Mitä Elitisti-forumin väki katsoo 2017

Mulla tuli Springin haahuiluista välillä mieleen jopa Jean Rollinin tuotokset!

170- Hartman: Holiday Affair (Kovo), Kepeä ja hutaistu romcom missä Janet Leighn vakavahko yksinhuoltaja rimpuilee joulunaikaan turvallisen asianajajan ja yllätyksellisen vaeltelijan (Bob Mitchum) välimaastossa. Pelkän dialogin varassa uiva teelmys antaa tilaa näyttelijöiden karismoille (eli Mitchum jää mieleen, Leigh ei niinkään). Unohdettava ja unohdettu mitättömyys tämä. **

171- Cozzi: Contamination (DVD), Oikeassa mielentilassa ihan hauska italopläjäys vaikkei objektiivisemmin tarkasteltuna mikään mestariteos (edes kategoriassaan) olekaan. Pääosan Ian McCulloch vaikuttaa todellakin köyhän miehen David Warbeckilta (näin itse asiassa sanotaan Arrow videon extra-dokkarissa!). Alkupuolen urbaani meininki jaksaa kiinnostaa loppupuolen eksotiikkaa enemmän. Mutta paha pitää ihmisen olla jossei tästä jollain tasolla viehäty. **1/2

172- Allen: Manhattan (BD Re-), Allenin mestariteoksista tämä on aina ollu mulle vaikein tapaus, vaikka positiivista löytyy sankokaupalla: Gordon Willisin mv- kuvaus, vanhaa jatsia kaikaava musaraita ja Diane Keatonin ehkä paras Woody- rooli. Mutta mutta, Woodyn oma hahmo jää tässä jotenkin tarinan jalkoihin ja loppupuolen tarinankäänteet tuntuvat hieman itsetarkoituksellisilta. Toisaalta Woodyn armoton läpivalaisu NYC:n älykköpiireistä on samaan aikaan sekä hauska että julma. ****

173- Potter: The Cowboy and The Lady (Kovo), Merle Oberonin tulkitsema eturivin poliitikon hienostotytär lähtee palvelustyttöjen kanssa irrottelemaan rodeoon ja tapaa Gary Cooperin esittämän Montanalais- skoobarin. Hevonpaskaa ja screwballia yhdistelevä komedia tarjoaa herkullisiakin hetkiä, mutta kliseinen ja aika simppeli juoni vie tehoja Oberonin ja Cooperin sinänsä tuikkivalta kemialta. ***

174- DeSica: Ladri di biciclette (Polkupyörävaras)(Bicycle Thieves) (DVD Re-), Mulle PV osuu ja uppoaa joka kerta nimenomaan armottoman tarkasti suunniteltuna ja toteutettuna näkökulmana nyt jo kadonneeseen kulttuuriin käännekohdassa. Rakenne, kuvasommitelmat, tarinan hieno kulku klassisen tragedian puitteissa toimii mulle paremmin, mitä usein mainitut ja hehkutetut tunnepuolen tarjoilut kuten isän ja pojan suhde ja kansanjoukkojen vastarinta jullariasentajan fillarietsintää kohtaan. Mutta epäilemättä PV on niitä leffoja mitkä jollain katselulla putoavat synteesiin ja hetki lie maaginen. ****1/2

sorsimus (30.12.2017 00:07)

170- 171- Cozzi: Contamination (DVD), Oikeassa mielentilassa ihan hauska italopläjäys vaikkei objektiivisemmin tarkasteltuna mikään mestariteos (edes kategoriassaan) olekaan. Pääosan Ian McCulloch vaikuttaa todellakin köyhän miehen David Warbeckilta (näin itse asiassa sanotaan Arrow videon extra-dokkarissa!). Alkupuolen urbaani meininki jaksaa kiinnostaa loppupuolen eksotiikkaa enemmän. Mutta paha pitää ihmisen olla jossei tästä jollain tasolla viehäty. **1/2

Ja itsestäänselvyytenä (mutta lausuttakoon silti) Goblinin soundtrack kohoaa tuossa leffassa aivan omiin maisemiinsa. Contaminationin "soundit" tulevat aina mieleen, kun kuuntelen A Forest of Starsin maalailevaa instrumentaalikappaletta levyltä A Shadowplay for Yesterdays:

https://www.youtube.com/watch?v=dz5D4iBs4Tc&feature=youtu.be

Edgar Wright: Baby Driver (2017) ***½


Moderniksi toimintaelokuvaksi ihan hyvä. Hahmojen stereotyyppisyys ei minua hirveästi haitannut ja toisin kuin Hesarin kriitikko, pidin loppuratkaisua onnistuneena.


