Mitä Elitisti-forumin väki katsoo 2017

Bastard (11.2.2017 18:11)

Donnie Darkon kulttimaine on asioita, joka ei kanssa oikein mene kaaliin. Muistelisin että jo ensimmäistä kertaa kuullessani koko elokuvasta sitä mainostettiin kulttielokuvana, jonkin sortin edelläkävijä ehkä siinä mielessä kun nykyään kaikki haukotellen katsottava paska on muka kulttielokuvaa syntyessään.

Perhana kun on huojentavaa lukea näitä. Luulin olleeni asiassa yksin "väärässä". Tuo oli aikoinaan vedenjakajaleffa siinä mielessä, että opetti, ettei kaikkea etukäteishehkutusta saa ottaa tosissaan, mitäänkään. Jänishän oli pirskatin vaikuttava ja noidankäsikirjahahmomainen, mutta se meni pesuveden mukana, mikä onnistui peräti sylettämään.

Ja kiitos Marienbad, voit olla varma, että tartun vinkkiisi.

Ei kai tuo muualla ole kulttileffa, kuin jossain dvdplazalla

Jakel (11.2.2017 20:51)

Ei kai tuo muualla ole kulttileffa, kuin jossain dvdplazalla

Juuri näin. Darko on omien muistijälkien perusteella lähinnä ihan kiva perusleffa, mutta eipä juuri sen enempää. Nyt jos katsoisi uudestaan, pettyisi luultavasti vielä kovemmin kuin osaisi arvatakaan. Kai se K-Pax:kin on joidenkin mielestä kulttia kamaa, siinä missä Kuudes aisti ja kaikki muut "outoja käännöksiä" sisältävä, aavistuksen verran aivokapasiteettia vaativa materiaali. Hei, tällä logiikalla Shyamalan on todellinen kulttiohjaajien kuningas!

Taitaakin olla paikallaan katsoa Darkosta myös teatteriversio. Ah..

The Neon Demon (2016) Köpiksen pikkunousukkaalta ei näytä elokuvan ohjaus aivan moitteettomasti luonnistuvan, vaikka visuaalinen ulottuvuus tavoittaa tarkoituksensa – kenties liikaakin sen ehdoilla – kuvatun kätkettyä symboliikkaa pidättelemättä. Tästä välittyi vääjäämättömästi tunne tuhoon tuomitusta käsikirjoituksesta, ja itsensä aivan liian vakavasti ottavasta taiteellisen vapauden hurmoksesta, jonka keskiössä esimerkiksi henkilöhahmoista yhdenkään ei onnistu (liene tarkoituskaan) muodostaa todellista tunnesidettä katsojaan, mikä tuntuu jo ydintä myöten puhki kalutulta luulta kuvattaessa ympäröivän yhteiskunnan mädännäisyyttä yksittäisten ihmisten henkisen sisäsiittoisuuden ja väärien valintojen ilmentämänä. Houreista mielentilaa maalailevana enempää kuin kriittisesti oman aikansa tabuihin takertuvana elokuva ei tarjoa mitään uutta, eikä sen shokkikuvastoa voi hyvällä tahdollakaan luonnehtia kuin laimeaksi.


Kameran käyttö sitä vastoin miellytti silmää staattista kuvaa kauniisti hyödyntävissä otoksissa, joiden aikana soundtrackin housea huokuva elektrobeat onnistuu nousta oikeuksiinsa.

Sam Mendes: Spectre (2015) ***½


Hieno loppuratkaisu.Tämä olisi ollut hyvä päätös Craigin Bond-uralle, mutta vielä yksi leffa ilmeisesti tulossa.


Singeetam Srinivasa Rao: Magalir Mattum (1994) ***


Laadukas ja hauska intialainen versio vuoden 1980 9 to 5 – leffasta, komeasti cinemascopena kuvattuna.


Jacques Tourneur: Nightfall (1957) ***½


Tarinaltaan ei kummoinen, mutta muutama hienosti ohjattu kohtaus.


Steven Spielberg: Indiana Jones and the Temple of Doom (1984) ****


Indyistä anarkistisin ja paras. Tämä kolahti kovaa eräässä tamperelaisessa elokuvateatterissa vuonna 1984.

7. Nitro Circus – The Movie (netflix) ** Nää on vissiin jotain kuuluisia temppuilijoita, katselin ajankuluksi. Ihan komeitakin juttuja mutta eihän tämä mikään oikea elokuva ole.

8. Caddyshack (netflix) ***½ Aukon paikkaus. Tämä jotenkin on onnistunut jäämään näkemättä, vaikka junnuna näitä vastaavia katsottiin päivittäin. Ymmärrän tavallaan arvostuksen, vaikka eihän tämä varsinaisesti elokuvana ole mistään kotoisin – yksittäiset kohtaukset sen sijaan ovat parhaillaan aika hykerryttäviä.

9. 13th (netflix) ****½ Erinomainen dokumentti vapaiden maasta. Usko ihmisyyteen ja ameriikan ihmemaahan karisee mitä enemmän tämänkaltaisia dokkareita näkee. Käy jo mielessä että ehkä kaikki sittenkin on yhtä suurta salaliittoa (vaikkei tässä mitään sellaista anneta ymmärtää)

10. Election (netflix) ***½ Alexander Paynen Election siis. Tää on jäänyt näkemättä aiemmin, vaikka TV:stäkin tullut varmaan monestikin. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tämä katselmus high school maailmaan on muita vastaavia selkeästi vakavampi ja huumori on kuivaa ja mustaa. Tykkäsin.

11. Ant-Man (netflix) ** Kai tää oli semiviihdyttävä. Aina sitä sortuu näitä Marveleita katsomaan, odotin tän olevan enempi huumoripitoinen kun Paul Ruddkin on mukana, mutta eipä oikeastaan. Lopputaistelu on tässäkin tuskastuttavaa katseltavaa joka tuntuu vaan kestävän ja kestävän.

