mutta 3.5 h ehkä vähän liikaa.

155- Guest: Jigsaw (Kovo), Arkirealistisemman crime- osaston brittiedustaja oli ihan OK vaikkakin hieman liian arkinen ja laiska ajoittain. Nimessä mainittu palapeli viittaa siihen johtolankojen, todistajien lausuntojen ja poliisityön päätelmien yhteenlaittamiseen, joka tietty päätyy odotettujen mutkien kautta genrelle tyypilliseen patriarkaatin vaatimusten mukaiseen loppuratkaisuun. Ihan kiva. ***

156- Losey: Time Without Pity (Kovo), Mustalista- Loseyn Britannian kauden alkupuolen työ on intensiivinen ja ylikierroksilla käyvä kertomus alkoholistiparantolasta vastikään kotiutuneen kirjailijan aherruksesta todistaa kuolemansellissä viruvan ja toivonsa menettäneen vieraantuneen poikansa syyttömyys sangen tiukassa aikataulussa. Intensiteetti pelastaa paljon, mutta erikoinen kybällä pauhaava taustamusiikki alkaa rasittamaan jo alkumetreillä. ***

157- Dearden: Sapphire (Kovo), Lontoon kaduille sijoittuva rotuteemainen arki- crime on aikakautensa lapsi, mutta taas ajankohtainen "yleisen mielipiteen" kääntyessä kategorisesti toisenvärisiä vastaan kautta Euroopan. Briteissähän 60-luvulla oli vapaa maahanmuutto Kansanyhteisön sisällä ja etenkin Lontooseen muutti paljon nuoria sinkkumiehiä Karibian saarilta. Sapphire sijoittaa mysteerinsä hyvinkin juuri tuohon epäluulojen ja muuttuvien aikojen kontekstiin ja saakin mukavaa maustetta sinänsä aika Edgarwallacemaiseen tarinaan. ***

158- Huston: The List of Adrian Messenger (Kovo), Heppoinen Agatha Christie- tyyppinen murhamysteeri missä (yllättävän asiallsella) brittiaksentilla höpöttelevä George C. Scott ratkoo retrospektiivisesti yhdentoista kuoleman sarjan yhteyksiä. Väkinäisen epäaidosti brittiläisen yläluokan piiriin (karrikoitu on sana, joka tulee mieleen) sijoittuva sinänsä nokkela johtolangasta- toiseen rakenne tuntuu kauttaaltaan yhtä väkinäiseltä, mitä tehostekikkailu, mistä itse asiassa tänä päivänä TLoAM lähinnä muistetaan. **1/2

159- DePalma: The Fury (Pahan voima) (Kovo), Isohko pettymys kun kuitenkin olen aina tunnustatunut DePalma- faniksi. Yksittäiset kohtaukset ovat usein hienosti toteutettuja (ja aikaansa edellä visuaalisesti) mutta kokonaisuus on vähemmän kuin osiensa summa. Lopputuloksesta puuttuu jännitettä ja nimekkäästä (ja kyvykkäästä) roolituksesta olisi saanut irti enemmänkin. Ristiriitainen kokemus. ***

160- Wise: The Set-Up (Kovo Re-), Olen aina ollu Set-Upin ystävä, hieno yhdistelmä erittäin pienimuotoista draamaa elämää suuremmassa ja eksoottisessa kontekstissa (tuppukylän viikoittainen nyrkkeilyilta, jossa kohtaavat uraansa aloittelevat lupaukset ja jäähdyttelevät kehäraakit). Unelmat ja realismi lomittuvat hienosti motivaatioiksi toisen maailmansodan jälkeisen small town American sopeutumiskaudessa. Kestoltaan lyhyt ja reaaliajassa etenevä tarina on malliesimerkki tiiviistä käsikirjoituksesta, missä tiivistyy kokonainen kulttuuri murroskohdassa sinänsä merkityksettömän tapahtumaketjun kautta. Suurta elokuvaa. Ihan samalla tavalla mitä Tuhkaa ja Timanttia. *****

Yotsuya (7.12.2017 16:48)

Bo Diddling (5.12.2017 19:54)

Yotsuya (3.12.2017 18:05)

Bo Diddling (2.12.2017 18:53)

[font='helvetica neue']Ridley Scott: Alien – Covenant (2017) (Blu-ray) ***[/font][font='helvetica neue']Kyllä tämä Prometheuksen pieksee selvin numeroin mikä ei ole kauhean suuri meriitti. Covenant tuntuu alkuperäisen Alien ‑saagan Greatest Hits ‑kohtauskimaralta. On rujosti kloonattuja/muokattuja alieneita (Alien – Resurrection), laskeutuminen vieraalle planeetalle Marines ‑tyyliin (Aliens), keskiaikaista munkkimystiikkaa (kts. Alien 3 alkup. konsepti). Tuntuu että Scott rippailee myös uusimpia elokuviaan teemallisesti sekä kuvallisesti. Mukana on Yksin Marsissa ‑elokuvan tieteellistä tarkkuutta ja lavasteissa samaa henkeä, jumalaista vitsausta tyyliin Exodus: Gods & Kings. Huolimatta rankasta viittailusta muihin elokuviin on Alien – Covenant sujuvaa ja hyvin tehtyä, näyttävää viihde-elokuvaa, jolla on sopiva kahden tunnin kesto. Jos käsikirjoitus ei selittäisi niin innokkaasti alien ‑hirviö taustaa vaan keskittyisi puhtaasti toimintaan niin tässä voisi olla ainekset paljon parempaankin. Nyt ikoninen hirviö tuntuu olevan sivuosassa omassa elokuvassaan, Covenantin miehistö on myös tekemisissään välillä turhan paljon kuutamolla ja androidi Davidin jumaluuskompleksin käsittelyyn tuhlataan liikaa aikaa. [/font]

Tämän piti olla alunperin Prometheus kakkonen, ja siksi mulle tuli pettymyksenä toi Alien/Scott greatest hits ‑tyylinen kompromissi. Leffa olisi voinut olla paljon parempi, jos Davidiin ja samalla kässäriin olisi panostettu vielä enemmän. Tämä johtuu varmaan siitä, että Ex Machina/Morgan/ym. ‑androidielokuvat kiinnostaa nykyään enemmän kuin loppuunkalutut alienit. Toki myös rehellisen alien-rymistelyyn panostaminen olisi voinut tuottaa paremman lopputuloksen.

En ole ollut ihan raiteilla noista viime aikojen androidi ‑elokuvista, mutta kyllä niillä on varmasti ollut vaikutusta Covenantin tarinan painotuksissa/suunnassa. Onhan toi David/Walter ‑androidi sellainen kliseinen pahis, joka selittää elegantisti kaiken tekemänsä ja kehuskelee omalla ylivertaisuudellaan vrt. Scottin Hannibal, Sevenin sarjamurhaaja. Vähän jo ennakoin Alien – Covenantin huonoutta enkä mennyt sitä keväällä katsomaan elokuviin. 



Jotta saa vielä käsitystä Prometheuksen tuotannosta ja kuinka Ridley Scott päätti kaikesta, niin kannattaa katsoa Prometheuksen 3 ‑Blu-rayn ‑paketista löytyvä " The Furious Gods: Making of Prometheus" ‑dokkari, joka kestää ei vähempää kuin reilut 3,5 tuntia.

David oli prototyyppi, jolla oli Walterin edustamaa myöhempää mallia enemmän vapaata tahtoa ja luovuutta. Walterilla taas oli enemmän laskentatehoa ja sen oppimiskykyä oli buustattu, mutta luovuus taas oli tosiaan blokattu. Tämän takia tyyppien välinen välienselvittely oli kiehtova ja itse annoin matsin alkaessa edun Davidille, koska sillä olisi aina aloite siinä missä Walter vain reagoisi. Huilunsoittelukohtauksessa oli jännää dynamiikkaa tähän liittyen, kun David punnitsi tulevaa liittolaista/vastustajaa.

Davidin Hannibal-tyylinen elitistinen yli-ihmissosiopatia ei ollut pelkkää pintakiiltoa, vaan se oli hyvin pohjustettu just em. prototyyppiaspekteilla ja Weylandilta saadulla kulttuurikasvatuksella, erityishuomiolla ja ylenkatseella, sekä myös jo ekassa osassa paljastuneella Arabian Lawrence ‑diggailulla. Just toi viimeinen aspekti oikeastaan luo kivasti siltaa Prometheuksen partiopoikamaisen ja Covenantin häikäilemättömän Davidin välille.

