Mitä Elitisti-forumin väki katsoo 2017

*AAVISTUKSENOMAISTA SPOILERIVIVAHDETTA*
Jarva: Työmiehen päiväkirja (1967) Näyttäisi kestävän uusintakatseluita. Vuodatetut hikipisarat välittyvät montaaseista ja äänisuunnittelusta, aikaansaaden taidokasta sujuvuutta. Ulkomaiset vaikutteetkaan eivät mene apinoinnin puolelle. Juuri tällaisia rosoisia, sävyt käsittäviä elokuvia on hyvä katsella, jos haluaa edes jotenkin hedelmällisesti huomioida käynnissä olevan Suomi 100v ‑juhlavuoden.

Ja se loppu, se malickiaaninen loppu. Kyllä arvosanaa on nyt pakko hieman vielä korottaa. ****1/2

Edwards: Monsters (2010) Kääpiöbudjetin näppärä, opinnäytetyömäinen tunnelmapala. Jotenkin tv-sarjapilottimainenkin, ihan miellyttävällä tavalla sentään. Pitää, minkä lupaa: on hirviöitä, vähintään kaksi. Painopiste on kuitenkin ulkopuolisen uhan luomisessa pienin keinoin: äänin, kyltein, televisioiden uutiskuvin. Ehkei aineksia ihan kokopitkään ole, mutta hirviöstöltäpiilotteluun on saatu mukavaa imua. Ja onhan USA:n ja Meksikon raja tapahtumapaikkana mielenkiintoinen, olletikin, kun se Trumpin muuri on näemmä saatu valmiiksi...

Edwardsin ote näemmä huomattiin, sillä myöhemmin mies päästettiin ohjaamaan uusi Godzilla ja Star Wars Rogue One. Kyllä näissä monstereissa on semmoinen pieni erikoiskutina, jollaista ihan kuka tahansa aficionadoniilo ei noin vain aikaansaa. ***

Tarantino: The Hateful Eight (2015) Ei tätä ysärin two-hit-wonderin auttamattoman laaheaa pop-masturbointia enää oikein jaksa. Mainio roolitus, Morriconen loistava musiikki ja Greg Nicoteron erinomaiset veri- ja yrjökekkerit kannattelevat tätä 160-minuuttista, tarantinoudestaan itsetietoista, kertakatseltavaa ähräämistä. Onneksi tässä ei ole kyse vanhenemisestani tai uloskasvamisestani: jo Jackie Brown tökki aikoinaan. ***

Tibbets: White Bear (Black Mirror S2E2, 2013) Charlie Brooker on nero, Black Mirror viiltävän viisasta tv-eccehomoilua, tärkeä tämänpäivän twilightzone. *****

Malle: Zazie dans le Métro (Zazie – Pariisin päiviä, 1960) Mitä nyt actuaalista helvettiä: mihin tämä kreisikomiikan euro-virstanpylväs oikein on unohdettu? Sammakonsyöjät jaksavat vuosikymmenestä toiseen kuulutella kilvan sitä iänikuista tatiansa, mutta jättävät tämän kvaliteetti-preAmelie-pariisipöljäilyn huomiotta?!? Alussa sen pelkäsi olevan pikkusormi pystyssä keikistelevää helenapetäistö-viehättävyyttä, mutta jossain vaiheessa Richard Le Ster:iaaninen vyörytys saa vallan. Elokuva myös selvästi itse ilmoittautuu anarkokomiikan jatkumoon MAD-lehti ‑viittauksineen kaikkineen.

Jään kauaksi aikaa puistelemaan päätäni, että miten näin typerä stereotyyppikavalkadi voi olla näin hyvä. Louis Malle kumartaa juuri oikeiden esikuvien suuntaan, luonnollisesti mykkäelokuvastoon saakka kouraisten.

Merdeleenmoisen timmeiksi hiotuissa otoksissa on niin runsaalti viuhketta ja bongattavaa, ettei yksi katselu ainakaan normaalinopeudella tälle riitä. Fight Clubissa oli se penis, tässä oli musta mies. Hirnun tuolle vielä roiman tovin. Taas olen hieman valmiimpi merkitsemään pöytäkirjaan, että kaikki komedia on keksitty jo. ****

Terrence Malick: Song to Song (USA, 2017) – no olihan se kova... mutta on oltava malickiaani arvostaakseen visiota, jossa ei ole mitään uutta (paitsi vaihteleva aikataso ‑kerronta) ja jonka hahmot ovat yhtä itsepäisiä kuin kolmessa edellisessä elokuvassa. Knight of Cupsin tavoin tässä liikutaan viihdeteollisuuden maailmassa, jossa kukaan ei ole onnellinen. Malickin hahmot ovat tavallaan jääneet teini-ikäisen tasolle. Tyttö- ja poikaystävistä jutellaan ja murehditaan. Erona vain se, että hahmot ovat jo niin varttuneita, että mikään elämässä ei voi heitä enää yllättää tai ilahduttaa, ja se mitä kaivataan osoittautuu usein pettymykseksi. Hahmoja ei myöskään juuri kiinnosta muuttua tai ”kasvaa”, sillä ”kypsyminen” merkitsisi luopumista omasta tinkimättömän romanttisesta luonteesta ja seurauksena olisi apatia, konformismi, itsepetos, hyvinvoiva kuluttaja. Malickia eivät kiinnosta ”aikuiset” pätkääkään, nuo loisteliaat ihmiset, joita yhdistävä piirre on muiden neuvominen ja kateus.

