Mitä Elitisti-forumin väki katsoo 2017

Hawks: Scarface (Arpinaama, 1932) Vaikken yliarvostetun De Palman versiosta niin paljoa välitäkään kuin pitäisi, on Arpinaama-konsepti taas yksi hieno elokuvapari, joka tarjoaa samasta aiheesta kaksi eri tavalla hyvää versiota, omana referenssi-duonani Clouzot'n ja Friedkinin Le Salaire de la peur ja The Sorcerer.

Siinä, miten tämä elokuva hallitsee viihteen, dramatiikan, karikatyrismin ja nihilismin välillä seilailun, on jotain peräti maagista. Valmistumisajankohtanaan tämä on ollut jotain kerrassaan häkellyttävää mustanpuhuvuutta ja freesinnotkeiden kerronnallisten ratkaisujen triumfia. Toki yhä, on.

Scarfacen vahvuus on sen fleksibiliteetti. Yksinkertaiseen, suoraviivaiseen juoneen naamioidusta pienoismaailmasta löytyy kaikki tarvittava. Tällä ensikatsomalla surullinen kaiken pysyvyys kävi iholle. Eipä tässä paljoa olla muututtu. Eikä kummemmiksi taideta tullakaan, vaikka vaatemuodit, automallit ja aseistukset muuttuvat. *****

Laughton: The Night of the Hunter (Räsynukke, 1955) Näkemyksellinen, edistyksellinen virstanpylväs-noir, jota ei tietenkään ilmestymisaikanaan ymmärretty, mutta jonka kuvakerrontavoimaan itseluottaminen eläimineen kaikkineen on varmasti viskonut siemenet monen nykyisemmän tekijän luovaan maaperään. Robert Mitchum on tietenkin ikoninen pahissaarnaaja, ja uskontoteemalla sekä lasten riepottelulla nuorallatanssi on ollut tekijöillä melkoisen rohkeaa. Ainoastaan Rachel Cooper -(kertoja)hahmo oli makuuni turhan melodramaattinen ja alleviivaava jumalkone.

Kiehtovaksi mysteeriksi jää, millaisia elokuvia Laughton olisi voinut myöhemmin ohjata. Vai oliko kirjailija Davis Grubbilla sittenkin enemmälti osuutta asiaan kaikissa niissä loppupuolen luonnonläheisissä, varhais-terrencemalickiaanisissa visioissa? ****1/2

Franju: Le Sang des bête (Blood of the Beasts / Eläinten veri, 1949) 22-minuuttinen, ohjaajansa ensimmäinen lyhytelokuva, yhteensä noita kertyi yhdeksän. Moni lie tämän viime aikoina YouTubesta katsonut Antti Nylénin tuoreen esseekirjan sivulausemaininnan innoittamana (ping Marienbad).

Kaikenlaista lokerointiahan tulee muutenkin välttää, mutta Franjun esi-"teurastamovideo" hulmahtaa johonkin hyvin levottomuutta herättävään ei-mihinkään. Kertojaääni toteaa, että kyllähän ihmisen syödä pitää, mikä on korostunut sodasta toipuvassa maailmassa, ja hetikohta näytetään, miten tupakkaa polttavat fransmannit pistelevät karjaa hiljaiseksi niin terävin kurkunleikkaajatyökaluin, että tekee välittömästi mieli teettää itselle titaaninen kaulaliina.

Tämä toteava sivilisaatiomme varjoisamman puolen kuvasto on niin vahvasti tulkinnanhaluni ulkopuolella, ettei tunnu mielekkäältä tähdittää tai pisteyttää. Totta kai sillä, että tämä "vanha hyvä aika" viiltää katsojaakin yhä 2017, on oma vahva merkityksensä. Franjun epäselvä ja ehkä olemassaolematonkin "sanoma" lilluu mielellään harmaassa välitilassa, mutta eiköhän aika sitä ole mustannut, mikä on saavutus sekin.

Alkoi pikkuhiljaa taas tehdä mieli metukkaa, mutta menetettymaa-pyssyllä lopetettu, sekunnin murto-osassa kärpäsenraatomaiseksi käpertyvä kimo oli ihan mukava, tarpeellinen muistutus jostain transsendentistä, johon haluaisin uskoa ja jota tahtoisin totella sekä noudattaa. Ehkä löydän paremmat, kuvaavammat sanat tuonnempana.

Geyrhalter: Unser täglich Brot (Our Daily Bread, Jokapäiväinen leipämme, 2005) Uniin tuleva uni. *****

Ridley: The Reflecting Skin (The Reflecting Skin – lapsuuden loppu, 1990) Kun tämän näki elokuvakerhossa 16-kesäisenä, aukeni aivoissa melkoisen monta harmaata väylää. Nyt hiukan myöhemmin jopa ilahtui siitä, että tämä oli vieläkin synkempi kuin mitä muistin: ei tarvinnut pettyä.

Toki perusasetelma, jossa ulkopuoliset silmät (<-- brittiläis-kanadalainen tuotanto) tutkivat USA:ta, on kiehtova, mutta tapahtumapaikka ja ‑aika menettävät merkityksensä jo lähtökuopissa. Jos ei sitten lähdetä pohtimaan sitä, pystyvätkö näin mustanhäiriintynyttä tunnelmaa luomaan muut kuin britit. Liki täydellinen roolitus ja Nick Bicâtin uhkaavankaunis Oikeiden Soittimien score liu'uttavat tarinan eri elementit mestarilliseksi tragediamujuksi, jota "tummanpuhuvuus" on aivan liian lievä sana kuvaamaan. Tarvitaan mustanhuutavuutta, ennen pitkää, havahtuessa, alun alkaessa. ****1/2

Lester: The Knack... and How to Get It (1965) Upeasta tunnuspiisi-jazzvalssista tuli tämä teos tietoisuudeeni jokunen vuosi sitten. Ensin oli tyylikäs Lasse Mårtenson suomennoksensa kanssa YouTubessa, sitten John Barryn alkuperäisversio, ja nyt viimein itse elokuva.

Richard Lester. Richard Motherfucking Lester. Mitä hemmettiä miehen elokuvallisesta ajattelusta ja otteesta oikein tuumaisi? Sekä kuva- että äänitontit tuuttaavat lähes jatkuvalla otteella puolinonsenseaanista ivorcutler-beatles ‑osastoa vaihtelevalla osumatarkkuudella. Välillä ollaan peräti montypython ja georgeharrison, mutta välillä taas pudotaan matalaotsaiselle kivikasvot-osastolle, jota Spede ja Niskanen olisivat 60-luvulla halunneet täällä periferiassa aikaansaada. Loppusuora maanisine raiskaus-repetitioineen jää auttamatta hämmentävän puolelle, mutta täytyyhän silti myöntää esim. alkutekstien olevan silkkaa tyylikästä kuningaskamaa!

Lesterin tässäkin kahelissa vyörytyksessä on jotain pirunmoista kiehtovuutta, johon sittenkin vaan tulee kaivanneeksi jotain lisäterää. Rytmitystäkin, kenties, hallittuine suvantoineen? Väkisinkin pohdin, olisiko Lesteristä ollut Monty Pythonin jäseneksi? Olisiko hänellä ollut ryhmää spontanisoivaa ja entisestään surrealisoivaa annettavaa, ja vastaavasti, olisivatko pythonit John Cleesen johdolla tuoneet Lesterin haahuiluihin tarvittavaa rotia?

