Mitä Elitisti-forumin väki katsoo 2017

1. Inside out (netflix) ***½ Hyvä Disney-Pixar. Parhaillaanhan nämä viihdyttää sekä lapsia että aikuisia ja tämä tekee juuri niin.

2. The Green Inferno (netflix) ** Tämähän on kovasti esikuviensa oloinen – kökköä näyttelyä, käsittämätön juoni, hyviä (ja huonoja) efektejä. Mutta valitettavasti tämä on huono elokuva, josta ei oikein irronnut mitään. Toinen tähti yrityksestä tehdä perinteistä kannibaalielokuvaa tänä päivänä ‑sääli että tämä on näin epäonnistunut.

3. Tales of Halloween (netflix) *½ Kauhuantologiat harvoin yllättävät olemalla mitenkään erityisen hyviä, eikä yllätä tämäkään, vaikka kiinnostavia nimiä ohjaajien joukossa olikin. Muutama ihan kiinnostava jakso.

4. The Rezort (netflix) *½ Buu, taas yksi zombeilu joka jää täysin telineisiin. Ideassa oli sentään jotain ehkä omaperäistä, mutta toteutus on kovin kovin tuttua. Onko Dawn of the Dead- remaken jälkeen tehty yhtään katsomisen arvoista zombie- elokuvaa vai tekeekö Walking Dead kaiken niin paljon paremmin, että nämä voisi suosiolla unohtaa? Itselle tulee mieleen vaan Warm Bodies, vaikkei sekään mikään huippu ollut.

5. Blades of Glory (netlix) *** Hetkeksi taas hauskemmille vesille (jäille?). Hokkarihemmot on tyypillinen Will Ferrell- komedia – tarpeeksi viihdyttävä että katsominen sujuu mukavasti. Parempi kuin Semi-Pro, vähintään jo Jenna Fisherin vuoksi.

6. Machete Kills (netflix) ** Perinteinen jatko-osan syndrooma – kaikkea pitää olla enemmän ja se kääntyy tässäkin tappioksi. Jotenkin tästä on hauskuus poissa vaikka hyviäkin kohtauksia on.

Kim Jee-woon: I Saw the Devil (Etelä-Korea, 2010) – jo useampi vuosi sitten joku ei-elitisti suositteli tätä minulle, ja olin varautunut, koska usein nämä korealaiset patsastelut ovat tuottaneet pettymyksen. Lähinnä Parkin kostotrilogian kaksi ekaa osaa (Oldboyta pidän mestariteoksena) ja muutamat Kim Ki-dukin jutut ovat oikeasti omaperäisiä ja hienoja elokuvia, muilta osin korealaiset toiminta/trillerileffat eivät ole vakuuttaneet: raskaita, kankeita, ylipitkiä, tosikkomaisia. I Saw the Devil ei osaa olla oikein mitään: leffa kestää 142min (väkivaltaisempi ”international version”), ja päähenkilö löytää murhaajan tukikohdan 40 minuutin kohdalla, leffaa silloin jäljellä 100 minuuttia. Katsojalle on paljastettu murhaaja heti elokuvan alussa, eli kaikki mysteerielementit ovat turha toivo. Elokuvan ”sisältö” koostuu erilaisesta väkivallasta ja sen melko yhdentekevän asian arvuuttelemisesta, jääkö elokuvan epäkiinnostava päähenkilö (”hyvis”) henkiin vai kuolevatko lopussa molemmat. Kaikki Se7enistä ronskisti lainatut ideat saavat elokuvan ajoittain horjumaan parodian partaalla, ehkä itsetietoisesti, ”viihteenä.” Ohjaaja on varmaan pätevä tekemään sisällöttömiä toiminta- ja kauhupätkiä, mutta käsikirjoitus tässä on todella huono, ja uskoisin elitistifoorumin tyyppien kykenevän loihtimaan kiinnostavamman ja yllättävämmän murhatrillerin/psykotarinan kuin tämä. Jos tarinaa miettii, ei siinä ole oikein mitään uutta tai omaperäistä. Murjomista, kidutusta, tyhmiä poliiseja ja muuta on nähty aivan liikaa. Plussaa toki muutamasta yksittäisestä mustan huumorin hetkestä, jotka jäävät valitettavasti vain yksittäisten kohtausten tasolle (”raakaa lihaa”, anyone?). Ei näitä pidäkään katsoa liian vakavasti, mutta harmittaa silti. Voin kuvitella, että tämän parissa on haukottu henkeä kotimaassa, jossa yleisö on hämmästellyt draaman suuruutta, näyttelijöiden komeutta ja kauneutta. Huono.

Olli Soinio: Kuutamosonaatti (Suomi, 1988) – hauska ja sopivasti ylilyöty suomalainen ”syrjäseutukauhu”, joka alkaa loppupuolella vähän jämähtää yhden idean varaan. Jotain lisämaustetta olisi voinut kehitellä, jotta leffa olisi kantanut vielä paremmin noin 80 minuutin kestonsa.

François

Ozon: Jeune & Jolie (Isabelle: Nuori & kaunis – Ranska, 2013) – varhaiskypsä ja turhautunut teinityttö 17v alkaa prostituoiduksi iäkkäämmille miehille, jotka saavat kauniin ja melankolisen nuoren pariisittaren hetkeksi hotellihuoneessa 300 eurolla. Pian touhu tietenkin paljastuu vanhemmille, joilla on omat tekopyhyytensä kaapissa, eikä tytön tahtoa manipuloida psykiatrien keinoin. Paljon hyvää huumoria ja melko vakuuttava kokonaisuus. Yksityiskohdat ovat nerokkaita (esim. neitsyyden menettäminen kesäheilan kanssa kuvataan kuin kyseessä olisi maksullinen akti, ei siis tunnu miltään ja tyttö makaa tylsistyneenä selällään sakemannin huomaamatta mitään), eikä aikuisten ”moraali” lopulta osoittaudu paljoakaan kypsemmäksi kuin päähenkilön. Elokuva joka kuvaa illuusioiden murenemista ihmissuvun edustajilla ikään, rotuun ja sukupuoleen katsomatta.

Olli Soinio: Kadunlakaisijat (aka Kuutamosonaatti 2 – Suomi, 1991) – huvittavan ylilyöty kauhukomedia, jota on nautinto katsoa, koska pähkähullut ideat on kuitenkin esitetty itsetietoisen campisti. Ei tämä välttämättä häviä paljonkaan Halosen kovimmille jutuille, Joulubileille ja Takaisin Ryssiin ‑teokselle! Suosta nousevat kommunistisotilaat, surrealistinen vierailu Hesarin toimituksessa (eikös siinä Ulla Tapanisen elokuvakriitittko saa osansa!) jnejne. Toisaalta ”Kata...! Kata Kärkkäineeen!!” ‑fiilistely on varmasti kohtauksena niitä, jotka sitovat tämän melko korostuvasti ”omaan aikaansa”, muttei sekään haittaa. Aivan kaheli.