Malick on siis toivoton tapaus ja se on loistavaa! Ryan Goslingin seinällä on tietenkin vielä iso kuva Arthur Rimbaud'sta. Naiset Rooney Mara ja aina hätkähdyttävä Natalie Portman sekä kyyninen musiikkituottaja Michael Fassbender joutuvat kaikki toteamaan, etteivät ole koskaan tunteneet itseään eivätkä välttämättä koskaan tulekaan tuntemaan... Kokeileva kuvaus jatkaa Knight of Cupsin linjoilla eli hypnoosinkaltaista tunnelmaa maalaillaan. Niiden, jotka pitivät He ovat paenneet ‑elokuvan loppuratkaisusta, luulisi olevan fiiliksissä myös Song to Songin lopussa. Tinkimätön visio.

Greg McLean: The Belko Experiment (USA, 2017) – vajaa satakunta toimistorottaa lukitaan sisälle kompleksiin, ja sadistinen ääni kaiuttimista ilmoittaa, että tappamisen on alettava ja edettävä. Niskoittelijoilta poksahtaa pää, ja luonnollisesti yhtiön ”alfat” ymmärtävät ensimmäisinä, että oma nahka on pelastettava. Moraalisesti oikeamielinen päähenkilö (John Gallagher Jr.) yrittää säilyä hengissä, olla tappamatta muita ja saada selville koko ”sosiaalisen kokeen” tarkoituksen kulissien takana. Wolf Creekin aussiohjaajan uusin on silkkaa videopelimäistä ja kovaa väkivaltaa vailla muuta ”sisältöä”. Äänitehosteet kenties lisäävät väkivallan säväyttävyyttä sen lisäksi, että koko perusidea on melko kipeä. Onneksi mukana on myös mustaa huumoria nykypäivän kilpayhteiskuntaan ja menestymiseen liittyen. Indiemäisen elokuvan on käsikirjoittanut satoja miljoonia tuottaneen Guardians of the Galaxy ‑jymysarjan ohjaaja James Gunn. High concept?

Harmi kun Wolf Creekistä (tai esim. Dredd 3D:stä, joka sijoittuu samankaltaiseen tornitaloon) poiketen elokuva ei ole kovinkaan visuaalinen tai näyttävä, lähinnä kliinisen ankea ja televisiosarjamainen. Elokuva jonka voi mennä katsomaan ainoastaan vääristä syistä.

Jason Zada: The Forest (USA, 2016) – laatu-kummituspätkien sarja jatkuu, tällä kertaa etsitään kadonnutta, angstiin ja itsetuhoisuuteen taipuvaista amerikkalaista kaksoissiskoa japanilaisesta itsemurhametsästä Fujin helmassa.

Yūrei

'den, kummitusten tai henkiolentojen, oletetaan liikkuvan metsässä, jonne surulliset ihmiset hakeutuvat etsimään lopullista yksinäisyyttä.

Metsää kuvataan elokuvassa erittäin kauniisti, se ikään kuin elää blairwitchmaisesti. Persoonalliset, etäisesti jenniferlawrencemaiset kasvonpiirteet omaava päähenkilö (Natalie Dormer) ja miellyttävä ”japanilainen” viipyilevyys ja metsän rauhallisuudessa kylpevä kummitustunnelman kehittely pitävät mielenkiintoa yllä kuin Ringussa. On aina mukava nähdä uusia keksittyjä keinoja katsojan säikäyttämiseksi, tällä kertaa odottamattoman sävärin tarjoaa

Dan Mintz: American Crime (USA, 2004) – luulin tämän olevan se Elitistissä arvioitu pätkä, jota ei tietenkään ole Suomessa julkaistu. Watched by accident, siis. Pieni rikostutkimushalpis jaksoi kiinnostaa mm. Cary Elwesin melko ärsyttävän mutta karsimaattisen feikkireportterihahmon sekä Annabella ”Romeo is Bleeding” Sciorran kaltaisten perushyvien näyttelijöiden ansiosta, eikä kuvauksessakaan mitään vikaa ole. Sekava ja yhdentekevä tarina, jossa jahdataan videokasetteja lähettelevää stalkkaaja-murhaajaa.

