Mitä Elitisti-forumin väki katsoo 2017

Mike Newell : Donnie Brasco (1997) ***½

FBI:n agentti soluttautuu mafiaan ja alkaa samalla luisua mafian sisäpiiriin vähän liiankin syvälle, aiheuttaen ongelmia agentin siviilielämässä. Johnny Depp ja Al Pacino pääosissa. Ei nouse aivan parhaitten mafiaelokuvien tasolle, mutta on tämä näinkin suositeltavaa katsottavaa ja kestää myös uusintakatseluita.

Sidney Lumet : The Verdict (1982) ****

Uransa pohjalla rypevä ja alkoholisoitunut asianajaja saa hoidettavakseen tapauksen, jossa nuori nainen on joutunut vihannekseksi sairaalassa pieleen menneen synnytyksen seurauksena. Omaiset olisivat tyytyväisiä rahalliseen ratkaisuun, joka sopisi myös sairaalaosapuolelle, mutta asianajaja haluaa viedä jutun oikeuteen ja laittaa sairaalan vielä kovempaan vastuuseen tapahtuneen seurauksista. Vastassa onkin nyt iso joukko vastapuolen asianajajia jotka aikovat voittaa jutun. Onnistunut lakidraama josta isoin kiitos menee Lumetin ohjaukselle ja näyttelijöille.

Stuart Gordon : Fortress (1992) ***

Tulevaisuudessa vallitsee yhden-lapsen politiikka ja uusista lapsista rangaistaan ankaralla tavalla. Tämän saa kokea nahoissaan elokuvan pääpari, joka jää rajalla kiinni raskaana olevana naisen takia. Heidät viedään sadistiseen ja ultramoderniin vankilaan, jossa heidän olisi luovittava eteenpäin. Pääosassa Christopher Lambert ja Kurtwood Smith. Ihan katsottava sci-fi action trillerihän tämä on, vaikkakin pitkälti oman aikansa tuote.

Léon aka The Professional – Extended Cut (1994) Modernin toimintaelokuvan ajaton klassikko ja yksi vuosikymmenensä onnistuneimpia filmauksia, jonka yhdestäkään otoksesta ei välity sen koomin kuvausaikataulun haasteet kuin muutkaan tuotannolliset muotoseikat. Tukevasti draama-arvoihin ankkuroidun tarinan keskiössä nähtävän väkivaltaisen tragedian johdosta perheensä menettävän viattoman ja vaikutuksille alttiin alaikäisen tytön, ja tämän suojiinsa ottavan aikuisen miehen välinen "suhde" heijastuu kaikessa kiistanalaisuudessaan miltei veteen piirrettynä viivana vasten vakavamielistä maailmaa, mikä toisinaan ei vieläkään ota täysin sisäistääkseen koko kuvion platonisuutta. Käsikirjoitus, roolitus, henkilöohjaus, kuvaus ja leikkaus on yhtä timanttia kaikki tyynni. Ohjaajan luottosäveltäjän, upeasta musiikista vastaavan Éric Serra'n kädenjälki kuuluu kuvatun keskellä kauniina ja kokonaisuuden kunnialla kantavana, jonka tyylikkäimmät hetket konkretisoituu toiminnan kliimaksia kohottavina voimallisina pulsseina ja draaman ajoittaisesta levollisuudesta ammentavana ambient-maisemointina, jollaisen johdosta mies palkittiin jo loistavan La grand bleu'n osalta '88. Valtavirtaelokuvan harvoja helmiä sieluttomien ökytuotantojen loputtomanoloisessa saastan umpitunnelissa.

Risto Jarva: Kun taivas putoaa... (1972) **


Tunkkaista menoa. Selittämättä jäi täysin miksi törkyjuttujen kohteeksi joutunut nainen alkaisi hengailemaan jutut kirjoittaneen vastenmielisen ihmissaastan kanssa.


Chang Cheh: House of Traps (1982) **½


Tylsä juoni ja vähän toimintaa, eli vain Chang Cheh ‑kompletisteille.


Yorgos Lanthimos: Kinetta (2005) ***


Hyvä esimerkki siitä miten pikkurahalla voi tehdä kiehtovan elokuvan, jos vain on näkemystä.


Kuei Chih-Hung: Ghost Eyes (1974) ***


Tyylikäs "vampyyri"-leffa, jossa yllättäen ei näytetty lainkaan paljasta pintaa, vaikka se olisi tarinan puolesta ollut hyvinkin perusteltua.

Class of 1999 (1990) Maksimiturvaluokituksen Kennedy High School Seattlessa on kuin dystooppinen sotatanner, jonka ulkokehällä vallitsee vapaan tulen vyöhyke ja sisäaluetta terrorisoi kaksi vastakkaista nuorisokriminaalien koaliitiota, jotka piinaavat paitsi toisiaan myös opettajia, yleistä koulurauhaa ja oikeastaan kaikkea mikä liikkuu kahdella jalalla ja omaa jonkin sortin moraalin. Johtokunta saa tilanteesta lopullisesti tarpeekseen palkkaamalla automatiikkaan ja robotiikkaan profiloituneen alihankkijan viheltämään perseilyn poikki pysyvästi, sivullisten suosiollisella siunauksella. Ei aikaakaan, kun käytävillä käyskentelee kolme poikkeuksellisen motivoitunutta opettajaa, jotka (yllätys) ovat myös ihka oikeita ihmiskyborgeja (hillittömissä rooleissa: John P. Ryan, Patrick Kilpatrick ja Pam Grier, jonka maitorauhaset jo yksin tekee tästä yhden seksikkäimmistä virtapiiripirkoista ikinä). Kuvio tietenkin kusee pian lahkeille, kun ensimmäinen kuriton jälkikasvun edustaja kuolla kupsahtaa liiallisen kurinpalautuksen tuloksena, eikä mikään taho ota kantaakseen vastuuta tapahtuneesta enempää kuin vielä tulevasta. Homma alkaa kovaa vauhtia kehkeytyä täysimuotoiseksi poikkeustilaksi, kun kyborgiopet kaataa bensaa liekkeihin lavastamalla kapinahenkeä pullistelevat jengit syypäiksi jäsentensä kuolemiin.


Mark L. Lester jatkaa siitä mihin ohjaajan Class of 1984 jäi vajaa vuosikymmen aiemmin, ja johon Class of Nuke 'Em High ei vain yksinkertaisesti koskaan yltänyt. Kunnon popcorn-viihdettä pidäkkeettömällä väkivallalla, ja nyky-yhteiskunnan suuntaa synkällä tulevaisuuden kuvalla enteilevällä mässäilyllä.



Edit.

The Avengers (2012) Aivosoluja tehokkaasti harventavaa täydellisen kyvyttömyyden tyhjäkäyntiä, niin kuvastoltaan kuin kerronnaltaan, jollaisesta kyennee "nauttimaan" vain kaikkein paatunein katsojakunta. Tästä ei jäänyt mieleen mitään, mikä ei tavalla tahi toisella olisi tuntunut kääntyvän itseään vastaan. KAMALAA katsottavaa kaikin puolin. Tältä se sitten tuntuu, kun löytää sen kortonkiyllärin maksalaatikosta!

Apatow: Trainwreck (Ihan yössä, 2015) Mainion tv-koomikko Amy Schumerin valkokangasvalloitus alkaa kömpelösti. En usko, että seksuaalisesti yliaktiivinen pseudominä-Amy ‑hahmo olisi vielä mitenkään loppuunkaluttu, tämä nyt ei vaan oikein kestä elokuvallista suurennuslasia. Sketsimäiset irtoyksityiskohdat ovat kovin ontuvia, ja runkona oleva draama on liikuttavalla tavalla alkeellinen, lähes koulunäytelmämäinen (tietysti hieman enemmän seksiä on). Ja kun nyt armottomalla eurooppa-kammalla tämä sekstailu haravoidaan, niin onhan siellä ytimessä kuitenkin se jenkkien jeesusteleva pidättyvyys. Jälleen kerran sanon: Tanskassa olisi uskallettu seuraaville, täällä päin totutuille tasoille tämän tyypin komedianteossa. Esimerkiksi riisua tarvittava määrä kuteita realistisen fornikaatiosimulaation mahdollistamiseksi.