Tavallaan kyllä kiinnostaa Scottin visio, mutta 3.5 h ehkä vähän liikaa.

Tuo karvan vajaa kolmen ja puolen tunnin kesto ko. dokumentille, joka on kaikin puolin yksi edustavimpia joita on tullut läpikahlattua, ei omasta mielestäni ole pätkääkään liian pitkä. Jopa itse elokuvaa mielenkiintoisempi ja pahuksen verkkaiseen rullaava kokonaisuus, josta välittyy hyvin 2,5 vuoden esituotannon haasteet ja teknisen toteutuksen viimeisetkin vaiheet. Todella lämpimät suosittelut myös tästä suunnasta dokkarin mahdollista katsomista yhä aprikoiville.



Pari yksittäisnostoa useiden HD-päivitysten joukosta, kun vielä jaksaa edes jotenkin referoida..

Argo (2012) – Extended Cut Tällä oli ohikiitävät hetkensä, mutta niin oli Edward D. Wood Jr.:kin. Aivan liian heikko esitys liian monella tasolla, jotka ei ansaitse sen enempää erittelyä kuin syväluotaavaa analyysia. Akatemian päätöstä palkita filmaus vuoden parhaana elokuvana on jotain mitä on todella vaikea ymmärtää. Oikeissa käsissä tästä tosipohjaisesta tarinasta olisi voinut syntyä jotain suurta jopa.

Deathstalker – Viimeinen suuri soturikuningas (1983) Leffan viimeksi puhkikuluneelta vhs:ltä katsoneena loikka HD-resoluution julkaisuun tuntui kuin olisi astunut toiseen maailmaan, mutta siihen se hupi sitten tyssäsi. Tekijät lienee nauttineet roppakaupalla kiellettyjä aineita niiden kaikissa koostumuksissa, sillä lopputulos tukee tätä käsitystä ihan tosissaan. Herran perse sentään mitä soossia. Mukaan on saatu kusetettua myös Richard "Jason" Brooker. Näin tuloksettoman tuotannon toteutuminen tuntuu mahdolliselta vain 80-luvulla. Alkuperäinen kansikuvataide sitä vastoin on täyttä timanttia vielä tänäkin päivänä.

46. Lo & Behold (yle areena) **** Herzog tekee kyllä kiinnostavaa dokumenttia. Ehkä ainut miinus tässä on että todella tiiviisti koitetaan käydä läpi KAIKKI internetin osa-alueet syntymästä mahdolliseen kuolemaan. Mutta ainakin maallikolle varsin hyvä ja kiinnostavasti tehty paketti.

47. Gerald’s Game (netflix) **** Hyvinkin onnistunut King-adaptaatio, eikä ihme kun puikoissa on pari hyvää genre-leffaa tehnyt Mike Flanagan. Ei erityisen graafinen mutta silti parissa kohtaa tekee mieli kääntää katse pois ruudulta. Kirjan lukemisesta on jo se parikymmentä vuotta, mutta kuvittelisin että seuraa aika tarkkaan kirjan tapahtumia.

48. Dirty Grandpa (netflix) *** Tästähän ei ole mitään syytä pitää, koska näitä spring break sikailu-komedioita on loputtomasti. Eikä lähtökohtaisesti De Niron läsnäolo nostata odotuksia. Kuitenkin, vaikka välillä on irvistyttävän väkinäistä, kyllä tämän parissa lopulta viihtyy sen verran että saa helposti katsotuksi – se lienee elokuvan kuin elokuvan minimivaatimus?

49. 10 Gloverfield Lane (netflix) **** Olipas mukavan vainoharhainen ja omaperäinen ja vaikka ei mitenkään täydellinen niin silti varsin suositeltava.

50. Big Game (netflix) **½ Äh, en pääse yli feikeistä lapin maisemista. Eikö vaarat ja tunturit riittäneet? Leffahan on ihan sujuva, vaikkakin kliseinen. Vähän on noi pakolliset one-linerit väkinäisiä.

51. Ghost in the Shell (lentokone) ***½ Myönnettäköön etten tunne mangaa. Mutta toisaalta Scarlett Johansson pelastaa melkein leffan kuin leffan ja onhan tässä muutenkin varsin toimivaa menoa.

52. Bad Santa 2 (netflix) **½ Hmm, ykkösosahan oli muistaakseni suht piristävää sikailua, ja periaatteessa sama meno jatkuu tässä. Tosin kaikkien hahmojen kusipäisyys alkaa kääntyä jo elokuvaa vastaan, eikä tämä millään nouse ekan tasolle. Mutta : Christina Hendricksen!

53. The Batman Lego Movie (lentokone) **** Paras Batman leffa? Ainakin hauskin.

54. The Accauntant (lentokone / netflix) *** Taas tällainen ”high funtioning autist”- leffa. Alkupuolisko on ihan jees, loppu menee sitten aika normitoiminta-kategoriaan. Ei kovin mieleenpainuva, mutta ihan katsottava.

55. Sicario (netflix) **** Jotenkin muistuttaa Dark Zero Thirtyä varsinkin alkupuolellaan. Hommassa on niin monta kulmaa ja käännettä ettei meinaa perässä pysyä, mutta mainiosti tämä vedetään kasaan.

Lost City of Z

Hymistelevä ja anakronistisesti idealisoitu elämänkertaelokuva.

Wrong Turn 5

Huono.

The Face of Another

Kolmas Teshigaran ja Kobo Aben yhteystyö. Leffassa oli paljon kiehtovia ideoita, mutta liikaa puhetta ja kaikennielevä 60-luvun arthouse-kuivakkuus vei voiton elokuvanautinnosta.

Dogtooth

Hyvä.

Pedicab Driver

Priimaa Sammo Hungia sekä toiminnan että kaveriporukkakohellusdraaman puolesta.

Weasels Rip My Flesh

Nathan Schiffin 16-vuotiaana kaitafilmille kuvaama hirviökauhu. Mukavan underground meno.

Cleopatra (1933)

Uusintakatselu. Todella rennolla otteella tehty irroittelu DeMilleltä. Huikeita lavasteita ja hillittömän kevytkenkäistä suhtautumista eeppiseen tarinaan. Taistelumontaasi 10/10!

Pacific Rim

Virtuaalilasien 3D-katseluominaisuuksien testaamista. Toimii! Military-scifi ei lukeudu suosikkigenreihin, mutta nautittava leffa silti.

Clear And Present Danger

Kiva peruskuivakka ysäriaction.

Shepherds And Butchers

Kiinnostava ja katsomisen arvoinen leffa kuolemantuomittujen selliosaston vartijoista. Raffista ja poleemisesta aiheesta huolimatta elokuva ei sorru rankisteluun, hymistelyyn eikä sentimentaalisuuteen. Steve Coogan hiukan hakoteillä pääosassa, mutta eipä tätä olisi muuten tullut katsottua, joten ihan hyvä että on otettu mukaan.

Zoom up: Sex Appartments

Suht hämärä kauhupinku.

Palmy Days

Viihdyttävä pre-code-soppa: Eddie Cantor selvännäkijän apulaisena ja Charlotte "Lady Longlegs" Greenwood tätä vokottelemassa. Busby Berkeleyltä kivoja koreografiaharjoitelmia sekä sirpsakkaa leipomo/kuntoilu/modernismi-satiiria ja ‑surrealismia.

Monster Calls

Hyvä yhdistelmä draamaa ja Päättymätön tarina ‑tyylistä lapsen mielikuvitustrippiä.

Sin City: A Dame to Kill For

Yllättävän kova virtuaalikypärä-3D. Samat tarinat tuntuivat hieman tervanjuomiselta sarjiksina, mutta liikkuvalla kuvalla ja upottavalla syvyysvaikutelmalla **** paitsi viimeinen episodi **.

Spotlight on the Murderer

Symppis välityö Franjun kultakaudelta. Muutamasta nerokkuuden välähdyksestä huolimatta mysteerinä vähän tylsä katsottava, mutta hyvillä mielin tätä muistelee. Trintignant ja Dany Saval olivat tosi hyvä pari.