James DeMonaco: The Purge (USA, 2013) – vuonna 2022 Yhdysvalloissa ”rikollisuus on ennätysalhaisissa lukemissa” eikä väkivaltaakaan juuri esiinny. Kaikki on ”New Founding Fathers” ‑nimisen poliittisen think-tankin kehittelemän ”Puhdistuksen yö” ‑konseptin ansiota: yhtenä 12-tuntisena yönä vuodessa kaikki rikollisuus, mukaan luettuna murha, on sallittua ns. paineiden poiston nimissä, ja siinähän on oivallinen aihe dystooppiselle selviytymistrillerille. Keskiluokkaisen perheen ovelle ilmestyy häijysti virnuileva sadistilauma, joka haluaa listiä taloon hetkeä aiemmin kätkeytyneen kodittoman mustan miehen (”non-contributing members of the society”). Nämä pahikset ovat kuin Kellopeli appelsiinin huligaanit Saha-naamareissa. Lopun twisti ansaitsee melkein 5/5. Jos siis on onnistunut eläytymään tähän miellyttävään pikku pöhköilyyn niinkin hyvin kuin minä. Thus,

viimeisen päälle hiottua ja loivennettua viihdettä: elokuva ei ole liian väkivaltainen (Platinum Dunes...), jotta teinit eivät olisi päässeet katsomaan, ja toisaalta se tarjoaa pintapuolista pähkäiltävää vaurauden jakaantumisesta yhteiskunnassa ja ”kunniallisten kansalaisten” ihon alla kihisevästä väkivallan potentiaalista. Toisiaan salaa kahdehtivat pahantahtoiset, rikkaiden aviomiesten noita-akat näyttäytyvät inhottavampina kuin ebola-viruksen terminaalivaihe: leffan voi myös nähdä satiirisena trumpismin ”profetiana”, jossa työttömyys Yhdysvalloissa on historiaa ja Amerikka on taas suuri.

David F. Sandberg: lights out (USA, 2016) – säikyttelevä ja laadukas alle 80min. kummituspätkä ei sisällä juurikaan uutta, mutta pienistä puitteista otetaan irti se pimeyden ja laihojen, kouristuksenomaisten hahmojen synnyttämä yhteisvaikutus: pelko. David F. Sandbergin tarina 3-minuuttisen YouTube-lyhärihitin tekijästä ensiohjaajaksi Hollywoodin on melko uskomaton. Jos joku ei ole vielä nähnyt, pitkä elokuva perustuu siis tähän:

https://www.youtube.com/watch?v=kNbJE0y29_c

Kummituksen ja valokatkaisimen yhteys on niitä huomaamattoman friikkejä ideoita, jotka voivat kantaa pitkälle. Kyseisen lyhärin olisi voinut kuvata missä tahansa opiskelijahuoneistossa pienellä määrällä ”amatöörikamaa” – kaikki lähtee näemmä alkuperäisideasta, joka voi olla miten ”pieni” tahansa.

Steve Beck : Thir13en Ghosts (2001) *½

Rikas eksentrikkokeräilijä kuolee ja jättää sukulaisperheelleen perinnöksi mystisen talon kummituksineen. Melko yhdentekevä kauhuelokuva gorella varustettuna.


Roman Polanski : Rosemary's Baby (1968) ****½

Erinomainen kauhuelokuva joka kestää useampiakin uusintakatseluja. Blu-rayn kuvanlaatuakin voi kehua. Klassikko.


Sydney Pollack : Three Days of the Condor (1975) ****

Salaliittotrilleri jossa CIA:n leivissä työskentelevä mies joutuu pahaan paikkaan kun hänen yksikkönsä joutuu puhdistuksen kohteeksi. Pollackin laadukkaasti ohjaama trilleri, jossa pääosissa nähdään Robert Redford ja Faye Dunaway.

76. Matti Kassila: Kaasua, komisario Palmu! (1961)

Nimessä kerrotaan jo mistä on kyse, eli kaasua on saatu hiukan liikaa kuin on terveydelle hyväksi, mutta oliko se murha? No tottakai se oli! Sarjan toinen elokuva tekee Palmun nuorelle apulaiselle, lain ylioppilas Virralle, ns. Gimlit. Eli hahmo muuttuu komedialliseksi keventeeksi jo liiankin kanssa, eikä enää oikein toimi. Hieman heikompi on myös kuvaus, vaikka mukana on joitain todella hyviä ideoita. Tiedä sitten oliko ohjaajan ja kuvaaja Esko Nevalaisen yhteistyö jostain syystä vaikeampaa, kuin Kassilan ja ensimmäisen osan kuvanneen Olavi Tuomen.


Rooleihin on saatu kovasti samoja naamoja, mutta Elina Salo ja Pentti Siimes vetävät kummatkin roolinsa sellaisella voimalla, että pulinat pois. Aino Mantsas nappaa myös pinnat pienellä, mutta sitäkin tärkeämmällä, roolillaan. Parikymppinen Esko Salminen oli myös hauska huomata joukosta. Ja kohtaus jossa Kuurna ja Lankela saavat herätyksensä, sekä siitä eteenpäin, on aivan loistava.


77. Anatole Litvak: The Long Night (1947)

Film noir ‑helmi jossa Henry Fondan puhtoinen esimerkkimies kohtaa pahuuden (Vincent Price) ja epäilyksen (Barbara Bel Geddes). Hetkittäin hieman hapuileva, mutta merkittäviltä osin viihdyttävä elokuva. Takautumat toimivat, muistot piinaavat ja ratkaisut roikkuvat raskaassa ilmassa, kuinkas muutenkaan. Yllättävän paljon kuluu myös luoteja.