Mutta korpeentumatta tämän kerran katsoo, ylipituudestakin huolimatta. Irtonauruja saa kaivettua esiin mietittyjen detaljien merestä. Ja ovathan Schumer ja hullun karismaattinen Bill Hader erittäin sympaattinen pääosapari. Kuitenkin amyschumer-asteikolla (fani olen!) elokuva on pettymys. Toivottavasti vastikään enskariin tullut Snatched petraa. **1/2

Bogdanovich: What's Up, Doc? (Ottaaks' päähän?, 1972) Komedian juurille nöyrästi kumartavaa laukkujenvaihtumiskomediaa hyvin pienin suvannoin. Ryan O'Neal sopii pökkelörooliinsa, kulta-ajan Barbra Streisand on ihanin koskaan missään (olen hetero!), ja Madeline Kahn on aina mainio, vaikka roolinsa onkin hiukan epäantoisa.

Voitaneen sanoa tämän olevan jonkinlaista caddyshackiaanista murroskausikomediaa, jossa tasapainoillaan naamanvääntöpöhköilyn, verbaliikan ja pokkanaamakomiikan väliä tyylikkäissä seventies-kehyksissä. Perushykerryttävyyden joukosta nousee joitakin tappohauskoja gageja, ja stuntmanitkin on pantu kunnolla töihin. Toki hauskuuden määrittää pitkälti katsojan suhtautuminen hotellihuonehässäköintihassutteluun, mutta itse viehätyn siitä, vaikkei tällä kertaa mitenkään henkeäsalpaavia piilottelukoreografioita nähdäkään.

Eniten jäi mietityttämään Barbra Streisandin mysteerinais-rooli. Älykäs ja komea, hommat kotiin hoitava, jasonmaisesti katoava ja ilmestyvä, selkeästi myös autistisia piirteitä ilmentävä fantasianainen on hyvin hämmentävä hahmo, jonka siirtämistä 2010-luvulle en panisi lainkaan pahitteeksi.

Mainio. ****

Lucas: THX 1138 (1971) Nyt vasta tuli nähtyä tämäkin. Kyllä sillä Lucasilla vain silmää elokuvalliselle soljuvuudelle vain on. Ainakin ollut. Dystopiansa kosiskelemattomuus ja selittämättömyys on mannaa silmille ja korville, eritoten, jos Philip K. Dick-henkinen porsaanreikäisä antaamennä-kömpelyys uppoaa. Ja ainakin minuun uppoaa.

Näkemäni 70-luvun valtavirta-scifi ‑elokuvat ovat järjestäin osoittautuneet odottamaani puleeratummaksi yleisönkosiskeluksi, jossa THX 1138:n rosoisuutta ilmenee vain paikoin, yksittäisissä visioissa. Lucasin kerronnalliset painopisteet ovat kiintoisia ja 2010-luvun katsannosta vavahduttavankin ajattomia. Edes konnahahmoja ei tarvita. Myös Lalo Schifrinin äänimaisemointi on merkittävässä roolissa tässä huimassa, jälkipuoliskolopahtamisen taiten välttävässä vain 777 777 dollarin budjetin huxleyvariaatiossa. Hienoinen jämähtäminen vankilaan ja epämääräiseksi jäävä hologrammiteema annettakoot kevyesti anteeksi.  

Taisipa American Graffiti mennä tämän myötä katsomislistalle. ****1/2

Kershner: Up the Sandbox (Pää pilvissä, 1972) Feminismimausteista kotiäidin eskapismifantasiakomediaa seventies-malliin. Onhan tässä Barbra Streisand ‑vehiikkelissä semmoista esi-solondzia, mutta aika on ollut sinänsä hyvää tarkoittavalle, mutta varovaiseksi jäävälle irrotteluntapaiselle armoton. Ehkä myös Kershnerin kerronta on jotenkin hutiloivaa ja epämääräistä, vaikka pääongelma onkin "tarinassa", kässärissä, jonka kanssa ohjaaja ei ollut lainkaan sinut. Leijaillaan draaman ja komedian välillä, jotain halutaan sanoa, muttei oikein aukea, mitä. Rönsyt jämähtävät juurilleen, lähtökuoppiinsa, ja loppu"huipennus"kin on aikamoisen kömpelö. Eikä nyt varmaan ole tekoajankohdastaankaan kiinni: kyllä jo 1972 olisi voinut huomattavasti särmikkäämpi ja vihaisempi olla. Ehkä yleisvarovaisuuden lopullinen niitti on se Barbra Streisand, joka toki on olentona maailman ihanin, mutta silti hyvin korrektiin valtavirtaan pakottunut stara.

Kertakatsottava Streisand-kuriositeetti, sanoisin. **1/2

Zieff: The Main Event (1979) Nyrkkeily on riskaabeli aihe, josta kuitenkin saatiin Barbra Streisandin ja Ryan O'Nealin varassa jonkimoinen yleisömenestys. Yleistunnelma on harmiton ja sympaattinen, ihan tympeimpään kerronnalliseen kehämättöön ei sorruta, ja sanomakin on ihan kannatettava, mutta viimeistään äskettäin maassamme elokuvattu Olli Mäen tarina ankeuttaa armotta tämänkin vanhan romcomin alleen.

Mutta pykimäti tämäkin kulkee. Jo aiemmin varauksetta hehkuttamani Barbra Streisand on maailman sympaattisin ärsyttävä nainen, ja näppäriä vitsejä on siellä täällä, vaikkei alun varsinaissuomalaistyyppisen nenäkuitin tasolle missään vaiheessa enää ylletäkään. Lisäksi vanha kunnon bennyhill-seksismi takaa uroskatsojille lämmittäviä hetkiä. Yhä kulta-aikaansa viettävä Streisand on sangen hot, ja alkutekstit peräti technicoloristista RM:ää. Hurjimmassa tirkistelyotoksessa barbaradiiva on kyllä selvästi käyttänyt stunttikroppaa. "Se on aina lähtökohtaisesti stunttikroppa, kunnes vähintään nenä näkyy!"

Kepeälle höttötasolle jäädään, ja luulenpa, että jättäydytään. **1/2

Ritt: Nuts (Hullu, 1987) Muistin, että tämä olisi ollut hieman vanhempi elokuva. No, kyllähän nyt joka tapauksessa tiedämme, miten kolmenkymmenenkin vuoden aikana on oikeussalidraamakerronnassa notkeuduttu ja suorasanaistuttu. Tässä tarinassa ei ole sinänsä vikaa, mutta kyllähän kaikesta paistaa semmoinen "Tuottaja Barbra Streisand on nähnyt kivan näytelmän ja haluaa siitä elokuvan, jossa itse näyttelee pääosan"-tuntu. Mainiot näyttelijät pitävät yllä nykynäkökulmasta armottoman geneeristä pyyteetön asianajaja ‑draamaa, jonka käänteen arvaa Timbuktusta saakka.

Streisand on ihan ok vaativassa roolissaan, mutta täytyy kyllä tunnustaa, että ei noita kahta Leslie Nielsen ‑kohtausta (viimeinen vakava roolinsa) vain pystynyt katsomaan pokkanaamalla. Hullu nainen, tappoi Frank Drebinin! **1/2

75- Annakin: Hotel Sahara (Kovo), Keskitason komedia, missä Peter Ustinovin isännöimän Saharalais- pensionaatin asiakaskunta vaihtelee 2. Maailmansodan aikana eri valtojen välillä. Yvonne DeCarlo pragmaattisena vaimona varastaa shown pari kertaa mutta kokonaisuus on aika lattea ja kässäristä puuttuu imua. Sympaattinen silti. **1/2

76- Trier: Dogville (DVD), Trierin paras? Häkellyttävän sävykäs ja rauhallinen kuvaus small town USA:n nurkkakuntaisesta mentaliteetista syvenee loppua kohden tuomitsevaksi näkemykseksi ihmisen rajallisesta kyvystä elää osana yhteisöä. Vietit kuten seksuaalisuus & mustasukkaisuus ja mekanismit kuten vallankäyttö paljastuvat karuudessaan Trierin askeettisessa mikrokosmoksessa. Perinteisiä tehoja syöviä Trieriläisiä ylilyöntejäkin löytyy: Gracen kalvinistinen alistuminen osaansa sotii lopun ratkaisua vastaan (rengas kaulan ympärillä on aika turha visualisointi valtasuhteiden tilanteesta, joka olisi ilmankin vesiselvä) ja seksuaalisten elementtien ylikorostaminen henkilöiden motivaatioissa sävyttää koko kertomuksen tarpeettoman suttaisille linjoille muiden motivaatioiden kustannuksella. Mutta kokonaisuus on kestostaankin huolimatta loistava. Aikamme olennaisia elokuvia. Manderlay seuraavaksi. ****1/2