Mysskin: Chithiram Pesuthadi (2006) ***½


Mysskinin debyytti aktivistitytön ja gangsteripäällikön kovistelijan kimurantista rakkaudesta on jo vahvan persoonallista työtä. Hyviä kuvallisia oivalluksia ja näyttelijäohjausta. Jännää miten usein kaksi sattumanvaraisesti peräkkäin katsottua elokuvaa muistuttaa suuresti toisiaan, eli tämähän on periaatteessa täysin sama elokuva kuin Baby Driver, ihan yksityiskohtia myöten (molemmissa ensin pahikselta vaikuttanut gangsteripäällikkö paljastuu lopussa hyväksi tyypiksi). Myös Baby Driverin tavassa käyttää musiikkia toiminnan tahdittajana on jotain hyvin intialaista. Jokin jungilainen "synkroniteetti" tässä takana?


Alex van Warmerdam: Borgman (2013) **


Hollanti vaikuttaa samanlaiselta hyvinvointihelvetiltä kuin Ruotsi, jossa dramaattisinta mitä ihmiselle voi sattua on potkut töistä. Pakko siihen on sitten keksiä jotain hämärää porukkaa tuomaan hieman jännitystä keskiluokkaiseen elämänmenoon. Borgmanilaisten identiteetin ja motiivien arvailu ei kuitenkaan pidemmän päälle ollut kovin kiinnostavaa.

Matti Erholtz (29.12.2017 21:09)

Marienbad (29.12.2017 00:59)

Johnnie To: Drug War (Kiina-Hong Kong, 2012) – itselläni on todellinen asennevamma (?) näitä huumorintajuttomia, ryppyotsaisia nykyaasialaisia poliisi- ja trillerielokuvia kohtaan. Edes toimintakohtaukset eivät innosta, kun mielessä pyörivät 1980- ja 1990-lukujen eloisammat teokset. Jossain We Own the Nightissä tai True Detectiven molemmissa kausissa on paljon tiukempaa ja uhkaavampaa pyssytoimintaa. Ja koska honkkarin henkilöhahmot ovat mitä ovat, eivät poksahtelevat päätkään tunnu miltään. Elokuvasta puuttuu sydän. Loppukuva on mauton ja kusinen, ja myös kiinalaisia sota-aluksia merellä tunnutaan korostavan. Paska.

Tässä pitää ymmärtää, että Drug War ei ole mikään "honkkari" vaan kiinalainen propagandaelokuva, jonka tarkoitus on opettaa katsojille että huumekauppaan sekaantuminen Kiinassa on kuolemaksi. Sellaisena se on ihan kiinnostava, jos sitä vertaa niihin aitoihin Johnnie To ‑honkkareihin.

Joo, hyvin harvat nykykiinalaiset "honkkarit" on kiinnostavia siitä huolimatta, että ne on propagandaa, eikä vain siksi. Esimerkiksi Harkin Detective Dee menee just ekaan kategoriaan ja Taking of Tiger Mountain jälkimmäiseen. Lisäksi suurin osa propagandaosastosta on vaan niin masentavaa, ettei huvita pätkääkään katsoa teoreettisesta kiinnostavuudesta huolimatta. 

Vielä kerkesin kaks vuoden loppuun:

175- Frankenheimer: The Manchurian Candidate (DVD Re-), Poliittisen trillerin klassikko, rakenteeltaan uskomattoman tiukka esitys taakilla sisältöpuolella maustettuna. Sinatran paras rooli, Angela Lansburyn komppaus myös huikeaa. *****

176- Wyler: Dead End (Kovo), Väkinäinen ja epäluontevan tuntuinen yhden päivän katudraama New Yorkin slummista missä sekalainen joukko erilaisia tyyppejä kohtaa toisiaan rikoksen tiimoilta. Pääpaino on kevyen sosialistisessa moraalisaarnassa ja mitään aidontuntuista ja koskettavaa ei falskin pinnan alta tunnu missään vaiheessa löytyvän. **

176 on huonoin saldo pitkään aikaan eikä alkava vuosi juuri paremmalta näytä. Mutta yritettävä on! =)

Murder on the Orient Express (70-l)

7/10

Mr. Deeds Goes to Town

30-luvun Forrest Gump oli kiivas karpaasi, joka kurmotti kaikkia, jotka yritti käyttää sen hyväuskoisuutta hyväkseen. Gary Cooper best!

Elf

Onhan tämä ehdoton jouluelokuvien modermi klassikko. Ferrel + Caan = nerokas yhdistelmä.

