Mitä Elitisti-forumin väki katsoo 2017

Marienbad (29.3.2017 01:19)

Her oli todellakin upea. Itselleni tuli siitä hetkittäin mieleen jopa Cronenberg, ei ehkä täysin intuitiivisella ja ilmeisellä tavalla, mutta kuitenkin: koneen/tekoälyn sulautuminen osaksi päähenkilön koko olemista ("lihaa") sivuaa kanadalaista kiinnostavia diippiysteemoja (esim. "seksi" koneen/metallin kanssa jne.) Loppupuolen päräyttäviin hetkiin lukeutuu mm. se, kun Joaquin Phoenix

Spoileri

tajuaa Scarlett-singulariteetin "deittaavan" ja "olevan suhteessa" satojen tai tuhansien muiden kanssa

samanaikaisesti

ja silläkin hetkellä!

Cronenbergin biologiset mind fuckit tuntuvat musta jo vähän vanhanaikaisilta Jonzen ja Kaufmanin tuotannon rinnalla. Hah, yksi unohtumaton 

Scarlett-singulariteettihetki on kyllä Lucyn puolivälissä. Lucy tajuaa, että se on menoa nyt, eli supermuuntohuume buustaa sen aivoja niin eksponentiaalisella vauhdilla, että kaikki edes etäisesti inhimillinen on jäämässä kauas taakse. Viime hetkellä se päättää soittaa äidille ja sanoa ikään kuin hyvästit entiseltä minältään. Hämmentävä emotionaalis-kognitiivinen trippi keskellä kaikkea sitä hulppeaa Besson-perseilyä. 

Tietenkin Johansson vetää kohtauksen täysillä.

Yotsuya (29.3.2017 19:55)

Marienbad (29.3.2017 01:19)

Her oli todellakin upea. Itselleni tuli siitä hetkittäin mieleen jopa Cronenberg, ei ehkä täysin intuitiivisella ja ilmeisellä tavalla, mutta kuitenkin: koneen/tekoälyn sulautuminen osaksi päähenkilön koko olemista ("lihaa") sivuaa kanadalaista kiinnostavia diippiysteemoja (esim. "seksi" koneen/metallin kanssa jne.) Loppupuolen päräyttäviin hetkiin lukeutuu mm. se, kun Joaquin Phoenix

Spoileri

tajuaa Scarlett-singulariteetin "deittaavan" ja "olevan suhteessa" satojen tai tuhansien muiden kanssa

samanaikaisesti

ja silläkin hetkellä!

Cronenbergin biologiset mind fuckit tuntuvat musta jo vähän vanhanaikaisilta Jonzen ja Kaufmanin tuotannon rinnalla. Hah, yksi unohtumaton 

Scarlett-singulariteettihetki on kyllä Lucyn puolivälissä. Lucy tajuaa, että se on menoa nyt, eli supermuuntohuume buustaa sen aivoja niin eksponentiaalisella vauhdilla, että kaikki edes etäisesti inhimillinen on jäämässä kauas taakse. Viime hetkellä se päättää soittaa äidille ja sanoa ikään kuin hyvästit entiseltä minältään. Hämmentävä emotionaalis-kognitiivinen trippi keskellä kaikkea sitä hulppeaa Besson-perseilyä. 

Tietenkin Johansson vetää kohtauksen täysillä.

Lucyn alusta lähtien oli todellakin selvää, että siinä oli onnistuttu "rajaamaan aihe" erittäin korkeaksi konseptiksi vieläpä niin, että grafiikat ja efektit saatiin mukaan luontevasti. Bessonin pelisilmä vielä sai pidettyä elokuvan fantastisessa 90min mitassa sen sijaan, että olisi tehty jotain 130min eeposta.

Joo, leffa onnistuu samalla kertaa olemaan sekä no-nonsense että mitä käsittämättömintä sönkötystä. Tuli vähän sellainen olo, että Besson oli buustaillut omia aivojaan siinä määrin, että oli ottanut tavoitteekseen samanaikaisesti viihdyttää Taxi-elokuviensa faneja että näyttää kaapin paikan Kubrickille, Eisensteinille ja Malickille.

Maoz: Lebanon (Libanon, 2009) Uusintakatselu, tällä kertaa kaikilla mahdollisilla surroundeilla, ja voi jukupätkä, miten potki, lähes simulaattorinomaisesti! Muttei sen puoleen: vahvahan tämä on, vaikka monofonisena neljätoistatuumaisesta tihrustaisi. Katsoja pakotetaan olemaan läsnä mieletöntä melskettä, jota onnistuneen kraftwerkiaaniset syntikkaäänekset eivät varsinaisesti rauhoita. Tunteilemaankin äidytään, mutta hyvin annostellusti ja uskottavasti: jonkun Spielbergin käsissä olisi menty korniuden puolelle niin että heilahtaa.

Onhan se toki surullista, että tämä kylmän toteava elokuva näyttäisi edustavan israelilaista toisinajattelua, lukuisista ja eri maalaisista rahoittajista päätellen. Ja ovathan loppukuvan kaltaiset asetelmat periaatteessa kuluneita, mutta kyllä tämä ainakin sykähdyttää. ****1/2

Anderson: This Sporting Life (Miehen hinta, 1963) Lähtökohdiltaan kiinnostava rugby-pelaajan elämänviipale, jolla on varmasti oma tärkeä roolinsa brittiläisen draamaelokuvan loachiintumisessa. Mutta ylipitkää teosta vaivaa paitsi muotopuolisuuden, myös väliinputoajuuden kirous. Ohjaaja Lindsay Andersonin tuotanto on pääosin hukkunut tuntemattomuuteen, ja Richard Harris ‑paran harmillisena kohtalona oli olla samaan aikaan kuvioissa Marlon Brandon kanssa. Tosin täytyy myöntää, että jälkipuoliskon melodraamassa Harrisin (Cannes-palkitut!) manerismit menevät tahattoman viihteen puolelle, kun Oscar-kohtaus alkaa seurata toistaan. Siitäkin pystistä näemmä ehdolla oli, jösses.