77- Mamoulian: Silk Stockings (Silkkisukat) (Kovo), Yllättävän lepsu kokonaisuus klassikkoaiheesta (Ninotschka) oli tämä. Ensikehut tulee kuitenkin antaa todella hienoille koreografioille tanssikohtauksissa, etenkin Cyd Charisse saa tässä tansittavakseen ehkä uransa hienointa materiaalia ja lopputulos on sen mukainen. Fred Astairekin vetää vielä hyvin vaikka ikä alkaa jo näkyä tanssiessa tässä. Toiselta kantilta katsottuna Charisse ja Astaire olivat näyttelijöinä niin rajallisia, että kylmän sodan sanailuun perustuva nopeatempoinen ja potentiaalisen hersyvä dialogi herättää lähinnä myötähäpeää tanssijoiden suusta lipuvana pötkönä. Mamoulianin ohjaus on laiskaa ja kun vielä näkemys suurvaltapolitiikasta kylmän sodan aikaan on lievästi sanottuna konservatiivinen täytyy sanoa, että SS on loppupeleissä aika vaatimaton kokonaisuus. **

78- Sirk: All That Heaven Allows (Kaikki minkä taivas sallii) (Kovo Re-), Sirkin tunnetuin leffa on monellakin tapaa Dogvillen sukua: tarkka kuvaus pikkukaupungin pakahduttavasta yhteisömentaliteetista. Siinä missä Trier tekee kokonaisvaltaista ilmaisua ja pakottaa katsojan noteeraamaan pienten ihmisten ylilyönnit kuin iskuina kasvoihin, Sirk toimii taas kahdella tasolla: pinnalla kihisee värikäs ja soinnukas tunteiden karuselli jonka takana on armottoman tarkka visio lynkkausjoukkomentaliteetin mekanismeista. Lääkärin omatuntoon verrattuna kuitenkin Sirk vie näkökulman lähemmäs tarkkailuyksilön aitoa elinympäristöä persoonattoman jetset- eksistenssin sijaan. *****

79- Ford: Gideon of Scotland Yard (Gideon's Day) (Alamaailman vihollinen) (Kovo), Fordin suuruudenkauden vähemmän nähty välityö on erikoinen yhdistelmä naturalismia ja eksotiikkaa, ainakin amerikkalaisesta vinkkelistä katsottuna. Lontoolaisen rikoskomisario Gideonin päivää tässä seurataan aamupalasta nukkumaanmenoaikaan. Menossa sekoittuvat perhe-elämän vaatimukset, poliisilaitoksen hierarkia ja politiikka, kansalaisten suojelu ja kollegojen kaverihenki; kaikki peus- Fordlaisia teemoja voisi sanoa. Kokonaisuus on kiehtova mutta sävyltään sekava. Parhaimmillaan Fordin kyky yhdistää reipasta katutason huumoria yleviin tunteisiin on osa elokuvan historiaa, mutta koska tällä kertaa ollaan "oikeassa elämässä" ja kuvatut rikokset ovat aika raskaita (on ryöstöä, korruptiota ja murhaakin) kevyt vitsailu ei oikein sovi seuraavaan kohtaukseen. Jack Hawkins nimiosassa on kuitenkin uskottava selkärankaisena uramiehenä, siitä paljon pointseja. ***1/2

80- Chaplin: A Countess from Hong Kong (Hong Kongin kreivitär) (Kovo), Chaplinin viimeinen ohjaus on jakanut mielipiteet aina valmistumisestaan saakka. Rauhallinen tempo ja näytelmäfilmatisointia (mikä tämä siis ei ole!) muistuttava yhden tapahtumapaikan asetelma toki tuo kuvioihin pahvinmakuisuutta ja korostaa sitä tosiseikkaa, että Brando ei tällaisessa kontekstissa ole se paras valinta pääosaan. Jopa parhaimmillaankin puiseva Sophia Loren vaikuttaa Brandon rinnalla luontevalta näyttelijältä. Toki Chaplinilla on sydän paikallaan, rauhallinen kuvaus eriparisen parin yhteenhitsautumisesta on koskettava ja uskottava, mutta loppupeleissä Billy Wilder teki saman aiheen todella paljon paremmin joku vuosi myöhemmin Avanti!llaan. ***

Missouri Breaks

Hämärää laatua. Brandon parhaita hämyrooleja ja Nicholsonin parhaita tavisrooleja. Mielensäpahoittajavarkaiden varaan rakennettu juoni on pöhkö.

War Hunt

Kuivakka sotadraama kiinnostavasta aiheesta: John Saxon esittää taisteluautistia, joka käy omin nokkineen öisin harventamassa vihollisia linjojen takana.

The Wind

Lilian Gish kokee rajaseudun kauhut Victor Sjöstörmin mahtavassa mökkihöperöysmelodraamassa vuodelta 1928. Loppuolella mennään Evil Dead ‑sfääreihin, kun preeriatuuli ja intiaanimyytit alkavat nakertaa Gishin hermoja.

Olympos on vallattu

Muuttui täysin yhdentekeväksi alun terrorismipornovyörytyksen päätyttyä.

Hell Has No Boundary

Menevää Shaw Bros kauhukäppää. Possessiota, Omen-kuolemia, okkulttisia salamurhia, henkireippailua, makaabereita reinkarnaatiofläsäreitä ym. ym.

The Show

Tod Browningin upea carny-melodraama vuodelta 1927. John Gilbert luihuna sideshow-tirehtöörinä, joka esittää Johannes Kastajaa Salome-aiheisessa illuusionäytelmässä. Kauhufanit saattavat pettyä stoorin taittuessa edetessään poispäin makaabereista teemoista, mutta itse kyllä tykkäsin, koska onhan tämän aikakauden morbidimman puoleisia sirkus/friikki/sideshow-leffoja tullut jo nähtyä aika liuta.

Woman of the Dunes

Nautittavaa sfäärileffa. Kirjan suomennos osui sattumalta käteen divarissa seuraavana päivänä. Molemmat formaatit hyviä ja toisiaan tukevia.

The Blue Jeans Monster

Ysärikäppää. Huumorin huonous voi hetkittäin yllättää paatuneemmankin honkkariharrastajan.

Red Dust

Pre-code Sadie Thompson ‑klooni. Clark Cablen työskentelyä oli kiva nähdä ajalta ennen tähtimaneerien jumahtamista, mutta Jean Harlow on tässä liian white trash. Tarina aikakaudelle tyypillisen toimiva yhdistelmä moraalittomuuksia ja moralisointia.


+ Muutama Buster Keatonin 30-luvun 2-reeleri. Hyviä olivat.

See No Evil, Hear No Evil – Syyttömät silminnäkijät (1989) Kaksi peräkkäistä, miltei pakonomaista katselukertaa kertoo osaltaan riemastuttavalla tavalla siitä, että leffan huumori toimii yhä sata lasissa kaikkien näiden vuosien jälkeen. Haastavaa edes kuvitella kenenkään nyky hulluwoodissa kykenevän lähellekään näin aidosti vilpittömiä roolisuorituksia komedian saralla, jotka saa katsojan repeämään hillittömyyksillään kohtaus toisensa perään. Edesmenneet Pryor & Wilder on parasta lääkettä paskan maailman masentavaa sisäsiittoista sieluttomuutta vastaan, jossa "vaikealla lajilla" on onnistuessaan aivan erityinen paikka yleisön sydämmissä.

Maniac Cop 2 – Mielipuoli kyttä 2 (1990) Alkuperäisfilmausta astetta rankemmalla väkivallalla vakuuttava, joskin muilta osin ajoittain ontuva ja aivoton jopa genreläiseksi, mutta kaikesta huolimatta hyvällä tapaa lapsekas ja tökeröllä perkeleen viihdyttävä. Taivaan kiitos tästä ei välity ysäri millään tavalla, ainakaan allekirjoittaneelle. Blue Underground'in sinisädejulkaisulta löytyvä (keltaisen värinen, jes!) suomenkielinen tekstitys on lafkan julkaisuhistoriankin huomioiden spessua plussaa, josta voi bongailla yleisesti vähemmälle huomiolle syystäkin jääneitä suomennoksia kuten "maanikkokyttä" ja "verikylpy". Lopputekstien rullatessa kuultava "Maniac Cop Rap" on surullinen esimerkki budjetin tuhlaamisesta ja harkintakyvyn täydellisestä pettämisestä.