Linnan juhlat

Piiraisella olisi taitoa ihan hauskaan road movieen, mutta nykysuomalainen post-turkkalainen näyttelijäaines ei vaan anna periksi enää kunnon absurdin revittelyn tekemiseen. Siikli-perunoille persot haja-asutusalueen natsit nauratti.

Ken Russel’s Views of the Planets

Holstin Planets-sävellyksen päälle tehty arkistomateriaalimontaasi. Tylsä ainakin nykyperspektiivistä.

New Centurions

Symppis kyttädraama. Stacy Keachia näkee sen verran vähän isoissa rooleissa, että ilman muuta katsomisen arvoinen.

In a Lonely Place

Erinomaista draamaa jota noir-hömppä pilasi hetkittäin. Bogartin kiinnostavimpia rooleja epäilemättä.

War of the Planet of the Apes

Eka puolisko hyvä. Mielelläni olisin katsonut täydet kaksi tuntia apinan, gorillan, orangin ja simpanssin seikkailuja maailmanlopun maisemissa.

American Gigolo

Hyvin kirjoitettu mutta latteasti ohjattu spesialistikuvaus.

Edge of Tomorrow

Ok viihdettä edelleen, mutta ei älyttömästi uusintakatseluarvoa. Visuaalisesti ja toiminnallisesti todella köyhä. Romanttinen puoli oli aika kalkkunaa nyt kun sitä osasi odottaa.

Marienbad (29.12.2017 00:59)

Alfonso Cuarón: Gravity (USA-UK, 2013) – diggaan tästä valtavasti, näin oli jo 3D-teatterissa, ja toimii pieneltäkin ruudulta. Avaruusfaktat taitavat olla pitkälti kunnossa ja aiheen kuumottavuus vain on todella konkreettisesti rajattu: siinä se maapallo möllöttää, mutta kuinka huijata fysiikan lakeja ja päästä takaisin kotiin. Mahtavaa. Avaruus on heviä shittiä. Lopun evoluutioallegoria tai esitys elämän mahdollisesta syntyperästä maapallolle asteroidin mukana on osoitus tekijöiden dawkinsilaisuudesta, kuitenkin häveliään hillitysti esitettynä.

Tämä on vuosituhannen vahvimpia elokuvia. Itselläni kokemus ei ollut niinkään ajatuksia herättävä, vaan häkellyttävän intiimi ja katharttinen emotionaalinen ja elämyksellinen vyörytys. Uusintakatselussa voisi ehkä nousta muitakin puolia esiin. Kävin aikoinaan Night Visionsissa katsomassa 3D:nä ja ryntäsin lopputekstien jälkeen ulos teatterista ihmisiä vältellen. Leffan luoma lataus oli aivoissa niin vahva, etten halunnut vahingossakaan törmätä yhteenkään nihkeään hipsteriin kotimatkalla. Pelko ei ollut aiheeton. Heti eka ihminen, jonka kanssa juttelin Gravitystä samana iltana alkoi tietenkin tivaamaan, että entäs se juoni... Sanoisin, että jos tykkää seurata juonta, niin kannattaa katsoa vaikka Kauniita ja rohkeita, mutta aidosti subliimit esteettiset elämykset ovat olleet sen verran kortilla, että en kyllä muuttaisi Gravityssä mitään.

Bad Rain (23.12.2017 18:46)

Evil Within

Huhhuh, olipahan leffa. Crispin Glover ‑tasoisen eksentrinen ja obsessiivinen indietuotanto. Vanhan amerikkalaisen öljysuvun vesa pisti omaisuutensa peliin ja työsti 15 vuotta pirin voimalla unelmaprojektiaan kunnes sydän petti. Tuloksena todella kuumottavaa kauhua, jossa peilikuva piinaa kehitysvammaista miestä sisäkkäisten unien todellisuudessa. Visuaalinen tatsi 75-prosenttisen omaleimainen ja uniikki. Tarina ehkä Mulholland Driven innoittama. Ainakin tuotannon aloitusvuosi täsmää.

Maailmanensi-iltanäytöksessä Portossa oli erittäin spesiaali tunnelma, sellaista happeningin tuntua ilmassa.

Tuo Nathan Schiffin leffa lienee saanut nimensä Zappan albumista?

Uskon hyvin tuon happeningin tunnun. Oliko paikalla ketään, joka oli ollut mukana viimeistelemässä elokuvaa?

Huumorintajusta päätellen voisin hyvin kuvitella, että Schiff olisi kuunnellut Zappaa. Weaselsin devarilta löytyy mm. ihan helvetin hauska lyhäri The Day My Dog Went Insane.