Vai olisikohan beatles-nonsensen ja pythonismin erillään pysymiseen ollut sittenkin hyvät syynsä? ***

Winner: The Mechanic (Mestaritappaja, 1972) Kappas, olinkin nähnyt tämän referenssibronsonin joskus varhaisaikuisuudessa. Muistin elokuvan olleen pitkäpiimäisempi. Nyttemmällä katselukerralla tarinassa näki robustimpia variaatioita Coppolan "Conversationin" umpimielinen ammattilainen ‑teemasta. Jerry Fieldingin musiikki kannattelee herkullisesti y-kromosominkatkuista, nihilististä palkkatapantaa, jonka scenessä absoluuttinen tunteettomuus naisia kohtaan näyttäisi olevan initaatioriitti.

Jossain määrin palikkamaisia ja arvattavia juonenkäänteet kyllä ovat, mutta Winnerin konstailematon, rosoinen, hyvällä tavalla töksähtelevä kerronta hännättömine in-your-face ‑loppuineen valloittaa puolelleen. Ja kun muutenkin meno on seventies-tyylikästä, niin eiköhän tässä uskalla näillä eväillä sanoa noiden 2010-luvun Jason Statham ‑versioiden olevan näkemättä yhdentekeviä. Niissä ei takuulla nähdä kalliolta putoavan moottoripyöräukkelin räjähtävän hädin tuskin maata hipaistuaan. ***1/2

Alkuperäisteoksessa Mechanicin palkkatappajat oli homoseksuaaleja. Ei riittänyt ihan Winnerin/Bronsonin tai uudenkaan version kantti tähän.. Remake on ihan ok, Mechanic Resurrection taaseen alkaa lähennellä jonkinlaista treffitoimintaelokuvaa (ilman huumoria kuitenkin).

QCine (24.2.2017 23:50)

Franju: Le Sang des bête (Blood of the Beasts / Eläinten veri, 1949) Alkoi pikkuhiljaa taas tehdä mieli metukkaa, mutta menetettymaa-pyssyllä lopetettu, sekunnin murto-osassa kärpäsenraatomaiseksi käpertyvä kimo oli ihan mukava, tarpeellinen muistutus jostain transsendentistä, johon haluaisin uskoa ja jota tahtoisin totella sekä noudattaa. Ehkä löydän paremmat, kuvaavammat sanat tuonnempana.

Juuri tuo kaunis valkoinen heppa dokumentin alussa on mielestäni se, joka "virittää" tunnelman surrealistiseksi alusta lähtien. Oleellista on se, että kohtauksessa tuo kaunis olento on kuin toisesta maailmasta, eikä se pelkää lainkaan. Se on jotenkin eteerisen rauhallinen vaikka pariisilaisköriläät häärivät ympärillä ja sitä "Menetetty maa" ‑pyssyäkin pidellään eläimen silmien edessä.

Katsoin muuten sattumalta juuri Cocteaun Kaunottaren ja hirviön, jossa myös upea valkoinen hevonen surrealistis-maagisessa settingissä: ettei vain olisi ollut sama heppa, kun Cocteaun elokuva tuli vain kolmea vuotta aiemmin! Jos Hirviön hevonen päätyikin pariisilaiselle "suburbille"!

Ridley: The Reflecting Skin (The Reflecting Skin – lapsuuden loppu, 1990) Kun tämän näki elokuvakerhossa 16-kesäisenä, aukeni aivoissa melkoisen monta harmaata väylää. Nyt hiukan myöhemmin jopa ilahtui siitä, että tämä oli vieläkin synkempi kuin mitä muistin: ---- Nick Bicâtin uhkaavankaunis Oikeiden Soittimien score liu'uttavat tarinan eri elementit mestarilliseksi tragediamujuksi, jota "tummanpuhuvuus" on aivan liian lievä sana kuvaamaan. Tarvitaan mustanhuutavuutta, ennen pitkää, havahtuessa, alun alkaessa. ****1/2

Tämä oli hurja "shokki" aikoinaan itsellenikin, ja tunnustan että myös ainoita elokuvia, joiden aikana olen... itkenyt. Leffaan todella eläytyvät varmasti ymmärtävät, että moinen reaktio on mahdollinen loppuun tultaessa. Jumalauta sentään niitä laskevan auringon kuvia bensankatkuisen pölyn keskellä, puhumattakaan scoresta. Pojan mustat (?) silmät ovat uskomattomat... Toinen voimakkaita reaktioita itsessäni aiheuttanut saman aikakauden (!) elokuva on/oli De Palman Casualties of War, mutta se on jo kokonaan toinen juttu!

->

Sam Peckinpah: The Getaway (USA, 1972) – lyhyesti ja ytimekkäästi: mestarillinen noir-rikostrilleri, jossa itse takaa-ajotarinan ohessa tarkkaillaan kahden päähenkilön (”man and woman”) keskinäistä suhdetta, kuinka molemmat ovat tulleet riippuvaisiksi toisistaan, ja miten se rahasalkku vaikuttaa kaikkeen. Epilogi Meksikon rajalla on loistava ja peckinpahiksi suorastaan yllättävän "kaurismäkeläinen", eli moraalisesti oikeamielinen ja idealistinen. Omintakeisesti tyyliteltyihin ammuskeluihin en kyllästy ikinä... kun tyyppi lentää hidastettuna selkä edellä päin porraskaiteita veret reisillä jne. En tarkoita pelkkiä luodinosumia vaan ylipäätään hidastusten synnyttämää vaikutelmaa takaa-ajokohtauksissa (Alfredo Garcia), esineiden lentäessä ympäriinsä (Cross of Iron) jnejne. John Woo on taatusti nappaillut juuri tästä Peckinpahin leffasta musiikki-ideoita ensimmäiseen A Better Tomorrowiinsa. Quincy Jones toimii ns. hienosti.

Jean Rollin: Lèvres de Sang (Lips of Blood – Ranska, 1975) – temaattisesti tämähän sopii hyvin yhteen Valerie and Her Week of Wondersin kanssa häviämättä mitenkään kriittisesti tsekkileffalle. Molemmissa leffoissa sama Freudin kaiku hieman eri painotuksin. Rollinin merenrantakohtauksissa on jotain vastustamatonta ja runollista, toisin kuin kohtauksessa, jossa nuori naisnäyttelijä muovihampaat suussa pidättelee nauruaan. Rollinilla oli selvä visio vampyyriromantiikasta ja tiettyine ”kalkkuna-arvoineenkin” visio viehättää.

Gaspar Noé: Enter the Void (Ranska, 2009) – mestarillinen meditaatio kuolemasta, subjektiivisuudesta, olemisesta ja olemattomuudesta ajassa. Eipä tässä voi oikein vastaan sanoa, tinkimätön visio ja toteutus. Yleisellä tasolla tuli mieleen: mielestäni tyypit, jotka lyttäävät Noén elokuvat ylimielisesti ja lainkaan perustelematta ovat pieniä riiviöitä. Vaikka eihän tämä ole niin vakavaa...! Voihan toki lytätä myös 2001:n, analysoida Hurjan joukon lapselliseksi ja historiallisilta puitteiltaan pääosin sepitetyksi tai arvioida että Woody Allen ei hallitse käsikirjoittamista. Sellaisia väitteitä vain on melko vaikea perustella uskottavasti. Kuinka johdonmukaisesti ”kumota” tai tyrmätä ”sex & death”, Noén vakioteemat! Noén visioita ei myöskään voi kritisoida sen perusteella, että elokuvat olisivat jotenkin lapsellisen hedonistisia, ”naikaa, naikaa!” ‑ilosanoman levittäjiä. Päinvastoin, tragedia ja tuska ovat aina läsnä ja lähellä. Mielestäni sellaiset asiat todistavat tekijän kypsyydestä, vaikka tuo pöyhkeilevä sana tuokin mieleeni jonkin ruokalajin. Kuvallisesti ja äänellisesti Enter the Void on timanttia. Ainoa keksimäni kritiikki tulkoon siitä, että autokolarin toistoa on liikaa: lopussa (siis yli 120min kohdalla) siihen yhä uudelleen palaaminen tuntuu turhalta ja venyttävältä. Muilta osin Noé manipuloi aikaa hienosti, ja uusintakatseluna tämä vierähti yhtä nopeasti kuin ekalla kerralla (kuin myös Love 3D). Pitkä versio kysymyksessä. Suomi/R&A-dvd:n sisälehdellä oleva Kalle Kinnusen luotsaama Noé-haastattelu (Image 03/2010) kiteyttää napakasti kaiken, mitä Noé tahtoo sanoa ja mitä hän merkitsee elokuvailmaisussa.