81- Wheatley: Kill List (Kovo), Tämän hetken kuumimman brittiläisen ohjaajanimen läpimurto on erikoinen raakile, joka alkaa jostain trieriläisen saippuaoopperan ja Steven Seagal- leffan maisemista mutta päättyy onneksi selkeän Wheatleymäisille alueelle jossa vastuu siirtyy katsojalle. Oli Wheatleyn leffoista mitä mieltä tahansa on tunnustettava, että sentään mies uskaltaa olla selittämättä juoniaan puhki. ***

82- Baird: Filth (Kovo), Irvine "Trainspotting" Welshin irvokkaaseen "rikosromaaniin" pohjautuva filmatisointi on aikalailla ulkokohtainen kuvitus Edinburghilaisen pahan poliisin syöksykierteestä psykologisten ongelmien, päihteiden ja työpaineiden puristuksessa. Leffa keskittyy kirjan komedialliseen antiin eikä yritäkään tavoittaa kirjan säväyttävämpiä sävyjä. James McAvoy on liian nätti pääosassa mutta sivuosakaarti on taattua brittlaatua ja varastaa shown monasti. **

83- Trier: Manderlay (DVD), Dogvillen jatko-osa ei yllä edeltäjänsä tasolle. Trierin käsittelyssä orjuudesta ja alistumisen kulttuurista tulee itseään ruokkiva nihilistinen järjestelmä jota ei voi murtaa. Kokonaisuutta kiinnostavampaa tässä on kuitenkin päähahmo Gracen eteen tulevat moraaliset valinnat yhteisön, johon hän ei kulttuurisesti kuulu, vastahakoisena "johtajana". Kiinnostava, mutta ei ole tarpeeksi erilainen Dogvillestä välttääkseen vertautumasta sen heikommaksi veljekseksi. ***1/2

84- Miller: Midnight Lace (Kovo), David Miller oli kiinnostava Hollywoodin laskukauden ohjaaja, jonka parhaat työt (Captain Newman, M.D. & Lonely Are The Brave) ovat kiinnostavia ja omaäänisiä valtavirrasta poikkeavia tuotelmia. Midnight Lace sensijaan on sangen tökerö Doris Day- vehicle, goottikirjallisuuteen nojaava (ja hieman giallomainen) mysteeri brittiläisen bisnesmiehen amerikkalaisen vaimon hysteriasta vieraalla, pelottavalla maalla (Lontoon hienostokorttelit). Day on todella huono dramaattisessa pääosassa, ja tämä olikin Doriksen viimeinen draamarooli. Universalin vakiokuvaaja Russell Metty valaisee voimakkaasti vaakatasoon varjoja käyttäen hieman Bavamaisesti, eli tunnelmaa kyllä löytyy. Sisältö vaan on silkoa kun koko leffa on totaalisesti jo kerronnan näkökulmankin takia Doris Dayn roolin varassa. Upposi tämä. **

85- DePalma: Carlito's Way (DVD Re-), Nuoruusvuosien suosikkileffojen uudelleenkatselu on aina riskaabelia puuhaa, etenkin kun kyseessä on sorsimuksen hero-director Brian DePalma. Siksipä onkin riemullista todeta, että Carlito's Way on edelleen timanttia. Pacinon no-nonsense suoritus nimiroolissa, Sean Pennin sekoilu siinä sivussa ja DePalman hienovireinen noiria, melodraamaa ja modernimpaa rikosleffaa yhdistelevä sävy on kestänyt aikaa todella hyvin. Erityisen vaikuttava on kaiken alla uiva musta pessimistinen vire elämän katoavaisuudesta. Kaunis elokuva tämä. *****

86- Minnelli: Lust for Life (Kovo), Ison prestiisin elämänkertaelokuva Vincentistä on yllättävän hyvä. (Yleensä tämäntyyppiset suurmiesten havistelut ei oikein jaksa kiinnostaa). Etenkin Kirk Douglas pääosassa itseään rikkiraastavana sopeutumattomana taiteilijan arkkityyppinä vetää todella hyvin. Ison rahan maalaukselliset lavastukset ovat, jos eivät nyt "naturalistisia", niin emotionaalisesti uskottavia ja selvästi näitä on tehty pieteetillä. Iso plussa myös Anthony Quinnille loistavasta sivuroolista Gauguinina, joka tarjoaa hyvän vertailukohdan Vincentin totaaliselle ehdottomuudelle olla alistumatta mihinkään kaupallisiin normeihin. Tykkäsin. ****

87- Mulligan: Come September (Kovo), Tylsähkö Italia- komedia, missä aikanaan akuuttia kuilua toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa vastamääriteltyjen teinien ja "aikuisten" välillä käytetään kehyksenä kepeälle viihteelle. Lopputulos kaipaisi enemmän särmää, tälläisenään ristiriidat ratkeavat turhan heppoisin kompromissein. Rock Hudson ei oikein tunnu olevan kotonaan sanailuun perustuvassa komediassa, Gina Lollobrigida oli köyhän miehen Sophia Loren ja nuorisoa edustava Bobby Darin oli iskelmälaulaja. Aika heikko vaikkei sinällään ärsyttävä turhake oli tämä. **1/2

88- Kaufman: The Right Stuff (Valiojoukko) (DVD Re-), Tämä on niin sujuvasti kerrottua Hollywoodin hyvin osaamaa historiallisen aineksen viihteellistämistä, että vasta kun oikein alkaa miettimään Kaufmanin kerrontaa pystyy arvostamaan sitä, miten katsojana lähtee mukaan jännittämään sangen epämiellyttävien jannujen verorahoja tuhlailevaa avaruusseikkailua. Kyse on tietysti fiktioistamisesta: Kaufmanin käsissä etenkin Chuck Yeagerista syntyy jonkinlainen viimeinen Cowboy, erämaassa teräsratsuja kesyttävä sopeutumaton, aavikon legenda, joka havisee mystistä miehuutta jota jokainen mieskatsoja elämäänsä haluaisi lisää. Ei tarvitse kuin raapaista Wikipediasta pintaa niin tajuaa, millainen USA:n armeijan totaalinen ideologiabotti Yeager on koko uransa/ elämänsä ollut. Eli tosielämässä juuri sellainen mies, jota ei huvittaisi nykyisessä maailmantilanteessa edes tavata. Mutta Sam Shepardin tulkitsemana myyttinen ennätysmies on ehkä coolein hahmo, mitä valkokankaalla on koskaan kävellyt. Vakuuttavan leffan Kaufman on taikonut, mutta jos tästä haluaa pitää ei kannata raaputtaa pintakiiltoa pois. ***

Mountaintop Motel Massacre (1986) Motellinpitäjäksi pöpilästä palannut kuudenkympin ja kuoleman välillä kiikkuva kääkkä kilahtaa surullisin seurauksin ja jälkikasvu päätyy kasvamaan koiranputkea. Tapahtuma kuitataan onnettomuutena päivänvaloa varjostamasta ja elo jatkuu kuten ennenkin. Hullun henkinen tila kuitenkin romahtaa lopullisesti, kun pentu palaa manan majoilta kuiskimaan tämän korvaan kaikkea kannustavaa. Samaan aikaan ömmilänmömmilässä sijaitsevan motellinrähjän mökkihökkeleitä asuttamaan saapuu kuin tyhjästä pahaa aavistamaton asiakas jos toinen, joiden elämä on tietenkin vääjäämättömästi vaarassa. Toisaalta, mitä muuta voi odottaa yrittäjältä, joka veloittaa katosta pään päällä $7/vrk?


Paikoin veemäisen viipyilevän, ja ihan oikeasti vähäjärkisen elokuvan siedettävintä sisältöä edustaa pari-kolme goreksi luokiteltavaa kohtausta, joissa tehosteista vastaavien "kekseliäisyys" läpsii budjettikirstun päällä istuvia peeniksellä poskille. Leffan viimeksi Juno Media ‑julkaisun magneettinauhalta nähneenä täytyy todeta, että muistikuvat tästä oli jokseenkin hämärät, eikä vähiten lähes tukkoon simputetun mustan tason ansiosta. Brittiläisen 88 Films'n blu-ray sitä vastoin on yleisilmeeltään kaikkea paitsi mainittua, vaikka alkuperäinen filmirae on kokenut huomattavan inflaation julkaisijan harjoittaman siloittelun tuloksena. Pystytylsä puolitoistatuntinen kasarifaninkin tulokulmasta, jota hädin tuskin voinee suositella kärvisteltäväksi viikonlopun pulidunkkiksessa.

Nekromantik (1987) Mikrobudjetin kiistelty underground-klassiko on jo kolmen vuosikymmenen ikäinen, eikä hyytymisestä näy merkkiäkään. Kuvastoltaan yhä paikoin puistattavinta paskaa mitä selluloidille on kieli poskessa puskettu, huolimatta huolella haetusta tulokulmasta. Leffan soundtrack on tuotannon salonkikelpoisin esimerkki, jota ihastellessa usein unohtaa, että ilman sitä aiheen shokeeraavuus olisi astetta rankempaa sulateltavaa. Kaikesta huokuu täysimittainen tekemisen meininki, jota tabuun takertujat osanne arvostaa vielä tänäkään päivänä, vaikka leffa löytyisi hyllystä kuriositeetin nimissä. Kertakäyttöelokuvien pintakulutusta hylkivää saksalaista laatutyötä.