Yotsuya (1.1.2018 16:34)

Marienbad (29.12.2017 00:59)

Alfonso Cuarón: Gravity (USA-UK, 2013) – diggaan tästä valtavasti, näin oli jo 3D-teatterissa, ja toimii pieneltäkin ruudulta. Avaruusfaktat taitavat olla pitkälti kunnossa ja aiheen kuumottavuus vain on todella konkreettisesti rajattu: siinä se maapallo möllöttää, mutta kuinka huijata fysiikan lakeja ja päästä takaisin kotiin. Mahtavaa. Avaruus on heviä shittiä. Lopun evoluutioallegoria tai esitys elämän mahdollisesta syntyperästä maapallolle asteroidin mukana on osoitus tekijöiden dawkinsilaisuudesta, kuitenkin häveliään hillitysti esitettynä.

Tämä on vuosituhannen vahvimpia elokuvia. Itselläni kokemus ei ollut niinkään ajatuksia herättävä, vaan häkellyttävän intiimi ja katharttinen emotionaalinen ja elämyksellinen vyörytys. Uusintakatselussa voisi ehkä nousta muitakin puolia esiin. Kävin aikoinaan Night Visionsissa katsomassa 3D:nä ja ryntäsin lopputekstien jälkeen ulos teatterista ihmisiä vältellen. Leffan luoma lataus oli aivoissa niin vahva, etten halunnut vahingossakaan törmätä yhteenkään nihkeään hipsteriin kotimatkalla. Pelko ei ollut aiheeton. Heti eka ihminen, jonka kanssa juttelin Gravitystä samana iltana alkoi tietenkin tivaamaan, että entäs se juoni... Sanoisin, että jos tykkää seurata juonta, niin kannattaa katsoa vaikka Kauniita ja rohkeita, mutta aidosti subliimit esteettiset elämykset ovat olleet sen verran kortilla, että en kyllä muuttaisi Gravityssä mitään.

Näin on. Haltioitunut oli olotila ja pää täynnä ajatuksia, mutta tämä on ilman muuta niitä elokuvia, jotka voivat jättää pysyvän vaikutuksen yhden ainoankin katselukerran perusteella. Omakaan uusintakatseluni ei ollut mitenkään välttämätön vaan lähinnä näiden uudempien Life, Passengers jne. ‑pätkien inspiroima hetken mielijohde. Gravityn ansiona on myös, että tiedematskua ei korosteta liikaa esim. dialogin muodossa, vaan koko tilanne pysyy intiiminä ja silti häikäisevän "kosmisena", ei sepitettynä, koska kyseessä on lopulta aivan kaikki kaikilla tasoilla!


Tiedän tuollaisen nihkeän hipsterin, joka kirjoittelee myös tähän viestiketjuun ja näyttää erehdyttävästi Totorolta!... Ei muistaakseni pitänyt Gravitysta kovinkaan paljon, "yllättäen". Perustelluista argumenteistakaan ei ole apua, kun mielipide on selvästi väärä.


...hemmetin pitkätukka, tätäkin viestiä luetaan taatusti Emily Brontë ‑t-paidassa älypuhelimella jossain pubissa tms. ale-lasi kourassa luimistellen, Billy Wilder ‑leffaquotet silmissä vilistäen!

~


Juonesta tivaaminen Gravityn kohdalla olisi yhtä fiksua kuin valittaa, että neliraajahalvaantuneesta kertovassa tarinassa on "paska juoni". Olen itsekin törmännyt ääliömäisiin tokaisuihin Gravityn kohdalla, sekä pyytämättä ("one of the worst films I've seen!! I hated it!! <- saksalainen nainen) että vastauksena omiin hehkutuksiini tuoreeltaan ("sounds boring!" <- italialainen karvakäsi niin että vierellä ollut nuori japanilainen nainen kuuli ja naurahti repliikille iloisesti. Tarkoitus oli tietysti saada minut nolautumaan, mutta valitettavasti olin edelleen kiinnostuneempi Gravityn subjektiivisista jälkitunnelmista kuin heistä kummankaan sosiaalisesta hyväksynnästä.)


Parhaimmillaan (nyky-)Hollywood tarjoaa kyllä ylittämätöntä matskua, kun on oikeasti näkemyksekkäät tyypit tekemässä.

Morten Tyldum: Passengers (USA, 2016) – Hubble-avaruusteleskooppimainen draama runsaahkolla määrällä romanttista haaveilua, kun Chris Pratt rakastuu nukkuvaan astronauttinaiseen, mutta elokuva on paljon parempi kuin mitä annettiin ymmärtää Hesarin kyynisessä yhden tähden arviossa (mikäli muistan oikein..)