Diana Vreeland: The Eye Must Travel

Ei yhtä kiinnostava kuin saman ohjaajan Peggy Guggenheim ‑dokkari, mutta hyvä silti.

Trumbo (2015)

Harmittavan epätasainen leffa kiinnostavasta tyypistä/tarinasta. Ironista, että Louis C.K. näytteli tässä pari vuotta ennen kuin päätyi itse mustalle listalle.

Lonely Are the Brave

Kirk Douglasin henkilökohtainen suosikki tuotannossaan, eikä suotta, sillä leffahan on erinomainen. Trumbon kässäri pohjustaa hyvin lopun First Blood ‑henkistä pitkää takaa-ajokliimaksia.

Mulholland Drive

Tuntui jopa aika simppeliltä eeppisen Twin Peaksin kolmoskauden jälkeen. Oma tulkinta: Hollywoodiin breikkaamaan tullut mutta uransa alkukuopissa pitkään jumittanut nainen näkee kaksi sisäkkäistä unta. Ensimmäisessä tämä kokee uudestaan rakastumisen oman tähteytensä ideaan ja herättyään unen sisällä ”todellisuuteen” alkaa palavasti vihaamaan sitä ideaa.

sorsimus (13.12.2017 19:45)

160- Wise: The Set-Up (Kovo Re-), Olen aina ollu Set-Upin ystävä, hieno yhdistelmä erittäin pienimuotoista draamaa elämää suuremmassa ja eksoottisessa kontekstissa (tuppukylän viikoittainen nyrkkeilyilta, jossa kohtaavat uraansa aloittelevat lupaukset ja jäähdyttelevät kehäraakit). Unelmat ja realismi lomittuvat hienosti motivaatioiksi toisen maailmansodan jälkeisen small town American sopeutumiskaudessa. Kestoltaan lyhyt ja reaaliajassa etenevä tarina on malliesimerkki tiiviistä käsikirjoituksesta, missä tiivistyy kokonainen kulttuuri murroskohdassa sinänsä merkityksettömän tapahtumaketjun kautta. Suurta elokuvaa. Ihan samalla tavalla mitä Tuhkaa ja Timanttia. *****

Oli tosiaan kova. Harvoin näkee leffaa, jossa tarinan kuljetus, draama, miljöön kuvaus sekä toiminta ovat näin orgaanisessa symbioosissa. Oliskohan Rocky nelosen jälkeen paras nyrkkeilyelokuva?

Evil Within

Huhhuh, olipahan leffa. Crispin Glover ‑tasoisen eksentrinen ja obsessiivinen indietuotanto. Vanhan amerikkalaisen öljysuvun vesa pisti omaisuutensa peliin ja työsti 15 vuotta pirin voimalla unelmaprojektiaan kunnes sydän petti. Tuloksena todella kuumottavaa kauhua, jossa peilikuva piinaa kehitysvammaista miestä sisäkkäisten unien todellisuudessa. Visuaalinen tatsi 75-prosenttisen omaleimainen ja uniikki. Tarina ehkä Mulholland Driven innoittama. Ainakin tuotannon aloitusvuosi täsmää.

Evil Within

Huhhuh, olipahan leffa. Crispin Glover ‑tasoisen eksentrinen ja obsessiivinen indietuotanto. Vanhan amerikkalaisen öljysuvun vesa pisti omaisuutensa peliin ja työsti 15 vuotta pirin voimalla unelmaprojektiaan kunnes sydän petti. Tuloksena todella kuumottavaa kauhua, jossa peilikuva piinaa kehitysvammaista miestä sisäkkäisten unien todellisuudessa. Visuaalinen tatsi 75-prosenttisen omaleimainen ja uniikki. Tarina ehkä Mulholland Driven innoittama. Ainakin tuotannon aloitusvuosi täsmää.

Maailmanensi-iltanäytöksessä Portossa oli erittäin spesiaali tunnelma, sellaista happeningin tuntua ilmassa.

Tuo Nathan Schiffin leffa lienee saanut nimensä Zappan albumista?

161- Lubin: The First Travelling Saleslady (Kovo), Heikko ja hidas komedia RKO:n myöhäisvuosilta missä Ginger Rogers tulkitsee yritteliästä korsettikauppiasta joka hakee sivuansioita myymällä piikkilankaa preerialle. Kaikissa paitsi yhdessä kategoriassa tämä on aika onneton tekele; kuvaus on sävytöntä, ohjaus laiskaa, kässäri on kliseinen ja hidas... Mutta on kuitenkin mainittava, että roolitukset on tässä onnistuneet: Ginger Rogers nimiosassa vetää hyvin, Caron Channingin sidekick on positiivisesti erikoinen hahmo ja miespuolella James Arnissin arvaamaton karjaparoni sekä Barry Nelsonin autoileva seikkailija tuovat oivaa maustetta soppaan. **

162- Marshall: Never a Dull Moment (Kovo), Osuvampi nimi olisi One Continuous Dull Moment, senverran tylsää haahuilua on tämäkin "komedia". Irene Dunnen esittämä lauluntekijä nai itsensä pientilalle emännäksi ja seuraa pelkkää löysää klisettä. Normaalisti luotettavat Dunne ja Fred MacMurray tuntuvat epäluontevilta rooleissaan ja lopputulos on 90 minuuttia totaalisen ennalta-arvattavaa kilttiä sähläystä. *1/2

163- Hitchcock: Mr. & Mrs Smith (Kovo), Suoraviivainen comedy of remarriage- genren leffa, joka alkaa kiinnostavasti mutta ei kehity mihinkään. Carole Lombard on hyvässä vedossa asianajajan vaimona, jolle paljastuu että avioliitto (todella huonon Robert Montgomeryn kanssa) ei ole lainvoimainen. Verrattuna genren klassikoihin The Awful Truth, The Philadelphia Story tai My Favourite Wife meininkin on todella vaisua. Muutamaa insipiroitunutta kameranliikettä lukuunottamatta Hitchin ohjauskin on täysin näkymätöntä. *1/2

164- Henzell: The Harder They Come (Kingstonin Kovanaama) (Kovo), Uusintakatselu todella pitkän ajan takaa ja onhan tämä rääsyistä rikkauksiin uho ja tuho tarina edelleen todella hieno. Maaseudulta Kingstoniin tuleva kunnianhimoinen ja lahjakas jannu ajautuu olosuhteiden pakosta pikku hiljaa lain nurjalle puolelle ja sen kautta maalataan katsojan eteen kylmäävä kuva post-kolonialistisen kehitysmaan sosiaalisista mekanismeista. Erinomainen soundtrack, katutason kuvallinen realismi ja Jimmy Cliffin hienosti tulkitsema päähenkilö takaavat laadun. Muistuttaa näkemykseltään paljon afrikkalaisia aikakauden elokuvia. ****

165- Tessari: The Bloodstained Butterfly (BD), BB on visuaalisesti loistokas mutta muuten aika keskitason giallo jonka suurin ongelma on todella hidas vauhti. Rakenteessa on yritystä, mutta kuten Helmut Berger mainitsee Arrow Videon blu-rayn introssa, tämä oli Tessarille totaalinen välityö. Harmi sinänsä, puitteet parempaankin on tässä läsnä. Loistavat musiikitkin. **

166- Hill: Slap Shot (Lämäri) (DVD Re-), Kaikkien aikojen lätkäleffa on sitä, mutta myös paljon enemmän. Aikakaudelle tyypillisesti urheilu, ja siinä menestyminen asetetaan hienosti laajempiin yhteiskunnallisiin puitteisiin yhtään kuitenkaan komedia-arvoista tinkimättä. Paul Newman on loistava viimeistä kauttaan pelaavana pelaaja-valmentajana, joka ei kaihda mitään keinoja yrittäessään taata pelaajilleen parempaa tulevaisuutta. *****

167- Wiene: Das Cabinet des Dr. Caligari (Tohtori Caligarin Kabinetti) (BD Re-), Ekspressionistisen elokuvan varhainen huippukohta on kiehtova psykologinen peli, joka kysyy paljon kysymyksiä vaikkei ehkä kaikkiin vastaakaan. Eureka Videon Blu-ray on huikea laadultaan, restauroidussa kuvassa on järisyttävän paljon yksityiskohtia, mikä tuo valtavasti lisää katselukokemukseen, etenkin kuuluisat maalatut lavasteet saavat ihan uutta potkua ja merkitystä restauroinnin ansiosta. Ainoa pieni miinus tulee varhaisesta tekoajasta johtuvasta lievästä stattisuudesta (saattaa myös johtua ohjaaja Wienestä), hieman enemmän kameranliikettä tyyliin Murnau/ Lang niin Caligarikin olisi valmis nextille levelille. ****