Birri: ORG (1967-1978 / 1979) Taas olen nähnyt hieman enemmän melkein kaiken. Noin 26 000 leikkausta, 170 minuuttia epilepsia-avantgardea. Terence Hillin paras elokuva. Kaikki taitaa elokuvan saralla olla jo tehty. "Tykitys" on kusenpolttama termi, mutta tästä sitä voi käyttää. Ehkä aavistuksen liian henkilö- ja juonikeskeinen makuuni, mutta pitäähän tämä kaikkien nähdä. Ai niin: muistakaa sitten, että viimeisessä kohtauksessa ruudun muuttuessa punaiseksi pitää katseluhuoneeseen/-saliin sytyttää valot.

Kunpa olisi yli 50-tuumainen tv. ****1/2

Crichton: A Fish Called Wanda (Kala nimeltä Wanda, 1988) Tunnen hykerryttävää jälkilämpöä siitä, että olen aikoinaan tajunnut mennä katsomaan tämän elokuvateatteriin saakka, vaikka itseksi tulo oli vielä pahemman kerran kesken. Hienosti ja ennen kaikkea soljuvasti tämä nokkelastikirjoitettuuden ja kvartettikemian cocktail toimii. Näitä elokuvia tulee vanhemmitenkin kernaasti katseltua ja muisteltua aikaa, jolloin farrellynveljekset ja sandlerismi eivät olleet vielä pilanneet koko genreä.

Ja sitä paitsi: aika oli nyt tullut jotenkin kypsäksi Jamie Lee Curtisin hottiudelle. Ei se ennen ollut näin ihana. Miten voi kolmionmallinen pää olla niin kiihottava? Se on niitä elämän suuria mysteereitä, jotka ilmeisesti vaativat vanhenemisen mukanaan tuoman seksuaalijoviaalin kypsyyden. Sitä vain eräänä päivänä pysähtyy kesken kuistinsa valamisen, katsoo olan yli tähänastista elettyä elämää ja nyökkää itsekseen, ikään kuin periksi antaen, että kyllä: oli se vaan sittenkin, hot. ****

Moodysson: Vi är bäst! (Me ollaan parhaita!, 2013) Täytyy kyllä sanoa, että Lukas Moodyssonilla on parhaimmillaan se jokin maaginen, todellisuuden ja kauneuden vainuava grippi. Vaimonsa sarjakuvaan perustuva tyttöpunk-tarina osuu ja uppoaa, eikä nyt ensi hätään tule mieleen ainuttakaan parempaa perustetaanbändi-elokuvaa. Vallalla on hiukan fantasian puolelle menevä, chaplinistis-lynchmäinen ihmisten lähtökohtainen kiltteys, mutta silti ote on sopivan rosoinen, tavoittaen modernin astridlindgrenin vaivatta.

Ohjaajalla, joka pystyy luomaan paitsi äärimmäistä kerrontaraakuutta (Ett hål i mitt hjärta, 2004), myös tämän lämpimyysasteen sympatiaa, on homma niinsanotusti hallussa. Todella upea pääosakolmikko, muutenkin mainio roolitus, luontevasti hauskakin. Tämä on ihana, samastuttava, vapautuneesti kerrottu tarina vahvoista nuorista ihmisistä, joiden rautainen kupla ei hajoa edes taitavassa lopussa. Peräti liikutuin maalaillessani visiota, jossa tämä trio parantaa maailmaa lähes viisikymppisinä, vuonna 2017. Jatko-osa toimisi! Ja tätäkin elokuvaa olisi katsonut mielellään kauemminkin, pidemmälle, harvinainen nälkä jäi.

Moodyssonin luulisi tekevän vielä monta vaikuttavaa teosta. Hän ikään kuin jatkaa siitä pisteestä, missä joku Lars von Trier sortui vetistelevään melodramatiikkaan jo kauan sitten. ****1/2

Alfredson: Låt den rätte komma in (Ystävät hämärän jälkeen, 2008) Jossain määrin definitiivinen vampyyrielokuvan uudempien suuntauksien laadukas kiteymä, jonka jälkeen ei oikeastaan tarvitsisi enää koskaan katsoa ainuttakaan verenimijäleffaa.

Ei minua koskaan suoranaisesti kiusattu koulussa. Peruskuittailu riitti isokokoiselle jätkälle. Mutta näin vierestä mitä se oli, pidin silmät auki, koetin olla potkituille läsnä, se joku, jonka seurassa ei tarvinnut pelätä. Onneksi niistä sälleistä verraten moni nostaa nykyisin ihan sievoisaa kuukausipalkkaa.

En usko kampanjoihin enkä sovitteluihin "yläkoulu"-nimisissä ihmistarhoissa. Uskon tasan siihen bronsonismiin, johon maailman ihanin tyttö Elin kannustaa. Tämä elokuva pitäisi joka ainoassa koulussa näyttää, pahimmille paskapaseille Ludovico-menetelmällä.

Järjettömän upea elokuva täsmäpommittaa niin moneen herkkään, bergmanilais-bellmanilaiseen hermoon. Lasittuneet katseet, selittämätön sadismi, kylmäävä ondskan-ilmapiiri, veljenileijonamielenkiintoinen synkkyys. Ja kertakaikkisen upeita yksittäisiä otoksia. Kaiken harmauden ja epäreiluudenkin taustalla on liikuttava pyrkimys kauneuteen ja oikeaan.

Pysäyttävintä on se alleviivaamattoman kerronnan tinkimätön triumfi etenkin alussa. Vahvaakin vahvempien kuvien annetaan kertoa. Kun pohjalla on näin huima teos, en kyllä käsitä Matt Reevesin englanninkielisen version (2010) olemassaoloa, vaikken sitä ole edes nähnyt. Pienet laahaavuutta aiheuttavat painotukset loppupuoliskolla ja musiikin äityminen paikoin turhaan tuomaskanteliseen melodraamaan annettakoot anteeksi, sillä Ystävät hämärän jälkeen on fantastisen suloinen. Ja mehän tiedämme, mikä on suloinen. ****1/2

Geyrhalter: Unser täglich Brot (Jokapäiväinen leipämme, 2005) En suostu myöntämään tätä symmetrisyyden ylistystä ja todellisuuden silmilleläväytystä dokumentiksi. Liha ja kasvit ‑aihe ei saa olla aktivistien tubevideoiden varassa. Tämä on äärimmäisen tärkeä, kiihkoton, todella taitavasti rytmitetty toteama siitä, mihin (insinööritaitojen avituksella) on tultu. Ne loppupuolen pari lehmää olisi ihan hyvä jokaisen meistä nähdä. *****

Kelly: Hello, Dolly! (1969) Musikaalit ja tanssielokuvat ovat kohdallani kovasti kartoittamaton vyöhyke. Mutta jos nyt tätäkin pidettiin aikoinaan flopin rajalla keikkuneena ihankiva-työnä, niin millaisiahan ne "huippumusikaalit" oikein sitten enää voivatkaan olla? Okei, täyttä perushöttöähän tämä on, mutta likkuu totaalisen hypnoottisesti ja sympaattisesti koko 142 minuutin kestonsa. Barbra Streisand on parhaimmillaan (, eli ihanasti ärsyttävimmillään), ja Walter Matthau yhdessä parhaista rooleistaan.

Heppoinen juoni sikseen: en kyllä käsitä, miten voivat ihmisjoukkiot venyä moisiin koreografioihin. Miten voidaan semmoinenkin juttu kuin "tanssi" viedä näin julmetun tappiin saakka? Viimeistään kun ne perhanan tarjoilijat tulevat estradille, niin tulee mietittyä, että onko tämä jokin tietokoneella paranneltu uusversio. Aivan järjellä käsittämätöntä liikehdintää! Ja vieläpä sitä sairaan siistiä gaykarointiosastoa.

Kiehtova, traditionaalinen kiila murroskauden keskelle: 1969 olisi jo voinut periaatteessa näyttää hurjiakin juttuja. Sinänsä vänkää tällaiselle vanhalle splatteristille, että elokuvasta jäi mietityttämään se yksi nyrkinisku, pieni särö ihailtavan rikkaaseen kokoperheen kuvaston koherenssiin.

Opettavainen, erinomainen tuulahdus myöhempien Every Sperm Is Sacred- ja Salad Days ‑kuvastojen alkulähteille. Kuin bluesia olisi katsellut. ****1/2

Wu Pang: The Story of Wong Fei-Hung Part 1 (1949) ***½


Kova meno oli Hongkongissa jo tässä vaiheessa. Tappelukohtaukset ja stuntit olivat yllättävän hyviä, ja oli kiinnostavaa nähdä aitojen kungfu-mestareiden esittelevän liikesarjojaan. Tarina vain harmittavasti katkesi kesken.