Harriskaan ei tietenkään mahda mitään sille, että Frankin hahmo on melkoisen ontuva, mitä ei kyllä voi kehityskertomuksellisuuden piikkiin panna. Ja alkupuoli on hyvinkin kiintoisaa, sujuvaa lad-kuvausta. Ei tämän näkeminen laisinkaan harmita, tarina nyt vain suoraviivaistuu liikaa matkan varrella. ***

Moore: Where to Invade Next (2015) Michael Moore "valloittaa" eri maailmankolkkien yhteiskunnallisia eldoradoja, näiden välillä henkeäsalpaavatkin paratiisidetaljit esille tuoden.

Mooren valikoiva, vasemmalle kallistunut ote on nyt erityisen ongelmallinen siitäkin huolimatta, että mies tunnustaa ääneen haluavansa tuoda eri maista vain ne positiiviset puolet. Mutta kun me suomalaisetkin hyvin tiedämme, että meillä harvemmin jodlataan, eivätkä koulumme ole ihan bertrandrussellmaista espoo-onnelaa, jossa kognitiivisuus kukoistaa oppilaiden paskallakäyntireissuja myöten. Se, että koulujärjestelmämme ammentaa Itä-Saksan järjestelmästä, jää mainitsematta. On siis myös syytä olettaa, ettei muissakaan episodeissa olla aivan 100-prosenttisesti todellisuuden ytimessä. Etenkin Italia- ja Ranska-osiot vaipuvat, kenties odotetusti, harmillisen stereotypiavahvistamisen puolelle. Ja Tunisian prosessihan lie käytännössä yhä melko kesken, eikös.

Vaikuttavia hetkiä mukavasti soljuvaan 110-minuuttiseen kuitenkin sisältyy, ja Mooren vilpittömän tuntuinen halu löytää hyvyyttä ja sydämen sivistystä on nykypäivänä kovin tärkeää. Plussan puolelle siis jäädään, kunhan ei odota mitään hardcore-dokkaria kovine faktoineen. ***1/2

Murphy: Zombies! Zombies! Zombies! aka Strippers vs Zombies (2008) Kengännauhabudjettisten hauskanpitotuotantojen tarjontaa en ole jaksanut seurata pitkään aikaan, mutta luulisin niitä suoltuvan yhä vuosittain muutamaksi inehmon loppuiäksi.

Tässäkin yritys on taas vähintään ok 8-. Sitä tavoittamattoman tuntuista tromaa ja veristä varhaisjacksonia haetaan, mutta niitä ei vain tavoiteta, muutamasta ihan ok efektistä huolimatta. B-elokuviksikin nämä tämmöiset mieluusti lokeroisi – jos olisi edes jonkinlaista lihaa käsikirjoituksessa, silmää simppeleillekin kerronnallisille jutuille, boksin ulkopuolisuutta. Mutta ei vaan. Kuluneisuuksia tyydytään toistamaan, kusisten cgi-pläjäytysten keralla.

Kun tästäkin konseptista saisi oikeasti toimivan elokuvan ihan viiteen tähteen saakka, jos hallittaisiin edes seksismi. Puikkoihin Rodriguez-, Brass- tai Meyer-henkinen auteuri –no hemmetti, ihan vaikka vain joku italialainen!–, niin nämäkin elävät kuolleet alkaisivat elää. Tällaisissa diletanttikäsissä menevät jalomuotoiset naarakset täysin hukkaan. Isotissisten naisten pesuveden mukana heittämistä enemmän tässä maailmassa harmittaa vain holokausti.

Surettaa kovasti myös, että oivallista perusideaa "huorat vs. stripparit" ei hyödynnetä alkuasetelmaa pidemmä. Aihio olisi kantanut ties mihin.

Käsintehdyistä splatter-efekteistä tähti. **

Muroga: Junk (1999) Kyllähän minä tämän nähnyt olin, tosin muutamassa kymmenessä muussa elokuvassa, paremmin tehtynä. Teos niputtui väkisinkin La horden (2009) kanssa. Ylilyövää turskeutta löytyy loppukahinoissa hatunnoston verran, mutta liian peruskarismaton moneenkertaannähtyys syö kokonaisuuden yhdentekevän puolelle. Zombien valtavirtaistuminen lippulaivanaan The Walking Dead syö pahiten juuri Junkin kaltaiset pikkukivat paukuttelut.

Kynnyskysymykseksi nousi myös teollisuushalliräiskintäallergiani. Olen joskus tilittänyt böndeä ja skutsia kahtena mielenkiinnottomimpana tapahtumaympäristönä. Mutta kusinen teollisuushalli on erittäin hyvä kolmonen. Tehdashäröily ei oikeastaan eroa paljoakaan siitä, kun Spede porukoineen menee viikonlopuksi mökille improamaan elokuvasäätiötukiuunonsa, vain pyssyt paukkuvat hieman enemmän, kiroillaankin ehkä. Kyllä, koskee myös Judge Dreddiä. **

Kennedy: Penance (Minä tunnustan!, 2009) Kaikki ei ole kultaa, joka kiiltää tai jonka kannessa lukee "Night Visions". Voiristus tässä ankeassa jälkeenjääneetnauhat-ripulirodeossa ei toimi mikään, muutenkaan en koko käsivaratositeevee-konseptista perusta, Blair Witch Projectkin oli aikoinaan pelkkää nahkeaa horinaa. Edes kiveksille ja Michael Rookerille ei voi heltyä antamaan minkään sortin plussaa.