78. Jeff Wadlow: Kick-Ass 2 (2013)

Olipas väsähtänyt ja turha jatko mitä mainioimmalle elokuvalle. Kick-Ass on miltei sivuhenkilö tarinassa, jossa on aivan liikaa hahmoja. Colonel Stars and Stripes on sieltä piristävämmästä päästä, mutta The Motherfucker ja hänen crewnsa ovat kyllä heppoista sakkia. Uh-huh. Onneksi Suicide Squad ei ollut tällaista lantaa.


79. Howard Hawks, Arthur Rosson: Red River (1948)

Suuresta karjaelokuvasta klassisten westernien ketjussa.


80. Matti Kassila: Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962)

Tämä taitaa olla se tasaisin näistä kolmesta ensimmäisestä Palmu-elokuvasta. Henkilöt ovat kehittyneet huomattavasti verrattuna aiempaan ja nyt Matti Raninin esittämä Virta on viimein valmis astumaan johtoon. Palmu siirtyykin vanhemman valtiomiehen arvokkuudella selvästi taaemmas murhan ympärille syntyneen vyyhdin ensin mutkistuessa ja sitten selkeytyessä. Uusi aikakausi vyöryy päälle niin nuorten, näiden kulttuurin kuin koko arvomaailman mullistumisen myötä. Onko vanhalle veteraanille enää tilaa, kun uusi koneisto käy täydellä höyryllä? No on tietysti, sillä eihän siitä mitään tulisi jos Virta joutuisi tekemään kaiken itse.


Itse juoni ei yllä kenties aivan kahden edellisen osan tasalle, mutta elokuvassa on myös huomattavan vahvoja jaksoja, jotka nousevat koko Palmu-jatkumon kärkeen. Suomen suhde menneeseen nousee esiin sieltä ja täältä, Pentti Siimeksen esittämän toimittaja Nopsasen toimiessa eräänlaisena omantunnon äänenä. Toisessa ääripäässä on Führer-viiksillä varustettu, Helge Heralan esittämä majuri Carl Gustaf Vadenblick, joka saa olla sodan rakki kaikkine vaivoineen. Elokuva on taatusti törkkinyt moneaan kipeään kohtaan ilmestymisaikanaan, eikä se ole läheskään niin vanhentunut näissä uusissa ajan aalloissakaan.


Niin, ja laulun taso on muuten parantunut huomattavasti sitten ensimmäisen elokuvan.


81. Michael Bay: Transformers (2007)

Sarjan ensimmäinen – ja ehkä sittenkin se kaunein – elokuva. Meno on messevää ja tehosteet (jotka eivät tietenkään ole se pääasia, eiväthän?) ovat komeat. Kevyttä mutta maistuvaa.


82. David Zucker: BASEketball (1998)

Tylyä vääntöä urheilun maailmasta – tai jotain. Urheiluelokuvien klisheet käydään tietysti läpi melko uskollisesti, jopa ne kaikkein korneimmat. Mauttomuuksia lauotaan lonkalta ahkerasti, eivätkä läheskään kaikki vitseistä osu kohdilleen, mutta niinhän se usein on tilanne näiden hyvän maun rajojen tuolle puolen osuvien leffojen kanssa. Pitäisi varmaan katsoa uudelleen riittävän kännissä.


83. Patrice Dinhut: Black Forest (2012)

Jos tekijöillä olisi vain ollut riittävästi rahaa... Niin, kunnon tehosteilla, kuvauksella, leikkauksella, maskeerauksella ja ääniraidalla tästä olisi voinut kehkeytyä vaikka minkälanen spektaakkeli. Puhumattakaan muutaman kunnon näyttelijän mukaan saamisesta. Satujen maailma voi olla tosiaan lähellä, eikä se ole välttämättä lainkaan mukava mesta, vaan enemmänkin sellainen Grimmin veljesten tuntema paikka.

55- Fukasaku: Legend of Eight Samurai (DVD), Juuri näin. Super- viihdyttävää maagis-historiallista hömppää. Sonny Chiban avustuksella pistetään kokoon poppoo miekkahenkilöitä ja otetaan prinsessalle kuuluva miljöö haltuun. On "zombeja", tuhatjalkaisia, balladimusiikkia (englanniksi tulkittuna, tottakai, koska näinhän se myyttis-muinaisessa Japanissa tietty menee). Vaikka ihan totaalisen alyvapauden huipulle ei tässä päästäkään niin ilahduttavan korkealle asteikolla viisari kuitenkin värähtää. Me japanilaiseen kulttuuriin perehtymättömät voimme tästä huomata, että ei se Miyazaki tuotantoineen ole niin ainutlaatuinen tekijä, miltä meidän silmissä nayttää, aikalailla Mononoke- universumissa tässäkin mennään. ***1/2

56- Parolini (Frank Kramer): Five for Hell (Kovo), Italosotaa, tällä kertaa ihan Italian kamaralla. Viiden miehen kommandojoukko saa tehtäväkseen ryöstää nasujen salaiset suunnitelmat huvilan kassakaapista Gianni Garkon johdolla. Five for Hell erottuu genren massasta tietty lähinnä Parolinin kepeällä otteella (Tämä on enämpi keikkaleffa mitä sotaleffa) ja tietty trampoliiniakrobatialla. Ei tämä kuitenkaan edes Parolini-asteikolla kovin korkealle nouse vaikka genrensä parhaimmistoa onkin. **1/2