Veikko Aaltonen: Tuhlaajapoika (Suomi, 1992) – toimii pääsääntöisesti hyvin, mutta myös jumittaa vähän, ja jotenkin häiritsee myös (vaikean) aiheen hivenen moukkamainen käsittelytapa. Näkökulma tuntuu ajoittain samalta kuin se, kun supisuomalaiset näkivät ensimmäistä kertaa neekerin 1990-luvun alussa Somalian sodan sytyttyä ja soul-veljien ilmestyttyä tutuille vihannestoreille ja kaduille: Tuhlaajapojassa homo/sadomaso-teema lienee olleen yhtä lailla melkein ennenkuulumatonta/näkemätöntä, mikä mielestäni näkyy ajoittain käsikirjoituksessa ja ohjauksessa. Jonkun Seasick-leffan (1996) jälkeen ei tosin Veikko Aaltosta voi mitenkään pitää minään alakulttuurivisionäärinä. Kiva kun näitä erilaisia suomifilmejä julkaistaan nyt paremmin saataville bare bones ‑tyyliin a'la VL-media.

Juho Kuosmanen: Hymyilevä mies (Suomi-Ruotsi-Saksa, 2016) – urheilija valitsee rakkauden. Ymmärrän että tämä voitti Un certain regardin Cannesissa, kaikin puolin hienoa jälkeä ja mikä parasta, runsaasti hyvää huumoria! Etenkin Eero Milonoff valmentajana on loistava, todella loistava, ja Raijaa näyttelevän Oona Airolan ei tarvitse tehdä oikeastaan muuta kuin keikistellä ja hymyillä kauniisti, ja homma toimii. Mustavalko-16mm. rulettaa selvästi. Kuosmanen hyödyntää Kubrick/Gus Van Sant ‑vaikutteitaan hyvällä maulla, ja leffa tuo mieleen myös tanskalaiset dogma-elokuvat huumorin ja käsivarakuvauksen osalta. Onko kukaan tajunnut, että tässä näkyi olleen käsikirjoituskonsulttina/assarina (tms.) Franz Rodernkirchen eli ”se saksalainen nekromies”, hänen nimensä perässä taas dramaturgi Auli Mantila. Hupaisaa. Voi myös päätellä miksi tämä ei toisaalta valikoitunut ulkomaisen oscarin kisaan: Cannesissa taatusti rakastuttiin leffan tiettyyn eurooppalaisuuteen, kun taas Jenkeissä todnäk. ajateltiin, että itse tarina ei ole lopulta kovinkaan erikoinen, vaan tässä on kyse tunnelmasta, hahmojen aidosta kemiasta ja siitä ”uuden aallon meiningistä.” Oletan että jenkkien silmissä vahvemmilla ovat yhteiskunnallisesti rajummat ja haastavammat visiot, kuten juuri Son of Saulin tapaiset elokuvat. (Tässä yhteydessä pakko erikseen mainita: Saulin lisäksi ulkom. oscarin hiljattainen voittaja, puolalainen Ida on aivan saatanan hieno elokuva ja alle 80min!)

Jörn Donner: Dirty Story (Ruotsi-Suomi-Länsi-Saksa, 1984) – Donner osaa kehittää hyviä dialogikohtauksia, joissa jotain tiettyä ristiriitaa tai valtatilannetta tarkkaillaan siten, että katsojalla on hyvin aikaa punnita tilannetta, sillä päähenkilö pysyy usein vaitonaisena, kuten tässä. Loppuratkaisu vähän töksähtää, suhteessa aiemmin nähtyyn: tuntuu että yritysjohto-ongelma ja sen onnenonkijamuijan päätyminen ”isin syliin” vähän vesittää leffan kritiikkiä.

David Cronenberg: Dead Ringers (Erottamattomat – Kanada-USA, 1988) – Cronenberg on suvereeni mestari ja tämä yksi helmi miehen filmografiassa. Hänellä on taito käsitellä vaikeita, korkealentoisia ja raskaita aiheita kuten tiede vs. ihminen; seksuaalisuus; kuolema; armoton geneettinen koodi ja niin edelleen. Katsojan on pysyttävä valppaana kaiken dialogin suhteen. Se ei ole ongelma, koska Cronenberg on myös erinomainen tarinankertoja ja tarinat ovat siis kiinnostavia. Kuka muu tämänkin olisi edes voinut ohjata kuin ”Mr. Long Live the New Flesh”?? Jonkun Peter Greenawayn täytynee pitää tästä leffasta.

18- Goode: Death Is a Woman (Kovo), Brittiläiset pienen budjetin roskaleffat 60-luvulta on melkein poikkeuksetta aika latteata kuraa, niin tämäkin. Eksoottisissa Maltan maisemissa kuvattu teelmys ei tarjoile oikein mitään mainittavaa esillepanon, kässärin tahi muun visuaalisen titillaation saroilla. Pieni plussa sukellusjaksoista kuitenkin. *1/2

19- Humberstone: Wonder Man (Kovo), H. Bruce Humberstonen ohjaama musikaaliviritelmä rakentuu täysin Danny Kayen varaan. Eli tästä joko tykkää tai sitten ei. Mulle Kaye on näiden aikamme kamalimpien naamanvääntelykoomikoiden esi-isä, jonkinlainen männävuosien Jim Carrey. Eli varoitus historiasta, jota ei otettu vakavasti. On kuitenkin sanottava, että Kayen kaksoisrooli on hienosti teknisesti toteutettu ja musikaalinumerot an sich ovat genren mittapuissakin laadukkaita. Naispääosapuolella Vera Ellen tanssii kuin Pavlova mutta näyttelee kuin Teletappi. Virginia Mayo ei edes tanssi... **

20- Scola: A Special Day (Una giornata particolare) (Kovo), Tuli katsottua Scokan kehutusta fasismidraamasta enkkuversio, ja jotenkin huomio kiinnittyi heikkoon dubbaukseen. Sinänsä aihe Hitlerin Rooman vierailun paraatin aikana kerrostaloblokkiin jääneiden ihmisten tapaamisesta ja sitä kautta fasismin olemuksesta arkikokemuksessa on hyvä, mutta lopputulos on jähmeän teatraalinen, mitä ei auta se, että Scola kokeilee väkinäisesti liikutella kameraa erikoisilla tavoilla staattisuuden tiedostettuaan. Pääosien Lorenin ja Mastroiannin suorituksia on vaikea arvioida dubbauksen takaa. Varaan oikeuden muuttaa mielipidettä jos joskus näen tämän alkukielellä kankaalta, tälläisenään **1/2

21- Dmytryk: Crossfire (Kovo), Kolmen Robertin klassikkonoiri (Mitchum, Ryan ja Young) joka tarjoilee tiiviin kujanjuoksun, missä sodasta palanneiden jermujen sopeutuminen siviiliin on linssin alla. Armeija pitää huolta omistaan ja kun juutalaismies kuolee mystisesti iltavapaalla kännäävien gonapappojen käsiin on kessu Mitchumin lähdettävä yöhön etsimään totuutta ja motiivia. Nasevasti ohjattu, kuvattu ja näytelty, tämä noir ei perustu nokkelaan dialoginpyörittelyyn vaan toimivan takaumarakenteen kautta tuodaan esille erilaisia (tosia ja valheellisia) näkökulmia mitä oikein tapahtui. ****

