Barry Jenkins: Moonlight (USA, 2016) – parhaan elokuvan Oscar-voittaja on oikeastaan yhdistelmä Ruben Östlundin Playta (kiusaajanilkkeineen), Susanne Bierin huume- ja kostotematiikkaa, Gus Van Santin vieraantumiskuvausta ripauksella Lee Danielsia, Brokeback Mountainia jne. Leffassa kuvataan mustaa ihoa jotenkin ennennäkemättömän maagisesti, ei vähiten aivan viimeisessä kuvassa: valkoinen iho ei näytä tuolta! Elokuvan yhtenä mottona onkin, että ”kuunvalossa musta näyttää siniseltä.” Kivulloinen ja kiistattoman laadukas draama, joka on kuvattu ja ohjattu hyvällä tyylitajulla. Gaalassa taidettiinkin vilauttaa elokuvan vahvimpia kohtauksia, joista ”jääpalakohtaus” on jo melkein Gaspar Noé ‑tasoa kuvaustekniikkansa osalta, joka luo sen tietyn sykkivän ja häiritsevän vaikutelman. Sivuosapystin saanut jäbä sekä itse päähenkilö ovat harvemmin nähtyjä hahmoja, joten kyllä elokuvaa voi suositella. Vaikea aihe, vakuuttava toteutus, ja mitä enemmän päähenkilön elämänkaarta kelaa, sitä karummalta se tuntuu. En ehkä ihan viittä lähtisi antamaan (kuten HS) mutta neljä varmasti.
Kenneth Lonergan: Manchester by the Sea (USA, 2016) – pitkä, reilusti yli kaksituntinen vakava draama erinomaisen Casey Affleckin pääosittamana. Toisin kuin Moonlightissa, tässä ei ole mitään ”visuaalista” vaan kuvaus on hyvin toteavaa ja neutraalia... Käsikirjoitus on hyvä ja mukana on sopivasti huumoria, mustaa ja kuivaa. Affleck on sisäistänyt hiljaisen, traumatisoituneen ja piinatun duunarimiehen olemuksen upeasti. Siinä on mies, joka ei suostu harrastamaan ”small talkia”. Leffa on laadukas ja sielukas kuvatessaan järkyttävää tragediaa, joka muokkaa kaikkien siihen joutuneiden loppuelämää ja ”suuntia” pysyvästi. Käsis-Oscar on ymmärrettävä, samoin miespääosa. Moonlight ja Manchester kuuluvat niihin elokuviin, joiden jälkeen ei jälleen kehtaa valittaa ihan mistä tahansa bullshitista.
J Blakeson: The Disappearance of Alice Creed (UK, 2009) – twistiä, twistiä ja twistiä, joita ei voi aavistaa etukäteen. Mukavasti ”twistaava” Wachowskien Bound-leffan mieleen tuova melkein pelkästään yhteen sisätilaan sijoittuva kidnappaustrilleri, josta mieleen jää mm. hupaisa jakso, jossa pienen luodinhylsyn hävittämisestä muodostuu ongelma.
Rauni Mollberg: Maa on syntinen laulu (Suomi, 1973) – en tiedä mitä muut ajattelevat ”Mollesta”, kuten ”tuttavallisesti” laitetaan, mutta onhan tämä selvästi yksi kaikken aikojen kovimpia kotimaisia tekijöitä. Eeppinen sirpalemuoto sopii täydellisesti romaanifilmatisoinnille. Naamataulut ovat täydellisiä ja kohtaukset raadollisia, kauniita ja unohtumattomia. Tekisi mieli sanoa, että silkkaa runoutta. Niitä elokuvia jotka pakottavat tuntemaan luissa ja ytimissä millaista oli elämä vanhanaikaisessa Suomessa. Kaikki kohtaamiset olivat erilaisia, merkityksellisempiä ja kohtalokkaampia.