Lanners: Ultranova (2005) Ei tämä ollutkaan scifiä. No, ei kyllä mitään kovin jokapäiväistäkään, mitä kerrontaan tulee. Ultranova on kompaktin mittainen, mutta silti hyvin viipyilevä ja vaativa muutaman ihmisen belgialainen elämänviipale. Eipä tässä paljoa perinteisessä mielessä "tapahdu", ja jotkut kohtaukset menevät antiklimaattisuudessaan jopa komiikan puolelle. Mutta sympaattiset näyttelijät ja vähäeleinen, jopa liquidskymäisenkin tarkasti siveltelevä konemusiikki onnistuvat luomaan näennäisankeiden kerrostumien väliin peruskiehtovaa arkilihaa. Miksi elokuvan pitäisi muka kertoa enemmästä?

Etenkin jos on viime aikoina vahdannut kovin ahkerasti kaikenmaailman supersankarirymistelyitä, joissa tuhoutuu suurkaupunki minuutissa, on Ultranovan kaltainen hämäränpuoleinen pikkuteos ankeine, pessimistisine vivahteineenkin mitä terveellisin resetti. ***

Payne: Election (Vaalit, 1999) Muutamas tämän pienoiskokomaailman uusintakatselu. No, yllätys yllätys, väkisinkin tuli peilattua tätä äskettäisiin USA:n vedenjakajavaaleihin, mutta sen verran ajatonta sujuvan kerronnan triumfia on setti, ettei sitä tee mieli ahtaa mihinkään 2010-luvun lopun raameihin.

Kuullessani sanan "ysärihelmi" tulee ensimmäisenä mieleen Election. Puolisolondziaanisen rosoiseen tarinaan kertojaäänetkin sopivat, Matthew Broderick tekee parhaan roolinsa, kenties Reese Witherspoonkin. Yksittäisiin detaljeihin on saatu ladattua paljon. Yli kaiken rakastan sitä yhtä ampiaista, joka boostaa koko elokuvan loppusuoraa hämmästyttävän hienosti, julmetun hauskaan muffinssikohtaukseen huipentuen.

Nytkin mietin, onko loppuhäntiä liikaa, mutta vaikka pientä ilmaa onkin, saadaan viimeiseen kohtaukseen vaikuttava omnia mutantur nihil interit ‑ympyrä.

Minulla on opettajan pätevyys. En alkanut sellaiseksi. Yhä uskon päätökseni olevan oikea. Jim McAllister parka. ****1/2

Friedkin: Cruising (Yön kuningas, 1980) Edellisen katselun jälkeen maailma on tullut harmaammaksi (<-- aikuisuus), minkä vuosi tämä oli tärkeää nähdä nyt. Mysteeri ei jäänytkään niin auki kuin mitä muistin, mutta hienolta tuntuikin nyt se levoton olo, minkä tapahtumaketju silti jätti vellomaan. Hyvin ihmisenmakuisten, uskottavien henkilöiden valinnat aiheuttavat tapahtumia, joita ei valtavirtaelokuvan käänteiksi huolittaisi, mutta William Friedkin lättää ne aikajanalle surutta. Siinä mielessä Cruising on kuin onkin kerronnallista sukua To Live and Die in L.A.:lle. Friedkin on elokuvan historian merkittävä uskaltaja.

Ne nihkeänturskeat viiksiäijämeret ovat oma, hämmästyttävän vaikuttava lukunsa. Al Pacino sopii sekaan erittäin hyvin ja tekee varmasti sen minkä 1980 on niminäyttelijä voinut tuollaisessa roolissa tehdä. Kiehtovin otos on ehkä se, jossa Steve on palannut kotiin ja katsoo peiliin. Meneekö neljäs seinä särölle, ja jos, onko se tietoinen ratkaisu? ****1/2

Kuosmanen: Hymyilevä mies (The Happiest Day of Olli Mäki, 2016) Kyllä suureen hehkutuskuoroon liittymiseen on aihetta. Ei se tarina, vaan rytmi, kuvan voima, ristiriidat, poisjätöt, painotukset, erinomainen roolitus ja miksei myös sanoma. Musiikillakaan ei lutrattu (, vaikka Miika Snårella vahvat ainekset Kuosmasen ninorotaksi olisikin!). Ihan semmoinen totaalinen jippii-intomieliadrenaliini, joka omaan viisitähteyteeni kuuluu, jäi ensikatselussa puuttumaan, mutta sen voivat hyvinkin kompensoida tulevien uusintakatseluiden uudet huomiot.

Kuosmasille ja valkeapäille mesenaatit messiin, miljoonat massiin ja rock'n roll. Se olisi reilu maailma. Taidamme olla kauniiseen kengännauhailuun tuomittu laatuelokuvakansa. No, kai se riittää, jos tällaista, asiaa näkevää kamaa tulee edes kerran muutamassa vuodessa. ****1/2

Noe: Love (2015) Mielenkiintoisen taideohjaajan painantapainotteinen rakkauspohdinta oli hiukan liian monella taholla epämääräinen. Metatason lutraukset lähinnä hämmensivät, ja soundtrack jäi persoonallisista biisivalinnoistaan huolimatta liian sillisalaatiksi. Toki Maggot Brain ei välttämättä kuulosta tämän jälkeen enää samalta, ja voi toki jopa olla, että kyseinen yliarvostettu vingutus jopa parani Noen kuvituksen myötä. Tekstiruudut taas tuntuvat turhalta, Noen Godardiltakosenytoli pöllimältä tavaramerkiltä.

Ikuisaihe olisi vaatinut pari tasoa lisää toisteisuuden asemesta. Nyt Loven mielenkiintoisimmaksi seikaksi jäi lovettomuus: vaginoita ei näytetty lainkaan, vaikka monenmoista fjongaa lerppuu sinne tänne nonstop. Tämä on hiukan sama kuin rusinaton maksalaatikko tai se että Kummisedissä ei käytetä sanaa "mafia".