22- Cromwell: The Racket (Kovo), Bobit Mitchum ja Ryan tässäkin lain eri puolilla, toinen "kaupungin ainoa rehellinen komisario" ja toinen vanhan koulukunnan gangsteri, jolla on suuria vaikeuksia sopeutua "moderniin" rikostalouteen, missä nyrkit pidetään taskuissa ja bisnekset hoidetaan sivistyneesti kabineteissa. Heikon leffan maineessa on tämä Racket. Aikalaisarvosteluissa lähinnä rytätty (lähde: Wikipedia) ja jonkinlaisen arvonnousun myöhemmin kokenut kyttänoiri on kyllä katsomisen arvoinen. Heikkouksia tässä on jännitteen puute ja loppuratkaisuun pääseminen tuntuu kyllä rutiinisuoritukselta. Mutta ehdottomasti hienoa tässä on se visio totaalisesta korruption tilasta, missä poliisilaitos on. Mitchumin kyttä tietää, että organisaatiokaaviossa suurin osa alaisista ja kaikki esimiehet ovat syndikaatin palkkalistoilla. Syndikaatin miehet kuljeskelevat avoimesti jos jonkinlaista virkamerkkiä kanniskellen poliisilaitoksella kuin kotonaan ja uuden tyypin rikollispomoja (pääpomo jää tässä ilahduttavasti sekä saavuttamattomaksi että kasvottomaksi, Mitchumin hahmo tietää, että sille tasolle ei tässä ajassa ja paikassa ole mitään asiaa) ei erota kabineteissä uiskentelevista limaisista lakimiehistä. ***

23- King: The Black Swan (Kovo), Teknisesti hienosti kuvattu merirosvoseikkis on sisällöltään pettymys. Mestari Henry Kingiltä on totuttu odottamaan hienoja, ristiriitaisia henkilöhahmoja jotka kasvavat paineen alla sankareiksi (joita näyttelee yleensä Greg Peck). Yhteistyö Tyrone Powerin kanssa (King ja Power tekivät yhdessä 11 elokuvaa) oli toisenlainen ja tuotti aikansa isoja kepeitä toimintapätkiä, kuten Black Swan. BS on tavallaan The Racketin vastakohta, teknisesti ja rakenteeltaan hiottu ison luokan viihdepläjäys joka kuitenkaan ei missään kohtaa nouse kliseen tason yläpuolelle aiheen käsittelyssään. Powerin ja nuoren Maureen O'Haran suhteilun "loppuratkaisu" on suorastaan myötähäpeällisen simppelisti vedelty torso yhtälailla puisevan laivan kannella. On tässä silti oma viehätyksensä, mutta enempi sisältöä tai edes jotain kliseen ylittävää olisi parantanut meininkiä suuresti. **1/2

sorsimus (24.1.2017 17:50)

Marienbad (18.1.2017 01:17)

Olen edelleen sitä mieltä, että nimimerkki ”Markus Sorsan” arvio on paljon parempi kuin itse elokuva. (Mihin lie tyyppi "kadonnut", varmaan joku hippi/pitkätukka tms.?) 

Luotettavien raporttien mukaan tämä "Markus Sorsa" samoilee villieläimen lailla Lancashiren nummilla kadonnutta nuoruuttaan etsimässä.

OK. No sano sille (jos muistat), että sen kannattaa pitää mielessä tuo suomalainen Hymyilevä mies ‑leffa (2016). Siinä on sellainen aika autenttinen rakastumisen tuntu, melkeinpä vaikuttaa yhtä aidolta ja lumoavalta kuin Vertigossa, Chungking Expressissä jnejne. päähenkilöiden kemiat. Katsoin leffan kaksi kertaa ja löysin paljon uutta matskua toisella katselulla. Suurenmoinen pieni elokuva.

Alfred Hitchcock: The Birds (USA, 1963) – elokuva voisi olla äärimmäisen hyvä ja kiinnostava myös kokonaan ilman lintuja, jotka ylipäätään ilmaantuvat varsin myöhäisessä vaiheessa elokuvaa. Sitä ennen kaikki hahmojen suhteet on jo pohjustettu vetävästi, ja kytevät ristiriidat ja lataukset ovat tiedossa. Linnut tuovat tähän kaikkeen tiettyä outoutta ja tietysti symboliikkaa. Joiltain osin vähän vanhentunut elokuva, nykyisin näyttää auttamattoman koomiselta leikata lukuisia ”järkyttyneitä” kasvolähäreitä päähenkilöön jonkin kriittisen toiminta- tai vaarakohtauksen aikana. Vaatisi ehdottomasti valkokankaan, maisemakuvat linnuista ovat kerrassaan aavemaisen upeita. Niitä leffoja jotka pitäisi nähdä aivan pienenä, jäisi taatusti muistiin ja pelottaisi like nothing else. Muistankin nähneeni tästä ainakin pätkiä ”skidinä.” Hitch oli kyllä erikoinen tapaus; jännitys- ja kauhulajityyppien ilmiömäistä kehittämistä, hallittua henkilödraamaa eroottisin vivahtein, vetoavaa visuaalista tyylitajua, välähtelevää freudilaista meta-sisältöä sekä puhtaan taiturimaisia viihdearvoja!

Clint Eastwood: Gran Torino (USA, 2008) – huumorintajuinen ja terävä kuvaus vanhan vihaisen sotaveteraanin törmäyksestä naapuriin muuttavan kaakkoisaasialaisperheen/yhteisön kanssa. Clintin elokuvat ovat todellakin hienostuneet 2000-luvulle tultaessa. Kuten Million Dollar Babyssa, myös tässä todellisen pettymyksen tuottavat ne omaiset – viheliäiset lapset ja lapsenlapset – eivätkä niinkään ne muukalaiset. Clint Eastwoodilla (ihmisenä) olisi ulkoisen olemuksensa johdosta kaikki edellytykset olla häijy republikaani, mutta tosiasiassa sieltä paljastuu aina lempeä sellainen, ja elokuvien älyllisesti monipuolinen ja rehellinen ote vihjaa, että tosiasiassa Eastwood ei sopisi mihinkään tiettyyn ”puolueeseen” – hän on liian tinkimätön, luova ja fiksu sellaiseen.

John Hillcoat: Triple 9 (USA, 2016) – tiukan synkkäsävyinen ja hyvä suurkaupunkitrilleri likaisista kytistä ja nihkeistä venäläisgangstereista. Upea soundtrack ja tiivis tarina. Alun pankkiryöstö on ihan Melville-kamaa. Kiitos suosituksesta sorsimus.

Bob Clark: Black Christmas (aka Silent Night, Evil Night – Kanada, 1974) – ensimmäisiin slashereihin kuuluvaksi tituleerattu kanadalainen filmi vei ilmiön Yhdysvaltoihin. Musta joulu on sopivassa määrin ”pelottava”, mysteerinen ja hauska, dialogille saa jopa nauraa. Murhaajan puhelinsoitot ovat aidosti melko creepyä kamaa. Olivia ”Turkey Shoot” Hussey on jälleen ihastuttava, Keir ”2001” Dullea mukana myös, ja John Saxon on ihan luonnostaan poliisietsivän näköinen. POV-kamerakikkailu, talon käytävien ja nurkkausten käyttö osoittaa kivaa tyylitajua. En ole nähnyt remakea (2006) eikä hirveästi kiinnosta.