57- Leone: For a Few Dollars More (Per qualche dollaro in piu)(Vain muutaman dollarin tähden) (DVD Re-), Leonen perinteisin spagu on tietty monessa suhteessa mainio: Cleefin ja Clintin kemiat toimivat mainiosti ja kepeän komediallinen sävy on hyvin maestrolla hanskassa. Taitaa olla makuasia tykkääkö enempi tästä vai Duck You Suckerista noin niinkuin komediameriiteillä. Kolmannen neljänneksen tyhjäkäynti syö tästä kuitenkin tehoja, Cleefin saapumisen meksikaani-cantinaan ja lopputaistelun väliä olisi voinut tiivistääkin. Morriconen musat tässä on toisaalta just nimenomaan ne omat suosikit... Tänään: ****

58- Brooks: Blazing Saddles (Villiä hurjempi länsi) (DVD RE-), Aijjai, lapsuuden (komedia) suosikkien katselu uudelleen ei aina tuota suurta nautintoa. Tässä on toki huippuhetkensä, mutta kokonaisuus on pääosin heikkojen vitsien pitkittämistä. Gene Wilder Waco Kidinä on loistava, Harvey Korman Hedy Lamarrina taas umpisurkea. Kulttuurihistoriallisesti tämä toki on merkittävä käsitellessään lännen mytologiaa irvokkaalla tavalla, etenkin lopun postmoderni veto näyttää lavasteita ja tuoda lopputappelu metatasolle on hieno veto intellektuellilla tasolla, mutta sekään ei valitettavasti toimi leffan alkupuolen kanssa yhdessä. **1/2

59- Leone: Once Upon a Time in America (Suuri gangsterisota) (DVD Re-), Leonen mittava mestariteos on näitä elokuvahistorian uniikkeja tuotoksia. Leonen kyky ja tahto yhdistää herkkä yksityinen alue laajaan historialliseen näkemykseen ja kuvittaa se asianmukaisesti ja huolellisesti on todella suuri saavutus. Etenkin lavastuksen yksityiskohtaisuus jokaisella aikatasolla on häkellyttävää. Sisältö on toki muotoa vieläkin vakuuttavampi, kasvutarina ja siihen liittyvät psykologiset ulottuvuudet ovat tässä todella hienosti käsiteltyinä. Päälle vielä upeasti toimiva takaumarakenne, niin aika lailla tässä mennään huipulla. Mutta silti, jollain tasolla tästä on vaikea "tykätä", etenkin loppua kohden, koska päähenkilöt menevät aika pessimistisille linjoille. Se on toki ainoa oikea ratkaisu, mutta tekee katkerasta lopusta aika nihilistisen kokemuksen. Joku pieni positiivisuuden siemen edes lopussa ja tämä menisi heti sorsimuksen top kymppiin... *****

Battle of Bulge

Megabudjetin korkkaritoimintaa. Saksalaisten kuvaus taas kerran mehukasta, mutta tankkitaistelukohtaukset tylsiä ja meno muutenkin vähän lepsua.

Doomed! Roger Corman's Fantastic Four

Mönkään meni ‑leffadokkarigenre alkaa kovaa vauhtia kyllästyttää, mutta nimen implikoima Corman-kulma aiheeseen kiinnosti. Noh, Roger esiintyy dokkarissa alle 5 minuuttia ja loppuaika on enimmäkseen keskinkertaisuuksien "mönkään meni" ‑itkuparaatia. Ruohonjuuritason näkökulma aiheeseen ymmärrettävä muttei erityisen kiinnostava.

American Commandos

OK Chris Mitchum ‑kostoleffa. Bobby Suarez ei ikävä kyllä ohjaajana ole Arizalin kaltainen kääpiönero, mutta kässärissä on hienoja hetkiä. Mitchum romanttisena sankarina Ilmari Saarelaisen tasoa ja John Philip Law väläyttää lopussa SEN tuijotuksen!

Rogue One

Kiva stoori mutta avaruusseikkailuna/-spektaakkelina jää ok-tasolle.

Lost Weekend

Aika huikea loikkaus Double Indemnitystä Wilderiltä. Millard yllättävän kova varsinkin, kun ottaa huomioon valmistusvuoden 1945.

Patriot

Symppistä patriootti vs. patriootti ‑toimintaa Seagalilta. Mukana Mad Max ‑henkinen autosaattueen räjäytys ja ohjaajahan onkin näköjään ollut Asfalttisoturia tekemässä.

Satan's Blade

Kasarislasheriksi harvinaisen pönttöä kökköilyä ja huruinen konsepti.

Man Who Knew Infinity

Kiltti ja hyväntahtoinen elämänkertaelokuva intialaismatemaatikosta.

Lost Souls

Väkevästi toivon tuolta puolen ponnistavaa saastaa Men behind the Sun ‑ohjaajalta. Laadukkaana wtf-venepakolaisploitaationa melkein täydet pisteet. Tämä on varsinainen törky- ja genreharrastajan herkkukori, joka sisältää mm. Kellopeliappelsiini meets Magia nuda ‑konseptilla toimivan kidustuskohtauksen. Huomattavasti lähempänä Fatal Vacationia kuin Men Behind the Sunia, joten artsyillä odotuksilla voi olla pettymys. Ilmeisesti Deadly Secretin ohella ainoa Moun DVD:llä julkaistu SB-leffa?