Fred M. Wilcox: Forbidden Planet (1956) ****


Erikoista että vuoden 1956 scifi-elokuvassa selitettiin asioita freudilaisin termein ja vielä Shakespearelta varastetun juonen puitteissa. Alienit ja Planet of the Vampiresit eivät kyllä pärjää tälle mestariteokselle.


Jean Sacha: Cet homme est dangereux (1953) ***


Tyylikkäästi kuvattu Lemmy Caution-seikkailu.


Rob Marshall: Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides (2011) **


Merenneidon pyrstö vaihtuu yhtäkkiä jaloiksi ja sitten takaisin pyrstöksi, mitä hemmettiä käsikirjoittajat nyt taas?

James Wan: The Conjuring 2 (USA, 2016) – turha jatko ei-edes-niin-hirveän-oleelliselle-vaikkakin-”ihan ok:lle” ekalle osalle. Tai ei turha esim. liimanhaistelijoille, jotka kaipaavat järkyttävän ylipitkän (126min) kokoelman erilaisia kauhu- ja säikkyhetkiä, joita ilmaantuu viiden minuutin välein. Ei turha myöskään niille, joiden mielestä James Wan on parasta, mitä englanninkielinen elokuva on kohdannut Spielbergin jälkeen. Viimeisen 10min aikana (jos olette vielä hereillä) on ideatasolla silti ihan toimivaa kauhukuvastoa, kuten hetkittäin aiemminkin, mikä ei kuitenkaan enää juuri ilahduta kaiken innottoman ja vanhaa toistavan pökkelöinnin jälkeen. Well done, nörtti.

James Wan: Insidious – chapter 2 (USA, 2013) – ok-jatkokummittelu sisältää ainakin uskottavampaa ja kiinnostavampaa perhe- ja hahmogalleriaa kuin saman ”mini-spielbergin” pystyynkuollut The Conjuring 2. Ensimmäinen puolisko on vahvempi, ja äänet miellyttävät näissä kautta linjan. Rinnakkaistodellisuuden kanssa pelailu uhkaa viedä touhua sekavaksi loppua kohden, mutta kummittelufaneille se tuskin muodostuu isoksi ongelmaksi; pakkohan näihin on ollut jotain ”uutta” yrittää keksiä, kun tuotanto ja spin-offailu on tätä luokkaa.

Leigh Whannell: Insidious – chapter 3 (USA, 2015) – lisää sitä samaa, toivottavasti viimeisen kerran. Äitiään surevan teinitytön trippailua henkimaailman demonien käytävillä, mukana edellisten osien keskeiset hahmot. Kattoja pitkin kävelevästä demonista, joka jättää öljyisiä jalanjälkiä mattoon ja seinille, plussaa. Taidan tarkistaa seuraavaksi The Purgen jatko-osat. Aikaa ei kai voisi käyttää paremmin. No, pysyypähän vähän kärryillä, ”mitä nykyään katsotaan”.

James DeMonaco: The Purge: Anarchy (USA, 2014) – toimivaksi ja nopeatempoiseksi on saatu tämä jatkorahastus ja idean edelleen kehittely ensimmäisen Puhdistuksen visiosta, jossa yhtenä yönä vuodessa, lähitulevaisuuden Yhdysvalloissa, tappaminen ja kaikki rikollisuus on sallittua ”väestökontrollin” nimissä. Loppupuolella mukaan tulee vielä Hostel-henkistä salaseuratematiikkaa ja henkistä sairaalloisuutta, vaikka runsas väkivalta (= cgi-luodinosumat) jääkin tietysti harmittoman videopelimäiselle tasolle vailla mitään suurelle yleisölle sopimattomia hurjasteluja. Mukana siisti The Warriors ‑henkinen jengikuvio. Tyylikästä, jännittävää, epäuskottavaa ja hölmöä menoa, kuitenkin pelottavan tuttuun maailmaan sijoitettuna. Hyvät ei-kuluneet eli tuntemattomat (ainakin minulle) näyttelijät!

Paul Thomas Anderson: Inherent Vice (USA, 2014) – onko PTA maailman paras 3,5 tähden laatuelokuvien tekijä?? Tässäkin 144-minuuttisessa pikku pläjäyksessä on noin 40% silkkaa romaania ja loput ns. puhdasta elokuvaa, mikä ei ole katsojan kannalta yksiselitteisen ongelmatonta kohdattavaa. Visuaalisesti tämä on hitusen kovempaa kamaa kuin Mestari, samoin ajankuvaironiassaan kiintoisampi – minusta. Dialogissa on loistavia nuolia ja vittuilua, toisinaan ajaudutaan puuduttavan letargiseen paskanjauhantaan, vaikka hahmot eivät ole edes kamapäissään. Kohtaukset ovat pitkiä, loppua kohden tahti ei kiihdy; haiseville ”hipintolvanoille” irvaillaan ja inhat kapitalistit ovat petollisempia kuin kevätjää (kaikkihan toki tietävät kumpien puolella PTAn sympatiat ovat); ihmeellisiin asioihin ja yksityiskohtiin kiinnitetään huomiota siten, että niistä lähtee kasvamaan aivan oma maailman(tulkintan)sa. Elokuvan kiteyttääkin loistavasti eräs repliikki, jonka hahmo lausuu huulillaan niin, että mitään ei kuulu: ”what the fuck”.

Mikään ei ole sitä miltä näyttää, mikään ei ole absoluuttista eikä kehenkään voi luottaa, ketään ei voi tuntea, etenkään henkilökohtaisella tasolla.

PTA taisi olla ainoa kuviteltavissa oleva ohjaaja tekemään Thomas Pynchon ‑filmatisointia. Ärsyttävää ja häikäisevää, lapsellista ja älyllistä, viisastelevaa ja hyvin oivaltavaa. 3,5 tähteä.

Olivier Assayas: Clouds of Sils Maria (Ranska-Saksa-Sveitsi, 2014) – kiintoisa kuvaus keski-ikäistyneestä tähtinäyttelijästä, jolle tarjoutuu mahdollisuus 20 vuoden takaisen läpimurtonäytelmänsä uusimiseen, nyt vanhemman naisen roolissa. Kaikki kerrotaan näyttelijättären (Juliette Binoche) ja tämän avustajan (Kristen Stewart) keskinäisen, monitulkintaiseksi jäävän (työ)suhteen kautta heidän harjoitellessaan Alpeilla. Huippuhetkiä on useita, oivaltavaa huumoria jne. Hauskin dialogi taitaa olla se, jossa käsitellään eroa ns. korkeakulttuurin ja blockbusterien välillä – eräs keskeisistä hahmoista on supersankarihömpässä menestynyt lapsitähti. Kokonaisuutena silti vähän raskas eli epätasainen ja jotenkin (hetkellisesti) puiseva, ja ”epilogi” on ihmeellisen ylipitkä. Laatueurodraaman ystäville kuitenkin suositeltavaa katsottavaa helposti. Kipeän julkkis- ja paparazzimaailman sekä nuoruuden vammaisen palvomisen kuvauksena tämä on kuin siistimpi versio Cronenbergin räikeän loistavasta Maps to the Starsista. Kuuluu myös sarjaan ”hämärtää nerokkaasti toden ja näytelmän rajoja”. Lähimainkaan Synecdoche, New York ‑osastosta ei vielä puhuta, mikä on toisille hyvä, toisille huono asia.

joku Meksikon ”Gonzo”: alamar (Merelle – Meksiko, 2009) – harmillisen epäkiinnostavan ja toisaalta ilahduttavan surrealististen eläinkohtausten välillä haahuileva elokuva sijoittuu Meksikon Karibian puoleiselle korallirannikolle. Trävelleri/yksinhuoltajaäitinsä kanssa Roomassa asuva pikkupoika saapuu lattari-isänsä luokse viettämään kahdenkeskistä aikaa keskelle maagista merta. Isä-poika ‑suhde kehittyy kalastuksen ja snorklailun merkeissä sekä isoisän viisauksien sateessa. Ultra-halpis kuuluu niihin elokuviin, joiden lopputeksteissä odottaa näkevänsä paljon samansukuisia nimiä ohjaajan kanssa, muttei tällä kertaa tainnut näkyä ainakaan näyttelijöissä. Mielenkiintoisena vertailukohtana tuli mieleen Kim Ki-dukin korealainen mestariteos Viisi vuodenaikaa, jossa pikkupoikaa rangaistaan luomakunnan muiden olentojen (eläinten) kiusaamisesta, kun taas tässä keskeinen osa ”kasvatusta” tuntuu olevan ainakin merenelävien ylenkatsova käsittely ja härnäys sekä muu machoilu. Ei kovinkaan oleellinen, mutta yllättäen suositellaan kaikille meridiggareille. Itse katsoin tämän pelkän nimen ja takakannen kuvien takia. Elokuvan pituus 70min on nappiosuma.

