Mitä Elitisti-forumin väki katsoo 2017

89- Gordon: Portrait in Black (Kovo), Pöhkö Universalin rikosmelodraama, missä murea leskirouva Lana Turner ja perhelääkäri Anthony Quinn riutuvat syyllisyyden ja pelon kierteessä kun selvitellään laivausmagnaatin kuolemaa. Messagena tässä taitaa olla, että raha ei tuo onnea ja ahneella on paskainen loppu. Russell Mettyn voimakkaaseen sivuvaloon perustuva kuvaus on tehokasta, mutta M. Gordonin lattea ohjaus ei saa pääparin tuskasta esiin kunnon tehoja. Tässä mennään kauttaaltaan siitä, missä melodraama-aita on matalin. Anthony Quinn vetää hyvin, mutta Lana Turnerin rajoittuneisuus tulee välillä kiusallisesti esiin. Sandra Dee on nainen paikallaan suoraselkäisenä tytärpuolena ja heilansa John Saxon on aina plussaa. **1/2

90- McLeod: The Secret Life of Walter Mitty (Kovo), Rasittava Danny Kaye on tässä ehkä vähiten rasittavimmillaan, mutta on silti aika lailla rasittava nimiosan haaveilevana kustannustoimittajana, joka pakenee arjen tylsyyttä fantasiamaailmoihin. Virginia Mayo on totuttuun tapaan hyvä love interest/ straight player Kayen kohkaamisen tukena. Tämä saattaa olla Kayen rasittavista leffoista paras jo pelkästään riemukkaan käsikirjoituksen ansiosta, arjen (joka sekin muuttuu tässä tietenkin fantastiseksi) ja mielikuvituksen sekoitus piristää leffaa kummasti. McLeod ohjaa rivakasti eikä anna Kayen venyttää jokaista kohtausta niihin narsistisiin mittoihin, mitä Kayeltä yleensä on totuttu odottamaan. Jos tässä olisi ollut esim Cary Grant pääosassa niin aijjai... ***1/2

91- Cristallini: You're Jinxed, Frient You've Met Sacramento (Sei iellato, amico hai incontrato Sacramento) (Kovo), Lupaavasti alkava Ty Hardin- komediaspagu lässähtää puolenvälin jälkeen tusinatuotteeksi ja ainoa mieleenjäävä seikka loppupeleissä on Franco Micalizzin hieman tavanomaisesta poikkeava musiikki. **

92- Sturges: McQ (Kovo), Green Beretsin hengessä tehty "blaxploitaatiosploitaatio" on kiinnostava ja osin onnistunutkin rikos/ toimintapätkä missä vanhan koulun Hollywood tapailee uuden aallon estetiikkaa. John Wayne teki loppuvuosinaan lähinnä nostalgiapläjäyksiä ja niihin verrattuna McQ on kyllä ihan eri luokkaa ja pesee samalla myös Waynen toisen myöhäiskauden rikosleffan Branniganin 6-0. McQ on yllättävän tiukka draama hieman Dirty Harryä lainaillen mutta on messagepuolella enempi äärikonservatiivinen esittäessään systeemin olevan mätä, mutta tarjoten ratkaisuksi systeemin postamista kokonaan ja paluuta villin lännen oman käden oikeuteen. Mielenkiintoinen, siis. Ja jos ei muuten kiinnosta, niin tämä kannattaa katsoa jo Elmer Bernsteinin huikean soundtrackin takia. ***

93- Spottiswoode: Deadly Pursuit (Shoot to Kill) (Kovo), Sleeperin maineessa oleva kasari- erämaaactioni alkaa todella hienosti mutta latistuu noin kolmen vartin kohdalla asetelman yksinkertaistuessa vähän sellaiseksi "partiopojat suunnistaa"- toiminnaksi. Erämaassa epäsuhtainen parivaljakko Sidney Poitier/ Tom Berenger jahtaavat todella pahaa pahista luonnonvoimien armoilla. Loppupuolen tympeän kaavamaisuuden rikkoo ainoastaan "hienosti" styrox- igluun lavastettu "homostelukohtaus" päämiesten välillä. Kaiken päälle vielä testosteronia pursuavat ajalle tyypilliset kasarimusiikit häiritsevät katsomista suunnattomasti. Loppupeleissä pettymys oli tämä. **

27. The Secret of Emily Blair (netfilx) **½ Yksi lisä jo hiipuvaan riivaaja-genreen on kömpelö ja typerä, mutta oudon sympaattinen. Ohjaajalla on jotain lahjoja kun saanut pientä tunnelmantynkää muutamaan kohtaukseen, tosin draamapuoli on ihan hukassa. Menoa piristää noin tuhannessa tuotannossa mukana oleva Colm Meaney (jos nimi ei sano mitään, niin naama on varmasti tuttu) ja mukana vilahtaa Larry Drake ja Sherilyn Fenn joista jälkimmäinen ei ole ihan niin MILF kuin voisi toivoa.