168- Meyers: The Holiday (TV), sorsimuksen guilty pleasure leffa par excellence. Mulle tässä höttössä on riittävästi nostalgisia sisäpiirin viittauksia klassisen Hollywoodin romcomeihin jotta tätä jaksaa vilkaista aina kun kohdalle sattuu. Ja jotain rehellisyyttä tässä on myös tunnepuolella, vaikka tottakai on myönnettävä, ettei sentimentaalisuudelta kokonaan vältytä. ****

169- Reed: Odd Man Out (Kovo), Tiukka kuvaus nimeämättömän Pohjois-Irlantilaisen kaupungin vallankumousjohtajasta (siis ajalta ennen Irlannin itsenäistymistä), joka joutuu piilottelemaan ympäri kaupunkia epäonnistuneen ryöstön jälkeen vakavasti loukkaantuneena. Seuraavien tuntien aikana kelmi tapaa sankan joukon eriparisia ihmisiä, joiden kaikkien motiivit joko auttaa tai hyötyä konnan tilanteesta Reed armottomasti läpivalaisee katsojalle. Osansa saavat niin kirkko, kollegat, keskiluokan idealistit, duunarirealistit ja jopa taiteilija. Visuaalisesti tässä on yhtymäkohtia Reedin omaan Third Maniin. Lievastä hidastempoisuudesta huolimatta helposti: ****

56. The Babysitter (netflix) ** Tyhmä, mutta toisaalta edes siedettäviä kauhukomedioita ei ole liikaa, joten täytyy tälle vähän tunnustusta antaa. Kun selviää vaivaannuttavasta alkuosasta, eikä välitä logiikasta, niin loppupuoli on ihan viihdyttävää ”kauhu”komediaa, kauhu tosin perustuu ainoastaan reippaaseen goreen.

57. Kim Dotcom – caught in a web (yle areena) ***½ Aika kiinnostava hahmo tämä nallekarhumainen Kim.

58. Evil Dead (2015) (netflix) *** Ei enää uusintana herätä edes sen vertaa kiinnostusta kuin teatterikierroksella.

59. Would you rather (netflix) ** Öh, rikas hemmo haluaa kiusata köyhiä tekemään kurjia juttuja rahapalkkiota vastaan. Aika yksioikoista menoa.

60. 1922 (netflix) ***½ Jälleen King-filmatisointi netflix-originaalina – ei ollenkaan huonoimmasta päästä Kingejä, muistikuvissa novellikin (pienoisromaani?) oli hyvä.

61. Rats (netflix) ***½ Edellisesti oli mukava jatkaa Morgan Spurlockin rotta-dokkariin, joka on mukavan omalaatuinen, ja esittää aika epämiellyttävää kuva-aineistoa (rotasta kaivetaan mitä erilaisempia loisia, mm. peukalonpään kokoinen kärpäsentoukka. Ugh.). Lopulta kuitenkin ei oikean saada mitään ihmeempää lopputulemaa. Mieleen jäi aika kokeellinen musiikki ja se ettei Spurlockia nähty ollenkaan kameran edessä. Ja tämä yksi ”exterminator”.

62. Sinister 2 (netflix) ** Eka osahan oli ihan toimiva jo puistattavien kotielokuvien vuoksi, mutta saman idean venyttäminen ei tälläkään kertaa toimi. Ihan turha.

63. Side Effects (netflix) *** Sodenbergin kädenjälki on tietty varmaa ja sinänsä homma toimii varsinkin loppupuolella. Jos ekat 30 minuuttia ei olisi päätä jäädyttävän tylsää, olisi tämä varmaan neljän tähden arvoinen.

2017 katsottujen listaaminen on pahasti rästissä, tiputtelen näitä nyt vähän "osissa":


Louis Malle: Zazie dans le Métro (Ranska-Italia, 1960) – jos Jodo olisi tehnyt El Toposta slapstick-tyttöversion, se voisi näyttää suunnilleen tältä?

Elokuva perustuu ranskalaisen surrealistirunoilija- ja romaanikirjailija Raymond Queneaun tekstiin, ja Queneau oli mm. hiljattain laajemmin suomennetun Jacques Prévertin kavereita. Siinä missä Queneau ja Prévert molemmat hyödynsivät katu-uskottavan puhekielen mahdollisuuksia ja harjoittivat ns. sanaleikkejä, on Mallen elokuvasovitus varmasti tyhjentävä taidonnäyte kuvaleikittelystä, jonka parissa ei tule ikävä. Tuntuu, ettei elokuva ole vanhentunut päivääkään, vaikka sen lopussa Zazie itse itsestään niin sanookin. Takaa-ajokohtaukset loistavat Friedkinin ja bullittien rinnalla, helposti! Loppu on mahtavan sekopäinen.

Suomeksi näytteitä Queneaun runoudesta taitaa olla saatavilla ainoastaan Aale Tynnin kokoelmassa Tulisen järjen aika (1962). Siinä mainitaan erikseen: "Kirjailija on kiinnostunut filmitaiteesta ja laatinut filmien tekijöitä varten dialogeja ja lauluja."

"Runoilija on mieltynyt rakennelmiin. Tämä mieltymys on huipentunut hänen viimeisessä kokoelmassaan Cent mille milliards de Poèmes (1961), jonka kustantaja epäilyksin julkaisi. Kokoelma sisältää vain kymmenen sonettia, mutta peittämällä aina uudestaan eri sanat voidaan – runoilijan vakuutuksen mukaan – saada syntymään satatuhatta miljardia runoa; ja tekijä väittää, että niissä riittää lukemista yli 190 258 751 vuodeksi!"

Lucio Fulci: The New York Ripper (Italia, 1982) – eksploitaatioelokuvahistorian häijyimmille ja hätäisimmille vuosille sijoittuva äärigiallo on säilyttänyt juonellisen mysteerijännitteensä hyvin, vaikka dialogi on monesti naurettavaa ja lopun ekstrapölhöilyt kaikkea muuta kuin vakuuttavia. Fulci ei osaa kovin hyvin kiihdyttää tahtia tai karsia ylimääräistä roinaa kriittisellä loppusuoralla. Piinaavasti on toisaalta kuvattu ainakin se yksi jakso kerrostalon käytävällä. Naisvihamielisyys ja pöyristyttävä machoilu jaksavat ”shokeerata” vähintään yhtä paljon kuin pornomaiset gore-kohtaukset, joista välittyy yhä aito, kyyninen välinpitämättömyys. Se voisi jossain toisessa elokuvassa olla taiteellisesti kunnianhimoinen saavutus. Tämä ja Maniac ovat omalla tasollaan tuon aikakauden osalta, mistä kertoo sekin, että molemmat taitavat yhä (?) olla leikkaamattomina kiellettyjä BBFC-maassa. Tämän elokuvan voi löytää maamme pääkirjasto(i)sta skanditeksteillä uncuttina, mikä on perin erikoista historiallisessa kontekstissa!

Jan Kounen: 99 Francs (Ranska, 2007) – varmasti vahvin mahdollinen filmatisointi Frédéric Beigbederin romaanista 99 F (2000), joka käsittelee menestyneen ja kovatuloisen nuoren mainosmiehen tiedostamista ja putoamista: orastavaa ja kiihtyvää vihaa modernia kulutusmaailmaa kohtaan. Kirjan väkivaltaisin kohtaus Miamissa on poistettu ja muutettu erilaiseksi, luontevasti ja uskottavasti.


Lopun idea autiosta saaresta on ajaton, romanttinen ja loistava, mutta sen ylitodellinen funktio välittyy ehdottomasti paremmin kirjan houreisilla loppumetreillä, joilla siteerataan jo todella kovia nimiä. Inhorealistiset ja kaunistelemattomat hetket tekevät elokuvasta yllättäen marginaalia (eurooppalainen taide-elokuva, joka perustuu vihaisen ranskalaisen älykköromaanikirjailijan tekstiin; ohjaajana Jan Kounen joka on jotain Luc Bessonin, Terrence Malickin ja Gaspar Noén väliltä.) Loistavaa!