Fede Alvarez: Evil Dead (USA, 2013) – suurin piirtein siedettävän rajamailla kulkeva remake sisältää hyviä yksittäisiä demoni-ideoita (demoninaisen suihkusessio kiehuvan veden alla; demoni nuolemassa mattoveistä niin että kieli halkeaa kahtia; lopun verisade joka on hieno) ja muita pieniä oivalluksia. Ongelmana vain on, että hahmot ovat 100% epäkiinnostavia trendikkäitä pikku söpösilmäisiä kullinimijöitä ja edustavat sitä samaa, mitä näissä ”nispeliläisissä” remakeissa aina on – poikkeuksena joku Maniac, jonka raju neon-sadismi-rosoisuus nostaa remaken lähemmäksi alkuperäisen tasoa, vaikka vuosikymmeniä on kulunut ja maailma muuttunut.

Remakeissa voisi pikemminkin olla rumia, surkeita tai vain tavallisen näköisiä ihmisiä kuten esimerkiksi tuossa The Purge: Anarchyssa on (mikä on paljon sanottu elokuvasta, jota on ollut tuottamassa Michael Bay platinadyyneineen.) Evil Dead remaken ongelmana on myös, että alussa kuluu liian pitkä aika ennen kuin päästään käsiksi metsässä kytevään kauhuun, mikä tapahtui alkuperäisteoksessa nopeasti ja lienee osasyynä siihen, että se kiinnostaa kult horror ‑ihmisiä edelleen. Remaken shokkiprologi unohtuu nopeasti, kun katsojalle esitellään geneeriset mökkiläishahmot perhetraumoineen ja keskinäisine kisailuineen, jollaisia on jokaisessa saippuasarjassa. Remake olisi varmasti parempi jos Sam Raimi itse olisi ohjannut. Nyt hän oli tuottajana, meksikolaisen mainostaiturin (tms.) hoitaessa ohjauspuolen. Lyhyemmin ilmaistuna: en viihtyisi hetkäkään tilanteessa, jossa parikymppinen jenkkinulli hehkuttaa Evil Deadia mielettömimmäksi jutuksi, mitä on ikinä nähnyt!

James DeMonaco: The Purge: Election Year (USA, 2016) – hyvä meininki jatkuu. Tällä kertaa puhdistuksen yössä tappokohteena on demokraattisenaattori, jonka henkivartijana on kakkos-Purgessa esitelty karismaattinen Leo, hieman western-melvilleläinen lone wolf ‑hahmo. Senaattorin suosio vähemmistöjen keskuudessa uhkaa The Purge ‑konseptia ylläpitävää (republikaani)populistipuoluetta. Mukana on äärioikeistolaisia piirteitä omaava palkkasoturiarmeija tekemässä likaiset työt senaattorin eliminoimiseksi. Seuraa takaa-ajoja, rotupainotuksia ja paljon paljon ammuskelua. Asetelma on helposti ”trumpilais-clintonilainen”, ja elokuvana tämä on yhtä viihdyttävä ja kiehtovan dystooppinen kuin kaksi aiempaa osaa. Kolme osaa (ja neljäs kai tulossa piakkoin) voi katsoa missä järjestyksessä tahansa; niillä ei ole kriittistä yhteyttä toisiinsa, ja jokaisessa seurataan puhdistuksen yötä eri näkökulmasta: ensimmäisessä on klassinen ”home invasion”, toisessa hieman vigilantistis-thewarriorslainen random characters meet ‑meininki ja tässä kolmannessa korostuneesti poliittinen ja ”kunnianhimoisempi” aspekti. Vaikka nämä semi-rahasammot ovat ammuskelua ja toimintaviihdettä, on konsepti ainakin yhteydessä realiteetteihin ja mukavan ärsyttävä herättääkseen aitoja ajatuksia vaikkapa supersankareihin verrattuna.

Julien Maury & Alexandre Bustillo: Aux yeux des vivants (Among the Living – Ranska, 2014) – Inside-ohjaajakaksikon tympeä tarina white trash ‑sotaveteraanista ja tämän idiootista pojasta, joka tappaa ihmisiä. Hetkittäiset sävärituokiot ja hyvin yksittäiset uudet ideat hautautuvat ikävään ja elottomaan menoon. Ikävää korostaa typerä ja laskelmoiva ratkaisu sijoittaa alkuun ”rankka” irrallinen gorekohtaus, jonka jälkeen seurataan teini-ikäisen poikakolmikon rasittavaa häiriköintiä koulussa ja landella, hieman Stand by Me ‑tyyliin, pitkän aikaa. Olisin toivonut Rutger Hauerin näköisen kaverin ilmaantumista pamauttamaan nulikat haulikolla taivaan tuuliin. Mitään omaperäistä tai persoonallista kokonaisuutta näiltä kahdelta pölkkypäältä on turha toivoa. Tuntuu, että ainoa asia, jolla tyypit pystyvät shokeeraamaan, on tappaa raskaana olevia naisia TAI laittaa heidät tappamaan itsensä! Gornotason oivalluksia. Kuvauspaikat (erinäisiä hylättyjä murjuja) ovat hienoja.

Seuraavaksi patonkipojilta tulee elokuva nimeltä Leatherface (USA). Luvassa lienee ainakin kohtaus, jossa toisiaan koskettelevat moottorisaha ja pullottava massu. Odotan innolla.

Steve Miner:

Friday the 13

th

– Part III

(

USA, 1982

) – hienot 3D-alkutekstit aikalaissoundeineen ovat asiaa. Ja leffassa jokaista keppiä ja terää sohitaan tietenkin kohti kameraa. Tämä jatkis muuttuu mukavan rullaavaksi viimeisellä kolmanneksellaan, kun tahti kiihtyy. Ongelmana on, että ensimmäisen puoliskon ”hahmojen esittely” ja liian monet feikkisäikyt eivät ole pidemmän päälle kovinkaan kiinnostavia, koska ohjaaja Steve Miner ei ole mikään John Carpenter. Silti kauhujatkisten paremmasta päästä ja hyvin viihdyttävä.

Jeremy Saulnier:

Blue Ruin

(

USA, 2013

) – ensimmäiset 15 tai 20 minuuttia tässä hobo-henkisessä kostotarinassa ovat kiinnostavaa ja tiukkaa matskua. Sen jälkeen homman epäuskottavuus alkaa kasautua ja häiritä elämystä raskaasti. Mukaan tulee myös noloa ja turhaa pro-NRA ‑runkkumatskua, jota vatvotaan useissa kohtauksissa kuin tämä olisi joku ”lahjakkaiden filmintekijöiden” dokumentti USAn takahikiältä. Sellaiset viime vuosien indie-oivallukset kuin Out of the Furnace (Rautakaupunki), Cold in July tai Killing Them Softly (joka lienee näistä vähiten ”indie”) ovat jokainen kovempaa ja terävämpää kamaa kuin Blue Ruin: niissäkin on teemana kosto, tavalla tai toisella, ja esim. Killing Them Softlyssa on paljon roisimpaa mustaa huumoria ja yleistä verevyyttä. En voi käsittää kuinka tämä Blue Ruin vetosi ranskalaisiin Cannesissa (palkinto). Saulnierilla on kiistattomasti visuaalista ymmärrystä ja tyyli- sekä (vähän) huumorintajua, mutta suomi-dvd:n maailmalta lainatut ylisanat ja vertaukset Coeneihin tuntuvat liioittelulta. Coenit eivät ikinä jaksaisi esitellä kiväärikaappia asiantuntevasti edes ironiamielessä. Alun eriskummallisesta vigilante-kuviosta olisi toivonut paljon muuta kuin mitä lopun järkyttävä kerronnallinen laahaus ja käsikirjoituksen nulikkamaisuus suovat.