28. Wanted (netflix) ** uuh, kierteisiä ampumisia? Ei tästä vaan oikein voinut tykätä. Silly.

29. Tremors (netflix) **** Enpä muistanutkaan että tämä on näin onnistunut! Hyvät kauhukomediat ovat harvassa ja vaikka tässä ”kauhu” on vahvasti taka-alalla, on madot riittävän onnistuneita pitämään mielenkiintoa yllä. Päälle onnistunut hahmokavalkaadi ja sopivan sattuvaa sanailua, niin toimii.

30. Zero Dark Thirty (netflix) *** Ei nyt onnistunut vangitsemaan mielenkiintoa. Jotenkin kuivakka. Ammattimaista työtä, joo, mutta kun ei niin ei. Alkupuoli vielä meni mutta OBL jahti on tylsä.

31. War Machine (netflix) ** Brad Pittin tähdittämä Netflix-original-leffa on näitä rajatapauksia, jossa olisi pitänyt valita genre ja pysyä siinä. Nyt tehdään mustaa komediaa mutta välillä lipsutaan draaman ja vakavan sotaelokuvan puolelle – vaikea ottaa mitään kohtausta vakavasti, varsinkin kun Pittin hahmo on överi, mutta ei NIIN överi. Sekava tunnelma jäi.

sorsimus (26.6.2017 11:45)

 Jos tässä olisi ollut esim Cary Grant pääosassa niin aijjai... ***1/2

Hauska idea. Kannatetaan. Nihkeä remake jäi kesken vaikka Stiller oli periaatteessa oikea mies rooliin. Harmi että Kaye ei oikein kanna pääosissa leffan mittaa, koska melkein kaikissa on joku aivan nerokas musiikkikohtaus, jota tulee loopattua uudestaan ja uudestaan YouTubesta. 

McCarthy: Spotlight (2015) Tuli ystävän kanssa kerran juttua asioiden lukemattomista harmaasävyistä, ja hän tuli suositelleeksi minulle tätä parhaanelokuvanoscarelokuvaa. Se osoittautui erittäin miellyttäväksi, seventies-henkiseksi käytäväjuoksenteludraamaksi totuuden väsymättömän etsinnän puolesta. Vaikka nimiä vilisee jatkuvasti, eikä kaikkiin hahmoihin edes saa täten otetta, on kokonaisuus silti vaivaton, jouhevatempoinen katsottava. Ei-liian-staroista koostuva näyttelijäkaarti on erittäin onnistunut, vaikken koskaan ole oikein onnistunut pääsemään kiinni Michael Keatonin mahdolliseen karismaan. Nytkin miehen antoisa roolihahmo mielestäni tekee pitkälti työn.

Tyylikkään pienieleisesti maalattu elokuva isosta, levottomaksi tekevästä aiheesta. Lopun paikkakuntaluettelo pakottaa hiljaiseksi, ja viimeinen kohtaus on mainio. Tätä ei ole vielä käsitelty loppuun, vaikka 2003 ja 2015 lehtijutut ja elokuva julkaistiinkin. ****

* SIS. AAVISTUKSENOMAISEN SPOILERIN *

Black: The Nice Guys (2016) Keskimääräistä funkympää seitsenkymmenlukuista retroilua, eikä ollenkaan vailla ansioita. Vanhoista "toiminta"elokuvista tuttu moraalisesti surutoinen kusipääjenkki-ilmapiiri on toisinnettu oikein viihdyttävästi, ja käänteistä löytyy jokunen oikeinkin hersyvä, kliseitä ja ennalta-arvattavuuksia kiertävä yksityiskohta. Ja se katsojansa nykyajan käyttäminen eräänlaisena deus ex machinana on kyllä tuoreudessaan nerokas ratkaisu. Russell Crowen turvonnut rouheuskarisma on omaan makuuni turhan kaihyttismäistä, mutta pidän kovasti Ryan Goslingin muuntautumiskyvystä, jonka avulla hän saa vikisijän rooliinsa jopa oivallisia stanlaurel-fiboja.

Sen verran vinkeää, loistavan soundtrackin säestämää kieroutta kehissä on, että tätä konseptia kelpaa kyllä niistää ainakin yhden jatko-osan verran. Väkivalta, huumori, pokkanaamaisuus ja pelleily ovat onnistuneesti tasapainossa. ***1/2

Scola: La terrazza (Terassi, 1980) Ettore Scola viljelee kaksi ja puoli tuntia perusherkullista, paikoin pirskahtelevaa italiaa. Esi-solondziaanisessa näkökulmanvaihtoruletissa nähdään italialaisten näyttelijöiden karismaattisinta kärkikastia. Patriarkaalinen vecchio-herrakerhomeininki on viehättävän vanhentunutta, ja toteavanpuoleinen huumori pelaa tragedian kanssa sujuvasti yhteen.