Päähenkilö Octaven luhistuminen ja etenkin muistot hypnoottisesta Sophiesta (hieno näyttelijä) välittyvät vastustamattomasti. Taas ollaan vakavien aiheiden ja ajattomien unelmien äärellä: menestyminen, rikkaus ja näyttävät tulot; seksi ja nautinto; huumeet ja alkoholi; nuoruus, mainonta ja kuluttaminen; biologia, putoaminen, kapinointi... masennus... itsemurha... kuolema. Positiivinen raskaustesti ‑kohtaus on erityisen hienosti toteutettu, kirjassakin sitä käsitellään monta sivua. Trippailujaksot ovat groteskin hauskoja, övereitä ja karmaisevia. Kumarruksia on niin Kubrickin, Gilliamin kuin John Watersin suuntaan. Tulee naurettua hyvin vakaville asioille, mutta oikeasta kulmasta.

Fruit Chang, Park Chan-wook, Takashi Miike: Three... Extremes (Hong Kong-Korea-Japani, 2004) – en muista, mitkä olivat fiilikseni tästä vuonna 2005 tms., mutta nyt tuntuu auttamattoman kädettömältä koko pitkäveteinen paketti. Se ei päde näihin ohjaajiin yleensä: Miiken ja Parkin avainteokset kiinnostavat yhä. Lyhärikokoelmasta tuntuvat kaikki avaimet olevan kaukana... tai se koko vitun lukko.


Fruitin HK-lyhäri Dumplings on odotetusti ällöin, katu-uskottavin, ja lopun ”kielari” on hauska kuvallinen vitsi. Parkin teatterimainen patsastelu Cut alkaa semikiinnostavasti Saha-variaationa muuttuen kuitenkin ihan pöljäksi. Miiken lyhäri Box on visuaalisesti kaunein ja hetkellisesti mukavan unimainen mutta kaukana täysoivaltavasta saati pelottavasta visiosta. Balettitanssijat ja pitkät mustat (kummitus)hiukset saavat Boxin tuntumaan Auditionin ohessa kuvatulta pikahutaisulta. Japanilaiset pikkutytöt näyttävät intellektuelleilta kauan ennen puberteettia kuin jossain Pirjo Honkasalon elokuvassa.

Björn Runge: Om jag vänder mig om (Minkä taakseen jättää – Ruotsi, 2003) – elokuvassa seurataan kolmea erillistä tarinaa elon vaikeudesta urbaanissa nykymaailmassa. Sanoma on tuttu monista kirjoista ja elokuvista: porvarillinen avioliitto ei välttämättä perustu kovinkaan tervehenkisiin sosiaalisiin suhteisiin; ihmistä ei tee onnelliseksi oma huoneisto, joka on yhtä hulppea kuin jenkkiläisessä pornoelokuvassa; tietty osa ”aikuisista” on katkeria kostonhimoisia pikkusieluisia paskiaisia koulutustasosta tai yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta; tietyssä vaiheessa mies saattaa vaihtaa vaimonsa mielellään 25 vuotta nuorempaan, jos se on hänelle taloudellisesti tai karisman osalta mahdollista, tyyliin: ”kulta, minä rakastan häntä”; loppujen lopuksi aikuiset eivät kykene kontrolloimaan tunne-elämäänsä enempää kuin ne teini-ikäiset, joita heidän on tarkoitus opastaa itsenäiseen elämään.

Ongelmana on, että nämä tutut aiheet ovat sen verran monesti käsiteltyjä, että pitäisi olla hyvin omintakeinen näkökulma, jotta lopputulos erottuisi ja iskisi todella päin näköä, kuten tiettyjen (skandi)avaintekijöiden tapauksessa: Von Trier on sairaalloinen, anarkistinen ja runollisen visuaalinen; Vinterberg samaa hillitymmin; Ruben Östlund on (näkemieni Playn ja Turistin perusteella) sekoitus Bergmanin syväluotaavia aviokuvauksia ja Michael Haneken dokumentaarisen etäistä, viileää havainnointia; Susanne Bier ja se kova käsikirjoittansa taas tarttuvat niin rankkoihin aiheisiin, että niistä on miltei pakko laajentaa globaaleihin ydinongelmiin, ja se tapahtuu (lähes) aina vakuuttavasti; Roy Andersson on ainutlaatuinen humoristi, joka on menettänyt toivonsa ihmiskuntaan ja ”arvoihin” muttei koskaan ihmisyksilön sitkeyteen ja lempeyteen. Nämä tekijät ovat aiheesta nousseet muita näkyvämmin esiin. ”Minkä taakseen jättää” tuntuu liian opettavaiselta, päätepisteet eivät ole kovinkaan rohkeita tai ravistelevia vaan koulukirjamaisia, kuin keskinkertaisesta suomalaisesta elokuvasta. Huumori on silti hyvää monessa kohdassa ja näyttelijät tietty maansa parhaimmistoa.

Thomas Vinterberg: Kollektivet (Kommuuni – Tanska, 2016) – ryhmä virallisesti ”keski-ikäistyneitä” aikuisia muuttaa lapsineen kommuuniin – vanhaan isoon perintötaloon – tarkoituksenaan taistella porvarillistumista vastaan 70-luvun Tanskassa. Sitä tuttua laatuskandidraamaa, kameranheiluttelua, tiedostamista pitkien lähikuvien kautta. Toimii Tanska/Dogma/Vinterberg-faneille, vaikka läheskään Juhlien ja Jahdin riepottelun tasoille ei mennä. Silti Kommuunissa on etenkin toisella puoliskolla raadolliset hetkensä, jotka paljastavat Vinterbergin taidot ohjaajana: kriittiset kohtaukset ovat hienosti koottuja, huumori on erinomaisen mustaa ja vanhenemisen tuska tuntuu oikealta. Samankaltaisia kipeitä ihmissuhdehetkiä on mm. Nymph()maniacissa.

Ryan Fleck & Anna Boden: Mississippi Grind (USA, 2015) – laadukkaan ja humaanin indie-draama half nelsonin luoneen kaksikon uudempi elokuva muistuttaa Alexander Paynen Sidewaysia, eräänlainen ”veijaritarina” tien päällä. Tässä kaksi aikuista luuseria matkaa läpi Yhdysvaltojen kasinoiden ja salaisten peliluolien yrittäen lyödä rahoiksi pokerin, ravien ja muiden viettelysten avulla. En harrasta uhkapelejä, mutta leffa oli silti kiinnostava ja hauskakin, vaikkei mitenkään super-oleellinen tai mullistava. Ryan Reynoldsin rinnalla on karismaattinen aussinaama Ben "Animal Kingdom, Killing Them Softly" Mendelsohn, joka on (Steve Buscemin tavoin) kuin luotu näihin hintelien retkuhahmojen luonnerooleihin.

Seppo Huunonen: Karvat (Suomi, 1974) – suomalaista psykedeliaa ja gangsterointia, jota kannattaa seurata valppaassa mielentilassa. Mitenkään väsyneenä tai levottomana en ainakaan itse pysty eläytymään näin tiukkaan visioon. Suomalaiskaksikon rahasalkunkäryinen matka johtaa aviokriisin kautta Espanjaan, jossa eletään hetki leveästi, kunnes rahat alkavat loppua ja henkilökohtaiset suhteet muuttua petollisemmiksi. Mikko Majanlahden näyttelymetodista tulee mieleen samanikäinen Jack Nicholson, vaikka näyttelijät ovat fyysisesti erilaisia. Arja Virtanen taas on sellainen godardilainen poikatyttö. Leffan omituinen loppu on kuin jonkin vanhan James Bondin kokonainen alkujakso (mihin tietyt teemat ääniraidallakin taitavat viitata), ja leffan lopussa on taatusti näyttävintä luodinosumapornoa, mitä tässä maassa on kuvattu; esineet leviävät ja halkeilevat kauniisti kuin Peter Gabrielin musavideossa. Soundtrack on kokonaisuutena upea. Niitä elokuvia, joiden valmistusvaiheessa on varmasti ollut hyvin pienet mahdollisuudet väitellä teoksen lopullisesta ilmeestä ohjaaja-käsikirjoittajan kanssa. Kääpiögangsteri on otteiltaan erityisen häijy, kuin jostain Don Siegelin tms. koviksen elokuvasta.