Blue Ice

Hyvä nasuporno. Odessa-kaarti San Franciscossa metsästämässä okkulttista kirjallisuutta. Sisältää vahvoja Yhdeksäs portti ‑etiäisiä.

The Cheat

DeMillen mehukas yellow peril ‑melodraama vuodelta 1915.

Nurse Diary: Beast Afternoon

Mainio tieteiskauhupinku.

Battle of Bulge
Megabudjetin korkkaritoimintaa. Saksalaisten kuvaus taas kerran mehukasta, mutta tankkitaistelukohtaukset tylsiä ja meno muutenkin vähän lepsua.

Näissä leffoissa pännii se, että saksalaisille on tungettu jenkkien sotakalustoa omilla tunnuksilla ja vielä valtavina massoina. Jostain jenkkien sarjatuotantoisesta, kertakäyttöisyydestä ja kapitalistisesta tylsyydestä ei synny samanlaista esteettistä ja teknistä fiilistä kuin saksalaisten omista sotavehkeistä, joiden asenne on enemmänkin; ei tyydytä kompromisseihin vaan tehdään puhtaasti insinöörivetoinen tappokone kustannuksista ja resursseista välittämättä.

Jakel (2.5.2017 20:14)

Yotsuya (2.5.2017 19:38)

Battle of BulgeMegabudjetin korkkaritoimintaa. Saksalaisten kuvaus taas kerran mehukasta, mutta tankkitaistelukohtaukset tylsiä ja meno muutenkin vähän lepsua.

Näissä leffoissa pännii se, että saksalaisille on tungettu jenkkien sotakalustoa omilla tunnuksilla ja vielä valtavina massoina. Jostain jenkkien sarjatuotantoisesta, kertakäyttöisyydestä ja kapitalistisesta tylsyydestä ei synny samanlaista esteettistä ja teknistä fiilistä kuin saksalaisten omista sotavehkeistä, joiden asenne on enemmänkin; ei tyydytä kompromisseihin vaan tehdään puhtaasti insinöörivetoinen tappokone kustannuksista ja resursseista välittämättä.

Heh, voin hyvin kuvitella tämän aspektin tuottaman pettymyksen sotaelokuvaelitistille. Onko tankkigenressä jotain verevää unohdettua klassikkoa? Muistaakseni myös Patton on vähän tylsän puoleinen pitemmän päälle. Big Red One pitää ainakin ottaa uusintakatseluun.

Kuei Chih-Hung: Spirit of the Raped (1976) ***½


Työläistyttö joutuu monella eri tapaa kaltoinkohdelluksi, tekee itsemurhan ja palaa kostavana haamuna järjestämään hyväksikäyttäjilleen visvaisen kohtalon. Vähintäänkin kiinnostava kummitus-honkkari, jonka lopussa tiedotetaan katsojille että kummituksia ei oikeasti ole olemassa ja koko juttu on mielikuvituksen tuotetta...


Nicholas Hytner: Lady in the Van (2015) **


Kirjailija majoittaa pihalleen pakettiautossa asuvan vanhan naisen. Ainakaan tässä ei juureva elämänkoululainen opettanut kuplassa elävälle intellektuellille niitä oikeita elämän taitoja (vrt. Koskemattomat).


Richard Sarafian: Vanishing Point (1971) ***


Kaahailun yhdistäminen hippeilyyn oli kiinnostava idea, mutta vannoutuneena jalankulkijana ja julkisen liikenteen ystävänä en oikein tempautunut mukaan.


Bernard Borderie: La môme vert-de-gris (1953) ***


Ensimmäinen Lemmy Caution ‑filmi on hauskaa ranskalaisuuden läpi suodatettua jenkki-dekkarimeininkiä.


Hari: Singam 3 (2017) *


Kakkososa oli jo täysin turha tekele eikä kolmonen paranna yhtään. Valittaen on todettava että eteläintialainen toimintaelokuva on lajityyppinä jo täysin kuollut.


Masahiro Shinoda: Pale Flower (1964) ****


Hieno eksistentiaalinen yakuza-draama.

Matti Erholtz (7.5.2017 20:23)

Kuei Chih-Hung: Spirit of the Raped (1976) ***½


Työläistyttö joutuu monella eri tapaa kaltoinkohdelluksi, tekee itsemurhan ja palaa kostavana haamuna järjestämään hyväksikäyttäjilleen visvaisen kohtalon. Vähintäänkin kiinnostava kummitus-honkkari, jonka lopussa tiedotetaan katsojille että kummituksia ei oikeasti ole olemassa ja koko juttu on mielikuvituksen tuotetta...

Tämä ei uponnut kyllä itseeni lainkaan. Tylsistyin niin pahasti elokuvan parissa, etten päässyt loppuun ilman pikakelailua. No, en kyllä tykkää kummituselokuvista yleensäkään.

Ohjaajan filmografiasta hehkuttaisin sen sijaan Bewitchediä, joka on melkein yhtä hyvä (ja vakavahenkisempi) kuin rakastettu Boxer's Omen. Boxer's Omenhan on eräänlainen jatko-osa Bewitchedille.