A Serbian Filmin jälkeen juuri nämä tämmöiset tekeleet eivät tunnu yhtään miltään ja missään. Serbit tai serbismieliset olisivat toki tämmöisenkin kolkon elokuvamallin saaneet toimimaan vaikka mille leveleille saakka, jos tapahtumanäyttämönä olisi vaikkapa naisten murtamisleiri jossain päin Itä-Eurooppaa, ja lähestymistapa dokumentaarinen. Mutta tälle täydet *

Brian De Palma : Body Double (1984) ****

Brian De Palma : Blow Out (1981) ****½

Kummatkin De Palman elokuvat uusintana ja tällä kertaa sinisäteeltä. Olin aiemmin antanut Body Doublelle neljä ja puoli tähteä eli erinomaisen paperit, mutta nyt täytyy kyllä se puolikas ottaa pois. Hyvä elokuva kuitenkin. Blow Out toimi edelleen yhtä hyvin kuin aimminkin. Molemmat elokuvat kuuluvat elitistin hyllyyn.


Roland Emmerich : Independence Day (1996) ***

Tämän olen katsonut viimeksi vhs-aikaan. Ihan viihdyttävä edelleen vaikka osa hahmoista ja käsikirjoitus muutenkin ovat melko hönöjä. Tehosteet ovat kyllä kestäneet hyvin aikaa, voisiko jopa sanoa että erinomaisesti.


Carl Reiner : Fatal Instinct (1993) **

Köyhä parodia 90-luvun alun ja aiemmistakin (eroottisista) trillereistä. Katsoin kaverin kanssa ja molemmat mietimme että onkohan tämän tarkoitus olla hauska. Ei oikein lähtenyt.


James Cameron : Terminator 2: Judgment Day (1991) ****

Pidän enemmän ensimmäisestä Terminator-elokuvasta. Tämä tuntui venytetyltä takaa-ajokohtaukselta mutta toki kokonaisuutena muuten melko hyvä. En kyllä henkilökohtaisesti nostaisi tätä enää millekään "parhaat elokuvat"-listalle. Sellainen huono neljän tähden elokuva.


George A. Romero : Land of the Dead (2005) ***

Vaikka alkuperäisen trilogian tasolle ei noustakaan, niin kyllä Land of the Dead onnistui silti viihdyttämään kestonsa verran. Dennis Hopper mukana kuvioissa.


Rob Reiner : The American President (1995) ***

Romanttinen mainstream-elokuva Yhdysvaltojen presidentistä joka rakastuu valkoisessa talossa työskentelevään lobbarinaiseen juuri vaalien kynnyksellä ja siitähän seuraa ongelmia. Pääosissa nähtävät Michael Douglas ja Annette Bening suorituvat osistaan hyvin ja Reinerin ohjaus on sympaattista. Sivuosissa vilisee kuuluisia näyttelijöitä.

Ultimate Weapon (1998) Paras (kokonaan) näkemäni Hulk Hogan-elokuva. Mutta tietenkin silti lähes huono, paska ja surkea.

amato (2.4.2017 17:27)

Ultimate Weapon (1998) Paras (kokonaan) näkemäni Hulk Hogan-elokuva. Mutta tietenkin silti lähes huono, paska ja surkea.

Mites No Holds Barred? Ainakin paperilla leffa, jossa Hogan omalla vahvuusalueellaan?

Itse asiassa mietin tätä leffaa myös `parhaaksi`, mutta NHB on juuri näitä leffoja joita en `muistaakseni` ole nähnyt kuin kännipalan sieltä, toisen täältä..

John Wayne, Ray Kellogg: The Green Berets (1968) *


Wayne iski kätensä paskaan. Muka "fasistinen" leffa, höh.


Paul Verhoeven: Turks fruit (1973) *


Verhoeven on vähän niinkuin elokuvaohjaajien Tuomas Enbuske, samalla tavalla lapsellisen provosoiva ja täysin huumorintajuton.


Richard Kelly: Donnie Darko (2001) ****


En tiedä kulttiudesta, mutta hieno saavutushan tämä on, varsinkin jos pitää paikkansa että kuvattu neljässä viikossa. Toisaalta ei yllätä että ohjaaja ei ilmeisesti ole saanut muuta merkittävää aikaiseksi, koska sellainen hötkyilevä ote tässä oli päällä koko ajan.


V.C. Guhanathan: Thanikkattu Raja (1982) ****


Kunnallispolitiikkaa, kungfua ja traagista rakkaustarinaa onnistuneesti yhdistelevä Rajinikanth-vehicle. Keskellä peltoa käytävä keppitaistelu on dvd-valikossa nimetty "urban actioniksi".