Michael Haneke: Funny Games U.S. (USA-Ranska jne..., 2007) – jonkinlaiseksi saavutukseksi täytyy laskea, että jenkkiremake on kokonaisuutena yhtä sairas kuin alkuperäinen euro. Tai pienellä varauksella: alkuperäisen katselusta on pitkä aika, mutta avainkohtaukset ovat hyvin mielessä. Leffan kohdeyleisöä Yhdysvalloissa on vaikea hahmottaa, ja koko uusintaversion tarpeellisuudesta en ollut alunperin vakuuttunut, vaikka Haneke erittäin kova tekijä onkin.


Lähtöasetelma on paradoksaalisen nihkeä: varakas hyväosainen perhe ei tietenkään ansaitse kohtaloaan, ja toisaalta sadistinulikat eivät varsinaisesti syyllisty mihinkään rikokseen/aggressioon alun tungettelevissa pohjustuksissa, jotka saavat reviiristään tarkan asunnonomistajan hermostumaan, ärhentelemään ja laukaisemaan koko kipeän leikin alkaneeksi. Ideana on kuvata väkivallan peruuttamattomuutta, joka hyvinvoinnin keskellä tuntuu etäiseltä kohtalolta. Kaikkien aikojen vähiten viihdyttävimpiä elokuvia. Ei mestariteos (ainakaan Haneken omassa filmografiassa), mutta ajatuksia provosoiva ja kumartelematon, median ja ihmistaipumusten ankea tylytys. Alkutekstit musiikkeineen ovat tiukasti mukana leffan tunnelmassa molemmissa versioissa.

Mel Gibson: Hacksaw Ridge (Australia-USA, 2016) – aseistakieltäytyjän lahjomattomuutta ja sankaritekoja toisessa maailmansodassa kuvaava setti Yhdysvaltain armeijan näkökulmasta. Ensimmäisen puoliskon draama on kiinnostavaa ja toimivaa. Toisella puoliskolla alkavat taistelukuvaukset ovat infernaalisen päällevyöryvää teurastusta, joka tuntuu korostavan liekinheitinten merkitystä ja osuutta sodan loppusuoran taisteluissa japanilaisia vastaan.


Melgibsonilaisen kiilusilmäisiä fanaatikkokohtauksia on oikeastaan vasta aivan lopussa, jossa esim. käännytään takaisin keskelle pahinta tulimerta hakemaan sinne unohtunutta Raamattua (”inhimillinen sitkeys”) jne. Tosiasiassa leffalle on vaikea irvailla, sen verran vakuuttavasti taistelujen mielettömyys kuvataan ja katsoja voi jälleen pohtia, millaiset motiivit ja maailmat olivat vastakkain amerikkalaisten ja japanilaisten muodossa. Clintin Pacific-elokuvat ja Malickin Veteen piirretty viiva muistuvat mieleen, näin junttimaisesta länkkärinäkökulmasta käsin.


Niitä elokuvia, jotka aina kisaavat myös oleellisissa oscar-kategorioissa mutta voittavat ainoastaan ”vähäpätöisempiä” teknisiä palkintoja.

BBC: Planet Earth II (dokumentti, 2016) – viimeisimmän teknologian silmin nähtyä luontomatskua kuuden jakson verran: Islands, Mountains, Jungles, Deserts, Grasslands, Cities. Leffafriikeille dokumenttisarjassa riittää iloa mm. siinä, että voi miettiä mikä elokuva mistäkin päräyttävästä eläin- tai selviytymiskohtauksesta tulee mieleen: kuvissa on runsaasti Buñuelia (Las Hurdesin vuorikiipeilijävuohet, Kulta-ajan skorpionit), Tarsem Singhin The Cellia, Alienia, Starship Troopersia jne. Namib-aavikolla viilettävät kuoriaiset ovat kuin tosielämän versioita viimeksi mainitun cgi-kuoriaisista, vain paljon elävämpinä.


Dokumenttisarjassa tuntuu jonkinlaisena johtoajatuksena olleen esittää uskomattomia tapoja, joilla haavoittuvaisemmat eläimet selviytyvät tai pakenevat lihansyöjäsaalistajiensa kynsistä ja hampaista: luvassa on tähän liittyen ainutlaatuisia kuvia ja kohtauksia (mm. puhveli, joka selviää viidestä naarasleijonasta tai kirahvi, joka antaa turpiin naarasleijonille.)


Islands-jaksoa suositellaan lämpimästi käärmekammoisille. Jungles-jakson kuumottavista hyönteisistä, toukista ja kaksoisjalkaisista (millipede) tulee mieleen Thomas Marentin hieno Sademetsät-valokuvakirja suurennoksineen.

Ötököiden nimet ja luonnehdinnat ovat ilahduttavia : esimerkiksi ”a railroad worm...” (Phirixothrix-toukka) ”...is a poisonous, caterpillar-like beetle”, eli myrkyllinen, toukkamainen kuoriainen. Tämä pimeässä itse itsensä valaiseva kaveri hämää ja syö millipedejä. Ja niin edelleen.

Nanni Moretti: La stanza del figlio (Pojan huone – Italia, 2001) – italialainen pölötyselokuva voitti Cannesissa pääpalkinnon, mutta tällaisethan voittavat aina jossain jonkun tärkeän palkinnon. Palmu tuntuu omasta mielestäni liioittelulta, kun samana vuonna kisassa olivat mukana mm. Mulholland Drive, No Man's Land (se Bosnia-juttu) ja Haneken Pianonopettaja.


Ideana on kuvata psykiatri-isän ajautumista kriisiin ja työkyvyttömyyteen

menettämisen myötä. Helppotajuinen ja perinteisiin luottava perhedraama sortuu rautalangasta vääntämiseen useammin kuin kerran, mutta silti katsominen yhteen menoon on mahdollista.

Michel Hazanavicius:

The Search

(

Ranska-Georgia, 2014

) – T

š

etšenian konfliktin sirpalemainen kuvaus on katselukokemuksena raskas ja painostava, ei siis sovellu bailujatkoille. Ohjaajana The Artist ‑mykkiksen tekijä, tällä kertaa hyvin erilaisissa tunnelmissa. Luvassa on Tule ja katso ‑meininkiä, joka ei taatusti ollut niiden hölmöjen mieleen, jotka veivät tätä elokuvaa varten popcornia ja muita eväitä katsomoon. Elokuva ei ole ihmiskuntaa syleilevä visio tai helposti kumottavissa oleva naiivi vuodatus maailmanparannuksen puolesta. Elokuva ei usko (esikuviensa tavoin) muuhun kuin joidenkin yksilöiden kykyyn toimia moraalisesti ja pyyteettömästi; YK, EU, Venäjä jne. ovat siinä mielessä usein yhdentekeviä ja hyödyttömiä. Ne ovat vain tahoja, jotka varmistavat, että asiat pysyvät niin kuin ne ovat.

Elokuvan rakenne on omaperäinen yhdistelmä dokumentaarista realismia ja episodielokuvaa (seurataan toisistaan tietämättömiä hahmoja keskellä samaa paskaa). Mainittavaa visuaalista tyylittelyä ei esiinny. Paljon totisia kasvoja ja huiveja. Venäläissotilaat esitetään säälittävinä mutta vaarallisina tunareina, kaikenlaisille hallituksille hyödyllisinä idiootteina tavalla, joka ei naurata. Näkemys on tietysti odotettava ranskalaiselle/eurooppalaiselle tuotannolle, mutta parhaimmillaan elokuva pistää piikkinsä syvälle nykymaailman ja ”terrorisminvastaisen sodan” pilaantuneen lihan hermoratoihin.

Denis Villeneuven Incendies on epäintuitiivisessa realismissaan kuitenkin tyrmistyttävämpi versio tästä aiheesta. Vaikka se kertookin eri konfliktista (anonyymi = Libanon), se välttää ne muutamat melodramaattiset ja (melko karkeasti venäläisvastaiset) painotukset, jotka The Searchia rasittavat. Silti osuva hengenheimolainen Melancholian kolmelle huoneelle tämä.