Semmoinen misantrooppinen tinkimättömyysbonus täytyy elokuvalle kuitenkin antaa. Näyttelijät joutuvat töihin, ja henkilöihin pystyy ankkuroitumaan, sillä kukapa meistä ei joskus olisi Pekka Simojoen sanoin itseltään kysynyt "Mitä rakkaus on, hetkenkö huumaa, valhetta vain" tässä elämän levottomasti vellovassa, yllätyksiä täynnä olevassa vekkulassa, jonka mahdolliset transsendenssit ‑rakkaus sun muut- selittyvät vasta sitten joskus, jos silloinkaan. ***1/2

Chiodo: Killer Klowns from Outer Space (1988) Onneksi jäi tämä aikoinaan hyllyyn, ja jää vastakin. Aika on tehnyt hyvää rakkaudella puvustetulle, maskeeratulle ja lavastetulle kökönhersyvien käsityöefektien turskealle lateksisirkukselle. Tämä on erinomainen, rehti B-elokuva, joka tarjoaa koko kestonsa verran kekseliäitä klowni-innovaatioita. Tässä on se jokin joedantentuoksuinen tyylitaju, jota cgi:nsä varassa tuhansia kertoja aiemmin nähtyjä kusenpolttamuuksia viljelevät nykydiletantit eivät tavoita. Ikisuosikkini ovat yhä popcorneista siittyvät klovninpoikas-alienit, jotka kävisivät Chiodon veljesten kokonaisesta cv:stä. Heille kuitenkin näemmä riittivät pienimuotoiset duunit animaatio- ja efektipuolella. Tavallaan sääli, sillä tässä elokuvassa on se sama vimman vipuvarsi, joka nosti mm. maestro Peter Jacksonin ansaittuun kuuluisuuteen. ****

QCine (15.2.2017 21:28)

Chiodo: Killer Klowns from Outer Space (1988) Onneksi jäi tämä aikoinaan hyllyyn, ja jää vastakin. Aika on tehnyt hyvää rakkaudella puvustetulle, maskeeratulle ja lavastetulle kökönhersyvien käsityöefektien turskealle lateksisirkukselle. Tämä on erinomainen, rehti B-elokuva, joka tarjoaa koko kestonsa verran kekseliäitä klowni-innovaatioita. Tässä on se jokin joedantentuoksuinen tyylitaju, jota cgi:nsä varassa tuhansia kertoja aiemmin nähtyjä kusenpolttamuuksia viljelevät nykydiletantit eivät tavoita. Ikisuosikkini ovat yhä popcorneista siittyvät klovninpoikas-alienit, jotka kävisivät Chiodon veljesten kokonaisesta cv:stä. Heille kuitenkin näemmä riittivät pienimuotoiset duunit animaatio- ja efektipuolella. Tavallaan sääli, sillä tässä elokuvassa on se sama vimman vipuvarsi, joka nosti mm. maestro Peter Jacksonin ansaittuun kuuluisuuteen. ****

Oliko se noin hyvä? Itsekin taisi nähdä klovnien rellestyksen viimeksi joskus vuonna VHS, eivätkä muistikuvat ole niin kovin ruusuisia... Pitänee antaa silti tällekin reilusti uusi mahdollisuus jossain vaiheessa.

18. Alfred Hitchcock: Bon Voyage (1944)

26-minuuttinen lyhytelokuva, joka on ihan puhdasta sotapropagandaa. Ranskankielinen lyhäri hyllytettiin lähes välittömästi sen valmistuttua, eikä sitä nähty uudelleen ennen kuin arkistojen avauduttua. Eikä tämä nyt niin ihmeellinen teos ole, kun ottaa huomioon Hitchcockin muut tuon ajan työt.


19. Phillip J. Roth: A.P.E.X. (1994)

Tästä löyhähköstä lainakasasta Aikamatkustuselokuvat ‑ketjussa.


20. Aki Kaurismäki: Calamari Union (1985)

Noin 30-vuotta sitten nähty elokuva näyttäytyy tietysti aika erilaisessa valossa, kun maailma on muuttunut – ja Eirakin on jo nähty. Melkoinen kotimaisten tekijöiden kokoontumisajo, jossa kieli painuu niin poskeen jos toiseenkin. Ei ole helppoa olla Frank. Eikä nähtävästi myöskään Aki, jos viimeisimpiä uutisia on uskominen. Onneksi duunit leffojen ohjauksen ääressä lopetteleva Kaurismäki kuitenkin teki tämänkin kaunokaisen.


21. Peter Strickland: Berberian Sound Studio (2012)

Ja sitten sitä hieman oudompaa ja tuoreempaa elokuvan laitaa. Brittiläinen ääniteknikko saapuu joskus 70-luvulla Italiaan tekemään äänitehosteita elokuvaan, joka on nähtävästi hyvin kauhupainoitteinen. Eikä elo Italiassa tietenkään ota kulkeakseen, etenkään kun italialaiset työtoverit ovat sanalla sanoen outoja tapauksia. Ohjaaja tulee ja menee lähinnä hameiden perässä, tuottaja (?) muuttuu hitaasti lämpimästä kaverista suoranaiseksi mulkuksi, rahoja ei saa, ja muutenkin työkeikka alkaa haisemaan enemmän raadolle kuin ruusuille. Toimivaa trilleriä ja mainiota kuvausta työympäristön hitaasta, myrkyttävästä vaikutuksesta.


22. J Blakeson: The 5th Wave (2016)

Avaruuden valloittajat tulevat, olivat teinit siihen valmiita tai eivät. Tästä perustoimivasta scifistelystä Atomimörköjä, mutanttihirviöitä ja ulkoavaruuden valloittajia ‑ketjussa.

Christian Duguay : Scanners II: The New Order (1991) **

Korruptoitunut poliisijohtaja käyttää "skannereita" hyväkseen yrittäessään päästä käsiksi vallankahvaan. Selvästi ensimmäistä osaa heikompi tekele, eikä tästä jää katselun jälkeen hyvää makua suuhun.