John Carpenter: Halloween (USA, 1978) – klassinen slasher toimii melkoisen hienosti edelleen. Jos tietyt kohtaukset tuntuvat ”kliseisiltä”, kannattaa elokuvaa ajatella kuin se olisi ainoa laatuaan eikä muita slashereita olisi koskaan tullut. Carpenterin avainkohtaukset ovat aidosti ns. karmivia (etenkin ruumiiden löytyminen huoneesta, komerosta jne. ja Michael Myersin ilmestymiset), ja ilmeisesti sensoritkin ovat pitäneet elokuvaa ”synkkäsävyisenä”, sillä en voi muuten ymmärtää korkeaa ikärajaa, Briteissäkin 18, vaikka elokuvassa ei ole lainkaan verta. Siisti slasher. Tohtori Loomisin pölinät ovat välillä hölmöjä, mutta ei häiritse liikaa. Millaisia mahtavat olla kaikki Halloweenin jatko-osat...? Olen aina intuitiivisesti kuvitellut, että ne olisivat kauhujatkisten ns. parempaa osastoa. Itse olen nähnyt vain osat 2 ja III, joista ensiksi mainittu oli verinen ja jälkimmäinen omaperäinen ja muistaakseni hyvin tunnelmallinen. Kertauksen paikka.

Joe Dante: The Howling (USA, 1981) – John Saylesin käsis on loistava ja hauska. Ihmissudeksi muuttuminen suorassa uutislähetyksessä yhdistäköön koko kansakuntaa! Porvareista meksikaanokaupanpitäjiin! Never trust media! Ihme että tätä ei ole vielä remaken muodossa ”herätetty henkiin”. Ihmissusi ei ole yhtä seksikäs kuin myyttinen Michael Myers ja muut... liian karvainen? Wikipediassa tosin on jotain pölinää ”uudesta tulemisesta” remaken muodossa.

Jean Cocteau: La Belle et la Bête (Beauty and the Beast – Ranska, 1946) – melkoisen hieno kokonaisuus niin universaalilta viestiltään kuin visuaalisena lavastuksena. Fantasian ja surrealismin alueella mennään vahvasti. Koko asetelma on ajaton: perheen kiltein tyttö uhrautuu isäänsä suojellakseen ja menee tämän sijasta hirviön taikalinnaan, jossa on mittaamattomia aarteita. Hirviö rakastuu kauniiseen tyttölapseen, joka on kuitenkin jo ehtinyt lupautua naimisiin ihmis-jullin kanssa. Tytön ilkeät diivasisarukset ja mieshahmot tietysti juonivat aarteen saadakseen, hirviön ja kaunottaren kustannuksella. Oletin että tämän on päätyttävä huonosti ja traagisesti Cocteaun käsissä, mutta loppuhan menee todella eskapistiseen suuntaan. Käy se noinkin. Universaali sanoma todellisen puhtaan kauneuden olemuksesta säilyy ja pysyy. Surrealistiset esineet, hahmot (elävät patsaat, käsivarsikyntteliköt jne.) sekä trikkikuvat ovat suurenmoisia. Etenkin helmikaulakoru, joka säihkyy loisteliaasti hyvän tytön kaulalla, mutta muuttuu likaiseksi köydenrepaleeksi pahojen siskosten käsissä!

Valentin Vaala: Ihmiset suviyössä (Suomi, 1948) – F. E. Sillanpää ‑filmatisointi tapahtumista suomalaisella landella yhtenä kesäiltana ja ‑yönä. Kauniisti kuvattua draamaa ja elämänvaiheiden maalailua, on niin onnea kuin tragediaa ja voimakas ”menneen maailman” tuntu valmistumisajankohtineen jne. Romaani on edelliseltä vuosikymmeneltä. Nuoren epäonnisen tukkijätkän hahmo voisi olla mistä tahansa tuon ajan melankolisesta ja harkitusta noir-draamasta. Dialogi sisältää joitain "vanhentuneita" painotuksia, mutta niin aina.

Marienbad (26.2.2017 00:06)

Juuri tuo kaunis valkoinen heppa dokumentin alussa on mielestäni se, joka "virittää" tunnelman surrealistiseksi alusta lähtien. Katsoin muuten sattumalta juuri Cocteaun Kaunottaren ja hirviön, jossa myös upea valkoinen hevonen surrealistis-maagisessa settingissä

Sallittakoon hiven poikkeamaa elokuvasta poikkitaiteen ja symbolismin puolelle, että valkoisen hevosen teema teki minulle itsensä tykö viime vuonna, kun tein suomennoksen venäläiseen romanssiin "Белый конь" (Valkoinen hevonen). Ja voi sitä ihailtavaa merkitysten merta, missä itänaapuri(kin) panee tulkitsijat uimaan: ei ollut vain eläimestä kyse, ehei! Kun valkoinen ratsu oli poissa, jäljelle jäi lumivalkoinen kuolema jne. Suorimmaksi vertailukohdaksi mieltyi "Tintti Tiibetissä"-albumi, jossa mielenterveydeltään järkkynyt Hergé purki ahdistuneisuuttaan valkoiseen väriin.


Kateeksi käy. Rikkaan symboliikkakulttuurin puuttuminen meiltä on kovin harmillista, mutta toki historian virtausten sanelemaa. Olisiko tässä kosoltikin osuutta siihen, että elokuvastommekin on jäänyt kovin yks'totiseksi, ja mahdolliset symbolit palikkamaisen kömpelöiksi?

Suomalaista symboliikkaa ->

Kaksipäisen kotkan varjossa alkaa kohtauksella, jossa Mikko Leppilampi seisoo yöllä kirkon ikkunan alla. Ikkunassa näkyy kaksipäinen kotka, jonka, kyllä vain, varjossa Mikko seisoo. Kaksipäisen Kotkan Varjossa

Georges Franju: Thomas l'imposteur (1965) ***½


Franjun filmatisointi Cocteaun sotaromaanista tuntuu ennen kaikkea kunnianosoitukselta vuonna 1963 kuolleelle monilahjakkuudelle. Jean Marais lausuu kertojanäänenä Cocteaun kauniita lauseita ja Franju pistää mukaan muutaman vaikuttavan visuaalisen oivalluksen. Monien arvostelijoiden mainitsemasta harja tulessa laukkaava hevosesta en ollut kovin vaikuttunut, koska se meni vähän liikaa eläinrääkkäyksen puolelle.


Brian De Palma: Scarface (1983) ***½


Tajusin uusintakatselussa, että tämähän muistuttaa kovasti intialaisia 1970-luvun gangsterielokuvia, erityisesti Deewaaria. Onkohan De Palma Bollywood-fani?


A. Jagannathan: Moondru Mugam (1982) ***½


Rajinikanth kolmoisroolissa piinkuvana poliisina (kulttihahmoksi noussut Alex Pandiyan) ja tämän kahtena poikana, jotka kostavat isänsä murhan. Seksiä, väkivaltaa ja päihteiden käyttöä oli sen verran, että "Adults only" ‑sertifikaatti oli hyvin ansaittu. Loppukähinässä laivan kannella Rajni käyttää nunchakuita, ja aikaisemmassa matsissa aseena olivat freddykruegermaiset pitkät metallikynnet.