Miinusta kammottavasta loppubiisivalinnasta, kun original soundtrack on varsin mukavaa kuunneltavaa: olisi kannattanut sijoittaa nykyinen renkutus lopputekstien jälkipäähän, jolloin se olisi soinut siinä vaiheessa, kun sali on jo tyhjä. No, Hollywoodin ja musabisneksen kanssa ei aina neuvotella. Avaruusdiggareille elokuvassa riittää kivoja teknologisia leluja sekä kiehtovia kuvia ja ideoita, kuten uima-allas, joka kaareutuu lasipalloseinämänsä ansiosta ulos avaruuteen. Maininnan ansaitsee myös sympaattinen androidi, joka ei ole ihan ”superälykäs”.


Elokuvaa vaivaa tietty kerronnallinen hätäily, joka vesittää muutamien kohtausten eeppistä potentiaalia. (Tämä johtunee siitä, että kohdeyleisön ikähaitari oli ehkä 16-20v.) Turhan hätäisesti ohimeneviä juttuja ovat mm. Arcturus-tähden ohitus, joka on jo ajatuksena överi, tai kubricmaiset kuvat itse avaruusaluksesta, jonka (hakaristimäinen) design on muuten hieno! Kubrick-viittaukset eivät jää muutamaan kohtaukseen... Elokuva josta ei voi nauttia, jos etsii jatkuvasti kohtauksia, jotka eivät olisi oikeasti mahdollisia.


Daniel Espinosa: Snabba cash (Ruotsi, 2010) – en innostunut yhtään. Romaanifilmatisointi joka ei saa kiinnostumaan romaanista saati ihmisistä, joista tarina kertoo. Päähenkilö on olemukseltaan ja naamataulultaan aivan liian uivelo tuollaisen ”hyväosaisen mutta pahan pojan” rooliin. Kaikki on vanhan, tuhansia kertoja nähdyn diipadaapan väsähtänyttä toistoa. Mielessä pyöri jatkuvasti Audiardin urbaanirikollisuuden mestariteos The Beat that My Heart Skipped. Siinä on potkua.


S. Craig Zahler: Bone Tomahawk (USA, 2015) – ”rankisteleva” alkujakso oli melko ärsyttävä ja itsetarkoituksellinen, samoin loppuratkaisu on harmillisen simppeli ja yllätyksetön, mutta keskiosuus eli valtaosa elokuvasta on toimivaa takaa-ajokinastelun ja tihenevän jännityksen hahmottelua. Tyylikästä kuvausta, hyvää dialogia sekä säväyttävää perinnetietogorea, jälkimmäistä tosin ei niin paljon mutta silti Suomi-K18-leiman arvoisesti. Määrätietoisesti toteutettu genreyhdistelmä sai semikiinnostumaan ohjaajasta, jolla on nyt raudat tulessa. Kurt Russellin karisma on kiistaton ja iätön, sellainen joka saa parikymppiset mimmit ihastuksesta sekaisin vaikka äijä olisi satavuotias.

Jordan Peele: Get Out (USA, 2017) – oivaltavan hirtehinen näkemys rotukysymyksestä nyky-Yhdysvalloissa omituiseksi kauhuelokuvaksi rakennettuna. Puutarhakutsut jää mieleen ja kohtauksessa taitavat olla elokuvan hillittömimmät repliikit. ”Get out” ‑kohtaus on upeasti toteutettu, samoin muutamat yksittäiset kauhukuvat, jotka ovat hyvin polanskilaisia eli unimaisen uhkaavia mutta silti hämärällä tavalla huvittavia (

). Katsoja seuraa tapahtumien etenemistä päähenkilön näkökulmasta, ja tilanteen luonne säilyy siis pitkään mysteerinä, ennen hivenen geneeristä lopputulemaa. Silti vahvasti plussan puolella. Elokuva onnistuu luomaan omaperäisen allegorian todellisen maailman sosiaalisiin ilmiöihin, mikä saavutetaan yhdistelmällä paranoiaa, scifiä, kauhua ja mustaa huumoria. Mainiot näyttelijät ja naamat kaikilla hahmoilla.