Kuitenkin semmoinen viimesilaava vahvuus jää puuttumaan, ja elokuva jää mukavaksi muotokuriositeetiksi. Kivasti kelluu, muttei oikein uimaan lähde, puhumattakaan, että veteen uskaltaisi hypätä. 1980 tällainen magnoliamainen hahmosykkyrä on ollut hyvinkin tuoretta, puhumattakaan metakikkailuista, jotka sitten puolestaan ovat nykynäkökulmasta hämmentävän turhia, peräti vaivaannuttavia. Lopputeksteistäkin jää levoton olo: sekä kuvamateriaali että musiikki ikään kuin loppuvat kesken, ja pysäytyskuvan päälle alkaa soida viimeiseksi puoleksi minuutiksi pätkä discofunkia, joka ei liity niin yhtään mihinkään. ***1/2

Chazelle: La La Land (2016) Mieluusti erottaisin musikaalien genrestä astetta epämääräisemmät "elokuvat, joissa kuullaan musiikkia keskimääräistä enemmän". Jonkun Hello, Dolly!:n jälkeen tätä on hyvin epämukava arvioida saman genren diskurssissa. Ehei pojat ei musikaalia tällä tavalla minimisuoriteta. Mutta toki, jos joku tämän myötä kiinnostuu musikaaleista, niin mikäs siinä.

Tässä tappiin saakka laskelmoidussa komiteamietintöhömpässä Gosling ja Stone ovat erittäin karismaattinen pari, mutta eihän nyt muutama teema kahta tuntia kanna. Lisäksi kokonaisuutta vaivaa ahtaus: alun käsittämättömän irrallisen "alle nelikymppisten autokaistat"-kohtauksen jälkeen elokuva jotenkin kutistuu, eikä pirskahda kunnolla missään vaiheessa. Loppupuoliskolla laulaminen unohdetaan pitkäksi aikaa kokonaan, kun aletaan pöyhiä seurustelun ja sarasvuomaisuuden kroonista ristiriitaa. Loppuratkaisu on toimivaa montaasimentaliteettia, mutta tämä värimäärittelyn riemujuhla koostuu kyllä niin hämmentävistä miellytetäänkaikkia-paloista, että tekee mieli sijoittaa megafoninsa takana uteliaistoa paimentavan musikaalipoliisin suuhun sanat: "Hajaantukaa, täällä on verraten vähän nähtävää ja kuultavaa!" ***

Maben: Pink Floyd: Live at Pompeii, Director's Cut (1972/2002) Nämä dokumentin ja musiikkielokuvan välisellä harmaalla vyöhykkeellä sujuvasti vellovat kombot ovat mieluisaa kamaa, vaikkei kuvattavan kohteen erityinen fani olisikaan. Joka tapauksessa tunnustan Pink Floydin paitsi isämusan, myös äänimaisemien loihdinnan premiumviidennekseen kuuluvaksi. Tämä on erittäin terveellistä oppimateriaalia, kun mietitään "bändin" käsitettä. Yleensä bändisoundi on yhteen hioutunut orgaaninen massa, mutta Pink Floyd on harvinainen luonnonoikku, jossa kaikki visioivat omassa kuplassaan täydellä intensiteetillä huimaa, tavallaan soolomaista kamaa, mutta silti sulaudutaan yhteen. Jotain magiikkaa porukassa on, samaa, mitä oli Brasilian futismaajoukkueella kulta-aikoina.

Noh, tähän uusversioon lisätyt tietokonegrafiikat saivat miettimään, pitäisikö sitä Minecraftia sittenkin koettaa, mutta materiaali on muuten vahvaa, ja röyhkeä lähikuvien käyttö muodostaa ansiokasta pesäeroa esim. joidenkin muiden suosittujen brittibändien dokkarimateriaalin pintapuoliseen pseudoveijarimaisuuteen.

Mielipuolisen Pompeiji-projektin pöljälle vimmalle ei voi olla lämpiämättä. Eikä Nick Masonin viiksille. ****

Feig: Ghostbusters (2016) Ei tämä niin huono ole, jos huono ollenkaankaan. Remaken ja homagen näppärän metamorfoosin saama järjetön viha hämmentää. Sitä vasten uuden Ghostbustersin näkee ihan mielellään aiheellisena näpäytyksenä omia pop-ikoneitaan sokeina kumartaville x-sukupolvelaispaskiaisille, joihin itsekin jaksoin kuulua, kunnes jossain Rollerballin, Dawn of the Deadin ja RoboCopin uusintafilmatisointien paikkeilla nostin kädet ylös notta sorovnoo.