Jaakko Pakkasvirta: Kesäkapina (Suomi, 1970) – maailma on muuttunut since that, mutta elokuvassa toistettavat ”yhteiskuntarakenteet” noudattavat silti yhä samaa luonnollisinta logiikkaa. Siksi tätä ei voi yksiselitteisesti väittää sisällöltään ”vanhentuneeksi” tai pelkästään 70-lukulaiseksi, vaikka tietyt retoriset painotukset ovat sellaisia, joita ei enää käytettäisi. Iskulauseet, julisteiden sabotointi jne... ”Mesitsi” on ja pysyy. Tarinassa kuvankaunis nuori suomineito menestyy valokuvamalliurallaan, mutta havahtuu jossain vaiheessa mahdollisuuteen, että häntä ja hänen persettään ehkä käytetään hyväksi ns. massintekomielessä. Hän alkaa kyseenalaistaa omaa ”vapauttaan”, jonka koko mahdollisuus alkaa epäilyttää tyttöä ja muita keskushahmoja. ”Ihanteet seuraavat tuotantoa.” Ollaan siis saman eksistentialistisen, viheliäisen paradoksin ja umpikujan äärellä kuin missä tahansa myöhemmässä tai meidän aikamme kaupunkilaisen ahdistusta kuvaavassa pläjäyksessä, romaanissa tai elokuvassa, vaikka Kesäkapina toimiikin loistavan ja kokeilevan huumorin muodossa, ei synkistelyn. Tämä ei jää brechtiläis-nouvellevaguelaisuudessaan mitenkään jälkeen siitä, mitä Ranskassa noina vuosikymmeninä tehtiin, ja leffan kokeileva kerronta on iskevää edelleen. Nykyään jos joku pyytää kirjastovirkailijaa hakemaan ”frankfurtilaista koulukuntaa”, palaa tämä varastosta käsissään joku sotkuinen Feuerbach, kahvi-, punaviini-, veri- ja spermatahrainen kovakantinen "järjen kritiikki" ja muinaisesine ojentaen sen asiakkaalle kasvoillaan hymyntapainen. Hymy ei silti välttämättä ole säälivä ja ivallinen, pikemminkin hivenen kivulias ja nostalginen, ”niin, näitäkin oli...”, ajoilta jolloin kyseisten kirjojen lukija epäilemättä pyydettiin alakertaan mukaan ”noutoreissulle”. Punaviiniä ja hyvää seksiä!!

Jos Kesäkapinan tapainen kapinampi elokuva tehtäisiin nyt, saisi se epäilemättä osakseen kyynistä vittuilua. Silti, Jari Halonen taitaa saada jopa enemmän katsojia kuin romantikko Valkeapää kahdella elokuvallaan yhteensä, eikä se ole paljon. Kaksinkertainen vääryys!

Jonathan Glazer: Under the Skin (UK-USA-Sveitsi, 2013) – omituinen alien-porukka saapuu maapallolle kauniin naisen ja tätä seuraavan prätkämiehen muodossa, tarkoituksenaan metsästää maan miehiä tarkemmin määrittelemätöntä ”consuming”-tarkoitusta varten. Ihmiskunnan käyttäytyminen ja moraali saavat haavoittuvaisen protagonisti-alienittaren (Scarlett Johansson) ahdistumaan ja kyseenalaistamaan koko touhun. Hämy-filosofinen, korkealentoinen ja äärimmäisen nautittava taide-scifi britti Glazerilta, joka on kunnostautunut aikaisemminkin omintakeisilla ja paradoksaalisilla töillään (Sexy Beast ja Birth).

Rauni Mollberg: Milka (Suomi, 1980) – syrjäseudulle sijoittuva ”Suomen Maladolescenza” pohjautuen Timo K. Mukan Tabu-romaaniin. Nuori tyttö rakastuu ”Ristus Perkeleeseen”, karismaattiseen ja juroon heinämieheen, jolle nuoren tytön rakkaus tulee jopa pienenä yllätyksenä. Siinä vaiheessa onkin tärkeää, minkä suunnan leffa ottaa: turvautuuko Ristus kohtuuttomaan julmuuteen nuoren ensirakkauden tyrmäämiseksi vai osaako/haluaako hoitaa tilanteen niin hienovaraisesti kuin mahdollista. Ja miten kyläläiset, noi winterbergiläis-jaktenilaiset virnunaamapölvästit suhtautuvat ”shokeeraavaan” uutiseen puhjenneesta rakkaudesta, joka ilman muuta kuuluu kaikille. En muista paljon romaanista, mutta kovin kauniisti ja harkitusti tilanne esitetään mestariohjaajan näkemyksellä. Alun ”se” kohtaus on kuvattu vailla eksplisiittisiä arvoja. Kaikki on todellista ja haavoittuvaista. Tässä ollaan selvästi ”ydinalueilla”, elämän, ”aikuistumisen” (latteus), palavan haaveellisuuden ja rakkaudenkaipuun sekä vääjäämättömän ”luonnon” (vauva) ajattomissa ja petollisissa metsissä, tuskan hivuttautuessa vääjäämättä pinnalle. Romaanifilmatisointi-status painaa jossain vaiheessa kuten melkein aina käy: leffa on joko vähän ylipitkä tai vaikean viimeisen kolmanneksensa tienoilla huonosti rytmitetty. Elokuva kun koostuu pitkälti hiljaisuudesta ja kasvokuvista, joten ”rytmittömyys” tuottaa välillä vaikutelman kuin katsoisi Ilmestyskirja nytin Marlon Brando ‑kohtauksia loopilla kylmässä metsässä. Aihetta on sittemmin sivuttu mm. Jussi Valtosen romaanissa Siipien kantamat, jossa yksinäinen lukio-opettaja rakastuu terävään 16-vuotiaaseen opiskelijaansa. Metsän herkkä runotyttö Milka ei kuitenkaan ole mikään lolita-hahmo. Kunnia Jumalalle!

Erkko Kivikoski: Laukaus tehtaalla (Suomi, 1973) – dvd:n kannessa lukee:”Raju kertomus työn ja pääoman ristiriidasta”, symmetrisesti kaunis jono suomen kielen oleellisia sanoja. Tämähän on kuin dokumentti, ei mikään elokuva. Ei mitään ”fake news”. Melkein sama pätee tähän kuin Kesäkapinaan: miten paljon moni suuren linjan asia on muuttunut? Tehtaita suljetaan ja duuneja menetetään, jäädään ihmettelemään velkojen keskelle, on perheitä ja ahdistusta, ja silti emoyhtiölle tärkeintä on voiton maksimointi. Ja lakia on noudatettava! Sellainen peli ei vetele elokuvan metallityöläisille, joille lankeaa irtisanominen ”lain mukaisesti”. Elokuvassa on ns. meininkiä; globalisaatiokaikuinen perusasetelma pitää yhä ikävästi kutinsa, ja leffa on kuin mikäkin trilleri, vaikka Peckinpah-kliimaksi paljastetaan heti alussa. Suoraa puhetta, shotgun-toimintaa. Yksi leffan keskeisistä tehdasduunareista on kaiken lisäksi 100% Oliver Stonen kaksoisolento. Suomessa oli melkoinen kuumottajaposse filmailemassa pitkin 70-lukua. Pakkasvirta! Jarva! Donner!! Tulio!