Álex de la Iglesia: Perdita Durango (Espanja, 1997) – kovin aikalaistensa näköinen ja oloinen road movie, jossa sekaisin kauhu-, romanssi-, gangsteri- ja muita kokonaisuuteen sopivia elementtejä. Pitkä (saksalaiselta dvd:ltä 126min) ja meiningiltään kuin isoksi kasvaneen lapsen tekemä elokuva, jossa yritetään kaikin voimin todistella jenkeille, että ”pystymme tekemään kovemman pätkän kuin Hämärästä aamunkoittoon.” Mukana toki hyviäkin hetkiä, useampia. Innostusta vain on ollut enemmän kuin näkemystä, ja tarve havitella ”uuden tarantinon” titteliä on ollut kova: tämähän ei tainnut Jenkeissä kuitenkaan menestyä. Elokuvassa on liikaa täysin irrallisia kohtauksia, jotta tämä olisi lähennellyt sitä tylyä loistoa, jota esim. Lynchin Villi sydän edustaa (molemmat elokuvat perustuvat Barry Giffordin tekstiin). Miksi road moviessa pitää olla mukana mm. kökköjä ja täysin tarpeettomia sotatakaumia jne. Tällaisella tarmolla on usein taipumus vanhentua nopeasti. Nuori Javier Bardem on tässä miespääosassa, ja itse Perdita Durangon hahmo (soma Rosie Perez) jää tietysti melkein sivuseikaksi kaiken keskelle, ja eniten olisin kaivannut keskittymistä siihen kuumottavaan ryöstöaspektiin: parivaljakon on tarkoitus salakuljettaa sikiöitä ja alkioita Meksikosta Las Vegasin kosmetiikkateollisuudelle! Tämä mielestäni jo melko kuumottava tarinan osa jää auttamatta kaiken metelin alle kohti vääjäämätöntä... kuka arvaa... loppuammuskelua. Jee, post-tarantinolainen maailma.

Jan Švankmajer: Spiklenci slasti (Conspirators of Pleasure – Tšekki-Sveitsi-UK, 1996) – tsekkiläisen mestarianimaattorin ja superloistavan surrealistin elokuva seksistä ja nautinnosta ei kaipaa dialogia. Anonyymien hahmojen erikoisia intiimimieltymyksiä kuvataan mykän elokuvan keinoin alkupuolella hieman hitaasti ja kehittelevästi, kunnes surrealismi räjähtää ympäriinsä toisella puoliskolla. Humoristisia, vetoavia, outoja visioita. Tulkintansa saavat niin s/m-henkiset lempeät ”piikkileikit” kaulimella kuin jaloissa uiskentelevien karppien tarjoamat nautinnot nuorelle uutistenlukijanaiselle, joka muistuttaa erehdyttävästi Videodromen Deborah Harrya (pari muutakin viittausta Videodromeen nähtävissä). Tässä kohtauksessa, jossa uutistenlukija herpaantuu ”ekstaasille” ja rypistää uutispaperit käsiinsä, näkyy taito siirtyä yksityisestä yleismaailmalliseen ja ‑inhimilliseen. Švankmajer on niitä taiteilijoita, joiden lyhärit ovat peräti vielä oleellisempia kuin pitkät elokuvat. Niille, joille nimi ei ole tuttu ja joita surrealismi kiehtoo tai koskettaa, on luvassa unohtumatonta kyytiä ylitodellisuuteen: koko oleellinen tuotanto on vielä julkaistu levyllä.

Giorgio Ferroni: Mill of the Stone Women (Il mulino delle donne di pietra – Italia-Ranska, 1960) – pieni tuulimyllyaiheinen eurokauhuhelmi on kaikin puolin viehättävä. Hollantilaisella myllytilalla tapahtuu kummia, nuori nainen on kuolemanvakavasti sairas ja kiviset patsaat vaikuttavat eläviltä. Lavastus, kuvaus, tunnelma ovat asialliset, eikä edes jäykähkö näyttely latista menoa: sehän liittyy jotenkin elokuvan mottoonkin: ”See a beautiful girl changed into a PETRIFIED MONSTER before your very eyes!!” Ja vielä: ”Why do passionate young women suddenly turn to stone...?” Niinpä, siinäpä selvittämisen arvoinen mysteeri. Elokuvassa on melkoista naiskauneutta eurooppalaisittain, ja makaaberi kuoleman läsnäolo on tietysti mukavan ”bavalaista”. Kuvankauniita, hiljaisia hahmoja on mukava katsella tällaisessa esteettisen romantisoidussa kontekstissa, mitä ei todellakaan voi sanoa seuraavasta Mondo Macabro ‑tittelistä, nimittäin...

Michel Lemoine: Seven Women for Satan (Les week-ends maléfiques du Comte Zaroff – Ranska, 1974) – maaninen elokuva alkaa hämärällä takaa-ajolla, jossa onnetonta neitokaista kiusataan uhkaavan mielipuolen toimesta. Keskiössä on demoninen kreivi, jonka sukuhistoria pyrkii nykyaikaan kidutuskammion muodossa. Dialogi on täysin loisteliasta, naisten helppo suostuttelu Lemoinen näköisen kaverin kanssa metsään tai linnaan tarjoaa runsaasti kyseenalaista hupia, ja ylipäätään ”huippuhetkiä” on useita. Niistä mainittakoon esim. yritys saada piinatun kreivin (jota siis ohjaaja itse näyttelee) iso musta koira hyökkäämään linnaan – tyhmyyttään – astuneen onnettoman naisen kimppuun ilmeisen bestiaalisin aikein: koira vain on niin käsittämättömän kiltti, että Lemoinella on ollut työn ja tuskan takana saada kohtausta tuntumaan etäisestikään ”uhkaavalta” tai paheksuttavalta! No, ajatus on tärkein. (Ennen kohtausta neitokainen on masturboinut kiihkeästi sängyn päällä useita minuutteja kestävässä kohtauksessa, mikä oli selvästi kreivin ja hauvan sääntöjen vastaista.) Suositellaan astetta hämärämmän sleazen ystäville. Mitä mahtaa Pete Tombs tarkoittaa kirjoittaessaan, että Lemoinen pornoelokuvat ovat ”cut above” muiden rinnalla? Lopulta Seven Women for Satan ei taida jäädä kovinkaan kauas ns. Renato Polselli ‑kategoriasta. Yotsuya?