David Cronenberg: Naked Lunch (Kanada-UK-USA-Japani, 1991) – vähän ristiriitaiset ajatukset, tuntuu että romaani/Burroughs-pohja saa leffan ajoittain turhan ”kankeaksi” ja dialogipitoiseksi, ikään kuin oltaisiin huomattu että koko alkuperäismateriaali on niin villi, ettei sitä voi täysin siirtää elokuvaksi muuten kuin ”puhumalla”. Pituutta karsimalla olisi saattanut toimia napakammin a'la The Fly ja muutkin Cronenbergin leffat, joista tämä lukeutuu pisimpiin. Silti vaikuttavan psykedeelinen ja häiritsevä visio. Pärjää luomisprosessin kuvauksena siinä missä Adaptation: Cronebergillä/Burroughsilla on isoja puhuvia ötököitä ja tuhatjalkaisia, Kaufmanilla/Jonzella krokotiileja ja muita ikiaikaisia hirviöitä! Exterminate all rational thought!

Guillermo del Toro: Cronos (Meksiko, 1993) – muinainen, vuosisatoja vanha koriste-esine onkin todellisuudessa vehje, joka tarjoaa käyttäjälleen ikuisen elämän, verenjanon ja tekee pistoksen saaneesta vampyyrin. Rakkine kiinnostaa kuolevaa miestä, tämän kieroa toveria (Ron Perlman) sekä antiikkikaupan pitäjää. Erilainen ja tyylitajuinen, hallittu vampyyritarina pysyy kiehtovana ja kiinnostavana koko 90min kestonsa ajan. Ron Perlmanin pärstässä on jotain, mikä saa/saisi hänet sopimaan mihin tahansa elokuvaan, jonka kohderyhmän maksimi-ikä on 16, ja sama taitaa päteä koko Guillermoon. Cronos-leffan britti-ikäraja 18 (Tartan) tuntuu vähän korkealta: leffa ei ole mitenkään erityisen raaka tai verinen, vakavasävyinen toki.

The Wachowski Brothers: Bound (USA, 1996) – loistelias lesbo-noir-krimi, joka perustuu muutamiin katu-uskottaviin hahmoihin ja yhteen huoneistoon. Muistin että sisällä oltaisiin koko ajan, mutta käydään tässä pikaisesti kadullakin. Pysyy trillerimäisenä ja oivaltavana kautta linjan. Kuvaus juuri sopivan tyyliteltyä ja omaperäistä nostaakseen leffan meriittejä. Tyylikkäämpi kuin Reservoir Dogs ja Killing Zoe, ja mukana koko 90-luvun hienoimmat ”art house violence” ‑ammuskelut! Tässä taisi olla jo kaikuja Wachowski-veljesten heräämisestä omiinkin ”taipumuksiinsa”. Leffan sanoma on tyly: mies ei voi antaa naiselle seksiä.

Judge: Idiocracy (Idioluutio, 2006) Tämä oli hyllyssä odottamassa perjantaita 20.1.2017. Simppeli tyhmyysdystopia on riittävän vahva konsepti, jonka kanssa Mike Judgen kaltaisen terävikön on mahdoton epäonnistua. Tuloksena on miellyttävä, rehdin elitistinenkin pohdinta, joka meuhkaa vain perustellusti. Parhaimmat otokset tulevaisuuden maailmasta ovat terrygilliaamisen kajahtaneita. Erittäin suositeltava elokuva etenkin tähän 2017-melankoliadepikseen, jossa ne jenkit vain tuntuvat täysin toivottomilta. Eiväthän ne tietenkään, onneksi, ole. ****

Miller: Mad Max: Fury Road (2015) No niin, eivätköhän ne kaikki hehkutukset ole ladeltu ilmoille syystä. Tämä on vain niin kerta kaikkiaan vastaansanomaton vyörytys, niin monella tavalla onnistunut elokuva, ettei voi kuin hykerrellä. Primitiivinen, rehdisti korni, huumorittomuuteensa ja romantiikattomuuteensa ihailtavasti luottava madmaxiuden 2010-lukuinen kiteytymä. Ja se yksi Mersuhan jo ansaitsee muutaman tähden. Minulla on itselläni yhä käytössä lähes samanlainen. Siis pelkkä auto. Vaikka voisihan siihen alkaa rakennella kaikenlaista kivaa extraa, tuohon One-twentyyn jälleen kerran viitaten... ****1/2

Sorrentino: Youth (2015) Tämän juliste vetosi alhaisimpiin bennyhill-vaistoihini siinä määrin, että pakkokatsottavaksihan leffa meni. Ja hei: Harvey Keitel sekä Michael Caine! No, onneksi tältä ei tullut odottaneeksikaan mitään kovin ihmeellistä. Grumpy old Caine & Keitel ‑konseptista olisi silti pitänyt saada enemmän irti kuin lomachillailua Sveitsissä. Silkka euroilukliseiden mosaiikkihan tämä on, ihmissuhdekiemuraa, menneisyyden kaulintaa, pikkuvanhoja lapsia, kivoja fullfrontaaleja. Tyhjänpäiväisyyden peikko vaanii kuitenkin koko ajan ilmassa, Cainen hahmokin livahtaa epämukavan olon aiheuttavaksi vara-mastroianniksi. Semmoinen nähdyn tuntu on. Vanhemmissa elokuvissa, tuoreemmin, paremmin. Nyt jää tapahtumasilpuksi, josta ei oikein jaksa ottaa otetta, ja joka jälkikäteen ajateltuna, yön yli nukuttunakin, tuppaa peräti ärsyttämään. Nuoruus-teema on siinä sivussa, kovin alleviivattuna. Myönnettäköön kuitenkin, ettei tämä tylsä ole. Kylpeminen, saunonta, illallistaminen ja laskettelu soljuvat perusmukavasti, ja pari viimeistä otosta ovat erittäinkin hyviä.

Kaikenkin uhalla tunnustan toivoneeni Youthin olevan pervompi ja seksistisempi. Se juliste, siis katsokaa nyt sitä. Oikeasti, käsi sydämelle ja toinen muniin, äijät! **1/2

Noyce: Giver (2014) Tärppinä katsoin, kun alelaarista löytyi. Kovasti oli geneerinen ja munaton kokoperheen dystopia spielbergiaanisella hunajakuorrutteella. Kuin puolitoistatuntinen siirappidivarin Twilight Zone ‑jakso. No, onneksi ei pidempikään. Kun tv-puolella joku Black Mirror on räjäyttänyt antiutopiapankin, ei tällaisia elokuvia luulisi enää vaivauduttavan tehdäkään. Meryl Streep patsastelee rutiinilla matriarkkaroolinsa läpi, eikä Jeff Bridgesistä oikein kunnolliseksi jamescoburniaaniseksi partatoteemiksi ole. Giverin pahin moka on, että sen kuvaama maailma jää huonolla tavalla epämääräiseksi ja yliluonnolliset elementit yksinkertaisesti pöljiksi. Juu, katsoja voi itse paikata aukkoja. Mutta kun rotkoja ei oikein viitsisi. Parempaakin tekemistä inehmolla on. **1/2

Iñárritu: The Revenant (2015) Teknisesti vakuuttava Oscar-rämmintä, jonka vahvuus on jylhään verkkaisuuteensa ja yksinkertaiseen juoneensa luottaminen. Viime aikojen suurten tuotantoarvojen elokuvat ovat viimeistään todistaneet, että liikkuvassakin kuvassa voidaan nykyisin tehdä aivan mitä fuckin' tahansa efekteitse. Painikohtaukset sun muut yhden oton illuusiot(?) ovat täysin vastaanpanematonta kamaa. Mutta vastaavasti kokonaistunnelmaa vaivaa viihteen puolelle antautunut perusepäuskottavuus, samalla lailla kuin jossain Gravityssä. Ei se, että välillä vähän räkä roiskuu, riitä turkkailuksi: pitää olla myös jalat maassa eikä rotkoihin ratsastella.