Louis Malle: Pretty Baby (USA, 1978) – neworleansilaisen bordellin elämää vuonna 1917. Tai ”elämää” on liioitteleva kuvaus, sillä elokuva ei sisällä juurikaan draamallista jännitettä, ja on myös vähän vaikea hahmottaa motiivit elokuvan tekemiselle. Hyviä hetkiä on, ja lapsiprostituoitua näyttelevän 12-vuotiaan Brooke Shieldsin karisma on niin voimakas, että se kantaa läpi elokuvan keston. En kyllä keksi ainuttakaan syytä, miksi katsoa tätä uusiksi... Ehkä jos opiskelisi puvustusta erikoisalanaan I maailmansodan aikainen New Orleans. Loppukohtaus on kyllä kiistattoman vaikuttava kasvoineen ja suruineen. Hyvin epätasainen ”pläjäys”.

Louis Malle: Hissillä mestauslavalle (Ascenseur pour l'échafaud – Ranska, 1958) – erikoisen juonen omaava maineikas noir/pre-nouvellevaguelainen rikostrilleri sisältää alussa erittäin typeriä epäloogisuuksia ja ”mutkia suoriksi” ‑tyylisiä ratkaisuja, mutta homma lähtee silti käyntiin ja muuttuu suorastaan jännittäväksi. Tämähän on varsinaista remake-potentiaalin juhlaa: saman tarinan voisi sijoittaa nykypäivään, ja tällaiset vähän mind fuck ‑tyyliset jutut ovatkin olleet 2000-luvulla esillä; mukaan ”vähän” teknologiaa, kansainvälistä rikollisuutta jne. En hehkuttaisi tätä ihan tolkuttomasti, mutta viihdyttävä trilleri se on. Hauska nähdä kuinka osassa tuon ajan rikoselokuvista on korostetun ”lainmukainen” loppuratkaisu, jossa poliisin ja virkavallan oikeamielisyyteen uskotaan varauksetta: Rififi, tämä, Kubrickin The Killing jne. ”Rikos ei kannata” ‑sanoman monimutkaistamisessa taisi Melville olla oleellinen tekijä.

Marienbad (2.3.2017 00:18)

Suomessa oli melkoinen kuumottajaposse filmailemassa pitkin 70-lukua. Pakkasvirta! Jarva! Donner!! Tulio!

Näin olikin! Mulle on aina ollu vähän mysteeri miksei Suomessa, edes alan elitistipiireissä aina osata arvostaa omaa uutta aaltoa, vaikka muiden maiden tuotelmia kyllä puffataan kovinkin innokkaasti. Toki näiden saatavuus oli pitkään arkistonäytösten, Suomalaisen elokuvan festivaalin ja Yle Teeman varassa, mut nyt kun näitä tuntuu olevan tarjolla niin soisi enemmän huomiota, kansainvälisestikin, tälle hienolle aikakaudelle (maamme) elokuvan historiassa.

Jos asioiden taustat kiinnostaa niin kannattaa lukea Mervi Pantin hieno (tosin akateemisviritteinen) selvitys ajan tuotanto-olosuhteista: Kaikki muuttuu. Löytynee hyvinvarustetuista kirjastoista ympäri maata. Ja Baghin Suomalaisen elokuvan kultaisesta kirjasta saa aika hyvän yleiskuvan mikä meininki oli 60-luvun lopun/ 70-luvun alun "hulluina vuosina".

Jaakko Pyhälä: Jon (Suomi, 1983) – erittäin nuoren Kari Väänäsen ensirooli pääosassa tässä energisessä nuoruus/kaverikuvauksessa, jossa nuori huligaani yrittää keskittyä ja lähtee töihin kalatehtaalle Norjaan. Alku on kokeileva ja erikoinen, mm. surrealistiset hidastukset huoltsikkakohtauksessa, jossa heitellään ruokia päin näköä, hypitään ympäriinsä jne. Turpaanvetoa ja uhittelua, myös naisia kohtaan, vailla sen kummempaa syytä kuin että se vain tuntuu miellyttävän päähenkilöä. Meininki toki rauhoittuu, ja Norjaan siirryttäessä päästään seuraamaan elämää merenrantapikkukaupungissa. Vähän ylipitkä sisältöönsä nähden, mutta veljeyden hetket tavoitetaan ajoittain oikein hienosti. Kuvaus on todella upeaa by Pertti Mutanen. Onkohan kukaan nähnyt Pyhälän ”sensuelaa”, josta suomi-Wikipedia kirjoittaa näin:

”Armon aika oli 1700-luvun Suomeen sijoittuva tarina saaresta, jonne lähetettiin kaikki yhteiskunnan epähenkilöt: sairaat, spitaaliset ja rikolliset. Elokuvaa levitettiin vain yhtenä teatterikopiona ja se sai vaihtelevat arvostelut. Teatterissa elokuvalle kertyi 330 katsojaa.”

Timo Koivusalo: Sibelius (Suomi, 2003) – katsoin tämän pelkästään jumalaisen musiikin motivoimana, ja sitä soitetaankin kiitettävän paljon. Koivusalon ”melodraama” toimii vaihtelevasti (mukana on kriitikoille vittuiluksi kirjoitettu hissikohtaus). Elokuvan parhaimmistoa ovat kohtaukset, joissa on vanha Janne-Aino ‑pariskunta. Vanhat ihmiset ovat kiinnostavia ja arvokkaampia kuin monet ”dynaamiset nuoret”; elokuvan nuoremmat hahmot vaikuttavat olevan joko möykkäämiseen taipuvaisia egosentrisiä kusipäitä tai ”herkkiä naisolentoja”, tai pelkästään ”vähän huoria”. Niitä on nähty elokuvissa liian monta vuosikymmentä liian monella eri kielellä, joten eikö kannattaisi yrittää jotain muuta elämänkertaelokuvassakin. Vaan kansa tietää! On oltava riittävän kevyttä. Itse musiikilliseen luomistyöhön olisi saanut syventyä enemmän, nyt sitä puolta sivutaan vain hetkittäin, vaikka orkesteri- ja esityskohtauksia on toki jonkin verran. Mielessä pyörivät Kieslowskin Sinisen nuottiarkit ja herkkyys, jotka Koivusalon yleisöä eivät välttämättä niin kiinnosta... Taide-/klassisen musiikin säveltäjäthän ovat ainakin säveltäessään enkeleitä

. Ja sen esittäjät pieniä paholaisia! Vaan Koivusalo taitaa olla enemmän ”viihdemiehiä”.

Rauni Mollberg:

Ystävät, toverit

(

Suomi, 1990

) – eeppinen ja kunnianhimoinen kuvaus nikkelitehtailusta ja natsi-ryssä-akselin kanssa veljeilystä Petsamossa rahamiesten taholta ennen toista maailmansotaa. Näkökulmaan tulee poikkeuksellista (ainakin ja etenkin suomifilmin osalta) syvyyttä ja raadollisuutta, koska epätyydyttävä elämä niljaisen nikkeliöykkärin rinnalla kuvataan korostetusti tämän kauniin vaimon (Stina Ekblad) näkökulmasta, ja apatian keskellä vaimo päätyy narkkaamaan... uskottavaa, rehellistä. Ei alleviivaavaa, saarnaavaa tai nuorekasta. Suurteollisuuden ja sitä ohjaavien tahojen toiminta ja paljaat motiivit käydään läpi niin julkisessa tilassa kuin ”makkarissa”. Loppukävelyn repliikit ovat unohtumattomat. Elokuva lienee ollut liian suuri Suomen kaltaiseen maahan, sillä aikalaiskritiikki taisi tyrmätä tämän melko totaalisesti(!?). Mielestäni se on upea ja huikean kunnianhimoinen elokuva. Suurkiitos vielä päätoimittajalle, nimimerkki ”Jetro Suni

lle” mainiosta suosituksesta! Pessimistinen mutta silti jotenkin palkitseva ja valaiseva kokemus. Mollberg oli myös melkoisen ”tarkovskilainen” taituri. Tässä on kuvia, jotka jäävät pysyvästi mieleen. Samoin, tietysti, ihmiskohtaloita.