Christian Duguay : Scanners III: The Takeover (1991) **

"Skanneri"nainen menee sekaisin isänsä lääketehtaan tropeista ja muuttuu vallanhimoiseksi kusipääksi. Nyt on otettu iso askel komedialliseen suuntaan ja jotain elokuvan tasosta kertoo tämä Youtubestakin löytyvä tanssikohtaus:

https://www.youtube.com/watch?v=PRCS3bPVcwY


John Huston : Prizzi's Honor (1985) ***

Jack Nicholsonin esittämä mies toimii mafian palkkatappajana Prizzin perheelle ja rakastuu samalla mysteeriseen naiseen joka paljastuu myös palkkatappajaksi. Nyt heidän on luovittava romanttista suhdettaa mafian varjon alla. Keskitason rikoskomedia.


Peter Yates : The Friends of Eddie Coyle (1973) ***½

Robert Mitchum esittää rikollista jota uhkaa vankeustuomio, mutta joka yrittää nyt diiliä poliisin kanssa auttaen heitä laittomien aseiden löytämisessä/rikollisten paljastamisessa. Samalla hän yrittää myös toimia välikätenä rikollisjoukolle joka tekee keikkaa ryöstöjen ja kidnauppausten muodossa. Realistisen oloinen katurikosjännäri jota voi suositella esim. Get Carterin ja vastaavien elokuvien ystäville. Elokuva löytyy tätä nykyä myös blu raylla.


Gregory Hoblit : Primal Fear (1996) ***½

Richard Gere esittää asianajajaa joka saa puolustettavakseen katolisen kirkon papin ryöstömurhasta syytetyksi joutuneen nuoren miehen. Kaikki jäljet viittaavat miehen syyllisyyteen, mutta onko kaikki sitä miltä pintapuolisesti näyttää? Nuoren miehen roolissa Edward Norton, joka onnistuu erinomaisesti ensimmäisessä isossa roolissaan.

QCine (15.2.2017 21:28)

Noe: Love (2015) Mielenkiintoisen taideohjaajan painantapainotteinen rakkauspohdinta oli hiukan liian monella taholla epämääräinen. Metatason lutraukset lähinnä hämmensivät, ja soundtrack jäi persoonallisista biisivalinnoistaan huolimatta liian sillisalaatiksi. Toki Maggot Brain ei välttämättä kuulosta tämän jälkeen enää samalta, ja voi toki jopa olla, että kyseinen yliarvostettu vingutus jopa parani Noen kuvituksen myötä. Tekstiruudut taas tuntuvat turhalta, Noen Godardiltakosenytoli pöllimältä tavaramerkiltä.

Ikuisaihe olisi vaatinut pari tasoa lisää toisteisuuden asemesta. Nyt Loven mielenkiintoisimmaksi seikaksi jäi lovettomuus: vaginoita ei näytetty lainkaan, vaikka monenmoista fjongaa lerppuu sinne tänne nonstop. Tämä on hiukan sama kuin rusinaton maksalaatikko tai se että Kummisedissä ei käytetä sanaa "mafia".

Semmoinen misantrooppinen tinkimättömyysbonus täytyy elokuvalle kuitenkin antaa. Näyttelijät joutuvat töihin, ja henkilöihin pystyy ankkuroitumaan, sillä kukapa meistä ei joskus olisi Pekka Simojoen sanoin itseltään kysynyt "Mitä rakkaus on, hetkenkö huumaa, valhetta vain" tässä elämän levottomasti vellovassa, yllätyksiä täynnä olevassa vekkulassa, jonka mahdolliset transsendenssit ‑rakkaus sun muut- selittyvät vasta sitten joskus, jos silloinkaan. ***1/2

Antti Nylénin uuden esseekirjan (Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet) loppupuolella on kiinnostava essee Lovesta. Siinä todetaan, että leffan päähenkilöitä ovat penis ja vauva, ja Murphy on yhtä kuin ensiksi mainittu, seuraus yhtä kuin jälkimmäinen. Totta on, että tämäkään elokuva ei kykene/halua kuvata naista, tuota "maailman alkuperää" yhtä paljaasti kuin miestä. Siinä tulkitaan elokuva ennen kaikkea kuvaukseksi masennuksesta ja myrkyllisestä melankoliasta, mihin on helppo yhtyä. Ei niinkään rakkaudesta tai seksistäkään vaan niistä pakkomielteenomaisista takertumisista menneisyyteen (ensirakkaus), jotka estävät päähenkilöä ns. elämästä täysipainoista elämää. Itselleni jäi sama vaikutelma elokuvasta, jota tuijottelin lasit naamalla kankaalta: surumielisyys ja ahdistuneisuus, jotka ovat yhtä "nautinnollisia" kuin vaarallisiakin. Loppukuva kylpyammeessa on paluuta Enter the Voidin harhoihin. Surullista ja uskottavaa. Mielestäni elokuva on vahva visio, sillä en juurikaan ajatellut kelloa sen aikana. Ja eikös pillunnuolemiskohtaksessa soi Goblinin "Profondo Rosso aka Deep Red"!

Gaspar Noé:

"I’m not a male chauvinist — and I’m not a feminist, either — but yes: I think it was important to portray a sharing relationship, with a couple giving pleasure to each other as much as they were taking pleasure. Then, what’s true is that the male organ is much easier to film and represent than the female organs, for different reasons. The male genitals are more visible than the female genitals — especially, for example, if the guy is giving cunnilingus to the girl. You don’t see her pussy, because his head is… but, yeah, all of the movie is seen from the male character’s point of view, because it’s about his flashbacks on this lost love, and also you hear his stupid or intelligent thoughts during the whole movie — or even useless thoughts. But you follow this dream of mine."

Marienbad (17.2.2017 16:24)

Antti Nylénin uuden esseekirjan (Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet) loppupuolella on kiinnostava essee Lovesta.

Kylläkyllä, suositukset myös täältä päästä. Kyseisen esseen huomaaminen sai minutkin katsomaan elokuvan ensin. Nylénin analyysi oli huojentava siinä mielessä, että olin pelännyt sen olevan ohjeistus, miten Love kannattaa (olisi kannattanut) katsoa. Mutta esseen pureutuminen aiheeseen, jota kirjoittaja ei hehkutakaan 100-prosenttisesti, tuntui oikein freesiltä. Jonkin puolimaagisen levottomuuden Love todella on jättänyt, ja kun kaveri taannoin kysyi, että kannattaako katsoa, kesti minun kauan vastata. Kallistuin kuitenkin suosittelemaan. Eiköhän kaikki asioita kelaamaan pakottava kama ole suosittelemisen arvoista.