Elokuva vetelee oikein hyvin harkituista naruista. Pääosanelikko on persoonallinen ja karismaattinen, eikä originaalileffalle nyökkäillä liian masturbatiivisesti. Universumi on totaalipösilö ja porsaanreikiä täynnä, haamujen sieppaaminen sujuu melkolailla rennosti ja vailla vaaran tuntua. Efektien räikeys on toki tarkoituksellista, mikä kostautuu monastinähdynnäköisessä tietokonepelibossitaistelumaisuudessa. Meininki on kuitenkin virtaviivaista, ja kokonaisuutta voidaan pitää jopa onnistuneena, kun katsoja vain tajuaa virittää itsensä tyhjäpäiseen ranuankummit-/siskonpeti ‑moodiin.

Ilmankin tätä tietenkin tulee toimeen, mutta kevythurjasteluna menee vaivatta, miellyttävästikin, kun toimintaa ei ole leikattu silpuksi. Mitään verta, seksiä ja kiroilua ei tule kaivanneeksi, mutta lisäsärmä dialogeihin ja sukupuoliteemoihin sekä jokunen tuoreempi oivallus sinne tänne olisivat boostanneet tästä oikeinkin varteenotettavan uusversion. ***

Doctor Strange

Tarina Marvelia paremmasta päästä. Toiminta ja visuaalit jäi OK-tasolle.

Hacksaw Ridge

Gibson on asiallinen auteur, vaikka ei tämä kahden ekan leffan tasolle noussut.

Play Misty for Me

Clint taas ei auteurina täysin vakuuta ja varsinkin tämä esikoisohjaus on poikkeuksellisen löysä esitys.

The Program

Stephen Frearsin elokuva Lance Armstrongin doping-skandaalista. Auterur-teemaa jatkaen: Enemän tekijänsä kuin aiheensa näköinen elokuva. Megavalehtelijan egotrippikuvaukseen olisi kaivattu vähän tymäkämpää tatsia.

China Girl

Tylsähkö yellow peril ‑pokenosto Vinegar Syndicatelta. Mukana genreveteraani James Wong (mm. Big Trouble in Little China, China Girl 1987...) ja Anette Heaven toki vireessä.

Three's a Crowd

Harry Langdonin kokoillan versio yhdestä varhaisesta lyhäristä. Yllättävän hyvin toimi. Landgon edelleen omissa kirjoissa mykkäkoomikoista symppiksin.

Lay the Favourite

Frearsin rento mutta aika epäonnistunut vedonlyöntiaiheinen draama-komedia. Taitaa olla kuitenkin realistisin kuvaus tosta skenestä.

Nocturnal Animals

Hyvä idea, mutta harmi, että toteutus oli tollaista nyky-art houselle tyypillistä alleviivaavaa nihkeilyä eikä metatarina sytyttänyt.

Pretty Peaches

Alex de Renzyn hieman rasittavaa ug-henkistä komediakohellusta.

Possession (1981)

Olin saanut käsityksen, että kyseessä olisi joku ahdistuselokuva, mutta täyttä tykittelyähän tässä olikin tarjolla. Psykodraamagenren Evil Dead ykkönen.

Return of the Dead

Shaw Brosin jeppis cat III episodikauhu.

Whoopee!

Kaikilla tasoilla aivan hillitön precode-musikaali: Eddie Cantor pääosassa, koreografiat varhaista Busby Berkeleytä, vm. 1930 technicolouria tuetaan aivan ennennäkemättömällä kitch-väriloistolla ja huumori just niin törkeää ja kummallista, kuin tämän aikakauden leffalta voi odottaa.

Wolf Guy

Sonny Chiban karisma jaksoi säväyttää mutta japanilainen pulp-elokuvailmaisu ei.

Short Peace

Memories-tyylinen lyhärianimekooste. Otomon osuus toki parasta antia.

Split

Shyamalan goes teinikauhu. Ei Visitin tasoa mutta hyvää paskaa kumminkin.

Tokyo Zombi

Symppiksestä indiemangasta tehty semisymppis elokuvaversio. Jujitsua ja zombiapokalypse.

Yotsuya (9.7.2017 16:42)

Whoopee!

Kaikilla tasoilla aivan hillitön precode-musikaali: Eddie Cantor pääosassa, koreografiat varhaista Busby Berkeleytä, vm. 1930 technicolouria tuetaan aivan ennennäkemättömällä kitch-väriloistolla ja huumori just niin törkeää ja kummallista, kuin tämän aikakauden leffalta voi odottaa.

Olen nähnyt tämän Orionissa joskus hamalla 80-luvulla, ja muistan miten Cantorin "vitsit" saivat aikaan epäuskoista päänpyörittelyä hienostuneen Orion-yleisön keskuudessa.


Yorgos Lanthimos: Dogtooth (2009) ****


Ei tässä muuta vikaa ollut kuin se, että ne muutamat seksi- ja väkivaltakohtaukset veivät kokonaisuutta rankistelu-elokuvan suuntaan, mikä ei ole Lanthimoksen elokuvien pointti ollenkaan.