Louis Leterrier: The Brothers Grimsby (UK-USA, 2016) – tässä social benefit/white trash/working class in Manchester ‑stereotyyppejä moderniin agenttisekoiluun yhdistävässä farssissa on ehkä vauhdikkaimmat/päräyttävimmät toiminta- ja takaa-ajokohtaukset lähivuosiin?! Huumori on ääliömäistä, mutta se on toteutettu sillä tietyllä kapinahengellä ja itsevarmuudella, jonka parissa ei voi muuta kuin heittäytyä mukaan ja nauraa idioottimaisuuksien litanioille. Kun mennään riittävän pitkälle, ollaan pakostakin asian ytimessä. SBC on kyllä ainutlaatuinen tapaus, Chris Morrisin ilmeinen ”henkinen poika”.

Jean-Claude Brisseau: Choses secrètes (Salaiset leikit – Ranska, 2002) – tarinassa kaksi opportunistista nuorta ”tytönhupakkoa”: toinen on eroottinen tanssijatar joka masturboi tuijottavan hämy-yleisön ja hihittelevien aasialaisten liikemiesten edessä lattialla, toinen on tarjoilijana samaisessa luukussa. Tytöt päättävät ”alkaa uskaltaa” eli näyttää muille, kuinka kohota suurkaupungin sosiaalisen asteikon huipulle nuoruuden ja perseen avulla. Ennen pitkää ollaankin toimistohommissa kyttäämässä niljakkaimpia (rikkaimpia) perijä-toimitusjohtajia. Vastaan tulee kuitenkin astetta sairaalloisempi tapaus, ja pian tytöt itse ovat pulassa. Siihen mennessä on toki lesboiltu ja fantasioitu melko runsaasti sekä manipuloitu ihmisiä julmalla tavalla.


Vaikka tarina kuulostaa potentiaalisen typerältä ja sensaatiohakuiselta, on lopputulos toimiva ja kiinnostava. Se on erinomaisten näyttelijöiden ja harkitun käsikirjoituksen (ja näkemyksekkään ohjaajan) ansiota. Sexi kohtaukset ovat näyttäviä ja pitkiä mutteivät silti tunnu tarpeettomilta (ns. vakavan elokuvan kannalta), eikä dialogi ole niin typerää kuin voisi olla. Suloinen on ihminen. Loppupuolella on kuvioissa jo desadelaista linnadekadenssia (en tarkoita graafisia julmuuksia vaan henkistä menoa), mutta loppuun on saatu silti myös toivoa ihmisyyden selviytymisestä jollain tavoin.

Brisseau on siis pohjimmiltaan romantikko, vaikka joutuikin lakitupaan tämän elokuvan tiimoilta ilmeisen ”kiihkeiksi” muuttuneiden koekuvausten takia; keskeisissä rooleissa esiintyneet nuoret kaunottaret taisivat olla eri mieltä siitä, mikä kuuluu ”rooleihin valmistautumiseen yhdessä ohjaajan kanssa”... Ei huono elokuva.

Dome Karukoski: Tom of Finland (Suomi, 2017) – suht varovainen ja sovinnainen homo/ajankuvaus, jossa odotetusti vältellään elitistien kaipaamia rajumpia ”dikki/persesettejä” ja jossa kökkö näyttely häiritsee ajoittain paljon (Tomin sisko). Kovin suomalainen. Muttei silti täysin vailla kiinnostavuutta. Karukosken leffathan ovat kuin söisi ruisleipää, melkein samaan tulokseen olen tullut Louhimiehestä (Tuntematon näkemättä).


Volanen, Korpela jne.: Ihmebantu (tv-minisarja – Suomi, 2009) – kulttisarja jatkaa Chris Morrisin viitoittamalla tiellä. Toisin kuin edellisestä, tästä ei sitten puutukaan yhtään mitään, eikä mitään rajoja varsinaisesti tunneta. Suomalaiseksi uniikki teos, ja sitä se olisi Briteissäkin, uskon.


Danny Boyle: T2 Trainspotting (UK, 2017) – jatko-osa onnistuu tehtävässään hienosti: keskeisten hahmojen jälleennäkeminen 20 vuotta myöhemmin sisältää riittävästi yllätyksiä ja kipeyksiä oikeuttamaan elokuvan olemassaolon ja pituuden (2h). Viihdyttävä, hauska, traaginen, inhorealistinen, kuten alkuperäinenkin. Yes.

Maren Ade: Toni Erdmann (Saksa-Itävalta, 2016) – komediaksi erittäin pitkä elokuva sisältää hyvin omaperäistä ja kuivaa huumoria, joista suosikkini on jakso, jossa isä-Toni esittäytyy Saksan suurlähettiläänä jossain illallisilla. Elokuva on myös tarkkanäköinen kuvaus uraputkessa olevan ihmisen rimpuilussa minkään etäisestikään ”vapaudeksi” kutsuttavan käsitteen loittonevassa kajossa. Ihmiskunnan paskat ja hienot yksilöt esitellään viipyilevän tarinan keinoin melkein kuin dokumentissa. Suositellaan Roy Andersonin ystäville.


Tyttären liikeneuvottelujen jne. pitkälliset kuvaukset saattavat tuntua turhilta ja tylsiltä, mutta mielestäni niiden tehtävänä on korostaa suurta kontrastia hassuttelevaan isään siten, että tilanteet jännittyvät äärimmilleen, kunnes jotain on tapahduttava, elokuvan veikeässä lopussa.


Ben Wheatley: High-Rise (UK, 2015) – niitä elokuvia jotka pitäisi katsoa uudestaan joka kerta, kun aikoo sanoa niistä yhtään mitään. Romaanitausta näkyy hahmojen ja tapahtumien määrässä, super-intellektuelli meininki ei sovi kaikkiin hetkiin kotona, mutta yleisesti ottaen kyllä pidin tästä unimaisesta dystopiadraamasatiirista. Hienot puitteet.


David Mackenzie: Hell or High Water (USA, 2016) – hyvä pankkiryöstödraama mustalla huumorilla ja muutenkin aika coenilaisella otteella.

Daniel Espinosa: Life (USA, 2017) – silkka alien-klooni mutta pirun viihdyttävä ja aidon creepy. Olio on ylivoimaisen nihkeä, voittamaton, sen elinkaari on kiehtova sekä taipumukset tietysti hyvin ällöjä. Elokuvassa esitellään gorekohtauksia painottomuudessa. Kukaan hahmoista ei ole minkäänlainen persoona tai ”henkilö”, mutta sitä ei tule edes ajatelleeksi, kun alieni on kimpussa ja selviytyminen vaakalaudalla. Nopeatempoisuus ja toisaalta tunnelman hallittu kehittely ovat onnistuneessa tasapainossa. Pure (space) horror. Loppuhan on yllättävän ”anti-commercial”, tulivat vallan 80-luvun italot ja muut genreklassikot mieleen, Contamination jne.!


Stephen Fingleton: The Survivalist (UK, 2015) – post-apocalypse ‑selviytymisdraamaa jonkun takapihalla kuvattuna. Yksityiskohdiltaan loppuun asti mietitty, esitellään kaikenlaisia siistejä kikkoja kuinka selvitä vuosikausia hengissä täysin ekosti ja luomuna, ansoituspuolta unohtamatta. Shia LaBeoufin söpö mallityttöystävä esittelee tässä pikku rintojaan, ja muutakin nakuilua on runsaasti, mikä lienee ollut syynä elokuvan britti-ikärajaan 18, vaikka elokuva on Suomessa K12! Mukava katsella välillä hieman ”rauhallisempaa” maailmanloppumenoa kuin ainaista väkivaltaa ja mättöä. Pieni, varmasti hyvin ohjaajansa näköinen elokuva. Näistä taitaa helposti tulla festarihittejä jne. Toivottavasti ohjaaja pysyy Briteissä.


Jaume Balagueró: Fragile (Espanja-UK, 2005) – ei varmaan kannattaisi tuhlata lisää aikaa tämän tarkempaan kommentoimiseen kuin mitä kului sen katsomiseen. Patsastelevaa, siedettävän rajamailla kiikkuvaa ”spiritualistista” kauhudraamaa, jonka epäkiinnostavassa lopussa muutama hyvä Ringu-henkinen kauhunaama ja ajallinen siirtymä mustavalkovalokuvan muodossa. Jotkin kohdat tuovat (ehkä etäisesti) mieleen kolme vuotta myöhemmin valmistuneen ja huomattavasti tapomman Marttyyrit. Kokonaisuutena yhdentekevä ja geneerinen. Elokuvia jonka jälkeen on 97min tms. vanhempi. Fuck!