Ja kyllähän ne muutamat Hollywood-momentit intiaanimystiikan tilkkeineen vain särähtävät ja estävät sen varsinaisen henkeäsalpaavuuden, puhuttelevasta viimeisestä kuvasta huolimatta. Toki, jos tämän hehtaarikankaalta töttöröösurroundilla vahtaisi, olisi se astetta vavahduttavampi kokemus – mutta kun ei se pelkkä tekniikka nyt vain riitä.

Tästä voisi muuten joku intertekstuaalisuuden humalluttama nokkelikko Disney-piirtäjä tehdä 500-sivuisen sarjisversion, jonka pääosassa on nuori Roope Ankka. "Roopen rämpimäreissu Klondikessa" tms. ***1/2

Solondz: Dark Horse (2011) Tämä miellyttävästi kompaktina 80-minuuttisena pysyttäytyvä nihkeän romanssin referenssi voisi olla vanhan kunnon Happinessin yksi segmentti. Mielestäni se sijoittuu kauas kurjan Life During Wartimen yläpuolelle johonkin Storytellingin paikkeille. Ensijälkimaku oli nomitähittoanyttaas, mutta mitä enemmän tätä toden ja unen maltillisentaitavaa mikstuuraa kelasi, sen enemmän alkoivat positiiviset puolet puskea päälle. Jordan Gelber maalaa erinomaisesti jälkeenjääneen, ärsyttävän, karismattoman, joka ainoan ruokkivan käden poikki purevan kidult-äijän. Näitä luusimuksia on ympäri (länsi)maailman vaikka kuinka, sinunkin kotipitäjässäsi. Loppupuoliskolla inho kääntyy kuitenkin sääliksi, kenties symppaamiseksikin. Kyllähän meistä itse kukin nyt tietää, miten perseestä on "aikuiseksi kypsymisen" konsepti.

Ihmisen kokoisen, seesteisen melankolian keskellä mustaa ja hapanta on normisolondzia vähemmän, mutta silti tarpeeksi purrakseen, kouraistakseenkin. Kameran siirtymä päähenkilöiden sivupöytään alun häätanssikohtauksessa on kuluneesta ideastaan huolimatta aivan hervoton. ***1/2

QCine (5.2.2017 20:04)

Sorrentino: Youth (2015) Nyt jää tapahtumasilpuksi, josta ei oikein jaksa ottaa otetta, ja joka jälkikäteen ajateltuna, yön yli nukuttunakin, tuppaa peräti ärsyttämään.

Sorrentinon Oscar-voittaja Suuri kauneus on vielä (potentiaalisesti) ärsyttävämpi. Youthissa on hieno kohtaus se, jossa eksoottinen missityttö tulee esittäytymään Paul Danon esittämälle nihkikselle, joka nolaa itsensä tämän älykkään ja tarkkanäköisen "missin" edessä... Se katse! Kohtaus, jossa Keitel ja Caine näkevät "Jumalan" on tietysti myös muistettava.

24- Renoir: The Woman on the Beach (Kovo), Renoirin amerikan- maanpaossaan ohjaama noir- melodraama tarjoilee perustason kolmidraama vahvasti kytevällä alavireellä. Peräkylän laivastoaseman traumainen luutnantti sotkeutuu katkeroituneen sokean taiteilijan tämän murean vaimon leikkeihin kohtalokkain seurauksin. Dramaattisesti ylenpalttinen soppa kiehtoo lähinnä Robert Ryanin ja Joan Bennettin suoritusten takia. Loppua kohden siirrytään kaavamaisemmille urille, mikä johtunee siitä, että RKO leikkasi elokuvan "perinteisemmille linjoille" Renoirin toivomusten vastaisesti. Kiinnostaba puutteineenkin. ***

25- Winner: Out of the Shadow (Murder on the Campus) (Kovo), Surkea varhaistyö Michael Winneriltä ei jännitä, huvita tai juuri muutenkaan nosta itseään aikansa tavanomaisten b- luokan brittiläisten halpistuotantojen yläpuolelle. Erityisen tuskaisaa tässä pelkästään dialogin varassa etenevässä teelmyksessä on totaalisen surkeat näyttelijät. Plussaa kuitenkin apinan raivolla taustalla svengaavasta jatsimusiikista. *1/2

26- Feuillade: Les Vampires (DVD), Mykkis-sarjaleffojen katseluputki jatkui tällä kertaa Ranskan maineikkaan Louis Feuilladen jonkinlaista kulttimainetta nauttivalla megaeepoksella vampyyreistä, jotka siis tässä ovat jonkinlainen ylemmän toimihenkilötason salaseura tähtäimessään lähinnä suuren luokan varkaudet. Minkäänlaista verenimemistä yhdeksään tunnin kestoon ei sisälly. Suurehkoja odotuksia vastaan Vampyres oli kyllä pettymys. Itse juonen kaari ja käänteet ovat toki ihaltavan kekseliäitä mutta toteutus on todella alkeellinen. Joihinkin Griffithiin, Sjöstromiin ja muihin pioneereihin verrattuna Feuillade ei edes yritä. Kamera seisoo huoneen nurkassa jalustalla, komeljanttarit tulevat kuvaan, heiluttelevat käsiään ja väliteksteistä lukutaitoiset tahot yleisössä voivat lukea, mitä tapahtuu. Hahmot ovat Irma Vepiä ja Mazaretteä lukuunottamatta totaalisen pahvisia. Itse asiassa mystisen Musidoran esittämän Irma Vepin hahmon takia Vampiresia voi juuri ja juuri suositella sellaisille valistuneille mykkisten ystäville, jotka osaavat laittaa Vampiresin kontekstiin. Pitää silti resurssien puitteissa vielä hankkia jostain Judex ja Fantomaskin, ovat joidenkin raporttien mukaan hieman visuaalisempia. **