Matti Erholtz (9.7.2017 20:51)

Yotsuya (9.7.2017 16:42)

Whoopee!

Kaikilla tasoilla aivan hillitön precode-musikaali: Eddie Cantor pääosassa, koreografiat varhaista Busby Berkeleytä, vm. 1930 technicolouria tuetaan aivan ennennäkemättömällä kitch-väriloistolla ja huumori just niin törkeää ja kummallista, kuin tämän aikakauden leffalta voi odottaa.

 

Olen nähnyt tämän Orionissa joskus hamalla 80-luvulla, ja muistan miten Cantorin "vitsit" saivat aikaan epäuskoista päänpyörittelyä hienostuneen Orion-yleisön keskuudessa.

Sama ongelma edelleen. Silloin tällöin huomaa olevansa ainoa ihminen yleisössä, jota naurattaa vanhojen elokuvien huumori. Vähän siinä paikassa on sellainen taiteiden temppelin leima, että ellei erikseen ole kerrottu kyseessä olevan joko komedia tai kalkkuna, niin esimerkiksi mykkisten ailahteleva heilahtelu draaman ja komedian välillä tuntuu yleisössä aiheuttavan lähinnä hämmennystä.

94- Bezencenet: Band of Thieves (Kovo), Vahva ehdokki kaikkien aikojen huonoimman leffan titteliin. Viidentoista minuutin ajan suosiota nauttineen perinne-jazz miehen Acker Bilkin "karisman" varaan nopeasti kyhätty aikakauden rock- leffoja matkiva teelmys on sietämätön joka osa-alueella. Vitsit ovat myötähäpeällisen huonoja, "juoni" on suoranainen kyhä, amatöörinäyttelijät (lue: nolot muusikot) ihan noloina. Kuvaus, lavastus ym. on totetutettu ilman pienintäkään yrityksen häivää. Voi vittu mitä paskaa. Ja minä sentään pidän/ kuuntelen trad. jazzia... :/ *

95- Quine: Operation Mad Ball (Kovo), Jack Lemmonin tähdittämä armeijakomedia kertoo tylsiintyneiden gonapappojen suuresta operaatiosta järjestää kotiutumista odotellessa sodanjälkeisessä Ranskassa kaikkien aikojen bileet. Peruskiva oli tämä, mutta kauttaaltaan sekava ja sähläykseen sortuva. Etenkin keskivaiheilla sorrutaan tyhjäkäyntiin kun idea on saatu selväksi, mutta bileitäkään ei voi pistää käyntiin ihan vielä. Toinen heikko kohta on "pääpahis", yksikön särmä kapteeni, joka saatuaan hajua veteraanien aikeesta aikoo sen kaikin keinoin estää. Loppua kohti meno paranee hieman ja OMB vetää itsensä juuri ja juuri kuiville. **1/2

96- Daldry: Billy Elliot (Kovo Re-), Eka uusinta sitten ensi-ilta kierroksen, ja hyvinhän tämä oli aikaa kestänyt. Tätä dramediaahan just britit osaavat tehdä ja oivasti tässäkin yhdistetään historian painoa yksityisen alueen kohtaloihin pilke silmäkulmassa. Julie Walters on uskottava vaikeassa roolissa. Hyvä, muttei loistava. ****

97- Balda & Coffin: Despicable Me 3 (Leffassa), Yök. Mistäs alottais... Kahden erinomaisella tavalla katsottavan esiosan jälkeen DM3 on hirveä pettymys. Tämä on niitä tapauksia, missä henkilögalleria on alkanut elää omaa elämäänsä fiktiouniversumissa ja onnettomat kässärisepät yrittävät kaikin keinoin sisällyttää kaiken puoleentoista tuntiin. No ei toimi. Kokonaisuus on irrallisista tarinoista koostuva kauheaan kohkaukseen perustuva soppa josta jää kitkerä maku. Uusi mauste sopassa, Grun kaksoisveli Dru on todella surkea ja mielenkiinnoton hahmo, Grun hoito Lucy opettelee äitiyttä tyttöjen kanssa mihinkään liittymättömässä sivujuonessa, Minionit kohkaavat omiaan siellä täällä, mutteivat tietenkään tarpeeksi... Kuitenkin tulee mainita, että Trey Parkerin pääpahis Balthazar Bratt on todella herkullinen hahmo, paljon parempi mitä pahikset ekoissa osissa. **-

98- von Sternberg: Jet Pilot (Kovo), Sternbergille merkitty mutta käytännössä Howard Hughesin kyhäilemä kylmän sodan lentoloikkarileffa on kalkkunan maineessa. Eikä aivan syyttä, painopiste tässä on selvästi ollut lentokoneiden kuvaamisessa ilmassa. Vähän samalla tavalla, mitä Underwater!:ssa tässäkin teknologia sysää elokuvalliset arvot syrjään ja köykäinen draama toimii pornoleffan tapaan sidosaineena ketjuttamassa lentelyitä yhteen. John Wayne ja Janet Leigh lukevat vuorosanoja aina välillä ilman sen kummempaa tunneilmaisua pahvisissa lavasteissa. Ja sitten taas päästellään menemään suihkareilla. Kiehtova, mutta tylsänpuoleinen kurio. **