Richard Donner: The Omen (UK-USA, 1976) – klassinen variaatio paholaisen pojan syntymästä maailmaan, hedelmättömän ja pahaa-aavistamattoman (diplomaatti)perheen kaivatuksi jälkeläiseksi. Melodramaattinen musiikinkäyttö tuo elokuvaan mukavaa ja yllättävääkin vivahdetta ”sirkiläisestä koulukunnasta”, joka ei tunnu överiltä tässä yhteydessä (leffassa on jopa kohtaus, jossa myrskytuuli lennättää suuria lehtiä ympäriinsä puistossa!) Kuvakomppikset ovat maalauksellisen hienoja ja leikkaukset viimeisen päälle harkittuja. Jotkut kuvista ovat kuin runokirjasta: synkät tummat kirkonkellot lyömässä kaukana siintävää kirkasta taivasta vasten... Saatanan taivasta vasten.

Kauhutunnelmaa kehitellään alusta lähtien (Lee Remickin naispäähenkilö näyttää kauhistuneelta ja pelokkaalta silloinkin kun mitään ei tapahdu), ja homma tiivistyy asianmukaisesti loppua kohden, yliluonnollisten kuolemien ja onnettomuuksien uhan lähestyessä avutonta päähenkilöparia. Damien-poika muistuttaa jossain määrin Donald Trumpin nuorinta poikaa. Sattumaa? The Omenin käsikirjoituksen huomaamattomat ironiat on upotettu mukaan hyvällä maulla, ja on myös hauska nähdä, että ennen Hohtoa oli horror-tunnelmissa kolmipyöräilevä pikkupoika nähty jo tässä. Hieno ja todellinen kauhuelokuva.

Abel Ferrara: King of New York (USA-Italia, 1990) – hyvää vittuilua, runsaasti uhittelevia nilkkihahmoja ja ferraralais-nicstjohnlaisen nihilististä moraaliteemojen pyörittämistä gangsteriskenessä. Väkivaltaiset yhteenotot lienevät tehneen vaikutuksen muutamaa vuotta myöhemmin startanneeseen Tarantinoon. Leffan alkupuoli tuntuu jotenkin hitaalta... Se ehkä johtuu tuon ajan pakollisesta tavasta alustaa leffa ”prologilla”, jonka jälkeen ilmestyvät nykysilmin nähtyinä kovin hitaasti matelevat alkutekstit. Muistettavia sivuhahmoja ovat mm. ne vanhoja kauhuelokuvia (Nosferatu, Frankenstein jne.) maanisesti tuijottelevat kiinalaisgangsterit.

Jeremy Saulnier: Green Room (USA, 2015) – hyvä lähtöidea äärivasuri-punkbändistä, joka kehnosti tunnettuna (”anti-internet”) ja yhtä kehnosti menestyneenä tekee surkeita pikkukeikkoja pubeissa. Sitten bändi saa tarjouksen esiintyä natsi-privaattitilaisuudessa keskellä ei mitään, metsässä. Alku sujuu hyvin, mutta bändi jää loukkuun tuijottavasilmäisten ja aivottomien luupäiden armoille. Nazi paskiaisten johtajana Patrick Stewart on hyvässä vedossa, vanhana setänä. Hupaisaa on, kuinka hetkeä aikaisemmin lavalla keskisormea poliisille näyttäneet ja sloganeita huudelleet hc-punkkarit alkavat rukoilla poliisin kutsumista paikalle heti, kun ovat tajunneet tilanteensa natsinalkissa. Siihen loppuvat elokuvan ”oivallukset”, loppuosa on pelkkää persoonatonta ja epäuskottavaa selviytymispeliä ja sadoissa muissa elokuvissa nähtyä väkivaltaa.

En ymmärrä miksi tämä Jeremy Saulnier on olevinaan jotenkin ”maailmalla tunnustettu” ohjaaja... onko se tehnyt jotain musavideoita, röökimainoksia tms.? Näiden kahden elokuvan perusteella hänellä ei ainakaan ole mistään mitään sanottavaa, toisin kuin monilla muilla huomattavasti kiinnostavampia juttuja tehneillä jenkki-indie-tyypeillä.

Abderrahmane Sissako, Gael Garcia Bernal, Mira Nair, Gus Van Sant, Jan Kounen, Gaspar Noé, Jane Campion, Wim Wenders: 8 (

koko maailma

, 2008) – YK:n vuosituhattavoitteiden toteutumisesta ja ”tulevaisuudennäkymistä” kertovat kahdeksan lyhäriä eri kulttuureista.

Gaspar Noén SIDA-lyhäri aidsiin kuolevasta burkinafasolaismiehestä on kokoelman ylivoimaisesti rajuin, väkevin ja tinkimättömin toteutus, mikä ei ole edes yllättävää. Noé pureutuu eksistenssiongelmaan syvemmälle kuin moni haluaa katsoa. Alusta lähtien miehen monologin taustalla kuuluu Irréversiblesta jne. tuttu pulsating sound, ja leikkaukset ja komppikset ovat äärimmäisen tyylitajuisia ja tarkoituksenmukaisen ahdistavia. Nelikymppinen mies on kuolemassa aidsiin, ja hän kertoo kameralle ajatuksiaan seksistä ja Jumalasta, jota hän rukoilee ja joka tappaa hänet hitaasti tuberkuloosiin ja komplikaatioihin niin että neljä tytärtä jäävät ihmettelemään köyhyyden keskelle. Ei naurata.

Etiopia-lyhäri on myös erinomainen. Islanti-lyhäri on kuin Lukas Moodyssonin opiskelijatyö, sieltä kehnommasta päästä. Jan Kounenin intiaanilyhäri (maternal health) on mustavalkokuvauksessaan hypnoottinen. Gus Van Santin skeittilyhäri on tietoiskumaisuudessaan hätäinen mutta intensiivinen ja aina katu-uskottava. Jane Campionin aussi-ilmastonmuutostulkinta sisältää elementtejä Chris Morrisin uutisparodioista, joiden sanomana on, että ihmiskunnalla ei ole mitään toivoa – Campionin tapauksessa tämä vaikutelma siis tahattomasti. Wim Wendersin lyhäri tarjoaa parhaimmat naurut, vaikka ajatus on tietenkin ollut hyvä. On vain jonkinasteinen uskottavuusongelma, että maailmanparantamisesta puhuvat henkilöt muistuttavat uskonnollisen lahkon edustajia, joilla on iskulauseet ja ”yksinkertaiset ratkaisut” valmiina.

Kokoelman peräänkuuluttamat muutokset kohti oikeudenmukaisempaa maailmaa eivät liene realistisia ennen kuin samoja iskulauseita alkaa näkyä katukuvassa kuin mainoksia ja henkilöautoja. Oikeastaan hyvin ajankohtainen lyhärikokoelma (julkaistu Suomessa dvd:llä) muistuttamaan, että ”globaali yhteisö” on niin monimutkainen ja kiero systeemi, että mitään yksinkertaista tai absoluuttista ei ole kuin nationalistisessa vaalipulinassa.

Tommy Lee Wallace: Halloween III: Season of the Witch (USA, 1982) – erittäin omaperäisestä ideasta todistaa, että leffa näyttää edelleen hyvältä ja harkitulta: edes tietokoneruutu- ja näppisrekvisiitta ei tunnu liian vanhanaikaiselta tässä hauskassa ja tunnelmallisessa androidi-pikkukylä-horrorissa, jolla ei ole mitään tekemistä Michael Myersin veitsimurhaajan kanssa. Innovatiivisia gorekohtauksia, tiivis synascore ja hyvät näyttelijät. Pirun omapäinen pieni pirun kauhuelokuva.

Chad Stahelski: John Wick: Chapter 2 (2017) **


Ammuskelukohtaukset olivat tällaisia: Keanu juoksee pitkin käytävää ja ampuu kaikki näkyvillä olevat pahikset. Sitten tulee lisää vihollisia ja Keanu menee piiloon nurkan taakse. Sitten Keanu tulee esiin nurkan takaa ja ampuu taas kaikki näkyvillä olevat pahikset. Sitten tulee lisää vastustajia ja Keanu menee piiloon nurkan taakse. Sitten Keanu tulee esiin nurkan takaa ja ampuu taas kaikki. Sitten tulee taas lisää vastustajia ja Keanu menee piiloon nurkan taakse. Sitten Keanu tulee esiin nurkan takaa... Hoh hoijaa.


Tappelukohtaukset muistuttivat taas sitä Ruuvit löysällä ‑sarjan sketsiä (vai Ponille kyytiäkö se oli?), jossa kaksi tyyppiä hyvin hitaasti ja letargisesti vuorotellen löivät toisiaan turpaan. Keanun loputtomalta tuntuva nujuaminen Commonin kanssa on jotain ihan muuta, kuin mitä minä ymmärrän sanoilla "thrillingly choreographed action" (Rotten Tomatoes).


Niin ja digikuva on edelleen rumaa ja digiveri tylsää. Mutta tällaista on nykytoimintaelokuva. Ihan hyvää krapulasunnuntain viihdettä silti.