Gilberto Martínez Solares: Satánico Pandemonium (La sexorcista) – (Meksiko, 1973) – wow, tämä onkin parhaita nunsploitaatio/devilismi-pätkiä, mitä olen nähnyt, ja vain virkistävää, että se tulee Meksikosta. Viimeinen vartti on ehdottomasti 5/5-kamaa, ja korkea hehkutus koko leffaa kohtaan tulee siitä, että suunnilleen kaikessa mitä on yritetty on myös onnistuttu: hahmot ovat kiinnostavia ja luostarielämää kuvataan mm. nihkeän hierarkian muodossa, jollainen tuskin olisi (hyvän) Jumalan tahdon mukaista: leffassa mustat nunnat ovat vanhan tyrannin vallassa, mutta asetelma elää elokuvan aikana. Päähenkilö, nuori (ja tietysti) kuvankaunis nunna näkee ahdistavia ilmestyksiä ja unia, joihin liittyy seksuaalista himoa, näppärästi itsestään ilmestyviä ja katoavia (riivattuja) omenoita sekä Paholainen. Elokuva alkaa rauhallisesti mutta sopivan tunnelmallisesti, en kokenut sitä tylsäksi missään vaiheessa. Revittelyä, eksploitaatiota ja verta on vähän mutta iskevästi; sen sijaan melko enkelimäinen päähenkilö Cecilia Pezet esittelee kauniita rintojaan useammassa kuin yhdessä kohtauksessa. Loppukohtauksen demonisuus osoittaa vahvaa genrenäkemystä, jossa on tietysti oleellinen ripaus meksikolaista/lattarieksotiikkaa ja ‑perinnettä: lopussa on musiikki avainroolissa erittäin tarttuvan ja ”diabolisen” rallatuksen muodossa kitaralla. Sävelmä jää soimaan päähän! Meneillään siis on jonkinlainen ”juhla”, mutta ymmärtääkseni nunnat eivät yleensä juhli rinnat paljaina tanssien. Vaikutelma on sama kuin Rosemaryn painajaisen lopussa: mitään kamalaa ei näy, kukaan ei ole kuolemassa tai kärsimässä ristillä, mutta silti katsoja aavistaa, että jokin on pahasti pielessä. Loistavaa.

Sallimus oli suotuisa ohjaaja Solaresille, joka eli yli 90-vuotiaaksi (1906-1997) ja teki ”parisataa” elokuvaa arvatenkin useassa eri genressä.

Jan Švankmajer: Little Otik (Otesánek) – (Tšekki-UK, 2000

) – kitinät ensin alta pois, ja niitä on tasan yksi: samaan kerrostaloon sijoittuvana ja 126-minuuttisena elokuva on liian pitkä. Siitä huolimatta tsekkisurrealistin tulkinta vanhasta kansantarusta on huikea. Pariskunta kärsii lapsettomuudesta, ja mies vie vaimolleen ”vitsinä” puunkannosta veistämänsä ”vauvan”, joka herääkin henkiin ja kasvaessaan ahmii kaiken, esineet, eläimet, vierailevat ihmiset. Äiti ei tietenkään voi luopua pienokaisestaan. Kerrostalossa asuva pikkutyttö saa vihiä tapahtumista ja ottaa ”pikku-Otikin” suojelukseensa, järjestää puuvauvan turvaan jo moottorisahaa viritteleviltä aikuisilta. Meno on hurjaa ja suurenmoista, Švankmajer on suuri humoristi ja hän saa nämä ylitodellisuudesta kumpuavat visionsa vielä täysin yleismaailmallisiksi: ne eivät jää tuntumaan pelkiltä sosialismissa kasvaneen näpertelijän pajatöiltä. Ilmoilla ovat taas kaikille yhteiset aiheet syntymästä, huolehtimisesta, ruoasta, kuluttamisesta (big time) ja seksuaalisuudesta (kerrostalossa asuu vanha sympaattinen pedari, joka on yhtä vaarallinen kuin Fingerporin Asko Vilenius.) Animaatiohetket imeytyvät luontevaksi osaksi maailmaa, ja oikean vauvaäänen (itku, nauru, ”vauvapuhe”) käyttäminen tuon hirviömäisen risu/oksaolennon äänenä luo vastustamattoman friikin tunnelman. Sitähän surrealismi lopulta on: huumorin pakottamista esiin olemisen pohjimmaisena totuutena, kun mikään ei oikeasti noudata järkeä tai ”suunnitelmaa”!

Alexandre Aja: The Hills Have Eyes, remake (USA, 2006) – oli juuri niin paska kuin muistin. Ensimmäinen hyökkäys- ja kauhujakso (yökohtaus) on tehokkaasti ohjattu ja piinaava, mutta kaikki muu on sitten tasoltaan ”vaihtelevaa”. On tämä Ajakin pelle, kun lähti Hollywoodiin tekemään näitä leffoja. No, toivottavasti elämä maistuu. Turhuuden kruunaa korni loppukuva, joka on kuin jostain Disneyn hauvaleffasta. Ja pikkuseikat kuten se, että päänössön rillit eivät irtoa naamalta kertaakaan loppuhakkausten aikana, eivät merkittävästi jaksa enää häiritä ”katselunautintoa”.