99- Olmi: L'albero degli zoccoli (The Tree of the Wooden Clogs)(Puukenkäpuu) (Leffassa), Etnografista draamaa? Näyteltyä dokumenttia? Olmi lavastaa anaalisen huolellisesti 1890- luvun maalaisköyhälistön arjen ja juhlan yli kolmetuntiseksi freskoksi pitäen tiukasti huolta, ettei mitään draaman kaaria tai sentimentaalisia painotuksia käytetä. Mikä ei tarkoita sitä, etteikö katsoja suhtautuisi tunteella kohtauksiin, Olmi vaan ei halua ohjailla tunnereaktioita perinteisillä elokuvan keinoilla kuten musiikilla tai lähikuvilla. Ilmaisua voisi kutsua Bressonmaiseksi, paitsi että siinä missä Bresson pelkistää kaiken paljastaakseen alastomia filosofisia ulottuvuuksia pintakiillon takaa, Olmi pelkistää tavoitellen klassisen maalaustaiteen enigmaa, aikaan jähmettynyttä kuvaa, jonka tulkintaa ei katsojan yleistiedon ohella mikään ohjaa. Olmi ei moralisoi eikä filosofoi, vaan näyttää. Ainoastaan näyttää. Raskasta elokuvaa kaikessa yksinkertaisuudessaan, mutta palkitsevaa samalla. ****

100- Marchent: Garringo (Kovo), Anthony Steffen spagu (paella?), joka ei käy ihan tavallisilla kierroksilla, onneksi. Steffen on sääntöjä rikkova ratsuväen luutnantti, joka lähetetään maastoon pidättämään nuori pyssysankari, joka tappaa silmittömästi kostaakseen nimenomaan ratsuväen upseereja. Idea on simppeli ja toimiva, babyfacemainen Peter Lee Lawrence vetää hyvin hieman Peter Lorremaisena psykona joka hurmaa ja äityy riehumaan lyhyellä varoajalla. Steffen on mies paikallaan sankarina ja kun Marchent vielä rakentaa tihenevää jännitystä loppua kohden on kokonaisuus selkeästi plussan puolella. ***1/2

Aijjai, satanen täyteen vasta Juhannuksen jälkeen, taitaa olla surkein saldo vuosikausiin. :/

sorsimus (12.7.2017 16:42)

99- Olmi: L'albero degli zoccoli (The Tree of the Wooden Clogs)(Puukenkäpuu)

Tähän uppoutui kyllä harvinaisen intensiivisesti ja välillä unohti täysin katsovansa elokuvaa. Ja juuri siksi erään kohtauksen taustalla näkyvä auto vitutti varmaan enemmän kuin mikään spottaamani blooper missään leffassa.

Bastard (12.7.2017 23:45)

sorsimus (12.7.2017 16:42)

99- Olmi: L'albero degli zoccoli (The Tree of the Wooden Clogs)(Puukenkäpuu)

Tähän uppoutui kyllä harvinaisen intensiivisesti ja välillä unohti täysin katsovansa elokuvaa. Ja juuri siksi erään kohtauksen taustalla näkyvä auto vitutti varmaan enemmän kuin mikään spottaamani blooper missään leffassa.

Huomasin ihan saman! En tiedä näitkö leffateatterissa, mutta isolta kankaalta tuli idiosynkraattinen säväytys aika kovaa.

Warrior (2011) Uusintakatselun myötä myönnettävä leffalle tunnustusta harvinaisen hyvin kantavasta kokonaisuudesta. Äijät on laittaneet itsensä likoon ihan tosissaan eikä hetkittäin syvällisempää draama-arvoa sykkivissä kohtauksissakaan ole liiemmin löysäilty. Matsien hien ja veren voi suorastaan haistaa ja testosteroinin tulvan tuntea suonissa, vaikka tietyn autenttisuuden nimissä olisi verta suonut näytettävän huomattavasti enemmän kuin mitä nyt langetetun ikärajamäärityksen ikeessä on jouduttu kitsastelemaan. Kaikesta huolimatta mieltä lämmittää (kuten aina) ehkä eniten se, ettei feministiselle hevonpaskalle anneta sijaa eikä stereotyyppisiä sukupuolirooleja vähätellä muka mediaseksikkään tasa-arvoistamisen nimissä. Yllättävän vakuuttavassa sivuroolissa loistaa myös veteraaninäyttelijä Nick Nolte. Miehestä mittaa, muut painukoot muualle perseilemään.