PS: kuinka on mahdollista, että Asko Alanen päästettiin kirjoittamaan yhden tähden arvio legendaariseen Video-opas 95:een. En voi allekirjoittaa seuraavasta oikeastaan yhtään mitään:

”Maailmansotien välisen ajan kähinöitä Petsamon nikkelikaivoksen tienoolla. Kaivospatruunan kankea elämänmeno johtaa sivuun kiintoisimmasta aiheesta. Ylipainoisista draama-aineksista kokoon lapioitu elokuvanköntsä jurmuttaa omaa rituaalista kehäänsä. Onttoja iskulauseita ja sakkautuvia kliseitä. Lavastus-Jussi Tom Hambergille. */*****”

vs.

”Ystävät, toverit on Citizen Kanen tai Eurekan kaltainen yleistarina kyltymättömän mahdin olemuksesta ja inhimillisyyden kuolemisesta rikastumisen alttarille.”

-Tapani Maskula

David Moreau & Xavier Palud:

ils

(

Them

–

Ranska-Romania, 2006

) – elokuva johon törmäsin sattumalta (kuten moneen muuhunkin ”uudempaan” elokuvaan) Wikipedian artikkelilabyrinttien ja Amazonin super-intuitiivisen ”sinua saattaisi kiinnostaa myös...” ‑herutustoiminnon kautta. Tämä mainittiin yhteydessä niihin kauhupätkiin, joita Ranskasta noihin aikoihin tulvi maailmaan. Tämä ei onneksi ole mikään gore-elokuva, vaan pelkoon ja häijyyn terroritunnelmaan perustuva pieni 74min ”kartanoelokuva”, joka muuttuu vielä paljon ahdistavammaksi, kun on lukenut lopun ”selventävät” taustatiedot: perustuu ilmeisesti tositapaukseen. Romania vaikuttaa nihkeältä paikalta! Tosin eikös Hostelissakin jo ”vihjailtu”... Jossain määrin tuli mieleen The Strangers ‑elokuva, jossa vallitsevana se tietty ”pitkähiuksinen-nuori-japanilainen-tyttö-tuijottaa-sinua” ‑tunnelma. Ei mitään uutta ja mullistavaa mutta vanhoista kuva- ja ääni-idea-aineksista keitetty pirullinen pienokainen. Brittinä

ils

kulkee nimellä Them, Suomessa kai Uhka.

Ferdinando Baldi: Blindman (Italia-USA, 1971) – alkuteksteissä Blind Man

mutta tuo vakiintuneempi nimi näyttää paremmalta, ja sitä kantavat Saksa-devari ja ilmeisesti kaikki muutkin versiot. Näyttävä ja runsaalla budjetilla tehty komea spagu, jossa tulee ruumiita enemmän kuin parissa Djangossa. Maisemakuvaus, rauniot ja valkoisten ristien hautausmaa ovat hienoja puitteita tarinalle 50:stä ”postimyyntivaimosta”, jotka pöllitään sokealta päähenkilöltä. Näiden äärellä on mukava fiilistellä ajatusta elämästä lainsuojattomana ja tietämättömänä ”nopeasta yhteydenpidosta” tai ”käräjäoikeudesta”. Kerran vuodessa jutellaan ja ”oikeus” liikkuu hevosen selässä. Kovilla westerneillä/spaguilla on se vahvuus, että pienissäkin puitteissa elokuvissa voidaan kuvata suunnattoman merkittäviä historiallisia murroksia ja koko ”läntisen demokratian” syntyhistorian ”karumpia vaiheita”. Sen lisäksi että ne ovat eskapistisen viihdyttäviä ja viileitä! Pelkästään överit maisemat melkein pakottavat ottamaan elokuvat vakavasti, ajoilta ennen suurkaupunkeja ja lentokoneita.

Franck Khalfoun: Maniac, remake (Ranska-USA, 2012) – Elitisti-linkkimyllyn kautta päädyin hiljattain tämän remaken arvioon, jonka äärellä katselin ihmeissäni kun toimituksesta annetaan viittä starbaa ja kehutaan vuolaasti. Ja minä innostuin toki välittömästi! Olin ollut tietoinen tästä ja muista remakeista, mutten ollut kiinnostunut yhtään. Nyt osoittautui, että Maniac on sujuva ja aidosti häijy (alun kohtaus rappukäytävällä, anyone?) kauhuelokuva, jossa point-of-view ‑kuvausta käytetään onnistuneesti ja tuoreesti. Tuollaiset jutut ja uudistukset yleensä ”oikeuttavat” remaken. Lustigin överi alkuperäiselokuva on yhä paljon vakuuttavampi kaikessa ylittämättömässä dekadenssissaan (jota kai itse Tom Savini on kauhistellut, muistan jostain lukeneeni), mutta kyllä remake puolustaa olemassaolonsa nasty-elokuvien joukossa. Neonvalot ja ääniraita jyräävät. Olisi kyllä ollut hupaisaa nähdä reaktioita yleisössä, joka koostuu Elijahia katsomaan tulleista tytöistä. Tämä tärisevä Elijah ei juuri ”nakkele vitsejä” pimuille.

Dennis Iliadis:

The Last House on the Left

, remake (

USA, 2009

) – toinen kuriositeetti, jollaisiin ajattelin yhden elämän olevan aivan liian lyhyt, mutta ajattelin, että no jos nyt tämä vielä... Alkupuoli on ”parempi” kuin kosto-osuus. Se vain ei mene läpi, että ystävällisenä ja ihmismäisenä lääkärinä esiteltävä perheenisä muuttuu silmänräpäyksessä maanisesti työkaluja valikoivaksi teurastajaksi ja sadistiksi. Elokuva ohittaa kaikki mahdolliset ristiriitaisuuksien ja ”pulssin kohoamisten” yhdistelmät, joita moinen tilanne aiheuttaisi, vaikka kyseessä onkin vastaavaa käsittelyä kohdannut tytär. Kuinka raiskaaja-murhaajat ovat yhtäkkiä voimattomia humanistin edessä, vaikka alussa teurastavat kaksi poliisia autoon kuin siat. Mitään enempää elokuva ei toki yritäkään kuin suoraviivaista rape-revenge ‑fantasiaa. Leffassa häiritsee myös pari muuta asiaa: ensinnäkin nuori tyttö ja vanhempansa näyttävät suunnilleen samanikäisiltä (kuten ajan henkeen kuuluu), ja sadistisen raiskaajaporukan johtohahmo Krug on kuin muotikuvastosta tai kellomainoksesta, ulkomuodossaan ripaus Tommi Korpelaa. Sellaiset trimmatut ja komeat hahmot kuuluvat elokuviin, joissa he haluavat naida ne kauniit tytöt, joita nyt kidutetaan. Ei toimi, David Hessin kaltaiset hakatut pärstät kuuluvat näihin rooleihin! Loppukuva nyt on mitä on, ”viihdettä” joka ei enää mitenkään vaikuta elokuvan uskottavuuteen. Aika rajua seksuaalista väkivaltaa menee nykyään läpi BBFC:n sensorien. I Spit on Your Grave remake tosin on näköjään leikattu, onko se sitten ”vielä rankempi”. En tiedä jaksanko ottaa selvää. ”No jos nyt se vielä...”, epäilemättä!...