Olen pohtinut, että uskaltaisiko Hexiin tarttua...?

Hung Fist (9.5.2017 18:53)

Matti Erholtz (7.5.2017 20:23)

Kuei Chih-Hung: Spirit of the Raped (1976) ***½


Työläistyttö joutuu monella eri tapaa kaltoinkohdelluksi, tekee itsemurhan ja palaa kostavana haamuna järjestämään hyväksikäyttäjilleen visvaisen kohtalon. Vähintäänkin kiinnostava kummitus-honkkari, jonka lopussa tiedotetaan katsojille että kummituksia ei oikeasti ole olemassa ja koko juttu on mielikuvituksen tuotetta...

Tämä ei uponnut kyllä itseeni lainkaan. Tylsistyin niin pahasti elokuvan parissa, etten päässyt loppuun ilman pikakelailua. No, en kyllä tykkää kummituselokuvista yleensäkään.

Ohjaajan filmografiasta hehkuttaisin sen sijaan Bewitchediä, joka on melkein yhtä hyvä (ja vakavahenkisempi) kuin rakastettu Boxer's Omen. Boxer's Omenhan on eräänlainen jatko-osa Bewitchedille.

Olen pohtinut, että uskaltaisiko Hexiin tarttua...?

Mua kiinnosti SotR:issa erityisesti se, miten yliluonnolliset aspektit yhdistettiin realistiseen ja kriittiseen Hongkongin yhteiskunnan kuvaukseen, ei kauhu- tai eksploitaatiojutut niinkään. Miten muuten sait elokuvan katsottavaksesi? Luulin että se on julkaistu vain siinä singaporelaisessa 668 leffan Shaw Brothers ‑boxissa, mutta näköjään FarEastFlix myy yksittäistä dvd:täkin, liekö laillinen julkaisu.

Hung Fist (9.5.2017 18:53)

Olen pohtinut, että uskaltaisiko Hexiin tarttua...?

Onhan se aika sillisalaatti, mutta todella nautittava.

Matti Erholtz (10.5.2017 02:10)

Hung Fist (9.5.2017 18:53)

Matti Erholtz (7.5.2017 20:23)

Kuei Chih-Hung: Spirit of the Raped (1976) ***½


Työläistyttö joutuu monella eri tapaa kaltoinkohdelluksi, tekee itsemurhan ja palaa kostavana haamuna järjestämään hyväksikäyttäjilleen visvaisen kohtalon. Vähintäänkin kiinnostava kummitus-honkkari, jonka lopussa tiedotetaan katsojille että kummituksia ei oikeasti ole olemassa ja koko juttu on mielikuvituksen tuotetta...

Tämä ei uponnut kyllä itseeni lainkaan. Tylsistyin niin pahasti elokuvan parissa, etten päässyt loppuun ilman pikakelailua. No, en kyllä tykkää kummituselokuvista yleensäkään.

Ohjaajan filmografiasta hehkuttaisin sen sijaan Bewitchediä, joka on melkein yhtä hyvä (ja vakavahenkisempi) kuin rakastettu Boxer's Omen. Boxer's Omenhan on eräänlainen jatko-osa Bewitchedille.

Olen pohtinut, että uskaltaisiko Hexiin tarttua...?

Mua kiinnosti SotR:issa erityisesti se, miten yliluonnolliset aspektit yhdistettiin realistiseen ja kriittiseen Hongkongin yhteiskunnan kuvaukseen, ei kauhu- tai eksploitaatiojutut niinkään. Miten muuten sait elokuvan katsottavaksesi? Luulin että se on julkaistu vain siinä singaporelaisessa 668 leffan Shaw Brothers ‑boxissa, mutta näköjään FarEastFlix myy yksittäistä dvd:täkin, liekö laillinen julkaisu.

Katsoin kopion tuosta singaporelaisesta julkaisusta (mikä ei ymmärtääkseni ole mikään dvd-boksi vaan jonkinlainen digiboksi jonka kovolla on nuo leffat... vai olenkohan ymmärtänyt väärin?).

FarEastFlix on selvästikkin bootleg-kauppa. Yhtään virallista julkaisua ei sivulla silmään osu.

Yotsuya (10.5.2017 03:02)

Hung Fist (9.5.2017 18:53)

 Olen pohtinut, että uskaltaisiko Hexiin tarttua...?

Onhan se aika sillisalaatti, mutta todella nautittava.

Hoksasin just, että senhän saa videovuokraamosta. Pitääpä laittaa listalle.