Yorgos Lanthimos: Alps (2011) ****


Melkoisen creepyä kamaa. Ehkä Lanthimoksen ahdistavin leffa. Sitten vaan odotellaan Killing of a Sacred Deeriä.


Kimo Stamboel, Timo Tjahjanto: Headshot (2016) **


Iko Uwais pääosassa, mutta Raidin tasosta ollaan kaukana. Väkivaltaviihteenä toimii jotenkuten jos ei liikoja odota. Realistiseen tyyliin kuvatut martial arts ‑taistot olivat aika tylsiä.

Todor Chapkanov: Weather Wars (2011) *

Käppäleffaa hain ja sellaisen sain. B-luokan näyttelijöillä ja C-luokan efekteillä ladattuun katastrofielokuvaan on yritetty saada jotain laatua T.S. Eliot ja William Butler Yeats ‑sitaateilla, huonolla menestyksellä.

Billy Wilder: Mauvaise graine (1934) ****

Nuori lorvailija ajautuu pariisilaisen autovarasjengin jäseneksi sen jälkeen, kun isä on myynyt pois hänen autonsa. Wilderin ensimmäinen ohjaus on jo valtavan lahjakkuuden osoitus. Mainio henkilögalleria, hienoja kerronnallisia oivalluksia, aidoilla tapahtumapaikoilla kuvattuja kaahailu-jaksoja ja sitten vielä nuori Danielle Darrieux naispääosassa... Mahtavaa!

Suzuki: Koroshi no rakuin (Branded to Kill, Tehtävänä murha, 1967) Pullaposkisen palkkamurhaajan pimeänpuoleiset edesottamukset jäävät kieltämättä mieleen kummittelemaan yli lopputekstien, sen verran pidäkkeetöntä kerronta on. Välillä tapetaan, välillä naidaan, lähes koko ajan joku osoittelee aseella jotakuta. Vapautuneen kaheleiden ja ehdottoman merkityksettömien otosten sotkuinen triumfi ei edes yritä olla koherentti, mutta kuva kulkee ja kyynisyydessä kylvetään kiehtovasti jeejeemusan säestyksellä. Tietynlaista runollisuutta tässä kaikessa on ilmassa, eikä taaskaan voi oikein muuta kuin kateellisen toteavasti kiteyttää: "Japani..." ***1/2

Moodysson: Vi är bäst! (Me ollaan parhaita!, 2013) Uusintakatselu. Lukas Moodyssonin luontevasti kerrottu, chapliniaanisuutta hipova oodi ystävyyskuplien tärkeydelle menee pahasti ohi, jos sen katsoo pelkkien nostalgialasien kautta. Uskottavuus ja sympatia velloo kaiken yllä, ja roolitus on täydellinen. Eipä nyt tule mieleen taitavampaa teini-castingia kuin mitä tämä trio on.

Ja sen viimeisen kohtauksen lopputuleman, "sanoman", voisin vaikka tatuoida iholleni, jos se olisi mahdollista. Saman sateenvarjon alle mahtuvat ihmisen tosiystävät. ****1/2

Fellini: Ginger e Fred (Ginger ja Fred, 1986) Vanhennutta maestroa on korvennut suuresti television kuvioihin tulo, mutta onneksi käynnissä olleessa vuosikymmenessä on ollut sen verran kosolti fellinististä ammennettavaa, että kaikenlainen kasarikornius maustuu tutuksi tulleella karnevaliteetilla, ja Fellinin oma sudenkuoppa, katkeruuden näkyminen, ylitetään upeasti.

Ja osasihan hän ennustaa. 80-luvun puolivälin tv-ohjelma- ja mainosparodiat ovat tulleet surullisen tosiksi. Silti kaiken peittää holtitoin hulvattomuus, jonka kaikkia detaljeja ei korrektinhysteerisessä nykyilmapiirissä voisi varmaan edes näyttää. Se kaikki runsaus pitäisi periaatteessa nauttia hidastettuna: silmä ja korvat eivät yksinkertaisesti pysy perässä.

Giulietta Masina on lumoava etelämpi emiliawilén, ja itselläni aavistuksen joskus tökkivä Marcello Mastroianni erinomainen vanhenneena, haavoittuvana veijarina.

Ginger e Fred on kaunis kaksituntinen maailman muuttumisesta, vanhenemisesta ja sukupolvien väistämättömästä vaihtumisesta. 80-luku on Fellinin käsissä kuin kala vedessä, ajatonna, täynnä sävyjä ja hypnotiaa. Vanhaa leidiä ymmärtävä transvestiitti tuo mieleen ne toivoaluovimmat, perinteiset sadut. Ikään kuin Fellinikin luovuttaisi elokuvamaailman nuoremmilleen leppoisasti, aristoteliaanisen rakenteen aivan hervottomasti täyttäen.