Renoir: La Grande Illusion (Suuri illuusio, 1937) Taas sitä tuli pähkittyä, miten paljon parhaita elinvuosiaan on tuhlannut kusisen VHS-kuonan vahtaamiseen, eikä vahingossakaan ole tullut nähtyä ennen 41. ikävuotta tätä mestariteosta. Sen pääteema on ainakin aikoinansa ollut epämääräinen "vanhan maailman häviäminen", mutta siinä sivussa tämä kyllä kertoi ihan kaikesta, ja vuonna 2017 elokuvasta vyörynee silmille eniten semmoinen luokkarajoista piittaamaton yleispasifismi. Päällimmäisenä ihon alle hulmahti se kaikenkattava, naiivi usko ihmisen hyvyyteen, sama usko, jota viimeksi näin Lynchin "Straight Story":ssä.

Jonkun on kuitenkin uskottava. Vaikka oltaisiin totaalisen paskamyrskyn kynnyksellä, tai jo sen riepoteltavana (Chaplinin "Diktaattori"). Onnistunut sotaelokuva, jossa ei taistella ja jossa pahoja ihmisiä ei nähdä: ihmehän tämä on.

En jaa Renoirin huolta aatelis-herrasmiesmaailman katoamisesta. Myös nykypäivän ja tulevaisuuden sodissa ovat ne omat aatelisensa. Vaikkei ole aatelinen, voi olla jalo. Ja onhan tämä oiva pointti asevelvollisuusarmeijoiden puolesta, mutta se onkin sitten jo oma aihepiirinsä. *****

Lester: How I Won the War (Kuinka voitin sodan, 1967) Renoirin pasifistaus ja taannoin nähty The Knack olivat oivina aasinsiltoina tälle sotametelisopalle.

Ja taas Richard. Lester. Richard Fuckin' Jävla Lester. Mitähittoa taas richardlester. Kyllä ei ole toista samanlaista. Jos pitää mainita lonkalta viisi assosiaatiota "60-luvusta", Lester on takuulla niiden joukossa. Äijän adhd-nonsense ‑sota räiskii silmille, muttei pommien ja miinojen voimalla, vaan sanan ja täysin määrittelemättömien absurdismien säilällä. "Jos muistat 60-luvusta jotain, et ole elänyt sitä, mutta jos tajuat mainita 60-luvulta Richard Lesterin, ymmärrät sitä edes hieman."

Minun pitäisi palvoa tätä. Mutta jokin kuoppa Lesterin iloitteluihin vain tuntuu jäävän. Tällä kertaa akilleenkantapäänään on viimeinen kolmannes, ja muutenkin komediavakavoitumisen ongelma dokumentti-insertteineen kaikkineen. Tulee hallitsematon vaikutelma muutenkin epärytmisessä kokonaisuudessa. Mielestäni Lesterin kohdalla vakavoituminen ei vain pelitä. Ymmärrän rauhansanoman, mutta Lesterin takki tyhjenee kuoleman ja muiden vakavien teemojen astuessa näyttämölle. Parhaat yksityiskohdat ovat erinomaisen villejä, mutta kääntöpuolena tosiaan on absurdismin kirous. Kun tehdään kreisiä, kannattaa varmistaa sen toimivan muillekin kuin itselle, mieluummin vielä miedoitta huumeitta.

Mutta lesterismi on kuitenkin ainutlaatuisuudessaan tärkeää. Jos yksikin lahjakas ohjaaja-käsikirjoittaja ‑visionääri onnistuu jalostamaan tätä villin häikäilemätöntä tajunnanvirta-ajattelua, ansaitsee se hatunnoston(i).

Ehkä tämän perään kannattaisi (uudelleen)katsoa Nicholsin Catch-22 (1970). Sama pihvi, mutta terävämpi ja rauhallisemmin veivattu lihamylly. ***1/2

* SIS. KATSOMISKOKEMUKSEEN EHKÄ VAIKUTTAVIA YKSITYISKOHTIA ELOKUVASTA *

Solondz: Wiener-Dog (2016) Ei sinänsä käy Todd Solondzia kateeksi: uudistumispaineet sen kun kasvavat elokuva elokuvalta. Tämän hän varmasti tiedostaa, joten perusnihilismiä on nyt nähdäkseni nostettu paikoin selkeän huumorin puolelle väliaikoineen kaikkineen. Aivan vaivattahan filmografiaansa tällainen toimiva yhdeksänmiehensaappaat-lentsu ‑tyyppinen episodikuljettelu sopii, vaikka "Welcome to the Dollhouse":n Dawnin ja Brandonin uudelleenkohtaamisen tarpeellisuudesta voidaankin olla useampaa mieltä. Ehkä oli vain hyvä, etten katsoessani tajunnut yhdistää hahmoja Solondzin esikoiseen.

Loppupuoliskoa pääsee kyllä väkisinkin vaivaamaan nähdyn solondzin tuntu, vaikkei onneksi lifeduringwartime-maisella tavalla. Henkilöt eivät oikein tahdo tehdä itseään tykö, ja dialogitkin kadottavat matkan varrella hykerryttävyyttään. Loppu satumaisuuksineen kaikkineen on toki hyvin onnistunut, vaikuttavia momentteja on siellä täällä, ja kun kestollakaan ei lotrata, olen mäyräkoiran matkaan oikein tyytyväinen, ja ehkäpä uusintakatselu jonain päivänä tekee tällekin vallan eetvarttia. ***1/2

Kuosmanen: Hymyilevä mies (The Happiest Day of Olli Mäki, 2016) Kolmas katselukerta lyhyen ajan sisään. Ei kohdallani ihan jokapäiväistä. Ehyys, kompaktin ajatellut kohtausvaihtumat ja näyttelemisen luontevuus ihastuttivat jälleen kerran. Jos nyt suurennuslasilla halutaan jotain särähdyksiä etsiä, niin ehkä se, että vuonna 1962 ihmiset eivät välttämättä sanoneet toisilleen niin usein "hei"? Semmoinen tuntuma on, että tuo hei'ittely yleistyi kunnolla vasta ysärillä, ainakin omilla kotihoodeillani. Siitä ei ole mahdottoman kauaa, kun sanottiin tuntemattomille itsestäänselvästi ensin päivää, ja heissankulttuuri oli Ruotsissa saakka. ****1/2

Janisch: Másnap (After the Day Before, 2004) Unkarin pusta ei selvästikään ole mikään actionin mekka, mutta siellä voi näemmä silti tapahtua kaikenmoista mystistä. Pyöräilevä mies kohtaa madjaarien maaseudulla lähes suomensukuista twinpeaks-ilmapiiriä, ja mihinkäs se kusinen unenomaisuus sitten eskaloituukaan, sitä paljastaa tietenkään kannata ei.

Perhanan vaativahan elokuva on. Tullaan ja mennään lähes meditatiivisissa merkeissä, mutta kuoppakohtia ei juuri synny, mistä suurkiitos kuuluu levottomuutta herättäville ääniraitavalinnoille pärtteineen ja ligeteineen kaikkineen.

Janisch reväyttää katsojan silmille erittäin vahvan loppuratkaisun, joka säväyttää, arvasi sen tai ei. Todennäköisesti ei: sen verran onnistuu elokuva yleisilmapiirillään dramaturgiasilmää kääntämään. Jos pitäisin elokuvakoulua tai ‑kursseja, Másnapin loppusuora olisi niissä oppikirjaesimerkki upeasta, eurooppalaisesta kliimaksikuvakielestä, jollaista amerikkalaiselle tekijälle ei tulisi mieleenkään. Katsojalle ei ole pakko kertoa kaikkea.

Eipä ole webissä Attila Janischista paljoa juttua muilla kielillä kuin unkariksi. Näin taitava kerronta, jossa haahuilusta ja tragediasta saadaan titaaninvahvaa ilman verta ja shokkeja, ansaitsisi tulla nähdyksi ja tiedetyksi useammin silmäparein. ****

QCine (7.3.2017 19:46)

Kuosmanen: Hymyilevä mies (The Happiest Day of Olli Mäki, 2016) Kolmas katselukerta lyhyen ajan sisään.