Jon Watts: Cop Car (USA, 2015) – kaksi pikkupoikaa löytää jostain Teksasin takahikiän aroilta poliisiauton. Pojat lähtevät seikkailemaan pitkin autioita valtateitä ja dirt roadeja. Poliisiauton omistaja, paha kyttä (Kevin Bacon) on pian kuitenkin poikien kannoilla, erittäin halukkaana saamaan autonsa takaisin. Siisteissä liftarimaisissa maisemissa kuvattu pieni seikkailu sisältää outoa ja vähän sisäänpäinlämpiävää huumoria sekä tiettyä kohtalonomaisuutta, sillä pojat ovat teini-iän partaalla, mutta silti vielä aivan lapsia, poikia. Stand by Me kävi mielessä, ehkä vain pinnallisena yhteytenä.


Leffan loppupuoli kestää liian pitkään, rytmitysongelma paljastuu sen jälkeen kun vääjäämätön konfrontaatio ja huipennus on tapahtunut... Leffan ohjaaja on ilmeisesti piilottanut mukaan runsaasti aselakia koskevaa kritiikkiä, mikä on nähtävissä parissakin kohtauksessa. Indie-helmi joka taisi tehdä ohjaajastaan megaleffojen tekijän. Niitä tuskin näen, mutta luen jos joku on katsonut.

Yotsuya (1.1.2018 16:43)

Bad Rain (23.12.2017 18:46)

Evil Within

Huhhuh, olipahan leffa. Crispin Glover ‑tasoisen eksentrinen ja obsessiivinen indietuotanto. Vanhan amerikkalaisen öljysuvun vesa pisti omaisuutensa peliin ja työsti 15 vuotta pirin voimalla unelmaprojektiaan kunnes sydän petti. Tuloksena todella kuumottavaa kauhua, jossa peilikuva piinaa kehitysvammaista miestä sisäkkäisten unien todellisuudessa. Visuaalinen tatsi 75-prosenttisen omaleimainen ja uniikki. Tarina ehkä Mulholland Driven innoittama. Ainakin tuotannon aloitusvuosi täsmää.

Maailmanensi-iltanäytöksessä Portossa oli erittäin spesiaali tunnelma, sellaista happeningin tuntua ilmassa.

Tuo Nathan Schiffin leffa lienee saanut nimensä Zappan albumista?

Uskon hyvin tuon happeningin tunnun. Oliko paikalla ketään, joka oli ollut mukana viimeistelemässä elokuvaa?

Oli kyllä. Elokuvan esitteli paikan päällä sen levityksestä vastaava

Bruno Chatelin ja videoscreeniltä käsin elokuvasta kertoi sen tuottaja Michael Luceri

:

http://www.elitisti.net/artikkeli/2017/06/027002/fantasporto_2017.html

Oliver Stone:

Snowden

(

USA-Saksa, 2016

) – Oliver Stonen maailmantuska on muuttunut aiemman tuotannon aggressiivisuudesta ja vihaisuudesta tietynlaiseksi surumieliseksi vetoamiseksi yhteisen maailman puolesta, mikä on jatkuvasti läsnä Snowdeninkin narratiivissa. Aiheesta kiinnostuneille pakkokatsottavaa (kuka netin tai älypuhelimen käyttäjä ei olisi aiheesta kiinnostunut?) Laura Poitrasin haastatteludokumentin ohella.

Ti West: The Sacrament (USA, 2013) – kiinnostava nuori tekijä tämä Ti West. Mikrobudjetilla on luotu jännittävä ja hyvin hallittu sekoitus Wicker Manin hämärää kulttimeininkiä ja Cannibal Holocaust ‑tyylistä self shot ‑kamaa. Pieni kuvausryhmä lähtee etsimään nuoren jenkin kadonnutta siskoa uskonnollisesta yhteisöstä jossain nimeämättömässä paikassa/valtiossa, mahdollisesti Karibialla. Tunnelma kehittyy osaavin ja perinnetietoisin ottein. Tuoretta kauhua ilman elirothlaista sikailua tai goreilua.


Clint Eastwood: Sully (USA, 2016) – kuvaus Hudson-jokeen pakkolaskun tehneen, sankariksi välittömästi kohotetun pilotin ja lentomiehistön ratkaisuista, jotka ihmepelastuksesta huolimatta aiheuttivat uhkaavan vakuutus- ja oikeusjutun. Tom Hanks on hyvä ja aihe kerrotaan kuten pitääkin, niin että se kiinnostaa myös lentopelottomia. Itse kräshäys ei ole yhtä hurjasti toteutettu kuin Robert Zemeckisin Flightissa, mutta veteen laskeutumisen riskit käyvät silti hyvin selviksi. Takaumina kerrottava kokonaisuus synnyttää siistin trillerimäisen kokonaisuuden. ”Välityö” yleisölle mutta ohjaajalleen varmasti yhtä tärkeä kuin muutkin.