(Un film de) Pedro Almodóvar: julieta (Espanja, 2016) – toimi niin hyvin, että yllätyin kun leffa yhtäkkiä olikin jo ohi. Keski-ikäinen nainen alkaa muistella elämäänsä yllättävän katukohtaamisen laukaisemana ja alkaa kirjoittaa kirjettä tyttärelleen, jonka kanssa välit ovat menneet poikki. Tarina kerrotaan takaumina ja kaikki tärkeät hahmot ovat tietysti naisia. Miehillä ei juurikaan ole aktiivista tai kiinnostavaa osaa Almodóvarilla kuten ei esim. Lars Von Trierillä. Julietan elämään kuuluu ajattomia sattuman ja ajattelemattomuuden tuottamia tragedioita, mutta lopulta ilmoilla leijuu toivo. Hieno. Taattua

Almodóvaria

, kuten tässä vaiheessa yleensä sanotaan.

Georges Franju: Le Sang des bêtes (Blood of the Beasts; dokumentti, lyhyt – Ranska, 1949) – modernista Madridista neitoineen on vain hivenen totuttua pidempi loikkaus pariisilaiseen teurastamoon 68 vuotta sitten. Franjun maineikas lyhytdokkari on melko vaikuttava ja hypnoottinen sekoitus Yötä ja usvaa, Luis Buñuelia ja Hellraiseria... Surrealistinen, moralisoimaton, taatusti ajatuksia herättävä pieni kuvasarja, jos aihe (öh, ruoka) kiinnostaa. Tämä löytyy Criten Eyes Without a Face ‑levyn ekstroista tekstitettynä, ja löytyy myös (ilmeisesti pelkästään enkkudubattuna) YouTubesta: https://www.youtube.com/results?search_query=le+sang+des+betes NSFW-matskua, ja nsfb: not safe for bourgeoisie.

Gary Oldman: Nil by Mouth (UK-Ranska, 1997) – pelottavan autenttinen, pitkiin improvisaatiolta maistuviin dialogiryöpytyksiin perustuva rajua (perhe)väkivaltaa kuvaava teos ”working classin” universaaleista perusongelmista: alkoholismi, rahojen riittämättömyys, työttömyys, patoutunut ja purkautuva surkea maskuliininen uho. Nakedin tavoin hitusen ylipitkä, muilta osin todella vakavaa asiaa. Häijyä slangihuumoria mukana tottakai. ”You know why I only pick up homeless women? You can guarantee she'll stay the night with you and after I've fucked her I can leave her anywhere.”

Lodge Kerrigan: Clean, Shaven (USA, 1993) – intensiivinen ja painostava subjektiivinen kuvaus skitsofreniasta potilaan silmin ja korvin. Alussa vainoharhainen päähenkilö (Pulp Fictionin Peter Greene) hakkaa viattoman pikkutytön kadulla, sen jälkeen katsoja istutetaan hänen vierelleen autoon matkalle kohti lisääntyviä sairaan mielen sirpalevisioita. Äänimaailma on äärimmäisen tehokas, ja päähenkilön itsensäsilpomiset saavuttavat välillä sietämättömän tason (kynsikohtausta ei voi unohtaa, kun sen on nähnyt, Jesus Christ..) Melkoinen, kunnianhimoinen. Ei miellyttävä. Ebert antoi 3,5/4. Esitettiin Cannesissa 1994.

Roman Polanski: Repulsion (Inho – UK, 1965) – Polanskin mielisairauskuvaus ei ole vanhentunut päivääkään, ja tämä on alallaan myös vakavampi teos kuin esim. Hitchcockin Psycho, vaikka molemmat ovat kiistattomia mestariteoksia. Inho sisältää niin paljon tärkeää ja oleellista havainnointia, että teoksen saattaminen ajattomaksi edellytti vain (hyvän) psykologin silmää, jotta painotukset, yksityiskohdat ja vihjeet eivät latistuisi vaikka maailma ympärillä muuttuu. Inho ei esim. pelkästään kuvaa Deneuven vajoamista mielisairauden vainhoharhoihin vaan myös sovinistisen seksistisiä oletuksia, joiden keskiöön Deneuven kaltaiset naiset syntyvät halusivat he sitä tai eivät. Mutta heruttajien on paras muistaa ajaton totuus: partaveitsi mahtuu pieneen tilaan.

Elokuva on niitä, joiden jälkeen ”maistuu muutama pintti”. Pelkästään leikkaustekniset ratkaisut ja Deneuven ällistyttävä näytteleminen tekevät tästä must-kamaa arkistoille ja isoille kankaille.

Roman Polanski:

Bitter Moon

(

Ranska-UK-USA, 1992

) – loistavaa itsetietoista trash-hupia rasittaa vain ylipituus. Dialogi on överiä ja naurettavaa, ja tämän rinnalla samana vuonna valmistunut Basic Instinct tuntuu suorastaan vakavalta elokuvalta. Polanski vain osaa luoda kiinnostavia hahmoja ja asetelmia, tyyli jaksaa aina miellyttää. Lähelle tulevat myös nimet David Lynch ja Lars Von Trier. Bitter Moonin toimivuus perustuu kai siihen, että on ymmärretty painotusten merkitys, jotta tällainen matsku saadaa toimimaan: jonkun muun käsissä juttu olisi epäilemättä romahtanut palasiksi katastrofaalisesti.

Polanski liikkuu ikävien ihmisrealiteettien alueilla, mutta tekee sen huumorilla ja tarkkanäköisyydellä esim. rinnastaessaan pervoilevan jenkki-ranskisparin brittipariskunnan muodolliseen hillittyyteen. Kolmen karvakäden käsis (Polanski, Brach ja joku kolmas jolla oli hauska nimi) pistää parastaan pervoilujen, eroottisen huuruilun ja dialogin osalta, jonka parissa saa nauraa ääneen.