Se on niitä elokuvia, jotka tulee katsottua pikauusintana melkein itsestään. Näyttelijät ovat vain niin totaalisen alueella.

Hymyilevän katsoin kaksi kertaa, mutta uudemmista elokuvista "enemmän kuin kaksi kertaa" olen katsonut Aleksi Salmenperän Häiriötekijän ja Charlie Kaufmanin Anomalisan. Ei voi saada "tarpeeksi".

23. George P. Cosmatos: Cobra (1986)

Kuinka muisti pettääkään meidät ja aika sumuttaa silmät umpeen siinä sivussa? Kolme vuosikymmentä sitten tämä oli osapuilleen kovin mahdollinen elokuva, mutta nyt... niin mitä oikeastaan edes odotin? Cobra tappaa tietysti talossa ja puutarhassa, mutta keitä ne helkutin kirveiden kilkuttelijat oikein olivat? Ja kuinka monta loogista reikää saakaan mahdutettua juoneen? No, oli siinä sentään se hieno Cobran auto...


24. Richard Lester: The Knack... and How to Get It (1965)

Tässä on se kaikki hyvä – ja huono – mikä tekee Richard Lesterin leffoista Richard Lesterin elokuvia. Aadeehoodeetähän tämä on alusta loppuun, mutta viihdyttävää sellaista. Michael Crawford vetää (jälleen kerran) loistavan roolin hieman hukassa olevana reppanana, jonka mitättömyys ja kyvyttömyys ovat suorastaan esi-arthurdentmaisia.


25. Philip Ridley: The Reflecting Skin (1990)

Synkkä tarina, jossa jokainen on oikeastaan jumissa ja onneton. Melko raskasta materiaalia, eikä ihan jokaiseen tilanteeseen, mutta näkemisen arvoinen yhtäkaikki. Nuori Viggo Martensen istuu osaansa kauniisti ja Lindsay Duncan tekee nyt sitä taattua työtään josta neito tunnetaan. Nuorempi minä olisi ehkä lannistunut tarinan tummuuden edessä, mutta nyt kaikki tuo kuolema ja suru tuntui suorastaan tilanteeseen istuvalta.


26. Irving Pichel: Destination Moon (1950)

Ja että tällaista pystyttiin/osattiin tehdä jo armon vuonna 1950? Tunnustan heti alkuun, että lähdin katsomaan Destination Moonia pieni virne naamalla. Luulin että tässä on taas yksi pöhkö 50-luvun sci-fi kalkkuna, mutta mitä vielä? Tämähän oli mahtava elokuva, uskottava tarinassaan, mukaansatempaava draamassaan ja toimiva yksityiskohdissaan.


27. Don Siegel: Coogan's Bluff (1968)

Parasta ei-Callahan Eastwoodia ennen vuotta 1970? Ainakin jos lasketaan vain poliisi-trillerit. Lisää luoteja poliiseille – ja suuremmat valtuudet tietysti.


28. David Flores: The Immortal Voyage of Captain Drake (2009)

Tästä pökerryttävän hämmentävästä elokuvasta Poikain seikkailuelokuvat ‑ketjussa.


29. George Lucas: American Graffiti (1973)

Nostalgia on seniilin paras kaveri, totesi eräskin bändi joskus, mutta onhan tällaisessa nostalgian lämmössä jotain herttaista.


30. Attila Janisch: Másnap / After the Day Before (2004)

Unenomainen, meditatiivinen kokemus, jonka olin nähnyt vain kerran aikaisemmin joskus aikoja sitten. QCinen osuu kiistatta oikeaan verratessaan pustan meininkiä vinoutuneeseen Twin Peaksiin jossa mikä tahansa on mahdollista – mustalla sivuvireellä ryyditettynä.


31. Juho Kuosmanen: Hymyilevä mies (2016)

Olipahan hieno kokemus. Tunnustan että olin jotenkin asettunut tätä leffaa vastaan, ainakin alitajunnassani, ties mistä syystä. Mutta mikä olikaan lopputulema? Aivan uskomattoman hieno, elämänmakuinen teos, jossa kaikki on yksityiskohtia myöten kohdillaan. Roolitus on onnistunut, kuvaus vakuuttaa ja äänimaisemakin seisoo tukevasti finno-ugrisilla jaloillaan. Lopun nyrkkeilykohtauskin on näppärän napakka, turha sitä on lähteä ragingbullien kanssa kisaamaan.

23. George P. Cosmatos: Cobra (1986)
Kuinka muisti pettääkään meidät ja aika sumuttaa silmät umpeen siinä sivussa? Kolme vuosikymmentä sitten tämä oli osapuilleen kovin mahdollinen elokuva, mutta nyt... niin mitä oikeastaan edes odotin? Cobra tappaa tietysti talossa ja puutarhassa, mutta keitä ne helkutin kirveiden kilkuttelijat oikein olivat? Ja kuinka monta loogista reikää saakaan mahdutettua juoneen? No, oli siinä sentään se hieno Cobran auto...

Cobran paras antihan on juliste. Samaan paikkaan on saatu täysin överi, mutta ääricool asefetissi, jatimatic ja henkeen sopiva tagi; Crime is the disease. Meet the Cure. Harmi ettei elokuva sitten millään tavoin edusta julisteen henkeä, mutta Cannon-tuotantohan tämä oli...

Jakel (11.3.2017 12:10)

Cobran paras antihan on juliste. Samaan paikkaan on saatu täysin överi, mutta ääricool asefetissi, jatimatic ja henkeen sopiva tagi; Crime is the disease. Meet the Cure. Harmi ettei elokuva sitten millään tavoin edusta julisteen henkeä, mutta Cannon-tuotantohan tämä oli...

Kyseinen juliste oli muuten omassa huoneessa silloin muinoin kunniapaikalla. Hammastikku, aurinkolasit ja jatimatic, jonka päässä taisi olla joku tyylitelty liekki. Leffan uskomattomampia pätki ovat Cobran tilitykset tuomareiden ja muiden nössöjen osaamattomuudesta. Voi niitä Reagenin aikoja...

MiR (11.3.2017 14:06)

Jakel (11.3.2017 12:10)

Cobran paras antihan on juliste. Samaan paikkaan on saatu täysin överi, mutta ääricool asefetissi, jatimatic ja henkeen sopiva tagi; Crime is the disease. Meet the Cure. Harmi ettei elokuva sitten millään tavoin edusta julisteen henkeä, mutta Cannon-tuotantohan tämä oli...

Kyseinen juliste oli muuten omassa huoneessa silloin muinoin kunniapaikalla. Hammastikku, aurinkolasit ja jatimatic, jonka päässä taisi olla joku tyylitelty liekki. Leffan uskomattomampia pätki ovat Cobran tilitykset tuomareiden ja muiden nössöjen osaamattomuudesta. Voi niitä Reagenin aikoja...

Jostain syystä ainoa tähän elokuvaan liittämäni kirkas muistikuva on Stallone leikkaamassa kovettunutta noutopizzaa saksilla aamupalaksi.

Täältä yksi ääni lisää alkuperäisjulisteelle. Etenkin tuo pyssyn päässä kuumottava liekki (?) on jäänyt mieleen. Muistelin että se olisi ollut enemmän sellainen (Exterminator-tyyliin) odottavaisena lepattava, mutta onkin "rajumpi":

Pääroisto "Night Slasher" on nimetty kuin Judas Priestin biisi. Kyseinen näyttelijä on jäänyt mieleen myös X-Filesista.