M. Night Shyamalan: Split (USA, 2016) – 24 tjsp. eri persoonallisuutta omaava nuori mies kidnappaa kolme teinimimmiä kotiinsa uppoutuen siellä lukuisiin eri rooleihinsa samalla, kun tytöt yrittävät keksiä pakokeinoa. Tyttökolmikkoon kuuluu tietysti hiljainen älykkö, kärsimätön ja hyvännäköinen luokan suosittu tyttö sekä tämän kaveri. Viihdyttävää höpöilyä ja shittiä, kuten Yotsuya jo sanoi. Leffan kohdeyleisöt on mietitty huolella, kokeneella silmällä: katsojista tytöt voivat samastua kaapattuihin ja seksuaalisen hyökkäyksen (lievän) uhan alla oleviin ikätovereihinsa, naiset yleisesti voivat viihtyä James McAvoyn kiiltokuva/lapsenkasvojen parissa ja ”kovasta tieteestä” kiinnostuneet saavat vastinetta rahoilleen kevyestä ja korkealentoisesta psykologisesta pölötyksestä. Vangitut teinitytöt riisutaan tuotapikaa tietysti alusvaatteisilleen jonkin tekosyyn nojalla, jotta (kaikenikäiset) miehet kiinnostuisivat elokuvasta. Well done, Night!


Korpela, Haapkylä, Knihtilä, Björkman, Kaskinen: Ruotsalainen hetki (Suomi, 2014) – tämän tekijät ovat käyneet töillään jo tutuiksi ja edustavat selvästi Suomen terävintä mustaa komediaa ja makaaberiutta. Jokainen neljästä on lahjakas ja muuntautumiskykyinen näyttelijä. Ruotsalainen hetki ei ole yhtä överi kuin Häiriötekijä (tai Ihmebantu), mutta kipeitä tilanteita, puistattavia nilkkejä ja säälittäviä tyyppejä on esillä tavalla, joka pakottaa pohtimaan elämän ja ihmissuhteiden absurdeja kipeyksiä. Älykästä, omaperäistä ja häiritsevää huumoria, josta huomaa joka katsomiskerralla jotain uutta. Tommi Korpela näyttelee suvereenisti näemmä mitä vain.


Ti West: In a Valley of Violence (USA, 2016) – loistavaa pikku nyky-westerniä voi helposti suositella genren klassikoidenkin tuntijoille. Yksinkertainen asetelma muuttuu tuota pikaa vetäväksi kosto- ja takaa-ajotarinaksi, joka on myös ehdotonta Palme d'Og ‑matskua! Elokuvan romanttinen jännite hahmotellaan alkupuolella hienosti. Ohjaaja-käsikirjoittaja West sai elokuvaansa Ethan Hawken ja John Travoltan, mikä kertonee käsikirjoituksen tasosta: suuria rahoja tällä tuskin tehtiin, mutta Ti West on indie-tekijöiden selvää eliittiä.


Robert Rodriguez: Machete (USA, 2010) – kokonaisuutena vähän lapsellinen yhden vitsin juttu, joka oli paljon hauskempi lyhyenä feikkitrailerina.

Jean-François Richet

: Blood Father (Ranska, 2016) – paikoin hyvin epäuskottava ja suoraviivainen tarina nuoren tytön ja tämän erakkoisän (Mel Gibson) suhteesta, joka kärjistyy kun tyttö saa meksikolaisen sicarion kannoilleen sotkeuduttuaan huumejuttuihin nilkkipoikaystävänsä kautta. Gibsonin rosoinen karisma pelastaa paljon, ja copcarmaiset karut syrjämaisemat ovat mukavaa vaihtelua suurkaupunkien ja slummien rinnalla. Leffa tapahtuu pääosin "in the middle of nowhere".

Vuoden 2004 Alamo on ihan katsottava, toki se on samanlaisella mentaliteetilla tehty kuin vaikkapa sisällissotakuvaukset. Leffa tehtiin isolla rahalla ja floppasi pahasti, ihmisiä ei tuolloin kiinnostanut elokuvan aihepiiri. Elokuvan hyvä puoli on se, ettei tarina lopu Alamon kaatumiseen vaan se jatkuu vielä ja pyrkii selittämään miksi Alamolla oli merkitystä. Oliko sitten enemmän myytillistä merkitystä kuin sotilaallista, se on toinen juttu.