Georges Franju:

Les yeux sans visage

(

Eyes Without a Face

–

Ranska-Italia, 1960

) – tekisi mieli sanoa, että ensimmäisiä ”gore-elokuvia” tämä makaaberi, unenomainen ja traaginen tarina rakkaudesta ja identiteetistä kasvoihin kulminoituen. Ehkä pientä venyttämistä (no pun) mukana etenkin loppua kohden, jolloin pitäisi tiivistää, ja alku tuntui hieman hitaalta, mutta silti ehdottoman positiivinen kokemus, ja jää mieleen. Ja tulee joskus kerrattua. Kauniita kuvia ja harkittuja yksityiskohtia kuten liekkeihin heitettävä myrkkyrätti, heijastukset auton konepellillä jne. Tämän voi helposti nähdä myös profetiana muutamaa vuosikymmentä myöhemmin alkavasta HIV-epidemiasta. Kasvo-operaatio on yllättävän graafinen ja asiantunteva, mieleen tuli vallan Argenton avustaman La setta ‑italokauhun esittelemä astetta rivakampi, muinaismetodein suoritettava ”naamanirrotus”. Mukana runsaasti kauniita koiria, jotka ovat nuorten naisten rinnalla kärsijöitä tässä kylmän tieteen ja pakkomielteen kuvauksessa. Loppuhuipennuksessa selviä viitteitä myös Le Sang des bêtesin asetelmiin.

Evil Judgement (Kanada-84)

Yllättävän tehokas Kanada-giallo, Kanada-slasher.

Kiltti nainen suostuu heppoisen syyn takia (mies jätti) rääväsuuystävättärensä (`kaikilta(?) löytyy tällainen, myös miespuolinen`) ,joka on `been around, kanssa naisseuralaisiksi Tuomarin talolle. Talolla rääväsuufrendi ja Tuomari tapetaan, vai onko kaikki itsemurhayritysharhaa? ("I´m not a junkie and a whore!")

Elokuvan "suolana" on takoa typeriä lausahduksia: `Jos teet itsemurhan, tulevat poliisit pyörimään tänne, saat potkut.` ja "He sanoivat että se oli itsemurha, mutta hänet oli leikelty palasiksi." Elokuvan alun kahvilan suuttuneen asiakkaan `piss soup`-scene on näiden typeryyksien alkuunpaneva voima.

Been around-ystävätär pitää kaksinaismoralistisesti (vai mikä lienee syynä) vaatteet päällä, mutta kiltti nainen ei. Elokuvassa myös yksi kusipäis-typerimpiä etsiviä.

Välillä, giallo-slasher tyyliin, aukkoinen, mutta, kuten sanottua, tehokas.

John Hillcoat: The Proposition (Australia-UK, 2005) – tämä oli parempi kuin muistin kangaskierrokselta, jolloin mieleen jäi lähinnä brutaali väkivalta, joka ei nyt tarkemmin ajateltuna ole niin runsasta vaikkakin hyvin karua. Nick Caven käsikirjoitus on hyvä, etenkin Ray Winstonen sheriffihahmo on kiehtova, koska häneen kulminoituu (Guy Pearcen lisäksi) tarinan tärkeimmät ristiriidat ja moraaliset valinnat. Emily Watsonin märät, luisevat sormet kylpyammekohtauksessa on hyvin eroottinen näky elokuvan viheliäisen paahteisessa, rumassa maailmassa, ja hänen olkapäätään kuvataan myös kauniisti. Carey Mulliganin ”milf”-versio sopien siis tällaisiin herkkyyttä vaativiin rooleihin, ja roolissaan sheriffin vaimona hän on mielestäni ihastuttava, vaikka Ilja kallistui aikoinaan krittisemmälle kannalle.

”Stunner”, niin kuin aussit letkauttaisivat...

Juan López Moctezuma: Alucarda (Meksiko, 1978) – tämäkin oli kertaus, mahtavaa että Mondo Macabro on julkaissut ja julkaisee kadonneita helmiä maailman ihmeellisimmiltä kolkilta. Kahden tytön eroottista ystävyyttä nunnaluostarissa, toinen tytöistä on jonkinlainen noita. Alucarda on vauhdikas ja aivan oikean pituinen (74min) tällaiseksi elokuvaksi. Gorea, nakuilua, piruja, muinaista luolakuvastoa, niityillä juoksentelua ja Monty Pythonia muistuttavia ”keskiaikaisia” exteriöörejä nilkuttavine kyyryselkähahmoineen. Siinä vaiheessa, kun David Cronenbergin näköinen kaveri ilmestyi kuvioihin, ajattelin etten enää ymmärrä mitä elokuvassa tapahtuu, mutta sekään ei latistanut tämän sympaattisen elokuvan menoa. The wild side of world cinema. Demonista meininkiä!

Alexandre Aja: Haute Tension (Ranska, 2003) – tästä jäi aikoinaan todella huono maku. Syypäänä ensimmäinen varsinainen gorekohtaus (jota Aja malttaa pantata jopa 25 minuuttiin asti), eli se ”pääkohtaus”, joka saa elokuvan näyttämään Braindeadilta, mikä ei taatusti ollut tämän tosissaan tehdyn ”synkistelyn” tarkoituksena. Muistin myös, että lopussa tulee ”karua twistiä”, mutta olin sen yksityiskohdat onneksi unohtanut, uusintakatselu oli siis jokseenkin kokemuksena tuore. Kauhuslasherina tämä on suht ok, kai sille pitää 2,5 tähteä antaa, mikä on hyvin tällaiselta elokuvalta. Kuvaus on asianmukaista, tunnelma pysyy intensiivisenä ja piinaavana, koska kaikki kerrotaan yhden hahmon näkökulmasta. Äänimaailma ja ‑suunnittelu on fantastista, kaikki tuollaiset kaiutetut kilinät ja rätinät sekä kuiskausääni toimivat aina. Lopun äärigore sopii sekin tähän saastansekaiseen maailmaan jotenkin ”cronenbergilaisesti”, vaikkei Haute Tensionissa ns. mitään älyllistä sisältöä ole, ja sekin vähä mikä paljastuu voi tuntua vähän epäilyttävältä. Ideana ja visuaalisena ärsykkeenä veren suihkuttaminen päin kameraa lopun sirkkeligorekohtauksessa on jopa argentolainen efekti, synkkien nautintojen manaus. En kyllä jaksa kerrata The Hills Have Eyes ‑remakea samalta tekijältä, mielessä ovat cgi-tehosteet ja ”tosirankka meininki” jossain aavikolla.