Martin Weisz: The Hills Have Eyes 2 (USA, 2007) – paranee loppua kohden, jossa on suht yllättävänkin kovaotteista ja groteskia mutanttigorea. Muilta osin vähän naurettava ja nolo, päähenkilöinä äärimmäisen epäkiinnostavia ja epäuskottavia jenkkisotilaita. Tuotanto- ja maskeerauspuitteet ovat silti kohdillaan, ja Marokon maisemat ovat upeita. Wes Craven ja poikansa eivät ole mitään suurvisionäärejä käsikirjoittajina. Toisaalta tämä jatko-osa ei mielestäni ole mitenkään oleellisesti ”huonompi” kuin eka osa.

Scott Derrickson: Sinister (UK-USA-Kanada, 2012) – olipa kova. Itselläni lienee joku synnynnäinen taipumus eläytyä kummitustarinoihin ja siihen tiettyyn tunnelmaan, joka leimaa esim. japanilaisia 2000's kauhuelokuvia (Ringu, Ju-on jne.) tai David Lynchin Inland Empirea: se vaikutelma, että ”jokin tuijottaa sinua, mutta itse et tiedä sitä”! Täten on mukava yllättyä positiivisesti, kun katsoo jotain mistä on vain heikko käsitys etukäteen. Toisin sanoen olin melko otettu jo Sinisterin erityisen anti-viihdyttävästä alkukuvasta, ja mielestäni homma pidetään varsin latautuneena, pelottavana ja omituisena läpi elokuvan: siksi vähän outoa, että leffalla tuntuu olevan ”nihkeä” kannatus elitistipiireissä, mutta ehkä se menee vain subjektiivisen ”kummitusmyönteisyyteni” piikkiin. Eikä minulla ole mitään esim. Ethan Hawkea vastaan, mielestäni hän sopii hyvin tällaisen alkoholismin partaalla kiikkuvan, perheenisänä sinnittelevän opportunistikynäilijän rooliin. Anyway, leffassa on tottavie mahtavia säikkyhetkiä, riemastuttavan kamalia suorastaan. Puhun ennen kaikkea hetkestä, johon liittyy

Jesus!!

Sergio Martino: The Mountain of the Cannibal God (La montagna del dio cannibale – Italia, 1978) – likaista ja epäilyttävää viidakkoseikkailumeininkiä kannibaalipainotuksin. Alkaa ”kilttinä” macheten heilutteluna ja melomisena läpi villiyden, muuttuu loppua kohden tinkimättömäksi saastapläjäykseksi, minkä vain Italian karvakädet taitavat tällä välinpitämättömyydellä. Aikaisemmin ei sinänsä osannut/tajunnut kiinnittää huomiota niihin matalaotsaisuuden ilmenemismuotoihin, joihin näissä elokuvissa ”ylletään”, kun on tavoiteltu sitä, mikä myy. Eläin-eläin ‑snuffia on erittäin runsaasti (kuvia eläimistä syömässä toisia eläimiä, ehkä ”hieman” kuvausryhmäläisten avittamina), sekä muunlaista kiusaamista, murjomista ja gorea. Lopun mätänevä ruumis ‑pervoilut sisältävät jo aitoja Nekromantik-vivahteita. Hupaisaa dialogia ja äärimmäisen vastenmielisiä hahmoja. Surullista on sekin, että elokuvan ylivoimaisesti sympaattisin ja kiehtovin hahmo – kaunis neekerityttö – saa tietysti parin kohtauksen jälkeen kirvestä kylkeen ”vieteltyään” expeditioporukan nuoren kusipään, italologiikan mukaisesti. Sergio Martino puhuu myös ennätysmäärän paskaa haastattelussa, jonka pituus on vain 13 minuuttia. Loris Curci ja Lustig ovat toki ”selventäneet” tiettyjen väitteiden totuudenmukaisuutta osuvin pysäytyskuvin, leikkauksin ja hienovaraisin teksti-infoin, mutta melko hyvin mr. Martinon pokka pitää, vain vähän naurua. Haastattelu tuo jälleen omat meta-tasonsa koko törkysekoiluun. Luolaosuudessa on kääpiö.

Eloy de la Iglesia: The Cannibal Man (La semana del asesino – Espanja, 1972) – tavallinen duunarimies ajautuu sarjamurhaajaksi epäonnen ja yhden impulsiivisen teon takia. Pienestä asetelmasta kasvaa kuvaus köyhyyden ja ”voimattomuuden” merkityksestä yhteiskunnassa, jossa rahalla on mahdollista siistiä jälkiä. Mukaan tulee myös hämärää homo-skenaariota iglesialaisittain. Leffa taisi joutua nasty-listalle typerän international-nimensä takia; leffan muutamat murhat – vaikka ovat väkivaltaisia – eivät ole kovin eksplisiittisiä vaan välähdyksenomaisia ja jopa kökköjä. Mietin missä olin nähnyt extra-söpön espanjalaistytön Emma Cohenin aiemmin... Hänhän on siis Cut-Throats Ninessa. ”The Cannibal Man” on kiinnostava ja vakava semi-slasher, josta silti tuntuu puuttuvan jotain, mitä tuo sosiaalinen kommentaaripuoli olisi voinut hyödyntää: aineksia olisi ollut kenties vielä tiukempaan vieraantuneisuuskuvaukseen a'la Taksikuski, Los Olvidados, Kieslowskit jne.