27- Chazelle: La La Land (Leffassa), Pienoinen pettymys tämäkin. Jossain sanottiin, että La La Land on "ottanut vaikutteita Cherbourgin sateenvarjoista". Oikeampaa olisi kutsua tätä suoraksi remakeksi. Ja alkuperäiseen verrattuna tästä puuttuu paaaaaaaljon tasoja: luokkaristiriidat ja paineet, sota, äpärälapsi yms. Jostain syystä Chazelle on kuitenkin lisännyt sisältöä vähentämällä pituutta remakeensa alkuperäiseen verrattuna... Mikä tarkoittaa, että etenkin alkupuolella La La Land on tuskallisen hidastempoinen. Ainakin tunti menee ennenkuin mitään draamaa tulee esille. Ja loppupuolellakin draama käsittelee aikalailla vaatimattomia hyvinkoulutettujen ja etuoikeutettujen valkoisen keskiluokan kakaroiden ensimmäisen maailman ongelmia. Teknologiasta vielä sen verran, että nykyään käytössä olevat filmilaadut eivät oikein luonnostaan sovi musikaalin maagisten maailmojen tallentamiseen. Likainen parkkipaikka näyttää musiikinkin takaa likaiselta parkkipaikalta. Positiivistakin oli: Chazellen rakkaus jatsiin tulee hienosti esille eikä vaikuta päälleliimatulta. Justin Hurwitzin musiikkityyli on huomattavan lähellä M. Legrandia, mikä miellytti. Gosling ja Stone tekevät uskottavat rutiinisuoritukset vähäisestä materiaalista. Ei tämä nyt vaikea katsottava ollut, mutta vähän samaan tapaan mitä Kill Billeissä tässä oli liian vähän omaa ja liikaa pastissia tehdäkseen tästä merkittävän elokuvan. Retrokamaa siis. ***

28- Vidor: Gilda (Kovo Re-), Tuskin koskaan Hollywoodissakaan on "ulkomaita" kuvattu näin viitteellisesti, mitä Gildassa. (Tulee mieleen joku Suomi-filmin Rion Kuumat Yöt!) Mahtaako Argentiinasta olla tässä edes sitä yhtä arkistomateriaalista poimittua laajakuvaa? Mutta eipä Gilda yritäkään olla mikään maantiedon oppitunti. Ennemminkin kyseessä on jonkinlainen suttainen versio Casablancasta, missä sensijaan että hieman kiehtovan negatiiviset hahmot löytävät lopussa kutsumuksensa ja moraalisen kompassinsa (Casablanca), päätyy Gilda harhaiseen ja uskoteltuun (epäuskottavaan) ivaversioon samasta tilanteesta. Jos Casablancassa hahmot ovat suoraselkäisiä ja "normaaleja" pettymyksien kautta masentuneita mutta toipumiseen kykeneviä, on Gildan henkilögalleria jo pohjimmiltaan totaalisen pervo. Sanan parhaassa merkityksessä. Casablancassa Rickin ja Victorin hahmojen rehti hetero kilvoittelu eteerisestä Ilsasta herättää uinuvan Rickin nousemaan potentiaaliinsa kun Gildassa selvästi jo ensisilmäyksella rakastuneet Eddie ja Ballin (mahtava nimi!) ajautuvat homososiaalisesti erilleen seksiä pursuavan Gildan tullessa peliin mukaan. GIlda ei ole missään nimessä suuri elokuva, teknisesti se on jopa halpa ja kömpelö. Kässäri tarjoilee erinomaista dialogia, mutta juoni on genrelle tyypillisesti hölynpölyä eikä oikeastaan lisää hahmojen konflikteihin mitään jännitettä. Mutta Gilda on kuten mainittu muilla tasoilla ihan helvetin kiinnostava leffa. ****

Richard Kelly: Donnie Darko – The Director's Cut (USA, 2001) – suhtaudun vähän skeptisesti elokuviin, jonka nimi ”rimmaa”, sellainen on vähän lapsellista... Ja sellaisiksi oletan sellaiset elokuvat, minkä johdosta tekijät epäilemättä luonnehtisivat minua ilmaisulla kyyninen paska.

Elokuva on rajusti ylipitkä (+120min?!) haahuilu, jossa yksittäisiä hyviä hetkiä ja dialogia, mutta ei mitään minkä johdosta tämän pariin olisi pakko palata enää koskaan. Teini-ikäisten jenkkijullien keskinäinen kisailu ja säntäily, väsyneiden uni- ja astrologiavisioiden viljely sekä keskiluokkaisen perhe-elämän teatraalinen, jopa nolottavasti ”eläydytty” esittely eivät ole asioita, joita olisin poikkeuksellisen vahvasti kiinnostunut tarkkailemaan. Toisten kiusaaminenkin btw tuntuu olevan elokuvan kaikista hahmoista ihan OK-juttu, mitä ”kaikkien kaveri” Gyllenhaal nyt käy välillä taputtelemassa tsemppaavasti olalle.

David Cronenberg: Crash (Kanada-UK, 1996) – tyypit havaitsevat, että seksi, vaara ja kuolema liittyvät läheisesti toisiinsa – ehkä ihmisellä on

tuhovietti ja kaiken toiminnan synkkänä motiivina on pelkkä nautinto? Evolutiivisesti se johtaa tietysti useimmiten lisääntymiseen, mutta entä liian hedonististen, liian

älyllisten,

kaikesta vieraantuneiden keskuudessa...? Niiden jotka alkavat analysoida seksiä älyllisesti ja kielellisesti? Onko silloin kuolema kiihottavin mahdollisuus a'la Silmän tarina? Cronenberg melkein saa katsojankin himoitsemaan vääntynyttä metallia, kauniisti rikki pärskähtävää lasia, massiivisia lommoja ja viiltoja metallissa ja lihassa... Karujen, cronenbergilaisten visioiden ydinaluetta. Loistavaa että Cronenberg on kiinnostunut romaanifilmatisoinneista: hän ei valitse mitä tahansa dekkareita ja toisaalta hän on selvästi ymmärtänyt kuinka romaanifilmatisointi tehdään. Kukaan muu ei olisi voinut ohjata tätä... Kukaan muu ei olisi...

Howard Shoren soundtrack on mahtava, ja James Spader on ilmetty JG Ballard.

Gregg Araki: Mysterious Skin (USA-Hollanti, 2004) – kaksi toisilleen tuntematonta pikkupoikaa joutuu hyväksikäytetyksi, ja he kohtaavat tutustuen toisiinsa (myöhäis)teini-iässä. Toinen on sulkeutunut, ihmisseuraa ja sosiaalisia tilanteita välttelevä erakko, joka on muuttanut hyväksikäytön myötä muististaan kadonneet muutamat tunnit ufo-kokemuksiksi. Toinen on seksuaalisesti aktiivinen male pro, joka kalastelee 50+ äijiä puistosta hyvällä menestyksellä. Olisin halunnut pitää tästä enemmän, sillä aihe on kontroversaali ja vaikea. Pedarikohtaukset on kuvattu (thought)-provosoivasti, ja voin kuvitella että tietynlaisen yleisön läsnäollessa syntyisi ns. Goodbye Uncle Tom ‑ilmiö: ”OH SHIT... OH MAN...!! KILL that bastard!! KILL that son of a bitch!!

” Leffan ongelmana taas kerran romaanitausta. Homma ei pysy yhtä hallitun siistinä kuin jos taustalla olisi alkuperäiskäsis. Loppu laahaa kun ”kliimaksi” paljastetaan pelkän pitkällisen dialogin/monologin muodossa. Lisäksi Arakin viehtymys sisällyttää omituista melkein-ääliöhuumoria elokuviinsa ei välttämättä palvele vakavaa aihepiiriä: tässä viedään pikkupoika katsomaan veristä gore-leffaa (kuitenkin hörähdyksen ansaitseva kohtaus) ja esim. Doom Generationissa on homostelun ja pakomatkan ohessa ihme splatter-kohtauksia. Rillipääpojan traumatisoituneisuus ei myöskään vaikuta täysin aidolta/verevältä, homohuoran hahmo on selvästi parempi. Leffa kuitenkin herättää ajatuksia eikä anarkistisesta otteestaan huolimatta unohda aiheen vakavuutta: hyväksikäyttäjiäkään ei tässä moralisoivasti tuomita kuten ei (laatu)leffoissa Little Children, The Woodsman jne. Heikkouksineenkin tätä voi suositella Qcinelle, Todd Solondz ‑faneille ja muille ihmisvihaajille!