Volanen, Korpela, Rasila, Summanen, Reinikainen: Studio Julmahuvi (tv-minisarja – Suomi, 1998) – suomalaista kamaa parhaimmillaan. Julmahuvissa on hupailun lisäksi ajoittain huomattavan morbidi meininki, vaikka se on noin kymmentä vuotta myöhemmin valmistunutta Ihmebantua ”kiltimpi” uutis- ja ajankohtaissatiiri. Chris Morrisin mestaroima konsepti on sovitettu täydellisesti suomeksi ja suomalaisuuteen, eikä tähän voi oikein kyllästyä. Tekijät ovat olleet keskenään aivan samalla tasolla, ja kaikki ovat suurenmoisia näyttelijöitä. Yksittäinen, unohtamani neronleimaus: vankiristeily!


Johnnie To: Drug War (Kiina-Hong Kong, 2012) – itselläni on todellinen asennevamma (?) näitä huumorintajuttomia, ryppyotsaisia nykyaasialaisia poliisi- ja trillerielokuvia kohtaan. Edes toimintakohtaukset eivät innosta, kun mielessä pyörivät 1980- ja 1990-lukujen eloisammat teokset. Jossain We Own the Nightissä tai True Detectiven molemmissa kausissa on paljon tiukempaa ja uhkaavampaa pyssytoimintaa. Ja koska honkkarin henkilöhahmot ovat mitä ovat, eivät poksahtelevat päätkään tunnu miltään. Elokuvasta puuttuu sydän. Loppukuva on mauton ja kusinen, ja myös kiinalaisia sota-aluksia merellä tunnutaan korostavan. Paska.


Anne Fontaine: Les Innocentes (Viattomat – Ranska-Puola-Belgia, 2016) – tarina puolalaisten nunnien kokemuksista venäläisten sotilashuligaanien armoilla vuonna 1945. Vakava ja perushyvä, muistuttaa samoihin aikoihin valmistunutta WWII-aiheista eurodraamaa Phoenix. ”Perushyvä” kuulostaa hiukan laiskalta ja ylimalkaiselta, mutta tarkoitan, että elokuva on hyvä ja ajatuksia kirvoittava olematta kuitenkaan aivan päräyttävä ja poikkeuksellinen.


several directors: V/H/S (USA, 2012) – koska tulen kaikessa aina jälkijunassa, näin tämänkin vasta nyt ja innostuin suuresti: mestariteos! Yllättävää on, kuinka paha (”evil”) tunnelma tarinoihin on onnistuttu lataamaan ilman, että homma menee överiksi tai noloksi. Tuntuu että tässä on tosi kyseessä. Ensimmäinen episodi lyö upeasti ilmat pihalle kuin dekadentin ranskalaisrunoilijan myrkyllisimmät näyt 1800-luvulla. Ekan episodin rosoisessa kuvauksessa (kadut, kapakat, yö jne.) on tiettyä Gaspar Noé ‑ilmettä, vaikka tarina on fantasiaa, ja tähän on löydetty todella tutkivat silmät omaava nuori nainen, kasvoiltaan yhtä persoonallinen, mieleenpainuva ja ”eteerinen” kuin jokin Lynchin hahmo. Alussa on myös painostavia sävyjä saavan seksuaalisen väkivallan uhkaa, mikä on jopa hieman yllättävää tällaisessa kontekstissa, kun mistään roskagornosta ei ole kysymys.


Sanoisin, että ekaa episodia ja jatkoakin leimaa sama pysäyttämättömän pahuuden tuntu kuin It Followsissa tai jossain Ringussa; jonkinlainen kosminen, alituiseen etenevä, tuntematon ja synkkä entiteetti, joka ensiksi mainitussa (ja V/H/S:ssä) jätetään mukavasti selittämättä. Kuvauspaikat ovat hienoja, metsät ja varjot kuin painajaisista, ja tämän katson taatusti uudelleen.


blaa blaa: V/H/S: Viral (USA, 2014) – turhahko räpellys ei pelaa lähimainkaan samalla tasolla kuin eka V/H/S. Tarinoissa on toki yksittäisiä oivalluksia, mutta iskevyys kärsii esim. huutavien ja uhoavien skeittiapinoiden ja muun lapsellisen takia. Loppu on aivan kamala/onneton. Espanjankielinen rinnakkaistodellisuusepisodi lienee onnistunein ja tunnelmallisin, kun asiat ovat ihan päälaellaan. Espanjaa lapsen innolla papattavat naiset ovat aina ihastuttavia.


Justin Benson & Aaron Moorhead: Spring (USA, 2014) – erittäin positiivinen yllätys. Persoonallinen ja melko uniikki paketti alkaa länsimaisen (jenkki)kulttuurin keskellä vieraantuneen nuoren miehen vaelluksesta ulkomailla, päätyen tapailemaan body horroria ja hirviöelokuvaa! Näkökulma on (avautuvan) eeppinen sopivalla määrällä romanttista höpöä, vähän kuin ekassa Highlanderissa. Italialaiset merenrantakuvauspaikat ovat upeita ja tuovat elokuvaan hyvin mukavan flavourin saaden sen näyttämään (eurooppalaiselta) kulttielokuvalta jo nyt, vaikka tekijät ovat siis jenkkejä. Suosittelen, vaikka monet lienevät tämän nähneen. Oivallinen rinnakkaiselokuva samantapaisissa maisemissa kuvatulle, Angelina Jolien letargis-antonionilaiselle mood piecelle, By the Sea (2015)..


Alfonso Cuarón: Gravity (USA-UK, 2013) – diggaan tästä valtavasti, näin oli jo 3D-teatterissa, ja toimii pieneltäkin ruudulta. Avaruusfaktat taitavat olla pitkälti kunnossa ja aiheen kuumottavuus vain on todella konkreettisesti rajattu: siinä se maapallo möllöttää, mutta kuinka huijata fysiikan lakeja ja päästä takaisin kotiin. Mahtavaa. Avaruus on heviä shittiä. Lopun evoluutioallegoria tai esitys elämän mahdollisesta syntyperästä maapallolle asteroidin mukana on osoitus tekijöiden dawkinsilaisuudesta, kuitenkin häveliään hillitysti esitettynä.


Jonás Cuarón: Aningaaq (lyhyt – USA-Grönlanti, 2013) – Gravityn spin-off ‑lyhäri kohtauksesta, jossa Bullock viestittää radiolla Maahan: tilanne esitetään signaalin vastaanottaneen grönlantilaisen eskimon puolelta! Hauska idea, joka elokuvassakin korostuu dramaattisessa merkityksessä: saada yhteys ihmiskuntaan mutta olla kykenemätön kommunikoimaan sen kanssa.

Marienbad (29.12.2017 00:59)

Johnnie To: Drug War (Kiina-Hong Kong, 2012) – itselläni on todellinen asennevamma (?) näitä huumorintajuttomia, ryppyotsaisia nykyaasialaisia poliisi- ja trillerielokuvia kohtaan. Edes toimintakohtaukset eivät innosta, kun mielessä pyörivät 1980- ja 1990-lukujen eloisammat teokset. Jossain We Own the Nightissä tai True Detectiven molemmissa kausissa on paljon tiukempaa ja uhkaavampaa pyssytoimintaa. Ja koska honkkarin henkilöhahmot ovat mitä ovat, eivät poksahtelevat päätkään tunnu miltään. Elokuvasta puuttuu sydän. Loppukuva on mauton ja kusinen, ja myös kiinalaisia sota-aluksia merellä tunnutaan korostavan. Paska.

Tässä pitää ymmärtää, että Drug War ei ole mikään "honkkari" vaan kiinalainen propagandaelokuva, jonka tarkoitus on opettaa katsojille että huumekauppaan sekaantuminen Kiinassa on kuolemaksi. Sellaisena se on ihan kiinnostava, jos sitä vertaa niihin aitoihin Johnnie To ‑honkkareihin.