Michael Haneke: Das weisse band –

Eine deutsche Kindergeschichte

(Valkoinen nauha – Saksalainen lastentarina – Itävalta-Saksa, 2009) – itselleni tämä on yksi 2000-luvun selvistä viiden tähden elokuvista (toinen on Gaspar Noén Irréversible, mutta täysin eri syistä, eri tavalla). Haneke tarkkailee sanonnan ”mitä serkumpi sen herkumpi” pätevyyttä ensimmäistä maailmansotaa edeltävänä aikana, jolloin se jo tuntui pitävän paikkansa... Kyseessä on kylän ja perheiden dynamiikkaa hienovaraisesti kuvaava ”eeppinen” tarina, jossa kylän lapsia (ja aikuisia) kohtaa omituinen onnettomuuksien ja pahoinpitelyjen sarja. Keskiöön nousevat kylän eri auktoriteettihahmot (pastori, paroni, opettajia, unohtumaton lääkäri jne.) sekä tietysti lasten asema ns. aikuisten armoilla. Viimeinen 10-minuuttinen liittää upeasti kaiken tämän yksityisen yleiseen, kun historialliset rakenteet ovat murtumassa Euroopassa ja se koetaan kylästä käsin. Heimat-eepos ei ole tästä kaukana. Äärimmäisen kuumottavia isä-poika ‑dialogeja (luokkaa Fanny & Alexander), sekä ylipäätään timanttimainen käsikirjoitus vaikeiden, kipeiden aiheiden tiimoilta.

Pysteistä ei koskaan kannata/tarvitse liikaa puhua, mutta tosiasiassa Cannesissa palkitut ”pätkät” ovat usein todellista laatua, ja se että Haneke voitti Palmun kahdesti peräjälkeen on kova juttu. Rakkaus on hieno ja väkevä elokuva kaikkia odottavasta vanhenemisesta ja kuolemasta, mutta Valkoinen nauha on näistä se suurempi ja historialliselta kontekstiltaan järisyttävämpi. Btw, parahin sorsimus, täytyykö ihan näin ”julkisesti” painostaa katsomaan viimein tämä **tun elokuva?? Nevahööd-kökköwesterneille löytyy aikaa!

;-)

Dave Meyers: The Hitcher, remake (USA, 2007) – huomattavan paska remake nihilistisestä jenkkiklassikosta. Olisi pitänyt odottaa pahinta Michael Bayn nimestä (tuottajana) ja alun cgi-jänöjussista, ja toki siitä että ohjaajana on joku innokas mainosjulli. Kiinnostavat kohtaukset (ne jotka tekivät originaalista niin aavemaisen) ovat nopeasti ja hätiköidysti ohi, ja itse liftarihahmo jää pahasti sivuun, melkein tyhjänpäiväiseksi. Ansaitsee 1,5 tähteä koska originaalitarina on niin tiukka ja (alkuperäisestä kopioidut) pilvenhattaramaisemakuvat ovat hienoja katsella. Päähenkilöpariskunta on äärimmäisen geneerinen boretus. Juuri ennen liftarin ilmaantumista tapahtuva lyhyt dialogi nuoren parin välillä on silti hyvä. Nämä ovat näitä nykyajan ongelmajätteitä, jotka nipin napin pysyvät siedettävinä tiettyjen pinnallisten ja hetkellisten, vähäpätöisten onnistumistensa ansiosta.

Merde!

Marienbad (2.4.2017 22:14)

Giorgio Ferroni: Mill of the Stone Women (Il mulino delle donne di pietra – Italia-Ranska, 1960) – pieni tuulimyllyaiheinen eurokauhuhelmi on kaikin puolin viehättävä. Hollantilaisella myllytilalla tapahtuu kummia, nuori nainen on kuolemanvakavasti sairas ja kiviset patsaat vaikuttavat eläviltä. Lavastus, kuvaus, tunnelma ovat asialliset, eikä edes jäykähkö näyttely latista menoa: sehän liittyy jotenkin elokuvan mottoonkin: ”See a beautiful girl changed into a PETRIFIED MONSTER before your very eyes!!” Ja vielä: ”Why do passionate young women suddenly turn to stone...?” Niinpä, siinäpä selvittämisen arvoinen mysteeri. Elokuvassa on melkoista naiskauneutta eurooppalaisittain, ja makaaberi kuoleman läsnäolo on tietysti mukavan ”bavalaista”. Kuvankauniita, hiljaisia hahmoja on mukava katsella tällaisessa esteettisen romantisoidussa kontekstissa

Täytyy mainita vielä myllyn hyytävän komea karuselli.

Marienbad (2.4.2017 22:14)

Mitä mahtaa Pete Tombs tarkoittaa kirjoittaessaan, että Lemoinen pornoelokuvat ovat ”cut above” muiden rinnalla? Lopulta Seven Women for Satan ei taida jäädä kovinkaan kauas ns. Renato Polselli ‑kategoriasta. Yotsuya?

Olen nähnyt yhden Lemoinen poken. Muistan Janine Reynardin ja insertit. Taisi olla aika kiltti mutta huruinen. Lemoinella ehkä jotenkin Polsellia leppoisampi ja henkilökohtaisempi tatsi. Pitäisi kaivaa lisää leffoja katsottavaksi.

54. Chung Ting & Chung-Kuang Wang: Kung Fu of Seven Steps / Qi bu mi zong (1979)

Kung Fun oikeaoppisista askelkuvioista aasialaisten leffojen ketjussa.


55. Alexander Yellen: Battledogs (2013)

Ei-niin-suurella budjetilla tehty ihmissusi-leffa, jossa juoni on sentään huomattavasti ovelampi ja syvemmissä vesissä uiva kuin useammissa muissa. B-leffa, mutta hyvä sellainen. Tai ainakin kelvollinen yhteen katseluun. Pinnat Wes Studin mukanaolosta.