Jorge Grau: Let Sleeping Corpses Lie (aka The Living Dead at the Manchester Morgue; No profanar el sueño de los muertos – Espanja-Italia, 1974) – pettymys. Tunnelmahetkiä ja sujuvaa kerrontaa on ajoittain, mutta pääosin harmillisen kökkö ja vanhentunut maaseutukauhuilu ja ex- video nasty, jossa zombeja lopulta aika vähän. Eikö muita häiritse tämän ”kökköys”? Gorekohtaukset ovat hätäisiä ja lyhyitä. Eivät sisuskalut tuolla tavalla lähde irti ruumiista. Kaikki on tietenkin lainattu Romerolta, joka kuitenkin korosti asiantuntevammin ihmiskehon sitkeitä kalvoja ja rustoja: suoli täytyy purra

irti eikä näpelöidä siististi niin kuin tässä.

Karua ajatella että aikoinaan Let Sleeping Corses Lie oli shokeeraava nasty verrattuna siihen, mitä nykyisin kuvataan melkein ”valtavirtaelokuvissa”, puhumattakaan marginaalista. Ruumishuonetta olisi pitänyt hyödyntää enemmän, sopivan makaaberi ympäristö. Olisin halunnut pitää tästä Grau-kertauksesta enemmän, mutta kyllä edelleen katsoisin ennemmin kankaalta tämän kuin jonkun I Saw the Devilin.

Tony Scott: Domino (USA-Ranska, 2005) – kerrassaan hillitön hyper-elokuva, joka jätti hyvän maun ja fiiliksen pitkälti siksi, että siinä oli sitä kyynistä huumoria ja dialogia, josta pidän. Mickey Rourke kerrassaan hieno. On totta, että moni ”aika tärkeä” seikka tästä puuttuu (henkilöhahmojen kehitys jne.), mutta elokuva on niin käsittämätön leikkauskavalkadi, että minä ainakin lumouduin. Käsikirjoittajana Richard Kelly, ja oli täysin sattumaa, että katsoin tämän pari päivää Donnie Darko ‑kertauksen jälkeen. Tässä Kelly kirjoittaa kuin eri ihminen. Leffa on niitä, jotka vain Tony Scott pystyi ohjaamaan ja saamaan toimimaan. Lopun ammuskelu melko överin epäintuitiivisessa paikassa huvittavin yleiskuvin helikopterista käsin toimikoon esimerkkinä sanotusta. Rauha hänen piinatulle sielulleen.

12. Leslie S. Hiscott: The Triumph of Sherlock Holmes (1935)

Holmes tulee takaisin eläkkeeltä taistelemaan professori Moriartya vastaan. Tästä taistosta enemmän Holmesin omassa ketjussa.


13. Ridley Scott: The Martian (2015)

Kaiken sen hehkutuksen ja rummutuksen jälkeen olin enemmän kuin hiukan skeptinen, mutta tämähän oli sitten ihan kelpo elokuva. Vaikka pääosassa on Matt Damon ja maassa osiin on valikoitunut mm. innoton Sean Bean ja Jeff Daniels, joista jälkimmäinen on NASAn pomona yhtä uskottava kuin Trump pressana. Ja vaikka ohjaajana on Ridley "Exodus" Scott, joka on viime aikoina luonut lähinnä keskinkertaista – hyvää, mutta keskinkertaista – materiaalia.


Tarina nyt on perinteinen selviytyminen vihamielisessä ympäristössä, jossa yksinäinen mies joutuu taistelemaan kaikkia todennäköisyyksiä vastaan. Onneksi mukana ovat hauskat 70-luvun musiikit ja Happy Days ‑pätkät, jotka antavat kummasti kierrettä leffaan. Ja todettakoon vielä, että Mark Watney on raskaasti väärässä: Vicki Sue Robinson oli aivan törkeän loistava 70-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, eikä Donna Summeria suurempaa discon kuningatarta ollutkaan.


14. Gerry de Leon, Eddie Romero: Terror Is a Man/ Blood Creature (1959)

Tässäpä vasta oiva elokuva – ääniraita ja kuva taisivat olla peräisin täysin eri elokuvista, mutta mitäpä tuosta: scheisseahan tämä oli ihan selvästi. Juoni (se kuvassa näkynyt) oli napattu suoraan H.G. Wellsin "The Island of Dr. Moreau" ‑kirjasta, eikä pieni vääntely ja kääntely ainakaan paranna lopputulosta.


15. Bouli Lanners: Ultranova (2005)

Suhteellisen nopea uusintakatselu ei syönyt leffan tehoja. Belgialainen arki tuntuu olevan raskasta taivalta, siinä missä muuallakin, eikä mikään ole aivan sitä miltä ensin vaikuttaa – tai mitä muut luulevat. Hienoja yksittäisiä kohtauksia ja joitain herkullisen outoja henkilöitä sekä tilanteita. Tällä kertaa huomio kiinnittyi myös ääniraitaan, joka soljuu niin napakasti istuvana taustalla, ettei sitä tahdo aina edes huomata. Ja tämä laskettakoon tässä tapauksessa bonukseksi.


16. Alexander Payne: Election (1999)

En vieläkään tiedä pidänkö tästä leffasta vai en, mutta ainakin se sai tunteet pintaan. Matthew Broderick on loistava valinta tavallisen arjen hitaasti kaulitsemaksi opettajaksi, eikä Reese Witherspoon – vaikka ärsyttävä onkin – pysty pilaamaan elokuvaa. Mielenkiintoinen debyyttirooli muuten Chris Kleinilta, miksiköhän Jessica Campbell lopetti hädin tuskin käyntiin lähteneen näyttelijänuransa niin nopeasti?


17. Paolo Heusch: Werewolf in a Girls' Dormitory (1961)

Aika huvittavaa ihmissusi-huttua, jonka seassa kulkee murhamysteeri. Näyttää siltä että 60-luvun alussa tyttöjen asuntoloiden työntekijöiksi otettiin vain riittävän hämärästi käyttäytyviä sekä niljakkaan oloisia miehiä. Eivätkä miesopettajat ole juuri opetettaviaan vanhempia. Joo, olihan tämä varmaan kovaa kamaa vuonna 1961, mutta nyt aika on kyllä päässyt nakertamaan leffan tehoja. Ihmissuden käytöksessä ja nopeudessa on muuten melkoista heittelyä, toisinaan olento on oman aikansa michaelmyers, toisinaan taas hidas, heikko ja kömpelö.

Donnie Darkon kulttimaine on asioita, joka ei kanssa oikein mene kaaliin. Muistelisin että jo ensimmäistä kertaa kuullessani koko elokuvasta sitä mainostettiin kulttielokuvana, jonkin sortin edelläkävijä ehkä siinä mielessä kun nykyään kaikki haukotellen katsottava paska on muka kulttielokuvaa syntyessään.