Pascal Laugier: Martyrs (Ranska-Kanada, 2008) – katsoin tämän aikoinaan kaksi kertaa putkeen, kun kaverin luona muut olivat käyneet maate ja sain jäädä yksikseni tekemään pahojani kotiteatteripuitteissa. Leffa on karu tapaus. Ennen kaikkea tämä taitaa olla pelkkää ohjaajan oman masennuksen käsittelemistä ilman että tarvitsee vahingoittaa itseään; tietyt kohtaukset on vaikea nähdä muulla tavoin. Näiltä osin leffan motiivit lienevät samoja kuin kovia masennuskausia kokeneella/-valla Lars Von Trierillä Antikristuksineen. Eihän tämä elokuva sisällä varsinaisesti yhtään ajatusta tai väitettä yhtään mistään. Se on jonkinlaista epätoivoista hourailevaa kuolemanmeditaatiota ja kärsimyskuvausta, joka katsojasta riippuen voi kirvoittaa yhtä hourailevia ja paradoksaalis-stimuloivia ajatuksia, jotka epäilemättä ärsyttävät suuresti niitä, jotka eivät koskaan pohdi mitään arkikokemuksen ulkopuolista. Yhtä lailla vaikea on kuvitella, että joku ”nauttisi” tästä pelkkänä kauhuleffana kauhuleffojen joukossa. Sellaisena tämä on aivan liian outo ja korkealentoinen. Jokainen, joka joskus kelailee kuolemaa eksistentialistis-filosofisena kamalana

asiana

löytänee elokuvasta ainakin pinnallisesti kiinnostavaa matskua, mutta ns. ”sisältö” on turha toivo. Laugier on ollut niin tosissaan, että on malttanut kirjoittaa lopun juonenkäänteetkin niin vähäeleisiksi eli uskottaviksi kuin tällä matskulla on mahdollisuus olla. Elokuva on kuin brutaali painajais-goreversio Ingmar Bergmanin kuolema-aiheista sekä Pedro Almodóvarin naiselokuvien tietyistä teemoista, ja Clive Barkerin on ollut pakko digata Marttyyreista. Kyllä se menee ihon alle, edelleen.

Jaromil Jireš: Valerie a týden

divů

(Valerie and Her Week of Wonders – Tsekkoslovakia, 1970) – kauniisti kuvattua Maladolescenza-matskua runsaalla määrällä haaveilevan teinitytön surrealistissävytteisiä näkyjä kansantarustojen vampyyreista, demoneista ja muusta sellaisesta. Omintakeinen nuoruuteenpuhkeamiskuvaus, jossa hetkittäin samaa otetta kuin tosin paljon paremmassa El Topossa. Toisinaan ”hipintolvanoiden” loputtomat kaapuleikit ja taikatemput metsikössä liikkuvat parodian rajamailla. Ihmisiä kiipeilee puissa. Komeita viittoja. Sauvoja. Keski-ikäisiä äijiä naamiaisasussa juoksee 13-vuotiaan Valerien perässä. En kuitenkaan ikinä halua tulla/ajautua niin kyyniseksi, että alkaisin tosissani ”kitistä” tällaisesta pikku helmestä, vaikka se nyt saattaakin välillä hymyilyttää. Czechoslovakian new wave KULT!!

Jean Rollin: La Vampire Nue (The Nude Vampire – Ranska, 1970) – ihmeellistä haahuilua, letargisia ”vampyyri”muijia, pitkä lähikuva nännistä, mustan naisen alastonperformanssi, kuvauspaikkana joku linna, eikä kukaan näyttelijöistä vaikuta täysin ymmärtäneen, mitä tarkkaan ottaen oli tapahtumassa. Jean Rollin epäilemättä tiesi ja ymmärsi, näki kaiken aikaa. Sitten yhtäkkiä viimeiset viisi minuuttia ovatkin aivan kuin eri elokuvasta, ollaan merenrannalla hämärissä rodunjalostuspuuhissa arvatenkin ”uuden uljaan maailman” ja yli-ihmisrodun kynnyksellä. Hienoa! Kunpa sitä edeltäneet 85min tms. olisivat nousseet jonnekin ”downer”-tunnelmia ylemmälle tasolle.

H. Tjut Djalil (aka ”Jalil Jackson”): Lady Terminator (Indonesia, 1988) – ihan asian ytimessä ja kestoakin armolliset 80 minuuttia. Runsaasti munille ammuskelua ja (miehen kannalta) häijysti päättyviä ratsastussessioita indonesialaisleidin kanssa. Dialogi on jopa lajityypin puitteissa huomattavan älytöntä, todellinen saavutus jos se kaikki on ns. tahatonta huumoria ja perseilyä eikä tekijöiden itsetietoista kujeilua. Nauraa saa kummassakin tapauksessa. Hienosti on kopioitu ja siirretty monia Terminaattorin avainkohtauksia Jakartaan (?). "Ajanhaaskausta, ajanhaaskausta", sanoo järkevä ihminen. Mutta emme me ole järkeviä ihmisiä. Elitistithän katsovat outoja elokuvia outoihin aikoihin, oudossa maailmassa outojen tyyppien kanssa ad infinitum. Sex and violence and laser beam eyes!