56. Christian E. Christiansen: The Devil's Hand (2014)

Kuusi tyttöä syntyy kesäkuun kuudes päivä, ja kuinka ollakaan, syvästi uskovaisten, teknologiaa kammoavien, 1800-luvun tapaan elävien hihhuleiden keskuuteen. Jotkut näkevät tässä kuusi-kuusi-kuusikossa pahuutta, ja mukana on tietysti vanha ennustus, jonka toteutuminen tietää vakavaa shitstormia kaikille. Yliluonnolliset voimat pääsevät irti jo ensimmäisen vartin aikana, mutta homma ei sentään aivan kättelyssä hajoa normaaliksi teini-kauhisteluksi. No, ehkä hiukan.


Mukana on Rufus Sewell ja aina ilon silmälle tuova Colm Meaney, joka tosin yrmyilee tiukkahanurisen pappismiehen roolissaan ehkä hiukan liikaa. Aika gorehtavia elementtejä seassa ja välillä veitsi välähtää, mutta muuten suht siistiä menoa. Fantasia/hallusinaatio/valveuni ‑pätkät ovat hetkittäin melkoista leikkausjuhlaa, mutta ei sillä kaikkein miellyttävimmällä tavalla. Harmi että näitä nykykauhuja tehdään niin paljon tällä 'mitä enemmän toimintaa, sitä enemmän leikkauksia' ‑kaavalla.


57. Tim Sullivan: The Last Vampyre (1993)

Sherlock Holmes tutkimassa vampyyri-tarinaa? Tästä hieman erilaisesta dekkaritarinasta Holmesin omassa ketjussa.


58. Paul W.S. Anderson: Event Horizon (1997)

Tälläkin leffalla on sitten ikää mittarissa jo 20 vuotta, mutta eipä tuo juuri näy – muutamaa heikohkompaa avaruus-efektiä lukuunottamatta. Samoin Event Horizonilla leijuva roina on harmillisen monissa kohdin selvää CGI:tä. BD:n ääniraita jyräsi puolestaan juuri siten kuten osasi odottaakin, mutta kuvapuolella oli pientä ongelmaa etenkin em. efektien kanssa, sekä tummempien kohtien harmaudessa. Uusi tarkkuus kun ei ole aina niin armeliasta vanahlle materiaalille. Itse tarinahan on ensiluokkaista sci-fi kauhua, jossa pieni ihminen lingotaan suurempien voimien lihasilppuriin. Sam Neill on oma epävakaa itsensä, Jason Isaacs vetää osansa tyylillä ja suuren tohtorin poika Sean Pertwee saa olla se omantunnon omaava jokamies.


59. Martin Scorsese: Hugo (2011)

Muutaman vuoden takaisesta pysti-magneetista ohjaajan omassa ketjussa.

MiR (3.4.2017 14:56)

58. Paul W.S. Anderson: Event Horizon (1997)

Tälläkin leffalla on sitten ikää mittarissa jo 20 vuotta, mutta eipä tuo juuri näy – muutamaa heikohkompaa avaruus-efektiä lukuunottamatta. Samoin Event Horizonilla leijuva roina on harmillisen monissa kohdin selvää CGI:tä. BD:n ääniraita jyräsi puolestaan juuri siten kuten osasi odottaakin, mutta kuvapuolella oli pientä ongelmaa etenkin em. efektien kanssa, sekä tummempien kohtien harmaudessa. Uusi tarkkuus kun ei ole aina niin armeliasta vanahlle materiaalille. Itse tarinahan on ensiluokkaista sci-fi kauhua, jossa pieni ihminen lingotaan suurempien voimien lihasilppuriin. Sam Neill on oma epävakaa itsensä, Jason Isaacs vetää osansa tyylillä ja suuren tohtorin poika Sean Pertwee saa olla se omantunnon omaava jokamies.

Tässä on tosiaan harmi, että kaikki ylimääräinen materiaali tuhottiin aikanaan. Olisi hienoa nähdä alkuperäinen Andersonin idea, joka oli ilmeisesti vielä paljon rajumpi.

JMustonen (3.4.2017 15:56)

MiR (3.4.2017 14:56)

58. Paul W.S. Anderson: Event Horizon (1997)

Tälläkin leffalla on sitten ikää mittarissa jo 20 vuotta, mutta eipä tuo juuri näy – muutamaa heikohkompaa avaruus-efektiä lukuunottamatta. Samoin Event Horizonilla leijuva roina on harmillisen monissa kohdin selvää CGI:tä. BD:n ääniraita jyräsi puolestaan juuri siten kuten osasi odottaakin, mutta kuvapuolella oli pientä ongelmaa etenkin em. efektien kanssa, sekä tummempien kohtien harmaudessa. Uusi tarkkuus kun ei ole aina niin armeliasta vanahlle materiaalille. Itse tarinahan on ensiluokkaista sci-fi kauhua, jossa pieni ihminen lingotaan suurempien voimien lihasilppuriin. Sam Neill on oma epävakaa itsensä, Jason Isaacs vetää osansa tyylillä ja suuren tohtorin poika Sean Pertwee saa olla se omantunnon omaava jokamies.

Tässä on tosiaan harmi, että kaikki ylimääräinen materiaali tuhottiin aikanaan. Olisi hienoa nähdä alkuperäinen Andersonin idea, joka oli ilmeisesti vielä paljon rajumpi.

Tämäkin tuli nostettua tapetille foorumilla ilmestyttyään.