13. Ridley Scott: The Martian (2015)
Kaiken sen hehkutuksen ja rummutuksen jälkeen olin enemmän kuin hiukan skeptinen, mutta tämähän oli sitten ihan kelpo elokuva. Vaikka pääosassa on Matt Damon ja maassa osiin on valikoitunut mm. innoton Sean Bean ja Jeff Daniels, joista jälkimmäinen on NASAn pomona yhtä uskottava kuin Trump pressana. Ja vaikka ohjaajana on Ridley "Exodus" Scott, joka on viime aikoina luonut lähinnä keskinkertaista – hyvää, mutta keskinkertaista – materiaalia.

Tarina nyt on perinteinen selviytyminen vihamielisessä ympäristössä, jossa yksinäinen mies joutuu taistelemaan kaikkia todennäköisyyksiä vastaan. Onneksi mukana ovat hauskat 70-luvun musiikit ja Happy Days ‑pätkät, jotka antavat kummasti kierrettä leffaan. Ja todettakoon vielä, että Mark Watney on raskaasti väärässä: Vicki Sue Robinson oli aivan törkeän loistava 70-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, eikä Donna Summeria suurempaa discon kuningatarta ollutkaan.

Oikeastaan loppujutut oli turhan kliseistä tavaraa, vaikka ne suunnilleen oli noin kirjassakin. Happy Days ja disko oli sinällään vähän outoja (disko ja vastaava tv-sarja oli nekin kirjassa), koska silloinhan noita fanittavan pitäisi olla syntynyt joskus 60-luvulla ja siten yli 50-vuotias mars-astronautti. No, ehkä materiaalin omistaja oli myöhäisherännyt. Tuli tuosta kuitenkin mieleen, että ollaanko me(kin) tosiaan noin addiktoituneita tietyn ikäkauden juttuihin, että oltaisiin valmiita viemään ne Marsiin asti uusintakatseltavaksi... Läppärin ruudulla vilahti myös Infocomin Leather Goddesses of Phobos. No, ainakin teemaan sopiva peli, mutta taas todellisuuteen kytkettynä; montakohan kertaa tuotakin tekstiseikkailua jaksaisi tahkota läpi....

Jakel (11.2.2017 18:28)

MiR (11.2.2017 18:11)

13. Ridley Scott: The Martian (2015)

Kaiken sen hehkutuksen ja rummutuksen jälkeen olin enemmän kuin hiukan skeptinen, mutta tämähän oli sitten ihan kelpo elokuva. Vaikka pääosassa on Matt Damon ja maassa osiin on valikoitunut mm. innoton Sean Bean ja Jeff Daniels, joista jälkimmäinen on NASAn pomona yhtä uskottava kuin Trump pressana. Ja vaikka ohjaajana on Ridley "Exodus" Scott, joka on viime aikoina luonut lähinnä keskinkertaista – hyvää, mutta keskinkertaista – materiaalia.


Tarina nyt on perinteinen selviytyminen vihamielisessä ympäristössä, jossa yksinäinen mies joutuu taistelemaan kaikkia todennäköisyyksiä vastaan. Onneksi mukana ovat hauskat 70-luvun musiikit ja Happy Days ‑pätkät, jotka antavat kummasti kierrettä leffaan. Ja todettakoon vielä, että Mark Watney on raskaasti väärässä: Vicki Sue Robinson oli aivan törkeän loistava 70-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, eikä Donna Summeria suurempaa discon kuningatarta ollutkaan.

Oikeastaan loppujutut oli turhan kliseistä tavaraa, vaikka ne suunnilleen oli noin kirjassakin. Happy Days ja disko oli sinällään vähän outoja (disko ja vastaava tv-sarja oli nekin kirjassa), koska silloinhan noita fanittavan pitäisi olla syntynyt joskus 60-luvulla ja siten yli 50-vuotias mars-astronautti. No, ehkä materiaalin omistaja oli myöhäisherännyt. Tuli tuosta kuitenkin mieleen, että ollaanko me(kin) tosiaan noin addiktoituneita tietyn ikäkauden juttuihin, että oltaisiin valmiita viemään ne Marsiin asti uusintakatseltavaksi... Läppärin ruudulla vilahti myös Infocomin Leather Goddesses of Phobos. No, ainakin teemaan sopiva peli, mutta taas todellisuuteen kytkettynä; montakohan kertaa tuotakin tekstiseikkailua jaksaisi tahkota läpi....

Leffan loppu oli kieltämättä pitkä ja puuduttava, kun sen lopputulema oli päivänselvä jo harmillisen aikaisin.

Mutta, mutta... mitä veisin mukanani Marsiin? Kyllä reissuun lähtisi ainakin kiintolevyllinen 60-luvun Dr. Whon tv-seikkailuja, jotka on siis tehty ennen syntymääni, sekä The Beatlesin koko tuotanto. Kun nyt miettii muuta itseään vanhempaa materiaalia, niin musiikin lisäksi sopivia leffojakin on kyllä paljon. Ei sitä tarvitse oman ajan tuotoksia fanittaa, onhan noita nuoria fiftareitakin sun muita.

Musiikki nyt on tietysti eri asia, mutta (vanhat) tv-sarjat vähän toinen juttu... No, olisi ainakin aikaa katsoa.

Marienbad (11.2.2017 16:32)

Richard Kelly: Donnie Darko The Director's Cut (USA, 2001) suhtaudun vähän skeptisesti elokuviin, jonka nimi rimmaa, sellainen on vähän lapsellista... Ja sellaisiksi oletan sellaiset elokuvat, minkä johdosta tekijät epäilemättä luonnehtisivat minua ilmaisulla kyyninen paska. Elokuva on rajusti ylipitkä (+120min?!) haahuilu, jossa yksittäisiä hyviä hetkiä ja dialogia, mutta ei mitään minkä johdosta tämän pariin olisi pakko palata enää koskaan. Teini-ikäisten jenkkijullien keskinäinen kisailu ja säntäily, väsyneiden uni- ja astrologiavisioiden viljely sekä keskiluokkaisen perhe-elämän teatraalinen, jopa nolottavasti eläydytty esittely eivät ole asioita, joita olisin poikkeuksellisen vahvasti kiinnostunut tarkkailemaan. Toisten kiusaaminenkin btw tuntuu olevan elokuvan kaikista hahmoista ihan OK-juttu, mitä kaikkien kaveri Gyllenhaal nyt käy välillä taputtelemassa tsemppaavasti olalle.

Darkon pariin tuli palattua jokin aika sitten, kun Arrow julkaisi filmauksesta niin teknisesti kuin lisämateriaaleiltaankin toistaiseksi parhaimman saatavissa olevan painoksen. Elokuvana enemmän kuin osiensa summa, ja tunnelmaltaan mielestäni poikkeuksellisen onnistunut koko kestonsa edestä – versioon tuijottamatta. Dramaturgian(kaan) osalta uskottavuus ei liiemmin horju, ja myös leffan upea soundtrack kannattelee monitulkintaista tarinaa tyylikkäästi. En mitenkään pysty suhtautumaan tähän objektiivisesti, joten jätettävä suosiolla sen semitrendikäs trollaus leffaa vielä sisäistämättömille. Hope u find it..