Gianfranco Rosi:

Fuocoammare

(

Tuli merellä

–

Italia, 2016

) – kaikessa konkreettisuudessaan tämä dokkari on raskasta ja ravisuttavaa kamaa. Italialainen jäbä seurasi vuoden ajan pakolaisveneiden saapumisia Lampedusan saarelle tallentaen ihmisten tarinoita dokumenttiinsa. Monet ihmisistä tulevat (pohjoisen) Afrikan maista, joissa hyväosaiset länkkäriretkut voivat käydä omatoimimatkoilla, seikkailemassa. Sitä dokumentti ei käsittele, mutta sellaisen ajattelulta ei voi välttyä, kun miettii ihmisten asemaa Afrikan tietyissä maissa ja toisaalta Euroopassa.


Nigeriasta tai Sarven alueelta tulevien ongelmana on, että arabien ja mustien afrikkalaisten välillä vallitsee jokseenkin samantapainen primitiivinen vihamielisyys kuin juutalaisten ja muslimien, vaikka tuntuu (saa korjata jos yleistän liikaa) että viha ja ylenkatse ovat voimakkaampia arabien taholta mustia kohtaan. Sudanista tai Eritreasta Eurooppaan pyrkivät afrikkalaiset (ja kristityt) joutuvat kulkemaan esim. Libyan läpi, jossa heitä ei kohdella vieraanvaraisesti; vaarallisen merimatkan päätepisteenä on monille kuolema, eikä Euroopassa odota sadunomainen elintaso, vaikka elämä siellä/täällä mahdollista onkin. Dokumentti perustuu voimakkaisiin kuviin veneistä ja kasvoista, jotka jäävät mieleen ehkä pysyvästi, mikä pätee myös pakolaisia auttavan italialaislääkärin monologeihin ja tarinoihin. Tulee olo, että samoja juttuja ei voisi käsikirjoitetussa fiktiossa esittää uskottavasti.


Dokumentti laajentuu lopulta koko ihmiselämän ja järjestelmän analyysiksi: kuolleelta, anonyymilta pakolaisvauvalta

täytyy

leikata sormi, kylkiluu tai korva irti ”todisteeksi” ja ”tietokantoihin”. Kuoleman jälkeiseltäkään häpäisyltä ei siis voi välttyä, kuten lääkäri asian ilmaisee. Tarkkailla ja rangaista... Vapautta ei ole olemassa. Edes lääkärillä ei ole mahdollisuuksia toimia sen mukaan, mikä hänestä eri tilanteissa olisi oikein, vaan on noudatettava sääntöjä, puskettava tilastoja ajan tasalle ja toimittava sen järjestelmän puitteissa, johon on synnytty.


Dokumentin kehyskertomuksessa italialaiset teini-ikäiset maalaistollot leikkivät sotaa ja ampuvat lintuja ritsalla samanaikaisesti, kun nestehukassa tärisevät afrikkalaiset ajautuvat rannikolle saastaisten pikkupaattien lattialankuilla päällekkäin maaten. Välillä kuullaan radiotallenteita uppoamispisteessä olevien paattien hätäkutsuista saarelle, jonne ei kuulu kohta enää mitään takaisin. Dokumentti on lohduton muttei kohtuuton. Se on yksi keskeinen kuvaus ihmiskunnan nykytilasta yleisellä, rajattomalla tasolla. Dokumentti kuitenkin tuo asiat lähemmäksi kuin lehtijuttujen lukeminen tai valokuvat. Taitava ja näkemyksekäs dokumentaristi antaa kuvien ja henkilöidensä puhua.


Suomalaisen dvd:n takakansiteksti on painotuksiltaan puolestaan aika tohelo: dokumentti ”onkin kipeästä aiheestaan huolimatta elokuva täynnä sydäntä ja toivoa.” Masentuneen ja muistikuviensa piinaaman italialaislääkärin pyyteettömät teot ovat toki esimerkki ihmisen kyvystä suureen hyvään ja osoitus ihmisestä arvokkaimmillaan, mutta elokuvan loppukuvista on korostuva ”toivo” kaukana. Pikemminkin, lopussa esiintyvien sota- ja ammuskeluleikkien rinnastus kauhuja pakenevien afrikkalaisten tai syyrialaisten ahdinkoon on osa laajempaa maailmankuvaa, josta dokumentti kertoo.


Mieleen tulee Jonathan Gloverin kirjan Ihmisyys sivuilla oleva toteamus/lainaus: "...tappaminen on miehelle samaa kuin synnyttäminen naiselle..." Pikkupojat leikkivät sotaa ja tappamista, koska se on heille

luonnollisin

leikki. Ilmeisesti vielä luonnollisempi asia on selviytymistaistelu, mikä osoittaa että afrikkalaiset ja syyrialaiset pakolaiset eivät syyllisty mihinkään rikokseen.