60- Lustig: Maniac Cop (DVD), Aukon paikkaus. Pidin aikanaan Vigilantesta todella paljon mutta siihen nähden MC on pettymys. Kauhua ja itsetietoista genremeininkiä yhdistävä leffa ei tunnu aidolta eikä kiristy riittävästi ollakseen tehokas kauhuelokuva eikä ole tarpeeksi nokkela viihdyttääkseen metatasoillakaan. Sujuvaa viihdettä toki kasarimausteilla. **1/2

61- De Martino: Crime Boss (I familiari delle vittime non saranno avvertiti) (DVD), Vähemmän tunnettu italocrime on syystä unholassa. Sisilialaisen pyrkyrikonnan urakehitystä Telly Savalasin Milanon jengissä on aika yhdentekevää seurata vaikka Antonio Sabato tekeekin parhaansa. Ongelmana tässä on liiallinen keskittyminen simppeliin ja tympeään juoneen ja "isä- poika" teemaan takaa-ajojen, ryöstöjen, raiskausten ym. kiehtovan sikailun kustannuksella. Tylsä ja yhdentekevä. *1/2

62- Friedkin: The Exorcist (Manaaja) (DVD (Originaaliversio)), Teknisesti lähes virheetön viihdeleffa mutta sisältä edelleen pelkkää silkoa. Rakenne, hahmot ym toimii hienosti, mutta messagepuoli on ontto. DVD:n esittelyssä Friedkin sanoo, että "jokainen katsoja tuo tähän omat pelkonsa ja prosessoi niitä", eli kai tämä sitten on kauhea leffa jos omaa kristittyä vakaumusta. Vakaumukselliselle ateistille tämä ei juurikaan pelkoa herätä. ***1/2

63- Parrish: Fire Down Below (Kovo), Cubby Broccolin Warwick- yhtiön suurtuotanto missä jäähdyttelevä Rita Hayworth, huipulla ollut Bob Micthum ja aloitteleva Jack Lemmon "seikkailevat" Karibian pikkusaarilla. Rita on passiton nainen jolla on menneisyys joka tulee poikien homososiaalisen suhteen väliin ja riitaahan Ritasta tulee. Tässä näkyy jo Broccolin kyky tehdä ison luokan tehosteleffaa ja paikkapaikoin meininkin onkin komeaa, mutta homma kusee täysin onnettomaan kässäriin ja unissakävelijältä vaikuttavaan Hayworthiin joka on vähän vanha rooliinsa. **

64- Pupillo: Django Kills Silently (Django Kills Softly)(Bill il taciturno) (Kovo), Heikko spagu Bloody Pit of Horrorin ohjaajalta. Ainoa valopilkku tässä oikeastaan on puolivaloilla vetävä George Eastman "nimiroolissa" (Sanaa Django ei taideta mainita leffassa kertaakaan). Kaikki muu onkin sitten surkeinta ö-luokkaa ja halpuus näkyy läpi koko proggiksesta. *1/2

sörsimus, on 02 May 2017 – 18:13, said:

59- Leone: Once Upon a Time in America (Suuri gangsterisota) (DVD Re-), Leonen mittava mestariteos on näitä elokuvahistorian uniikkeja tuotoksia. Leonen kyky ja tahto yhdistää herkkä yksityinen alue laajaan historialliseen näkemykseen ja kuvittaa se asianmukaisesti ja huolellisesti on todella suuri saavutus. Etenkin lavastuksen yksityiskohtaisuus jokaisella aikatasolla on häkellyttävää. Sisältö on toki muotoa vieläkin vakuuttavampi, kasvutarina ja siihen liittyvät psykologiset ulottuvuudet ovat tässä todella hienosti käsiteltyinä. Päälle vielä upeasti toimiva takaumarakenne, niin aika lailla tässä mennään huipulla. Mutta silti, jollain tasolla tästä on vaikea "tykätä", etenkin loppua kohden, koska päähenkilöt menevät aika pessimistisille linjoille. Se on toki ainoa oikea ratkaisu, mutta tekee katkerasta lopusta aika nihilistisen kokemuksen. Joku pieni positiivisuuden siemen edes lopussa ja tämä menisi heti sorsimuksen top kymppiin... *****

sorsimuksen viesti osoittaa, että elokuva voi olla viiden tähden kamaa ilman että se kuitenkaan "pääsee" sinne ihan top-kymppiin asti, tietyistä syistä johtuen. Ja Suuri gangsterisota on kuitenkin mahdottoman upea elokuva. Leonen tapauksessa arvioinnin hankaluutta lisää tietysti Huuliharppukostaja, joka löytyy jo useampien "top-kympeistä" ja joka objektiivisesti tarkasteltuna on vielä kovempi kuin tuo gangsterieepos, mutta molemmille antaisin itsekin silti viisi tähteä.

Mainitsematta Suuresta gangsterisodasta jäivät vielä Morricone-asteikollakin häkellyttävät sävellykset. Leffan pessimistisyys on rajua loppua kohden. Tulee ihan mieleen Matti Pellonpää sanomassa itkuisella äänellä viimeisinä sanoinaan: "haudatkaa sydämeni kaatopaikalle...", oliko se nyt Arielin lopussa.

Lustig: Maniac Cop --- Kauhua ja itsetietoista genremeininkiä yhdistävä leffa ei tunnu aidolta eikä kiristy riittävästi ollakseen tehokas kauhuelokuva eikä ole tarpeeksi nokkela viihdyttääkseen metatasoillakaan. Sujuvaa viihdettä toki kasarimausteilla. **1/2

Katsoin itsekin tämän juuri uusiksi, ja päädyin jopa samaan tähditykseen. Kävi mielessä leffan aikana, että ehkä Larry Cohenin itse olisi kannattanut ohjata se.