Risto Jarva: Työmiehen päiväkirja (Suomi, 1967) – porvariperheen tyttö ja duunarijäbä menevät naimisiin 60-luvun Suomessa. Seuraa työpaikan vaihtoa, arkeen totuttelemista ja sen havaitsemista, että se V*TUN avioliitto ei vastannutkaan odotuksia... Kauniisti mustavalkoisesti kuvattu laatuelokuva Kesäkapina-tyyliin, vaikka jälkimmäinen on humoristisempi ja kokeilevampi. Työmiehessä on myös erittäin synkkiä sävyjä (sotamuistot). Läpileikkaus yhteiskunnasta ja ”ajankuva”, joka on oikeastaan vanhentunut vain tietyn dialogin osalta tyyliin ”meidän kuule pitäisi hankkia puhelin.” Elina Salo on ihastuttava.
...ilman kummempia loogisia epäselvyyksiä suomalaisesta sosiaalisesta realismista jatketaan matkaa suuntaan ->
”Frank Martin” (Marino Girolami): Zombi Holocaust (Italia, 1980) – nautinnollinen italokauhu on erinomaisesti rytmitetty, mikä onkin kriittisen tärkeää näissä muilta osin ”taiteellisilta arvoiltaan vaatimattomissa” legendaarisissa hupailuissa. Dialogi, zombiet, näyttelijät genren oleellista kärkeä.
Fernando Di Leo: I ragazzi del massacro (Naked Violence – Italia, 1969) – loputtoman dialogiryöpytyksen ja pölötyksen muodossa etenevä katurealistinen draama, jossa myös trillerin osasia. Koko elokuva perustuu raiskausmurhan tutkimukseen poikakoulu/kurinpitolaitoksessa erilaisten rumien italialaispärstien täyttäessä ruutua. Taitavana kertojana ja kuvaajana Di Leo saa elokuvan pysymään kasassa ja kiinnostavana, vaikka pakostakin homma uhkaa sekavoitua loppua kohden, kun on ”tahdin kiihdyttämisen aika”. Tarantino varmasti arvostaa elokuvan puheliaisuutta. Ihmisolennon herttaisuuden kuvauksessa ollaan taas suunnilleen taajuuksilla Last Exit to Brooklyn ja Avere vent'anni. Onkohan Harmony Korine imenyt ”vaikutteensa” näiltä...
Aki Kaurismäki: La Vie de Bohéme (Boheemielämää – Ranska-Suomi, 1992) – tässäpä olikin enemmän huumoria kuin olin muistikuvissani kuvitellut. Sävyltään tämä on erilainen kuin Kauriksen Suomi-filmit, joiden päähenkilö(t) ovat aina korostuneemmin melankolisia ja haaveilevia. Boheemikolmikon elämään sisältyy kuitenkin erilaista kujeilua ja jopa pientä opportunismia, mutta elokuvan pointtihan on lopussa, joka on jäätävän upea ja unohtumaton: on aika saavutus tehdä 90-luvulla elokuva, jonka voisi ongelmitta uskoa lähteneen 30- ja 40-lukujen mestarien kynästä ja kamerasta.
Tom McCarthy: Spotlight (USA, 2015) – tämä ”true story” suorastaan ylitti odotukset, ja voi huoletta myöntää, että parhaan elokuvan ja käsikirjoituksen oscarit 2016 menivät oikealle teokselle. Journalistien työn kuvauksena sekä tietysti katolisen kirkon ”ongelmakohtien” vakuuttavana esityksenä tämä on miltei pakkokatsottavaa aiheesta vähänkin kiinnostuneille. Pohjatiedoista huolimatta elokuva säväyttää ilmiön laajuden paljastuessa... Lopputekstejä myöten. Elokuva on toki melko ”kirkkokriittinen” (kohtaus jossa toimittajanelikko kommentoi suhdettaan uskontoon on osuva), muttei mitenkään kohtuuttomasti, sillä lopulta tiettyjä faktoja vastaan on vaikea esittää kaunisteluita. Näyttelijät ovat täydellisiä, kerronta niin sujuvaa että tämä on oikeastaan trilleri. ”Hyväksikäyttävien pappien psykoseksuaalinen kehitys on henkisesti 12-13 ‑vuotiaan tasolla...” Vaikuttava on myös tapa, jolla elokuva pienin vivahtein, yksityiskohdin ja painotuksin kertoo hyväksikäytettyjen tavoista ”selviytyä” ja heidän omasta seksuaalisuudestaan aikuisuudessa tuon synkän menneisyyden varjossa. Nerokas käsikirjoitus.