29- Andersson: En duva satt på en gren och funderade på tillvaron (A Pigeon Sat on a Branch Reflecting on Existence) (Kovo), Toisen kerroksen laulut näkemättä eli vertailukohtana on Du levande. Siihen nähden En duva on synkempi ja sosiologisessa otannassaan kapeampi näkemys kansankodin sielunmaisemaan vaikka omat hauskat hetkensä on tässäkin. Anderssonin armoton silmä näkee mikä Ruotsia vaivaa ja pukee omintakeiseen tapaansa tässäkin visionsa huikealla tavalla viimeistellyiksi ikkunoiksi yhden kansakunnan sieluun. Jokaisella maalla pitäisi olla oma Andersson, harvalla on. ****1/2

30- Batchelor & Halas: Animal Farm (Kovo), Klassikkoanimaatio, missä Orwellin kirjaan pohjautuen läväytetään katsojan naaman eteen vertauskuvallinen näkemys Neuvostoliiton kehityksestä maatilan muodossa. Piippolan vaarilla oli vallankumous, hiiala hiiala hei. Tätä on paljon parjattu oikoessaan kirjan mutkia, mutta tälläisenäänkin meno on vakuuttavaa. Animaatiojälki on ilmeikästä ja 75min kesto takaa jännitteen. Pistää ns. "ajattelemaan". *****

31- Barboni: Man of the East (E poi lo chiamarono il magnifico) (Kovo), Ehdottomasti komediaspagujen eliittiä. Terence Hillin esittämä arkajalka saapuu sisäoppilaitoksesta edesmenneen isäukkonsa entisen rosmokoplan riesoiksi ja meno on riemukasta alusta loppuun genrelle epätyypillisestä yli kahden tunnin kestosta huolimatta. Suurin plussa tässä on, että armotonta kohkaamista on vähemmän mitä keskivertokomediaspagussa yleensä ja tapahtumilla on jopa vaikutusta henkilöhahmoihin. Pahispuolen uhka ja jännitekin toimii tässä mukavalla tavalla. Positiivinen ylläri tämä. ****

32- Chang: King Boxer (Five Fingers of Death) (Kovo), Oikein mainio SB- mättöpätkä historiallisissa maisemissa. Kilpailevien kung fu- koulujen "sota" huipentuu karate kid- maiseen turnaukseen mutta sitä ennekin on jo käsitelty paljon draamaa. Tässä saavutetaan mukavasti se olennainen tasapaino päähenkilön "matkan" kuvauksessa ja toisaalta taistelukohtauksissa. ****

33- Altman: The Long Goodbye (Pitkät jäähyväiset) (BD Re-), (70-luvun) amerikkalaisen elokuvan hienoimpia saavutuksia. Täysin omassa luokassaan lipuva teos on pintatasolla tietysti klassikkokirjan päivitys, mutta pinnan alla liikkuu paljon syvempiä virtauksia. Altman käyttää nerokkaasti olemassa olevaa klassista tekstiä, jonka relevanssi on aikojen saatossa uuvahtanut, peilatakseen aikakauden moraalia ja ylipäätänsä arvoja perinteisiä vastaan. Lopputulos on olennaista 70-luvun amerikkalaisuuden määrittelyä, mutta ei pidä unohtaa, että myös pintatasolla Elliot Gouldin (loistavasti) tulkitseman Marlowen harhailu "totuuden" perässä on nerokkaasti ohjattua kiehtovaa draamaa. Parhautta! *****

34- von Sternberg: Der Blaue Engel (The Blue Angel)(Sininen enkeli) (DVD Re-), Sternbergin Weimar- vision suuruutta ei himmennä edes varhaisen äänielokuvan tekninen kömpelyys (jota tällä kertaa korosti vielä heikkolaatuinen DVD). Näkemys pikkuporvarin ja huoran irvokkasta suhteesta on ihmeellisellä tavalla tasapainoinen ja mukaansatempaava tarina joka kunnon tragedian tavoin taluttaa katsojan kohti vääjäämätöntä ratkaisuaan horjumattomin askelin. Burleskia huumoria ja tarkkanäköistä luokka-analyysiä yhdistelevä lopputulos osuu nappiin sisällön tasolla ja iso osa saavutuksesta tulee varmasti nerokkaasta roolituksesta, missä elokuvan menneisyys ja tulevaisuus kohtasivat Dietrichin ja Janningsin muodossa. Kuvauksissa tuskin oli juurikaan rauhaisia päiviä. ****1/2

35- Lanthimos: Dogtooth (DVD), Fooruminimimerkki "Marienhofin" vakaasta suosituksesta tuli katseltua tämä kreikkalaisen nykyelokuvan arvostettu virstanpylväs. Ja hyvähän se olikin! Selkeä asetelma, jota ei selitetä puhki, vaan jonka annetaan avautua kohtaus kohtaukselta kaikessa WTF:suudessaan on kiehtova määritys perheestä eräänlaisessa sci-fi henkisessä "entäpä jos"- visiossa. Tyylillisesti tässä liikutaan jossain Wes Andersonin ja Roy Anderssonin välimaastossa, eli komedia ei ole koskaan kaukana. Outous on aina läsnä. Kiehtova. ****

36- Winterberg: Jakten (The Hunt) (Blu-ray), Modernin pohjoismaisen elokuvan merkkiteoksia, väittäisin. Winterbergin Sirkiläinen visio valottaa pienen yhteisön hysteriaa armottomalla intensiteetillä ilman mitään turhia kikkailuja. Tässä on kyse pelkästään yksilöstä ja selviytymisestä mahdottomassa tilanteessa jossa mieli alkaa murtua paineen alla kotikulmilla. Charlotte Bruus Christensenin upea kuvaus luo lämpimillä ruskeilla ja kullanvärisillä sävyillä ryhdikkään ilmiasun Winterbergin armottomalle näkemykselle missä sinänsä pieni "tapaus" kasvaa kuvaamaan kokonaista mentaliteettia, silmitöntä ja perusteetonta vihaa joka eri muodoissaan on noussut viime vuosina uhkaamaan Eurooppalaista avointa yhteiskuntaa. IMHO. *****