Nicola Piovania käy kyllä hiukan sääliksi: mies on saanut tehtäväkseen täyttää Nino Rotan saappaat, ja tulos on, no, ehtaa rotaa. En halua käyttää sanaa "apinointi": mies on taitavasti tehnyt takuulla sen, mitä on pyydetty. Mielenkiinnolla odotan, mitä tulen kuulemaan Intervistan ja La voce della lunan ääniraidoilla. Ensinmainitussa taisi se oma fellini-saundi löytyä. Tai mestari Federico antoi sen löytyä, kenties.

Mutta hivelevän nautittava maailma pienoiskoossa, jälleen kerran, aavistuksenomaisesta sanomansa alleviivaamisesta huolimatta. Kyllä tämä pitäisi jokaisen nähdä, nyt. Ettei sitten märistäisi, ettei muka osattu odottaa, kun olemme jonain päivänä viihdyttäneet itsemme kuoliaiksi. ****1/2

Gibson: Hacksaw Ridge (Hacksaw Ridge – aseeton sotilas, 2016) NoJooooooo, onhan aseistäkieltäytyjän kuvaaminen elokuvitse aina jalo, kannatettava idea. Muttei tässä nyt todellakaan ole mistään Arndt Pekurisesta kyse, vaan yksittäisen, yksinkertaisen hannuhanhen maanisten toilailujen kääntymisestä sankariteoiksi. Eikä siinäkään mitään, mutta Gibsonin päätös kertoa Desmond Dossin tarina hyvin, hyvin perinteisin, melodraamalla kuorrutetuin, auttamattoman vanhennein keinoin, onnistuu hiomaan helpoiksi orastavat rosonpoikaset. Soundtrackin jameshorneriaaninen sankarivellona ja ihankivuutta huokuvat peruskasvo-näyttelijät pakottavat tämän sinänsä sympaattisen, paikoin kieltämättä huimaksi äityvän ährännän korkkarin puolelle. Onneksi asiallisen toteava loppu palauttaa maan pinnalle sfääreistä, jota Clint Eastwood on jo aiemmin tarjonnut.

Tämänkertaisen sodan ensimmäinen uhri on persoonallisuus. ***1/2

Keaton: Three Ages (Kolme aikakautta, 1923) Buster Keatonin ensimmäinen oma täyspitkä (The Sapheadia ei lasketa). Aikakausien välillä seilaava kolmen lyhärin hybridiratkaisu on aikoinaan varmasti saanut leuat loksahtelemaan, eikä puhettakaan, etteikö sillä olisi annettavaa myös kaikennähneelle nykypaskiaiselle, sillä ajattomilla eccehomo – omniamutanturnihilinterit – raiteillahan tässä ollaan, mitä nyt Busterin hahmot putoavat epärealistisesti jaloilleen. Mutta tämä fantasiapuoli menköön nyt kekseliäisyyden kannatettavana ylistyksenä.

No, matkan varrella nähdään aivan upeita gageja, ja tapansa mukaan Keaton satsaa myös viimeiseen vitsiin. Vanhalla kivikasvolla ei ihan vielä ole ympärillään kovin persoonallista näyttelijäkaartia, mutta miehen valovoima kannattaa koko kompaktin keston.

Tämä hieno muuttumattomuutemme toteava triptyykki on mahdollista nähdä kankaalta Forssan Mykkäelokuvafestivaaleilla pe 25.8.2017, säestäjänään Trio Mutual. ****1/2

Gilliam, Jones: Monty Python's the Meaning of Life (Monty Python – Elämän tarkoitus, 1983) Tieskuinkamones katselu, tv:stä sattui tulemaan, eikä pitänyt katsoa, mutta niin vain vei mukanaan mainoskatkoista huolimatta. Huima teos, vaikkei tekijöitään täysin miellyttänytkään. Tällä katselukerralla vetosivat eniten tragikoomiset elementit, jotka python-kontekstissa hyökkäävät aina todella vahvasti ihon alle. Bach-säesteinen rugby-matsi ja leikkaus sotaan on korninkömpelö, mutta ah vain niin kaunis kyynisen realismin ylistys. *****

Athina Rachel Tsangari: Attenberg (2010) ***


23-vuotias aseksuaalinen neitsyt kokee seksuaalisen heräämisen samalla kun saattohoitaa kuolevaa isäänsä. Kankimiestä näyttelee Yorgos Lanthimos. Aika perusdraamaa.


Chang Cheh: Shaolin Rescuers (1979) ***½


Työläismiehet auttavat Shaolin-sankareita taistelussa mantsuja vastaan. Sähäkkää Venoms-toimintaa ja hienot kuoleville sankareille kirjoitetut viimeiset sanat: "Elimme täyttä elämää." "Se oli hauskaa, vai mitä?!"


Monte Brice: The Golf Specialist (1930) ***½


W.C. Fieldsin roolihahmon rikosluetteloon kuuluu mm. "spaghetin syöminen julkisesti" ja "elämän tosiasioiden opettaminen intiaanille"!